Työväki nousee

Ruotsalaisen kansanpuolueen hevosvetoista vaalimainontaa.

Ensimmäiset eduskuntavaalit päättyivät sosiaalidemokraattien voittoon. Vaikka maassa on vähän tehdastyöväestöä, sosiaalidemokraatit onnistuivat voittamaan puolelleen maaseudun vuokraviljelijät, torpparit.

1900-luvun alun vaikeimpia yhteiskunnallisia ongelmia Suomessa olivat maanvuokraukseen liittyvät ongelmat. Vaikka maanvuokraajien asemaa pyrittiin parantamaan lainsäädännöllä, tilanne vain kärjistyi. Ongelmin syynä oli usein se, että torppareilla ei ollut turvanaan selkeitä kirjallisia sopimuksia. Näin tilojen omistajat saattoivat epämäärisiin sopimuksiin vedoten nostaa päivätyörasitusta tai ottaa maat omaan käyttöönsä. Voimakkaimmin torpparikysymyksen nosti esiin Laukon lakko, jossa kiista koski kesätyöpäivän pituuden lisäksi myös muita taksvärkin suorittamiseen liittyviä yksityiskohtia. Kun kartanonherra, paroni Herman Standeskjöld-Nordestam, ei suostunut torppareiden vaatimuksiin, nämä aloittivat toukokuussa 1906 lakon. Paroni vei asina oikeuteen, joka määräsi suurimman osan torppareista häädettäviksi. Monet häädetyistä sopivat asiasta yksityisesti aatellisherran kanssa, mutta 41 perhettä joutui maantielle. Kun hovioikeuskaan ei kumonnut häätötuomioita, ensimmäiset lakkolaiset hädettiin tammikuun pakkasiin.

Ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleja edelsi kiivas vaalitaistelu. Vaalikampanjaan toi väriä myös tilanteen uutuus; ihmisiä piti sekä kehottaa että opastaa äänestämään. Äänioikeutettujen määrä oli kasvanut eduskuntauudistuksen ansioista kymmenkertaiseksi eli 126 000:sta 1 273 000:een. Käytössä olivat listavaalit. Jokaisessa listassa oli kolme nimeä, ja äänestäjä ilmaisi valintansa vetämällä punakynällä vinoviivan hakemansa listän eli ruudun oikeaan yläkulmaan. Kansanvallan kannalta 15. ja 16. maaliskuuta järjestetyt vaalit onnistuivat hyvin, sillä vaaliuurnilla käy yli 70 prosenttia äänioikeutetuista. Vaalien kiistattomia voittajia ovat sosiaalidemokraatit, joiden edustajamäärä kohoaa 80:een. Sen sijaan viimeisissä säätyvaltiopäivävaaleissa hyvin menestyneet perustuslailliset kokevat pettymyksen; nuorsuomalaisten osuus jää 26 ja ruotsalaisten 24 edustajapaikkaan. Radikaalilla sosiaaliohjelmalla esiintynyt suomalainen puolue yltää 59 edustajaa. Uusista ryhmittymistä Maalaisliitto saa yhdeksän ja kristillinen työväenpuolue kaksi edustajaa. Naisia ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan valitaan 19.

Suurlakko nopeuttaa ammatillista järjestäytymistä. Useille aloille perustettiin sekä paikallisia ammattiyhdistyksiä että valtakunnallisia liittoja, joiden jäsenmäärät kasvoivat nopeasti. Kun sosiaalidemokraattinen puolue ei kyennyt hoitamaan puoluetehtävien lisäksi ammattietujen puolustamista, ammatiyhdistysliikkeen organisaation oli pakko erottaa puolueesta. Ammattiyhdistysliikkeen valtakunnallinen katto-organisaatio, Suomen Ammattijärjestä, perustettiin 17. huhtikuuta 1907. Työväestön järjestäytyminen lisäsi työnantajapuolen paineita tiivistää rivejään. 2. maaliskuuta työantajat perustivat Suomen Yleisen Työantajaliiton, jonka nimi muutettiin 1918 Suomen Työnantajain Keskusliitoksi.

Lähdeaineisto Kronikka 1900-1909 ISBN 951-35-6529-7

Laukon häädöt – torpparit mieroon

Maanvuokraajien asemaa koetettiin vuosisadan taitteessa parantaa lainsäädännöllä, mutta ongelmat pahenivat nopeammin kuin lakeja säädettiin. Torppareilla ei ollut yleensä kirjallisia sopimuksia. Runsaat päivätyöt etenkin kesäisin herättivät katkeruutta, ja poliittinen agitaatio sai torpparit ja maatyöläiset tiedostamaan paremmin ongelmiaan.Torpparikysymys ponnahhti kesällä 1906 suuren yleisön tietoisuuteen Laukon kartanosta Tottijärveltä.

