Finis Finlandiae

Finis Finlandiae: Fyrenin pilakuvassa Suomi-syöjä Puriskevits työntää Suomi-neitoa säkissä Venäjän virtaan.

Venäläinen yhteiskunnallinen lainsäädäntö ulotettiinn koskemaan autonomista Suomen suuriruhtinaskuntaa. Uudet vaalit toimitettiin 1910 helmikuun alussa. Eduskuntaan saatiin entistä pätevämpiä edustajia, sillä maan oikeuksien käytävässä taistelussa eduskunta oli avainasemassa. SDP lisäsi paikkalukuaan saaden 86 edustajaa, Suomalainen puolue sai 42, nuorsuomalaiset 28, RKP 26 ja Maalaisliitto 17 edustajaa sekä kristilinen työväenliitto yhden paikan. Eduskunta kokoontui valtiopäiville 1. maaliskuuta.

Keisari Nikolai II antaa 27. maaliskuuta armollisen julistuksen, joka koskee niiden Suomea koskevien lakien ja asetusten säätämistä, joilla on yleisvaltakunnallista merkitystä. Eduskunnalta pyydetäänn lausumia lakiehdotuksen sisällöstä sillä ehdolla, että lausunto jätetään siten valtakunnanduuman ja valtakunnanneuvoston harkittavaksi. Aikaa lausunnon antamiseen on yksi kuukausi. Yleisvaltakunnalisen lainsäädännön piiriin kuuluvat mm. seuraavat asiat: Suomen osallistuminen valtakunnan menoihin, asevelvollisuusasiat, sellaisten Venäjän alamaisten oikeudet, jotka eivät ole Suomen kansalaisia, venäjän kielen asema Suomessa, painovapausasiat, tullilaitos, posti- ja lennätinlaitos, rautatiet, kauppa ja merenkulku, rahajärjestelmä sekä ulkomaalaisten oikeudet Suomessa. Tämä merkitsee Suomen valtiojärjestyksen täydellistä muuttamista.

Eduskunta ei voi loupua oikeudestaan päättää maan perustuslakeja koskevista kysymyksistä. Toukokuussa se kieltäytyy antamasta asiasta lausuntoa ja vetoaa siihen sitten keisariin, että tämä pitäsi Suomen perustuslait voimassa. Se anoo alamaisesti, että ”Teidän Keisarillinen Majeteettinnen armossa tahtoisi voimassapitää Suomen perustuslait sekä määrätä, että ne näistä laiesta poikkeavat toimenpiteet, joihin viime vuosina on ryhdytty, ovat oikaistavat tahi poistettavat”.

Venäjän valtakunnanduuma käsittelee asiaa ja hyväksyy 10.kesäkuuta ehdotuksen yleisvaltakunnallisen lainsäädännön ulottamisesta Suomeen äänin 164-23. Kansalliskiihkoisen oikeiston edustaja Vladimir Purskevits huuhdahtaa ikimuistoiset sanat; ”Finis Finlandie”” (Suomen loppu!) Valtakunnanneuvosto hyväksyy lainmuutokset. 30 kesäkuuta Nikolai II on huvijahdillaan Standartilla Paldiskissa, missä hän saa lain vahvistettavakseen. Alkukappaleeseen Nikolai II kirjoittaa korkeimman omakätisesti: ”Olkoon niin”. Yksinomaan Suomen sisäisiä oloja koskevat lait voidaan edelleen säätää Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäivillä hyväksymässä järjestyksessä, mutta näiden asioiden merkitys on vähäinen.

Nikolai I vahvistama laki sisältää määräyksen, että eduskunnan on valittava valtakunnanneuvostoon kaksi valtakunnanduumaan neljä jäsentä. Suomen senaatti julkaisee lain, kun eduskunta on hajalla. Venäjän viranomaiset haluavat kokeilla eduskunnan päättäväisyyttä ja se kutsutaan koolle järjestämään eräiden yleisvaltakunnallisten lakien soveltamista Suomessa sekä valitsemaan yllä mainitut edustajat Venäjälle. Asessori P.E.Svinhuvud, joka on koolle kutsutun eduskunnan puhemies, antaa 23. syyskuuta täysistunnossa ilmoituksen, joka päättyy ”... Suomen eduskunta ei voi, maan perustuslakeja rikkomatta, ryhtyä valtiopäiväkutsumuksessa annettujen tehtävien täyttämiseen”. Eduskunta hyväksyy puhemiehen kannanoton 7. lokakuuta, jolloin se hajotetaan ja määrätään uudet vaalit.

