Puna-armeija moukaroi Kannaksella

Kesäkuun 9. päivän aamulla 1944 se sitten alkoi, se odotettu, pelätty, mutta samalla vähätelty neuvostojoukkojen suurhyökkäys. Raskas tykitö murskasi painopistesuunnassa 10. Divisioonan alueella Valkeasaaressa Jalkaväkirykmentti 1:n puolustuslaitteet, ilmavoimat pommitti ja tulitti kaikkea näkemäänsä ja jalkaväki lähti etenemään katsoakseen suomalaisten puolutuskuntoa.

Viipuri menetetään

Neuvostojoukot seurasivat vetäytyvien suomalaisten kannoilla, olivat jopa vapidenkin edessä, sillä neuvostopanssarit ajelivat teillä suomalaisen jalkaväen käyttäessä suojaista metsää. Tilanne oli muuttunut erittäin kriittiseksi, ja ylijohto haali kuumeisesti lisävoimia muualta Kannakselle.

Kannaksen joukkojen komentajaksi Mannerheim määräsi kenraaliluutnantti Lennart Oeschin, vaatimattoman, mutta teräksenkovan komentajan. Hän ei koskaan saanut ansioistaan ansaitsemaansa arvostusta – Mannerheimristiä lukuun ottamatta – jouduttuaan sodan jälkiselvitettelyissä sodan jälkeen syytteeseen sotarikoksista.

Pitkän asemansodan jäykistämät suomalaiset vetäytyivät kohti Viipuria ja Vuoksea. Mutta ongelmia oli venäläisilläkin, He olivat rajun alkuvauhdin väsyttämiä, eikä heilläkään ollut varaa asettaa voimia peliin. Kuitenkn kymmnessä päiväsä neuvostojoukot olivat murtaneet kaksi suomalaisten puolustusasemaa – pääaseman ja VT-aseman – ja saapuivat Viipurin edustalle.

Suomen puolustusvoimien tappioiden taivat kesällä 1944 kulminoitui Viipurin menetykseen 20. kesäkuuta. Se tuli ylipäällikön tietoon kaapatusta neuvostoliittolaisten radiosanomasta ja järkytti kaikkia. Sotilaallisesti arvioiden Viipurin menetys oli kuitenkin enemmän tunne- kuin operatiivinen menetys. Sen sijaan oli oleellista, että puolustus kesti Kivisalmella ja Viipurin pohjoiispuolellea, eivätkä neuvostojoukot päässeet murtautumaan kohti Kymijokea ja Saimaan kanavaa, jota niiden saama käsky edellytti.

Suomalaisten kannalta Viipurin menetyksen voidaan sanoa koituneen Suomen pelastukseksi, kun katsotaan Govorovin kaksiosaista tehtävää: hänen oli hyökättävä Valkeasaaren-Viipurin -Lappeenrannan suunnassa ja toiseksi tuhottava Kannaksella olleet suomalaisten päävoimat. Govorovin oma suunnitelma tähtäsi suomalaisten etulinjan joukkojen lyömiseen ja etenemiseen Viipuriin. Kun suomalaisten päävoimat olivat tuolloin Kivennavan suunnassa, Govorov päätti suunnata painopisteensä Kuuterselkään ja alisti sinne reservejään.

Viipuri veti Govorovia puoleensa magneetin tavoin kesällä 1944, kuten se oli vetänyt suomalaisia kesällä 1941. Govorov saavutti Viipurin, mutta se tapahtui käskun toisen mutta kokonaisuuden kannalta ylivoimaisesti tärkeämmän tehtävän kustannuksella. Suomalaiset päävoimat selvisivät taistelukuntoisina Viipuri- Kuparsaari- Taipale eli VKT-asemaan, jossa kaikki viimeisetkin ymmärsivät, että nyt taistellaan elämästä ja kuolemasta.

Torjuntavoitto!

Silloin kun Kannaksella käytiin tuhon partaalla ja lisävoimia revittiin sinne kutsumalla jo kerran kotiutettuja ikäluokkiakin takaisin riveihin, tasavallan presidentti Risto Ryti teki elämänsä ehkä suurimman valtiomiesteon – ainakin sotilaallisesti arvioiden – solmimalla saksalaisten kannsa sopimuksen, jonka perusteella maahan virtasi saksalaista aseistusta ja joukkoja. Toki jo ennen sopimusta ylipäällikkö oli pyytänty apua ja saanutkin sitä.

Viipurin vallattuaan neuvostojoukot tekivät turhia yrityksiä murtaakseen Kivisalmen puolustuksen. Kun se ei onnistunut, voima suunnattiin Viipurin koillispuolelle. Talin alueella käytiin kuusi päivää kestänyt suurtaistelu, jossa puna-armeija sai aikaan pahalta näyttäneen murroon suomalaisten puolutustukseen. Kuitenkin Viipurin viivyttelun ansioista – valtaushan oli tapaus, jota Moskovassa juhlittiin kunnialaukauksin ja Viipurin valtaajille jaettiin vodka-annokset – suomalaiset ehtivät siirtää paikalle lisävoimia ja järjestää puolustuksensa niin, ettei sentää suurta läpimurtoa päässyt tapahtumaan. Samaan aikaan venäläsiet lääkärit ja lääkintähenkilästö teki kaikkensa lievittääkseen punataudin vaikutuksia. Toki saman riesa koetteli suomalaisiakin.

Heinäkuun alun Talin taistelu sai jatko, joka tunnetaan yleisesti Ihantalan taistelun nimellä. Samaan aikaan neuvostojoukot yrittivät Viipurinlahden yli ja kovensivat painettaan Vuosalmella. Puolustus piti, vaikka Ihantalassa vanja tuttu 30. Kaartin Armeijakunta saikin panssareineen aikaan vaarallisen tilanteen. Kiila rajattiin ja läpipäässeet panssarit tuhotiin käyttöön saaduilla uusilla nyrkeillä ja kauhuilla periaatteella laaki ja vainaa. Täällä selvisi kaartilaisillekin, että tähän asti muttei edemäksi.

Ihantalan taistelujen raivotessa heinäkuun alussa Govorov keskitti voimia Vuosalmelle, koska Ihantalassa ei näyttänyt olevan mahdollisuuksia murtoon puolustajaa suosivan maaston ja terästäytyneen vastarinnan vuoksi. Suomalaisten sillanpää sinnitteli pitkään Vuoksen toisella rannalla, Äyräpään harjalla, mutta lopulta siitä oli luovuttava, Vuoksen itäpuolella neuvostojoukot siavat pientä menestystä, mutta eivät ratkaisevaa murtoa, Heinäkuun ensimmäisellä viikolla taistelut raivosivat Vipurinlahdella ja neuvostojoukot saivat haltuunsa joitakin puolustuksen kannalta merkityksettömiä saaria pääsemättä kuitenkaan mantereelle. Ihantalassakin taisteltiin, ja myös siellä neuvostoliittolaisdt totesivat läpimurron joukoilleen mahdottomaksi, ja Vuosalmella, mistä taistelut jumiutuivat neuvostoliittolaisten aikaansaaman sillan kurissapitämiseksi.

Kun näin oli, Neuvostoliiton ylin johto arvioi realistisesti saavuttaneensa pääpiirtein tavoitteensa eli varmistaneensa Leningradin turvallisuuden. Karjalan kannaksella taistelut päättyivät suomalaisten selvään torjuntamenestykseen, ja nevuostojoukkojen hyökkäsy oli puolestaan saavuttanut lakipisteensä.

Lähdeaineisto Ratkaisun hetkiä ISBN 951-584-730-3