Laukon omisti vapaaherra Herman Standertjöld-Nordenstam, ja tilalla oli 126 torppaa, 13 lampuotia ja neljä mäkitupaa. Vain neljällä vuokraajalla oli kirjallinen sopimus. Kiistan aiheena oli kesätyöpäivän pituus, jota oli juuri laskettu 13:sta 12 tuntiin. Torpparit vaativat työpäivän pituudeksi kesällä kymmenen ja talvella seitsemän tuntia ja työväelle inhimillisempää kohtelua. Kun kartanonherra jätti vaatimukset vaille vastausta, torpparit päättivät 13. toukokuuta ryhtyä lakkoon. Välit kiristyivät arvovaltakiistaksi, jossa neuvotteluratkaisua ei löytynyt. Pikaisten oikeudenkäyntien perusteella suurin osa torppareista määrättiin häädettäväksi, mutta useimmat kävivät yksityisesti sopimassa asiansa isännän kanssa. Ainoastaan 41 perhettä joutui todella maantielle.

Torpparit vetosivat asiassa hovioikeuteen, mutta tuomiot pysyivät. Häätöjen aika koitti keskitalvella 1907, jolloin puolueet valmistautuivat ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin. Kaikkialle Suomeen levisi tieto poliisien rikkomista asunnoista ja perheiden joutumisesta lapsineen ja eläimineen talvipakkaseen.

Laukon tapauksessa korostuivat muutamat torppariongelman piirteet. Tilaa hallitsi ruotsinkielinen aatelisherra, jolla oli vastassaan oikeudettomat alustalaiset. Laukossa tulivat esille torpparien epävarma asema, maata omistavien ja omistamattomien vastakohta, ja kieliriita. Vuoden 1907 vaaleja ajatellen asetelma oli sosiaalidemokraateille hyvin herkullinen ja porvariryhmille taas yhtä kiusallinen.

Laukon torpparihäädöt 1907

http://fi.wikipedia.org/wiki/Laukon_torpparih%C3%A4%C3%A4d%C3%B6t_1907

Laukon lakot ja häädöt

http://www.laukkohistoricum.fi/fi/node/33

Laukon omistajia ja haastajia

http://www.narva.sci.fi/laukko/laukonhistoria.htm

Laukko

http://www.narva.sci.fi/laukko/

Vesilahden torppariajan historiaa

http://www.narva.sci.fi/laukko/torppahistoria.html

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Elintarvikepulan kautta omavaraisuuspyrkimykseen

Suomessa jatkui 1900-luvun taitteessa lypsykarjataloutta suosinut maatalouspolitiikka, joka oli omaksuttu 1860-luvulla. Suuntauksen jyrkimmät edustajat pitivät leipäviljan viljelyä maassamme suorasaan järjettömyytenä. Tunnettu maatalousmies Östen Elfving julisti Kuopion maatalousnäyttelyssä vuonna 1906, etä nälkä ei loppuisi Suomesta ennan kuin viimeinenkin ruiskuhila olisi kadonnut pelloilta.

Saksa alkoi myydä 1890-luvulta lähtien runsaasti ulkomaille ruista, Koska rukiin kuluttaji oli vain Keski- ja Pohjois-Euroopassa, Suomi oli saksalaisille merkittävä markkina-alue. Kun viljan tuonti Venäjältä muodosti viisivuotiskautena 1891-1895 71,1 % Suomen koko viljantuonnista, se oli vuosina 1909-13 enää 41,7 %. Tuonnin painopiste siirtyi selvästi Saksaan päin, Venäjän ja Saksan kilpailu Suomen viljamakkinoilla piti tuotteen hinnan alhaalla, eikä kotimaisella viljalla ollut juuri kysyntää eikä kilpailumahdollisuuksia. Leipäviljaa viljeltiinkin etupäässä omaan kulutukseen, ja maanviljelijät saivat rahatulonsa karjantuotteista ja metsästä.

Suomalaisella voilla oli erinomaiset markkinat. Kaikki tuotettu voi pystyttiin mymmän ulkomaille jatkuvassti nousevilla hinnoilla. Noudatettu maatalouspolitiikka näytti useimmista ihmisistä tällaisessa tilanteessa ainoalta mahdolliselta. 1900-luvun alussa tapahtui kuitenkin käänne. Voin vienti ei enää kasvanut, vaan päin vastoin alkoi vähentyä. Leipäviljaa tuotiin entistä enemmän, ja maataloustuotteiden ulkomaankauppa tuli jatkuvasti alijäämäiseksi. Karjataloudessakin vain lypsykarjan tuotti vientituotteita. Sianlihaa ja kananmunia tuotiin huomattavia määriä, ja rasvankulutuksessa ulkomaisella elainrasvalla oli merkittävä osuus. Suomen elintarvikehuolta oli keskeisiltä osiltaan tuonnin varassa.