Lähdeaineisto Kronikka 1900-1999 ISBN 951-35-6529-7 

Venäjän ote kiristyy

Sosiaalidemokraattien järjestämä Tampereen torpparikokous huhtikuussa 1906.

Torppariasetuksen käsittely osoittaa, että venäläisillä on erilainen käsitys siitä, mikä Suomessa on laitonta ja mikä ei. Amiraalisenaatin nimittäminen ja F.A. Seynin tulo kenraalikuvernööriksi olivat sellaisia merkkejä siitä, että Venäjä ei aio tinkiä kannastaan.

Eduskunta kokoontui ensimmäisille valtiopäiville 22.5.1907 koko Suomen kansan seuratessa sitä toiveikkaana. Puhemieheksi valittiin nyt ja toistuvasti eteenkinpäin perustuslaillinen P.E. Svinhuvud (1861-1944), myös sosiaalidemokraatit kannattivat tätä tsaarinvallan taipumatonta vastustajaa. Tulokset jäivät kuitenkin nyt kuten myös seuraavilla vuoden 1908 valtiopäivillä vähäisiksi jyrkkien vastakohtaisuuksien ja edustajien tottumattomuuden vuoksi. Helpotusta olisi tarvittu muun muassa torpparilakkojen ja häätöjen kärjistämään torpparikysymykseen. Senaatille osoitettiin toistuvasti epäluottamuslauseita varsinkin uudesta 1908 Suomen asioiden esittelyjärjestyksestä, vaikkei parlamenttaarisesta vastuusta vielä ollutkaan kysymys. Lopulta Mechelinin senaatti päätti pyytää eroa, mutta sen myötä keisari hajotti myös eduskunnan. Uusi Edward Hjeltin monen puolueen senaatti hajoisi jo 1909 uuden sortokauden paineiden alla.

Enemmän kuin sisäiset ristiriidat Suomen eduskunnan työskentelyyn alkoivat vaikuttaa uuden hyökkäykset Suomen autonomiaa vastaan. Eduskunta niskuroi, esitti kritiikkiä puhemiehensä Svinhuvudin suulla, teki välikysymyksiä ja anomuksia autonomian puolustamiseksi sekä lähetti adresseja keisarille. Se hajotettiin yhä uudelleen, ja uudet vaalit pidettiin vuosina 1908, 1909, 1910,1911, 1913 ja 1916. Myös vaali-innostus laski, se vajosi 1913 vaaleissa jo 51 %:iin. Puoluejakaumussa ei suuria heilahduksia tapahtunut, lähinnä suomalaiset puolueet menettivät muutamia paikkoja voimistuvalla Maalaisliitolle. Vasta viiden eduskunta onnistui istumaan kautensa 1911-13 loppuun; osittain se johtui siitä, että puhemiehiksi 1911 ja 1912 jällen valittu Svinhuvud ja 1913 valittu sosiaalidemokraatti Oskari Tokoi koettivat esiintyä ärsyttämättä venäläisiä. Maanvuokrakysymysta saatiin eteenpäin joskaan läpimurtoon asti ei päästy. Vaaleissa 1913 sosiaalidemokraatit nostivat kannatustaan 90 paikkaan. Tämän eduskunnan työ keskeytyi, kun Venäjän viranomaiset lakkauttivat sen toiminnan 1914 alkaneen sodan vuoksi eivätkä kutsuneet valtiopäiviä koolle 1915. Heinäkuussa 1916 pidettiin uudet vaalit, joissa sosiaalidemokraatit saivat eduskunnan enemmistön 103 edustajalla nuor- ja vanhasuomalaisten sekä ruotslaisen puolueen kustannuksella.