Kun ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914, suora kauppa Saksaan ja Länsi-Eurooppaan katkesi. Näissä olosuhteissa venäläisten vaatimuksesta muualta kuin emämaasta tuotavalle viljalle asetetuilla tulleilla ei ollut käytännön merkitystä. Sodan vuoksi Suomessa huolestuttiin elintarvikehuollosta ja julkisuudessa vaadittiin erityisesti viljantuotannon nopeaa lisäämistä. Vuoden 1915 Maatalous-lehden maaliskuun numero ennusti: ”Nykyaikana näyttää tosiaankin siltä, että me päivä päivältä yhä nopeammin lähestymme sellaista tilannetta, jolloin kysymys meillä tarvittavien leintarpeiden kotoisesta tuotannosta saa siksi ratkaisevan merkityksen, että siitä melkein kokonaan riippuu, missä määrin meillä kyetään estämään nälkää ja puutetta tunkeutumasta kotikynnysten yli”.

Ennen vuotta 1907 riittäävä viljamäärä pystyttiin hankkimaan Venäjältä eikä nälkää koettu. Voita vientiin Englantiin Ruotsin ja Norjan kautta vuoden 1915 lokakuuhunsaakka. Tämän jälkeen siitä pystyttiin myymään Pietariin, mutta viennin määr supistui melkoisesti.

Tuontielintarvikkeista joutui sodan vuoksi ensimmäiseksi säännöstelyyn sokeri. Se jalostettiin lähes kokonaan kotimaassa, mutta sen raaka-aine oli tuotu vuoden 1897 jälkeen enimmäkseen Venäjältä. Kun raakasokeri ei saatu enää tarpeeksi, jouduttiinsen kulutus säännöstelemään syksystä 1916 alkaen.

Helmikuun vallankumous 1917 aiheutti sekasorron, johon viljantuonti Venäjältä loppui. Kun vielä seuraava kesä oli Suomessa epäedullinen ja monin paikoin koettiin kato, muodostui elintarviketilanne heinä-elokuusta alkaen heikoksi. Vaikka maaseudulla tultiin jotekin toimeen, kaupunkityöväestö alkoi kärsiä elintarvikkeiden puutteesta. Tuottajien ja kuluttajien välinen ristiriitä kasvoi. Viimeksi mainitut vaativat hallitukselta tiukkoja otteita elintarvikkeiden hintojen kurissa pitämiseksi. Samaan aikaan tuottajat vaativat maataloustuotteiden hintojen korotuksia, koska voimakas inflaatio heikensi maatalouden kannattavuutta. Sosiaalidemokraattien vaatimaa luovutuspakkoa tuottajat vastustivat ehdottomasti. Oskari Tokoin johtama senaatti oli voimaton ja joutui eroamaan lähinnä elintarvikekriisin vuoksi elokuussa 1917.

Heikko elintarviketilanne oli eräs syy poliittisten olojen äärimmäiseen kärjistymiseen talvella 1918. Sisällissodan loputtua Suomen poliittiset johtajat olivat varsin yksimielisiä maataloustuotannossa tarvittavasta suunnanmuutoksesta.

Lähdeaineisto Jari Niemelä Lääninlampureista maaseutukeskuksiin ISBN 951-710-041-8

Siirtolaisuus

Syksyllä 1873 alkoi Yhdysvalloissa raskas pulakausi liikeromahduksineen ja työsulkuineen, kestäen varsinaisesti kolmisen vuotta, mutta tuntuen hyvin ain vuoden 1880 paikkeille asti. Tämän pulakauden aikana, etenkin vuoden 1875 tienoissa, saivat kyllä lukuisat suomalaiset työtä Kanadan puolella suuren pacific-rautatien rakennustöissä, mutta siitä huolimatta aiheutti pula työttömyyttä ja pettymystä meidänkin Yhdysvalloissa oleville kansalaisillemme ja siten melkein kokonaan keskeytti siirtolaisuusliikenteemme. Vasta 1876-77 lähtee jälleen suomalaisia jonkun verran Amerikkaan etenkin Torniojoelta, suuntatuen etupäässä Kuparisaarelle, jossa aika ei ollut varsin huonoksi päässytkään. Seuraavan vuotena työolot Yhdysvalloissa hieman paranivat ja niin alkaa siirtolaisuus yleensäkin elpyä, ollen se meiltä sitä seuraavana vuotena etenkin Perä-Pohjolasta Kuusamoa myöten melkoisessa käynnissä ja päästen taas 1880-luvulle lähdettäessä täyteen vauhtiinsa, jolloin Keski- ja Etelä-Pohjanmaan väkeä, ruotsinkielistenkin pitäjien asukkaita käsittäen, alkaa entistä lukuisammin matkata Amerikkaan.