Maataloudessa 1800-luvun lopulla tapahtunut rakennemuutos vaikeutti maanvuokraajien asemaa. Isännät pyrkivät puunhintojen noustessa ottamaan takaisin vuokraamiaan metsiä, ja torpparit puolestaan alkoivat hinnoittella työnsä yhä korkeammalle työpalkkojen noustessa. Laukon häädöt vuoden 1907 alussa olivat nostaneet esiin maaseudun sosiaaliset epäkohdat. Yksikamarinen eduskunta ryhtyikin välittömästi valmistelemaan maanvuokraajien aseman parantamista. Vilkkaasta keskustelusta huolimatta vuosien 1907 ja 1908 valtiopäivillä asiasta ei päästy sovintoon, mutta vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä lokakuussa saadaan viimein aikaan ratkaisu, jonka mukaan lyhyimmäksi vuokra-ajaksi tulee 50 vuotta, ja vuokraaja oikeutettiin samaan korvauksia tilalla tekemistään parannuksista. Molemmat osapuolet olivat kuitenkin asetukseen tyytymättömiä, jolloin vuokrasuhteet päätettiin jäädyttää seitsemäksi vuodeksi.

Lähdeaineisto: Kronikka 1900-1999 ISBN 951-35-6529-7, Suomi kautta aikojen Isbn 951-8933-60-X, Jouko Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397-9

Seyn ja toinen sortokausi

Kenraali Frans Albert Seyn ( 1862-1918) oli 1899-1905 Suomen kenraalikuvernöörin kanslian päällikkönä ja toteutti tuolloin Bobrikovin politiikkaa niin kiitettävän innokkaasti, että hänet lähetettiin Suomeen jälleen 1907. Seyn tuli ensin kenraalikuvernöörin apulaiseksi, ja hänet nimitettiin 11. marraskuuta 1909 kenraalikuvernööriksi. Ensimmäistä sortokautta seurannut suojasää päättyi, ja sotilashallinnon pystyttämistä Suomessa jatkettiin.

Ensiksi irroitettiin senaatti puolueiden ja eduskunnan vaikutuksesta nimittämällä vuoden 1909 lopulla ns. amiraalisenaatti (sapelisenaatti). Keisari halusi senaattoreiksi syntyperäisiä suomalaisia. Tämä periaate yhdistettiin keisarikunnan poliittisiin tavoitteisiin kokoamalla senaatti pitkään keisarikunnassa palvelleista suomalaisista ja venäläisistä, joilla oli Suomen kansalaisoikeudet. Siitä huolimatta monet senaattorit eivät hallinneet Suomen kieliä eivätkä tunteneet maan lakeja. Kaksi kenraali Vladimir Markovin johtaman senaatin jäsenistä oli amiraaleja ja useimmat muutkin olivat sotilaita.

Senaatin uusimisen jälkeen tulivat vuoroon vuoden 1910 alusta lähtien läänien kuvernöörit ja hallintoelimet sekä keskusvirastot. Virkojen nimitysperusteet olivat samat kuin senaattoreilla. Yksi näistä uuden suunnan miehistä oli luotsilaitoksen johtoon 1910 kohonnut K. V. Samsanov, Suomessa syntynyt ja koulunsa käynyt venäläinen upseeriperheen poika. Venäjällä hän oli oleskellut ainoastaan lyhyen aikaa hankkimassa koulutusta ja oli luonut koko virkauransa Suomen luotsilaitoksen palveluksessa. Samsanov oli niin suomalainen kin etnisesti venälläiset helsinkiläiset olla saattoivat. Kun tähän yhdistettiin venäläis-patrioottinen mielenlaatu, mies oli Seynin kannalta mitä hyödyllisin.

Venäläisten joukkojen määrää Suomessa lisättiin ja santarmilaitosta uusittiin. Tavoitteena oli venäläisen järjestysvaltakoneiston lujittaminen. Vuonna 1910 valmistui laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä, ja vuonna 1912 annettiin yhdenvertaisuuslaki, jolla Venäjän kansalaiset saivat Suomessa samat oikeudet kuin suuriruhtinaskunnan syntyperäisillä asukkaillakin oli. Tämän lain nojalla Markovin seuraajaksi senaatin johtoon nimitettiin 1913 venäläinen M.M. Borovitinov.

Seyn kiinnitti huomionsa paljolti samoihin asioihin kuin Bobrikovkin. Hän vaati, että virkamiehiin tulisi soveltaa Venäjän lainsäädäntöä, piti sanomlehdistöä ”maan todella sairaana kohtana” ja vaati venäjän kielen nostamista virkakieleksi. Pietarissa ryhdyttiin valmistelemaan 1912 N.N. Korevon johtamassa komiteassa uusia asetuksia. Suunnitelmat vuotivat julkisuuteen keväällä 1914, jolloin lehdistössä käytiin vilkasta polemiikkia tästä ns. suuresta venäläistämisohjelmasta.