Tämä siirtolaissuusliike kulki tietysti osittain entiseen tapaan Skandinavian kautta, alkaen kuitenkin päästä Pohjanlahdne ylitse näihin aikoihin käytäntöön tulevilla höyrylaivoilla, kuten kesäisin Vaasasta Sundsvalliin ja sieltä joko Tronheimiin tai Göteborgiin ja niin edelleen eri teitä, mutta myös Hangosta ja silloin talvisinkin ”Exoressillä” Tukholmaan ja sieltä Göteborgiin sekä edelleen eri teitä. Mutta tämä siirtolaisuusliike suuntautui kulkemaan myös Saksan kautta, siten että lähtijät pääsivät suomalaisilla laivoilla Lyypekkiin, josta menivät Hampuriin tai Bremeniin ja näistä Hampurin Linjan tai Bremenin Linjan valtamerilaivoilla edelleen. Kulku Saksan kautta vilkastui, jopa kävi skandinaavilaisille ja englantilaisille kuljettajille kilpailevaksi sen kautta, että erityisesti Bremenin Linjan asiamiehenä New Yorkinssa toimiva suomalainen G.A. Grönlund sai enemmän ja enemmän Amerikkaan aikaisemmin tulleita suomalaisia ostamaan Amerikan ”tikettejä” lähetettäväksi valmiina Suomeen lähtöhaluisille omaisille ja tuttaville, joten nämä tietysti tulivat käyttämään hänen edustamaansa tietä.

Näihin aikoihin alkoivat höyrylaivat työntää tieltään purjelaivoja myös Suomen ja Englannin väliltä ja siten luoda kehittyneempiä yhteyksiä tälle siirtolaisuusliikenteellekin niin huomionarvoiselle matkareitille. Vaasalaisen uran uurtavan Vaasan-Pohjanmeren Höyrylaiva Osakyhtiön höyrylaiva ”Fennia” teki aina vuodesta 1874 alkaen säännöllisiä matkoja kotikaupungistaan ja muista Pohjanmaan satamista sekä myös Turusta Hulliin ja englantilaiset Bailey & Laetman ja Massy & Sawyer ylläpitivät höyrylaivoillaan, ensinmanittu jopa vuodesta 1868 ja jälkimmäinen vuodesta 1875 alkaen, kulkuvuoroja Etelä-Suomen satamista Hulliin ja muihin Englannin kaupunkeihin, kuljettaen melkoisesti siirtolaisiakin. Lisääntynyt puunjalooustustuotteimme ja voimme vienti, samoin kuin ulkomaisessa tuonnissamme välikäsien syrjäyttämisen tarve johtivat vähitelleen merenkulkua harrastavien kansalaisiamme vuonna 1883 perustamaan uuden kotimaisen laivaliikeenteen Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön, päätarkoituksenaan Suomen ja Englannin välisen liikeyhteyden kehittäminen ja ylläpitäminen. Uuden laivaliikkeen perustajat huomasivat myös parhallaan nousukaudessa olevan siirtolaisuusliikkeemme kuljetusmahdollisuudet, pannen merkille, että matka Hnagosta Hulliin ja sieltä Englannin länsirannikolle sekä edelleen Atlantin ylitse oli nopeampi ja halvempi kuin ennen käytännössä olleet kuljetusreitit.

Venäjän taholta tuleva valtiollinen painostus vaikutti maasta lähtöön. Kaikissa tapauksissa nousi lähtevien määrä noin 5.000 – 6.000 henkeen vuodessa, ollen maastamuutto vilkkainta Etelä-Pohjanmaalta, missä sitä jo tällöin yleisesti merkitään suorastaan ”Amerinan taudiksi”.Vuoden 1i93 paikkeilla kansalaisistemme kokonaisluku Yhdysvalloissa ja Kandassa oli noin 100 000 henkeä. He työllistyivät lähinnä kaivoksissa ja metsätöissä Michinganin ja Minnesotan pysyessä keskuseutuina.

Vuonna 1893 Yhdysvalloissa alkanut uusi pulakausi pysähdytti, vieläpä suorastaaan supisti muutamiksi vuosiksi yleensäkin siirtolaisuutta maahan ja niin myöskin suomalaista siirtolaisuutta, eteenkin vuosikymmenen keksivaiheilla. Vähitellen pulan hälvetessä jälleen esiintyvän siirtolaisliikkeen yleisen nousun ohella lähtee suomalainen siirtolaisuus taas nousemaan, etenkin vuodesta 1899 ja tulvahtaa pian kymmentuhantisiin määriin, kuten vuonna 1902 aina 23 152 henkeen.

Vuonna 1908 on Amerikassa taas pulavuosi, joka ei ainoastaan pysähdytä maahan tulevaan siirtolaisuutta vaan saattaa sitä tuntuvammin liikehtimään takaisinkin päin lähtömaihin, mutta jo 1913 on suomalaisella siirtolaisuudella toinen korkea huippuvuotensa, tehden maasta lähteneiden 20 057 henkeä. Maailman sodan alkaessa putoaa lähtevien siirtolaistemme luku 6474 henkeen ja vähenee vielä maailmansodan ja etenkin oman vapaussotamme aikana, ollen vuonna 1919 ainoastaan 1085 henke. Kaikkiaan virallisten tietojen mukaan vuosina 1893-1919 maastamme lähteneiden luku oli 271 120 henkeä.

Siirtolaisuus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Siirtolaisuus

Siirtolaisten matkareitit Amerikkaan

http://www.migrationinstitute.fi/pdf/pres/Korkiasaari_Siirtolaisten_matkareitit_Amerikkaan_13-4-2012.pdf

Suomalaisten siirtolaisuus – lyhyt katsaus

http://www.genealogia.fi/emi/

Lähdeaineisto Rafael Engelberg Suomi ja Amerikan suomalaiset

Katsaus Suomen historiaan

Aleksanteri III:n hallituskaudella (1881-1894) Suomen erillisasema vahvistui monissa suhteissa, osaltaan tämän kehityksen teki mahdolliseksi Suomalaisen puolueen vahvistuminen. Suomalainen puolue oli Venäjään ja erityisesti hallitsijaan nähden lojaalisuuskannalla, ja uusi hallitsija omaksui heti puoliparlamenttaarisen järjestlemän nimittämällä Senaatin jäseniksi (eli ”ministereiksi”) valtiopäiväpuolueiden johtajia ja enenevästi lojaalisuuskannan miehiä. Fennomaaniministerit ajoivat koulu- ja maatalouskysymyksiä.

Maaseudun oloissa tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla suuria muutoksia. Puun arvonnousu johti metsäkauppojen kautta siirtymiseen pois omavaraistaloudesta kohti rahataloutta ja lisäsi metsänomistajien ja metsää omistamattomien väilisiä omaisuuseroja; jälkimmäiset menettivät entisiä metsänkäyttöoikeuksiaan. Maaseudun oloihin ja omaisuuden jakautumiseen vaikutti erityisesti maatalouden modernisoituminen, viljely- ja karajhoitomenetelmien kehittyminen pääomia vaativaan ja tuottavaan suuntaan. Tuontiviljan halpuus suuntasi tuotantoa karjanhoitoon ja voin vientiin. Maanviljelijät pystyivät nostamaan elintasoaan moninkertaisesti, uusimaan rakennuskantaansa, kouluttamaan lapsiaan ja hankkimaan uudenaikaisia maataloustyövälineitä, mutta tilattoman väestön asema parani sen sijaan vain vähän ja ero maata omistaviin kasvoi jyrkästi.

Tilattomiin kuuluivat mäkitupalaiset, palkolliset ja loiset sekä torpparit, jotka olivat näistä parhaimmassa asemassa. Suurin osa maaseudun vuosisadan mittaan runsaasti kasvaneesta väestöstä muutti teollisuustyöntekijäiksi kupunkeihin ja ulkomaillekin. Juuri maalaisproletaritaatti joutui katovuosina eniten kärsimäään nälästä ja huonoista asunto-olosuhteista, varsinkin suurina nälkävuosina 1867-68. Maaseudun tilattoman väestön aseman tiedettiin kyllä vaativan uudistamista, mutta suuria muutoksia ei tapahtunut. Ensimmäisissä yleisen äänioikeuden eduskuntavaaleissa 1907 juuri maalaisköyhälistö takasi radikaalisen sosiaalidemokratian valtavan menestyksen. Eduskunta ei kuitenkaan voinut toteuttaa uudistuksia vastoin keisarin ja hallituksen kantaa, joten kasvava yhteiskunnallinen jännitys oli tärkeä piirre Suomessa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.

Sisäisen jännityksen ohella kasvoi Suomen ja Venäjän välinen jännitys. Saksan voimistuminen johti 1890-luvun alkupuolella Venäjän ja Saksan sotilasliittoon, ja Suomen etelärannikon strategenin merkitys lisääntyi. Samalla kun Suomen puolustusta ja mm. rautatieverkkoa muokattiin tämän tilanteen mukaan, Venäjällä alettiin yhä enemmän pohtia sitä, oliko Suomen kansa edelleen lojaali ja luotettava niin kuin se oli ollut koko 1800-luvun. Puhtaasti kaupallisestikin Suomi oli jo siinä määrin liittynyt länsimaihin, että sen sidonnaisuus Venäjään saattoi joutua kyseenalaiseksi, ja voimakas kulttuurikehitys lähensi Suomea Saksaan eikä Venäjään. Venäjä pyrki sitomaan tai palauttamaan Suomen kiinteäämmin yhteyteensä erityisesti sotilaspoliittisesti tärkeillä aloilla. Tämä johti kuitenkin Venäjän hallituksen ja Suomen johtavan yhteiskuntakerroksen välisen konfliktiin.