Venäläistämistoimet katkaisi elokuussa 1914 puhjennut ensimmäinen maailmansota, mutta sen varjossa Seyn sai haluamansa valtuudet: Suomi julistettiin sotatilaan, sensuuri pantiin toimeen ja kansalaisten vapauksia rajoitettiin. Hallitsjia lykkäsi eduskunnan kokoontumista tammikuussa 1915 sotatilan takia, ja Suomea hallittiin suoraan keisarikunnasta. Kouluissa lisättiin venäjän kielen opetusta.

Suomalaisten vastarinta kanavoitui etupäässä eduskunnan kautta. Nyt porvarillisten ryhmien välille ei kehittynyt sellaisia Venäjä-poliittisia ristiriitoja kuin Bonrikovin kaudella, vaan ne olivat paljon yksimielisemmin vastustuskannalla. Seurauksena eduskunnan vasarinnasta olivat lukuisat hajoituskäskyt ja uudet vaalit.

Sosiaalidemokraateille poliittinen tilanne muodostui hankalaksi. Puolueen vaatimat laajat uudistukset jäivät toteuttamatta, ja vastustusrintamaan porvariston kanssa oli henkisesti vaikea asettua. Sosiaalidemokraatit pyrkivät pitämään sen verran matalaa profiilia, että venäläiset eivät saisi aihetta puuttua puolueen toimintaan. Toisaalta vallankumouksen kannatus levisi parlamentaariseen toimintaan turhautuneen jäsenistön piirissä.

Seynin sotilashallinto pysyi pystyssä Venäjän maaliskuun vallankumoukseen saakka. Kun väliaikainen hallitus oli päättänyt palauttaa Suomen autonomian,Seyn vangittiin 16.maaliskuuta 1917 ja hänet kuljetettiin yöjunalla Pietariin. Hän kuoli todennäköisesti 1918. Maaliskuun julistuskirjalla väliaikainen hallitus kumosi kaikki Suomen perustuslakien vastaiset asetukset helmikuun manifestista 1899 alkaen.

Seyn
http://fi.wikipedia.org/wiki/Franz_Albert_Seyn

Suomen kenraalikuvernööri Seyn

http://www.histdoc.net/historia/seyn.html

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Uusi esittelyjärjestys

Vuonna 1908 Suomen ja Venäjän suhteissa päättyy suurlakon jälkeen alkanut liennytysvaihe, ja Venäjä jatkaa keskeytynyttä yhtenistämispolitiikkaansa. Suomalaiset iloitsevat ensimmäisestä virallisesta olympialaisesta kultamitallista ja kiistelevät Havis Amandan muodoista.

Leo Mechelin senaatti oli onnistunut toimimaan varsin sopuisasti kenraalikuvernööri Nikolai Gerardin kanssa. Senaatin asema oli kuitenkin heikko, sillä kotimaassa sitä arvosteltiin liian suuresta myöntyväisyydestä, ja Pietarissa puolestaan sitä syytettiin separatistisistä pyrkimyksistä. Venäjän hallituksen selvittyä poliittisesta kriisitään ja lujittaessaan otettaan myös Suomesta senaatin asema alkoi heiketä. Lopulta senaatti kaatuu sisäpoliittiseen valtapeliin. Uuden valtiopäiväjärjestyksen mukaan eduskunnan jäsenet saattoivat tehdä senaattoreille välikysymyksiä, ja maalisuussa 1908 senaatti sai vastattavakseen useita Venäjän-politiikkaan liittyviä kysymyksiä. Poliittinen taktikointi johtaa siihen, että eduskunta hyväksyy 27. maaliskuuta sosiaalidemokraattien ponnen, jossa senaattia syytettiin kyvyttömyydestä puolustaa Suomen autonomista asemaa ja parantaa maan vähäosaisten asemaa. Senaatti tulkitsee päätöksen epäluottamuslauseeksi ja jättää 30. maaliskuutta eroanomuksensa. Nikolai II ei kuitenkaan hyväksy moista parlamentaarista kokeilua vaan määrää 6. huhtikuuta eduskunnan hajotettavaksi ja uudet vaalit pidettäväksi heinäkuun alussa.

Toisen venäläistämisvaiheen eli toisen sortokauden käynnistää itse Nikolai II, joka 2, kesäkuuta antaa hyväksynnän Suomea koskevien asioiden uudelle esittelyjärjestykselle Venäjän hallituksessa. Kun aiemmin Pietarissa toimiva ministerivaltiosihteeri on esitellyt Suomea koskevat asiat suoraan keisari-suuriruhtinaalle, nyt keisarikunnan hallituksesta tulee se elin, joka päättää milloin jokin asia on katsottava valtakunnan yleistä etua koskevaksi ja siksi alistettava yleiseen lainsäädäntöprosessiin. Suomalaiset suhtautuvat eisttelyjärjestyksen muutokseen torjuvasti, silloin sen katsottiin merkitsevän sitä että Suomen senaatti ja muut viranomaiset joutuvat Venäjän hallituksen valvonnan alaisiksi.

Suomi saa ensimmäisen virallisen olympiakultamitalinsa 22. heinäkuuta, kun Werner Weckman kukistaa Lontoo olympiakisojen kreikkalais-roomalaisen painin raskaan keskisarjan loppu-ottelussa maanmihensä Yrjö Saarelan. Weckman oli voittanut keskisarjan kultapitalin jo 1906 Ateena välikisoissa, joissa Werner Järvinen oli paras antiikin tyyliin suoritetussa kiekonheitossa.

Helsingin kauppatorilla paljastetaan 20 syyskuuta Ville Vallgrenin veistämä Havis Amanda-patsas. Teos vetää miehiä puoleensa kuin hunaja mehiläisiä, mutta se herättää myös vastustusta. Esteettisesti suuntautunut taide- ja kirjallisuushistoroitsija Eliel Aspelin-Haapkylä valittaa, että työstä puuttuu kreikkalainen ihanteellisuus, joka taiteessa ”aateloi alastomuuden”. Suomen Naisyhdistyksen mielestä veistos antaa aivan väärän kuvan naisesta ja vaati, että neito on poistettava rumana ja rivona.

Lähdeaineisto Kronikka 1900-1999 ISBN 951-35-6539-7

Naisten äänioikeus

Liisi Kivioja, kalajokinen pankinjohtaja, ensimmäisen eduskunnan naiskansanedustaja

Naiset saivat äänioikeuden ensimmäisenä maailmassa Uudessa Seelannissa vuonna 1893, mutta vaalikelpoisiksi naiset hyväksyttiin alahuoneessa 1919 ja ylähuoneessa 1944. Australiassa naiset saivat äänioikeuden toisina ja vaalikelpoisuuden ensimmäisenä maailmassa, Etelä-Australin osavaltioissa vuonna 1894 ja koko liittovaltiossa 1902. Sukupuolten välinen demokratia ei kuitenkaan täysin toteutunut vielä vuosikymmeniin, naiset eivät halunneet ehdolle. Äänioikeus Australin liittovaltion vaaleissa oli vuoteen 1962 asti vain valkoisilla.

Suomen naiset saivat vuonna 1906 äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ensimmäisinä Euroopassa. Mittavassa eduskuntauudistuksessa valta siirtyi vuosisatoja vanhalta nelisäätyiseltä valtiopäivälaitokselta 200 kansanedustajalle, joita saivat olla valitsemassa 24 vuotta täyttäneet kansalaiset säädystä, varallisuudesta ja sukupuolesta riippumatta.

Vanha säätyvaltiopäiväjärjestelmä oli taannut suuremmat valta-asemat aatelistolle, vaikka säätyyn kuului vain 1,1 prosenttia suomalaisista. Äänimäärä oli sidottu varallisuuteen. Ylipäätään äänioikeus oli hyvin pienellä osalla kansalaisista, vain kahdeksalla prosentilla. 1900-luvun alussa äänestysoikeuttaann oli vaatimassa naisten

ohella myös miesten enemmistö: torpparit, maaseudun tilattomat, teollisuustyöväki. Kyse ei siis ollut naisten ja miesten vastakkainasettelusta, vaan tasa-arvoa peräsi kansan enemmistö sukupuoleen katsomatta.