Suomen kenraalikuvernöörikis tuli 18989 määrätietoinen kenraali Nikolai Ivanovits Bobrikov, jonka pyrkimyksenä suuriruhtinaskunnan lähentämiseksi keisarikuntaan vuoden 1899 yleisluonteinen helmikuun manifesti lähinnä edusti. Tässä tilanteesa Suomen johtavat piirit, erityisesti perustuslailliseksi eli vastarintaryhmäksi sittemmin muodostunut ruotsinimielis-liveraalisten ja nuorsuomalaisten suuntien liitto ryhtyi näyttävään oppositioon. Suomen-kysymystä tehtiin laajalti tunnetuksi Pohjoismaissa, Saksassa ja länsimaissa sekä vetoamalla humanitäärisiin ja juridisiin piireihin että tekemällä Suomen kulttuuria ja teollisuutta tunnetuksi mm. Pariisin maailmannäyttelyssa 1900. Vielä laajemmin organisoitiin koroinen mielipiteenmuodostus keräämällä puolen miljoonan suomalaisen allekirjoittama ”suuri adressi” keisarille ja erityisesti vastustamalla uuden asevelvollisuuslain mukaisia kutsuntoja, seurauksena oli Suomen erillisen sotaväen lakkauttaminen. Oli kuitenkin syviä mielipide-eroja siitä, miten Venäjän pyrkimyksiin oli suhtauduttava. Erityisesti vanhasuomalaiset ajoivat neuvottelulinjaa päämääränään ennen muuta Senaatin ja virkakoneiston pitäminen suomalaisten hallussa. Vastustajat, perustuslailliset, sanoivat tätä kantaan suomettarelaisesti eli myöntyväisyyslinjaksi.Vanhasuomalaisia katkeroitti heidän isänmaallisuuteensa kohdistunut epäily, kun he jäivät senaatiin toisen suunnan kannattajien erotessa. Bobrikovin aika, jota tunneperäisesti on nimitetty sortovuosiksi, päättyi kenraalikuvernöörin murhaan kesällä 1904 ja poliittisesti suurlakkoon syksyllä 1905.

Venäjän hävittyä Japanin sodan ja keisarin jouduttua myöntymän kansanedustuslaitoksen perustamiseen Venäjälle hallituksen Suomen-politiikka muuttui. Suomen vanha nelisäätyedustus korvattiin 1906 yksikamarisella parlamentilla, ja Suomi siirtyi kerralla Euroopan vanhanaikaisimmasta uudenaikaisimpaan kansanedustuslaitokseen. Äänioikeutettujen luku kymmenkertaistui, kun myös naiset saivat ensimmäisenä Euroopassa äänoikeuden. Sosiaalidemokraattinen puolue, jossa vallankumoukselliset katsomukset olivat tärkeässä asemassa, valtasi vaaleissa 40 % mandaadeistak ja sen osuus lisääntyi uusissa vaaleissa, kunnes sosialistit saivat 1916 enemmistön eduskunnassa. Eduskunnan äänestämät suuret reformit eivät kuitenkaan toteutuneet, koska keisari ja hallitus eivät niitä vahvistaneet.

Bobrikovin ajan säädökset kumottiin suurlakon seurauksena ja hallitussuunnan muuttuessa Venäjällä valtaan tuli Mechelinin johtama senaatti. Eduskuntauudistuksesta huolimatta parlamentarismia ei kuitenkaan säädetty, joten Senaatti ja kenraalikuvernööri olivat riippuvaisia vain hallitsijan luottamuksesta. Poliittisen tilanteen muuttuessa ensin perustuslailliset ja sitten vanhasuomalaiset senaattorit erosivat 1909, ja heidän tilalleen muodostettiin sotilasvoittoinen virkamieshallitus puolueiden ja Eduskunnan ulkopuolelta, ja vuodesta 1912 nimitettiin syntyperäisiä venäläisiäkin samana vuonna annetun Suomen ja Venäjän alaimaisten ydenvertaisuuslain nojalla. Kenraalikuvernöörinä oli kenraali F.A. Seyn, jonka täekeänä päämääränä oli estää vuoden 1905 suurlakon tapausten toistuminen ja suomalaisten ja venäläisten vallankumouksellinen toiminta. Tämä tavoite alkoi jo, lähentää hallitusta ja Suomen puolueiden johtoa, mutta poliittista komoromissia ei saatu aikaan ennen Maailmansodan puhkeamista. Taloudellisesti ja kultturellisesti aikakausi oli monessa suhteessa hedelmällistä aikaa. Tärkeimpien kaupunkien rakennuskanta ja merkittävien firmojen perustaminen osoittavat ajan taloudelista menestyksellisyyttä. Maailmansodan aikana lähti nuoria miehiä vapaaehtoisiksi paitsi Venäjän joukkoihin myös erityisesti vihollisen eli Saksan armeijan koulutettaviksi, jääkäreiksi, ja että valkoinen Suomi sitten 1918 asettui läheiseen yhteyteen vielä melko vahvan keisarillisen Saksan kanssa.