Naisjärjestöt olivat äänioikeusasiassa hyvin aktiivisia. Suomen Naisyhdistyksessä vaatimuksia äänioikeudesta viriteltiin jo ensimmäisen toimintavuotena 1884, ja Minna Canth herätti keskustelua kirjoituksillaan 1884 ja 1885. Naisliitto Unioinin tavoite oli jo yhdistystä perustettaessa 1892 saada naisille yhtäläiset oikeudet miesten kanssa. Yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta kansalaisille vaati kuitenin vasta työväenliike 1800-luvun lopulla.

Vuoden 1905 loka-marraskuussa suurlakko seisautti maan. Sortotoimiin väsynyt kansaa vaati autonomian palautamista ja valtiopäiväuudistusta. Järjestyksen palauttamiseksi maahan keisari Nikola I antoi marraskuussa 1905 käskyn kutsua koolle ylimääräiset valtiopäivät. Eduskuntauudistus tuli toteuttaa, ja lähtokohtana oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus.

Robert Hermanssoinin johtaja uudistuskomitea asetettin valmistelemaan valtiopäiväjärjestystä. Hermansson vastusti naisten äänioikeutta, koska naista ei ollut hänen mukaansa luotu toimimaan julksessa elämässä; nainen vahingoittuisi valtiollisissa kiistoissa, ja erityisesti rauhattomina aikoina hän äänestäisi herkästi äärimmäissyyspuolueita. Hermansson ei kuitenkaan saanut enemmistöä kannalleen, vaan komitea ehdotti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta kaikille. Ehdotuksen pohjana uusi valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki vahvistettiin 20.7.1906 Naiset pääsivät ensi kerran äänestämään 15.-16. maaliskuuta 1907.

Suomen Suuriruhtinaskunnan ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan tuli valituksi 19 naista eli noin kymmenesosa kansanedustajista. Vaalitulos oli naisjärjestöille pettymys, mutta jälkikäteen tarkasteltuna ja muiden maiden tilanteeseen verrattuna naisia valittiin edustajistoon suhteellisen runsaasti. Uudessa järjestelmässä olivat edustettuina kaikkia kansankerrokset, edustajat poikkesivat toisistaaan varallisuudeltaan, iältään ja ammatiltaan kuten kansalaisetkin.

Ensimmäisissä vaaleissa kaikista noin 1 200 000 äänioikeutetusta noin 70 prosenttia äänesti. Naisten äänestysaktiivisuudesta ensimmäiseltä vuodelta ei ole tietoa. Seuraavista vuosista nykypäivään ati naisten äänestysprosentti on vaihdellut 52 prosentista 84:ään. Vilkkaimmin naiset äänestivät vuoden 1962 vaaleissa ja alhaisimmallaan äänestysinto oli 1929. Vuodesta 1987 lähtien naiset ovat olleet miehiä aktiivisempia äänestäjiä.

Ensimmäiseen eduskuntaan 107 valittin 19 naista kansanedustajiksi.

Iida Aalto-Teijo oli Suomen työväenpuolueen perustaja ja idelogi. Hän perusti Suomen Sosiaalidemokraattisen Naisliiton ja toimi sen puheenjohtajana. Kansalaissodan jälkeen hän pakeni Neuvosto-Venäjälle. Palattuaan seuraavana vuonna 1922.

Eveliina Ala-Kulju o.s. Ojanen ent. Poikonen. Opettaja ja emäntä. Suomalainen puolue ja Kansallinen Kokoomus.

Hedvig Hebhard o.s. Silen. Talousneuvos. Suomalainen puolue ja Kansallinen Kokoomus.

Aleksandra Gripenberg. Naisasianainen, kirjailija. Suomalainen puolue.

Lucina Hagman. Koulun johtajatar, professori, nuorsuomalainen puolue.

Anni Huotari o.s. Torvelainen Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue.

Mimmi Kanervo Luennoitsija. Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue.

Liisi Kivioja. Kansakoulunopettaja, pankinjohtaja. Suomalainen puolue.

Hilda Käkikoski. Opettaja, kirjailija, Suomalainen puolue.

Sandra (Aleksandra) Lehtinen o.s. Reinholdsson Palvelijatar, ompelija, poliittinen agitaattori. Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue. Hän oli vasemmistolaisuutensa takia vankilassa 1929-32 ja sen jälkeen yli kymmenen vuotta Moskovassa, josta palasi vuonna 1945.

Dagmar Neovius Opettajatar ja aktuaari, Ruotsalainen kansanpuolue.