Lähdeaineisto Matti Klinge Katsaus Suomen historiaan ISBN 951-1-17299-9

Mannerheim Venäjällä

Lähdössä Japanin sotaan, Mannerheim, kapteeni Stevn, eversti Meissner ja amiraali Greve

Gustaf Mannerheimi kirjottautui 14-vuotiaana Haminan kadettikouluun. Siellä hän opiskeli vuoteen 1886 ja suoritti seuraavana vuonna ylioppilastutkinnon Helsingissä. Hän jatkoi sotilasopintojaan Nikolajevin ratusväkiopistossa Pietarissa ja tuli v. 1889 upseeriksi. Komea ja lahjakas upseeri aloitti sotilasuransa Venäjällä. Se sattui aikana, jolloin venäläistämispolitiikka ei vielä ollut samentanut keisari-suuriruhtinaan ja hänen lojaalisten suomalaisten alamaistensa hyvää ja luottamuksellista suhdetta. Miten monet meidän parhaiden sukujemme nuorukaisista olivatkaan vuosien kuluessa kohonneet korkeihin asemiin Venäjän armeijassa ja laivastossa. Suuri, avara maailman aukeni heille, kun he kotimaan pienistä oloista astuivat mahtavan keisarikunnan kilpakentille. He sopeutuivat pian vieraisiin olosuhteisiin ja olivat ylpeitä palvellessaan sitä mahtavaa valtakuntaa, jonka yhteyteen Suomi kuului. Surren täytyi niiden suomalaisten upseerien, jotka 1900-luvun ensimmäisinä vuosina palvelivat Venäjällä, nähdä, miten tsaari rikkoi Suomen suuriruhtinaana antamansa lupaukset, mutta he tunsivat kuitenkin, että heidän sotilaskunniantuntontonsa sitoi heitä, ja he jäviät paikalleen – kunnes suuri vallankumous kukisti sen valtakunnan, jolle he olivat sotilaina uskollisuutta vannonneet.

Vuonna 1892 Mannerheim meni naimisiin Anastasia Arapovan, Hänen Majeteettinsa seurueessa palvelevan kenraalimajuri Nikolai Arapovin tyttären kanssa. Mennerheim oli silloin kornettina keisarikunnan chevalierkaartin rykmentissä. Sitten hän nopeasti yleni arvosta toiseen. Japanin sotaan hän otti osaa everstiluutnanttina 52.Nezinin rakuunarykmentin mukana ja suoritti monta huimaa urotyötä Mantshurian verisissä taisteluissa. Vuonna 1905 hänet taistelukentällä ylennettiin everstiksi. Sodan jälkeen hän matkusti Suoomeen ja otti vuoden 1906 sukunsa edustajana osaa viidensiin säätyvaltipäiviin. Samana vuonna hän Venäjän yleisesikunnan toimesta lähti suurelle Keski-Aasian retkelle. Tällä retkellä, jonka kestäessä hän matkasi 14000 kilometriä hevosen selässä, hän kokosi hyvin arvokasta maantieteellistä, kansantieteellistä ja historiallista ainesta ja lahjoitti sen Suomen tieteelliselle yhdistyksille ja laitoksille. Vuonna 1908 hän palasi; hän yleni yhä korkeampiin virkoihin ja sai yhä tärkeämpiä tehtäviä. Kun maailmansota puhkesi, hän olii kenraalimajuri ja Varsovan kaartin ratsuväkiprikaatin komentaja. Hänen toimintansa Puolassa, Galitsiassa, Bukovinassa ja Bessarabiassa muodostavat oman lukunsa. Luonteenomaista Mannerheimille oli rohkean itsenäinen toiminta ratkaisevissa tilanteissa. Helmikuun alussa vuonna 1915 hänet nimitettiin 12. ratsuväkidivisioonan komentajaksi.

Vuoden 1916 lopussa hänet nimitettiin sen venäläis-romanialaisen ”Wrancza”ryhmän päälliköksi, joka toimi Transsilvanian Karpaateilla ja lopulta käsitti kaksi venäläistä ratsuväki-, kaksi ja puoli romanialaista jalkaväki-ja kaksi romanialaista ratuväkidivisioonaan. Vuonna 1917 hän vihdoin tuli Venäjän 6. ratsuväkarmeijakunnan komentajaksi. Venäjän sotavoimissa oli kuitenkin alkanut maaliskuun vallankumouksesta johtuva hajoamisprosessi, joka lamautti sen operaatiokyvyn. Kerenskin kesäoffesnsiivi epäonnistui täydelleen.

Mannerheimissa kypsyi päätös palata kotimaahan, missä nyt tarvittiin kaikki voimat, Hän sai Odessan armeijan esikuntapäällikön sähkösanoman, joka tiedotti, että ylipäällikkö oli vapauttanut hänet tehtävästään. Siten oli se side, joka yhdisti hänet Venäjän armeijaan, myöskin mahdollisesti katkennut, ja lähti kotimatkalle.

Sekava ja ahdistava mahdoi olla se vaikutelma, jonka kenraali sai tilanteesta Helsinkiin saapuessaan. Hän oli valmis asettamaan sotilaallisen pätevyytensä isänmaansa käytettäväksi.