Alli Nissinen, koulunopettaja, kirjailija, nuorsuomalainen puolue.

Jenny Nuotio o.s. Kilpeläinen, myöh. Upari. Kutoja, Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue. Suomen nuorin ensimmäisen eduskunnan kansanedustaja.

Maria Paaso-Laine Ompelija ja puoluevirkailija, Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue. Seitsemän lapsen äiti. Kansanedustajakauden jälkeen muutti Amerikkaan.

Hilja Pärssinen o.s. Lindgren. Kansakoulunopettaja, Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue. Pappisperheen tytär. Hän oli kansanvaltuuskunnan jäsen 1918 ja pakeni keväällä 1918 Venäjälle, palasi Suomeen 1919 ja oli useita vuosia vankilassa.

Maria Raunio o.s. Saarinen Ompelija, työväenliikkeen toimitsija ja puhuja, Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue. Vuonna 1910 hänet syrjäytettiin ehdokaslistalta puolueen sisäisten erimiellisyyksien takia. Sen jälkeen hän lähti siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin.

Hilma Räsänen. Kansakoulun opettaja Maalaisliitto.

Miina Sillanpää. Toimittaja, talousneuvos, Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue. Hän oli 1920-luvulla ensimmäinen nainen ministerinä.

Iida Venmmelpuu ent. Wilenius Kansakoulunopettaja, Kansanopiston johtaja, Suomalainen puolue.

Ensimmäisen eduskunnan naiset

http://www.helsinki.fi/sukupuolentutkimus/aanioikeus/artikkelit/ensimmaiset.htm

Ensimmäisen eduskunnan naiset

http://arenan.yle.fi/radio/1285084

Liisi Kivioja

http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Kivioja_Liisi

Lähdeaineisto Suomen naisen vuosisadat 2 Toivon rakentajat ISBN 951-31-3162-9

Valtiopäiväuudistuksen vaikutus puolueisiin

Suomen valtiopäiväuudistus oli erittäin radikaali. Eduskuntaan valittiin 200 jäsentä kolmeksi vuodeksi kerrallaan noudattaen suhteellista vaalitapaa, joka suo pienillekin puolueille mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin. Kaikilla 24 vuotta täyttäneillä, naiset mukaan luettuina, oli yhtäläinen äänioikeus ja vaalikelpoisuus. Tämä oli ollut ylimääräisillä valtiopäivillä ilman muuta selvää, vaikka naisilla ei ollut äänioikeutta missä muussa Euroopan maassa.

Jonkin verran keskustesteltiin siitä, olisiko edustuslaitos kaksikamarinen, kuten se oli vielä tuolloin verraten kansanvaltaisissakin maissa, muun muassa Ruotsissa. Suomessa kansa kannatti kuitenkn jyrkästi yksikamarista eduskuntaa, joten siitäkin päätettiin yksimielisesti.

Sosiaalidemokraattien varsinkin Helsingissä järjestämät suuret mielenosoitukset ainakin jouduttivat valtiopäiväuudistusta. Vaikka se tapahtui voimassa olevan valtiosäännön mukaisin muodoin, työväki katsoi ooman joukkovoimansa ratkaisseen vuoden 1906 perinpohjaiset, suurin toivein herättäneet uudistukset. Valtiopäiväuudistus tulkittiin siis ilman väkivaltaa tapahtuneeksi vallankumoukseksi, ja tämä käsite sai sen vuoksi työväestön keskuudessa entistä hyväksytymmän leiman. Työväenyhdistysten jäsenmäärä kasvoi nopeasti, ja työväenliikkeen joukkovoima tuntui antavan sille aavistamattomia mahdollisuuksia.

Suurlakko ja valtipäivien uudistushanke pakottivat muutkin puolueet kuin sosiaalidemokraatit organisoitumaan kiinteiksi järjestöiksi. Suomalainen puolue eli vanhasuomalaiset ja nuorsuomalainen puolue jatkoivat toimintaansa perinteisellä linjallaan. Suomalainen puolue pyrki kuitenkin entistä määrätietoisemmin yhdistämään kaikkia suomenkielisiä ja omaksui varsin radikaalin yhteiskuntapoliittisen ohjelman voidakseen koota kannattajikseen myös pienviljelijötä ja torppareita. Nuorsuomalaisten vasemmisto eli ”varpuset” noudatti ryhmän jo ennen omaksumaa sosiaaliliberaalia linjaa, mutta ”pääskyksiksi” nimitetty oikeisto pitäytyi klassiseen liberalismiin ja korosti, ettei ollut lupa syrjäyttää ihmisten yksilöllisiä oikeuksia.