Lähdeaineisto: kirja Suomen Marsalkka

Romanovien maa

Naiset hinaavat proomua Surujoella työnjohtajan vahtiessa heitä.

Vuosisadan vaihteessa Venäjän keisarikunta oli kosossaalinen maa. Sen alueelle Amerikan Yhdysvallat olisi mahtunut helposti ja olisi vielä jäänyt tilaa Kiinalle ja Intialle. Sieluineen kaikkineen Venäjä oli hallitsijasukunsa omaisuutta ja aikaansaannosta.

Vain Pietari ja Moskova olivat miljoonakaupunkeja. Moskova oli historiallinen pääkaupunki, siellä Iivana Julma, Moskovan suuriruhtinas, vuonna 1547, julistautui koko Venäjän tsaariksi.Kreml, jonka punertavat seinä kohoavat Moskovskanjoen yllä, oli venäläisen vallan keskiaikainen linnake, joka piti sisällään Venäjän vallan ytimen: palatsit, kappelit, juhlasalit, asevarastot ja kasarmati linnanmuureineen ja vartiotornien ympäröimänä.

Hallitus siirrettiin Pietariin 1700-luvulla, mutta Moskova säilytti otteensa venäläisestä sielusta. Pohjoinen pääkaupunki oli tyylikäs ja hämillinen.

Moskovan vauraus kasvoi kaupan ja tekstiiliteollisuuden myötä. Rakentaminen oli vilkasta, kauppiassuvuille pystytettiin runsaasti koristeltuja tornein varusteltuja kartanoita. Pietarissa rikkaat söivät ranskalaisittain ja usein myös puhuivat ranskaa. Moskova oli venäläinen. Pietarista Moskovaan rautateitse oli yli 600 kilometriä.

Venäläinen sielu asui vielä vuosisadan alussa maalaiskylissä. Y hdeksän kymmenestä benäläisestä oli maalaisia ”pimeään kansaa”, kuten he itseään kutsuivat.

Venäjä pursui tarmoa juuri ennen kuin ”Suuri sota” taittoi sen selkärangan. Taiteissa Pietari oli maailman dynaamisin kaupunki, tieteissä ja myös enenevässä määrin teollisuuden alalla se oli kohonnut maailman suurimpien joukkoon, vain politiikassa se oli takertunut menneisyytensä saamattomuuteen ja rajattomaan yksinvaltaan. Talous kukoisti, kun sekä pääomaa että taitavaa työvoimaa virtasi maahan lännestä.

Kukoistavien yliopistojen maksut olivat alhaiset, ja noin puolet opiskelijoista, köyhien perheiden lapsille, opiskelu oli täysin ilmaista. Pietarialiset tiedemiehet olivat maailman kärjessä. Pietarissa oli neljä oopperataloa.

Helmikuussa Japani teki yllätyshyökkäyksen venäläisen laivaston kimppuun Port Arthurissa. Pearl Haborin varhainen toisinto Mantshuriassa. Koska japanilaiset ievät pystyneet valtaamaan kaupunkia, he piirittivät sen. Varuskunta piti pintansa ja lokakuussa Nikolai määräsi Itämeren laivanstonsa purjetimaan Tyynelle merelle Port Arthuria vapauttamaan. Sen hidas kulku maapallon poikki todisti suurta osaamattomuutta. Tuskin laivasto oli lähtenyt Itämereltä, kun se Pohjanmerellä avasi tulen brittiläisiä kalastaja-aluksia vastaan; tykistöupseerit erehtyivät luulemaan niitä japanilaisiksi torpedoaluksiksi, jotka kyllä olivat vielä kahden valtameren päässä.

Laivat ja kaupunki, joita laivasti kiiruhti pelastamaan, menetettiin jo ennekuin se ehti kiertää Hyväntoivonniemen.

Mantshurian nöyryytyksen vanavedessä tuli vallankumous. Sisäministeri V. Plehwe murhattiin. Sunnuntaina 9:ntenä tammikuuta 100 000-päinen väkijoukko kokoontui Gaponin johdolla Talvipalatsin, ”tsaarin talon”, edustalle kantaen ikoneja ja julisteita. He halusivat esittää adressinsa tsaarille, mutta eivät tienneet, etä hän olikin 30 kilometrin päässä Aleksanderin palatsissa.

Syntyi lakko- ja mielenosoitusaalto, joka lainehti Varsovasta Uralille saakka. Puolalaisessa Lodzin kaupungissa tapettiin 300 mielenosoittajaa. Itämeren laivasto kulki höyryten eteenpäin kuurona maailman tapahtumille. Se saapui Japanin ja Korean väliseen Tsusiman salmeen toukokuun 27. päivänä. Japanilainen amiraali Togo oli odottamassa ja tässä suurimassa meritaistelussa sitten Trafalgarin venäläiset menettivät kaikki 12 taistelulaivaansa merenpohjaan tai viholliselle.

Lähdeaineisto Brian Moynahan Venäjän vuosisata ISBN 952-31-0423-0