Vuonna 1906 perustettu Ruotsalainen kansanpuolue ( Svenska Folkpartiet) oli perustuslaillinen, mutta puolueen erityisenä tehtävänä oli ruotsinkielisen väestön etujen puolustaminen uudessa, huolestuttavalta näyttävässä tilanteessa. Ruotsinkieliset, jotka olivat hallinneet loppuun asti aatelia ja porvarisäätyä, jäisivät näet eduskunnassa pieneksi vähemmistöksi. Jotta puolue vosi koota tuekseen kaikki suomenruotsalaiset yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta, puolueen sisäpoliittinen ohjelma jätettiin verraten väljäksi, mutta silti se oli alkuaikanaan selvästi konservatiivisin puolue.

Aivan uusia olivat keväällä 1906 perustetut maaseudun puolueet, joita syntyi Pahjanmaalla kaksikin. Koska ne olivat hyvin samanhenkisiä, ne yhdistettiin 1908 Maalaisliitoksi, jonka Venäjä-poliittinen kanta oli perustuslaillinen. Toisaalta Maalaisliittoa edusti samaa fennomaanista perinnettä kuin suomalainen puolue ja oli jyrkästi suomenmielinen. Erityistehtäväkseen Maalaisliitto otti maaseutuväestön, alkuaikoina etenkin pienviljelijöiden etujen ajamisen. Puolueen ensimmäinen puheenjohtaja, talollinen Kyösti Kallio (1873-19140) Nivalasta, oli käynyt muutaman vuoden oppikoulua ja toiminut innokkaasti nuorisoseurassa.

Maalaisliittoa on pidetty alusta asti tyypillisenä eturyhmäpuolueena, mutta sillä oli myös erityinen ideologia, jonka hahmotteli puolueen aatteellinen johtaja, laihialainen kauppias ja kirjailija Santeri Alkoi (1862-1930). Hänen aatemaailmassaan voimakas usko edistykseen ja itsekasvatukseen liittyi talonpojan työn ja maalaisrahvaan vaatimattomaan elämän ihannoimiseen. Alkio oli omaksunut sen osaksi Leo Tolstoilta, mutta samaa henkeä maalaisliittoonn tuli myös uskonnollisista herätysliikkeistä. Vanhan fennomanian perillisenä virisi näin 1900-luvun alussa talonpoikaisliike, joka pyrki kohottamaan maanviljelijäväestön taloudellista ja yhteiskunnallista asemaa ja sen henkistä tasoa. Suurista eroista huolimatta se voidaan rinnastaa joissakin suhteissa työväenliikkeeseen.

Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1

Punainen viiva ja työmarkkinajärjestöjen synty

Eduskunta istunnossaan Palokunnantalossa vuonna 1907.

Eduskuntauudistuksen vaikutuksesta äänioikeutettujen määrä Suomessa kasvoi kerralla 126 000:sta 1 273 000:een. Maa jaettiin 16 vaalipiiriin, ja käytössä olivat listavaalit. Jokaisella listalla oli kolme ehdokasta, ja yksi henkilö saattoi esiintyä useilla listoilla. Ehdokasasettelussa tämä antoi puolueille huomattavat mahdollisuudet taktikointiin. Esimerkiksi suomalaisella puolueella oli joka vaalipiirissä sekä valtakunnallisesti tunnettuja että paikallisia ehdokkaita. Äänestäjät ilmaisivat tahtonsa vetämällä punkynällä viivan kannattamansa listan yläkulmaan.
Vaalikamppailu oli ennennäkemättömän värikäs, sillä vaaliagitaation ohella ihmisiä piti kehottaa ja opastaa äänestämään. Vaalit pidettiin 15. ja 16 maaliskuuta 1907. Vaaliuurnilla kävi hieman yli 70 prosenttia äänioikeutetuista, mikä oli korkein äänestysprosentti autonomian kauden vaaleissa.
Vaalitulos yllätti kaikki. Viimeisissä säätyvaltiopäivävaaleissa hyvn menestyneet perustuslailliset uskoivat nytkin voittoonsa, mutta nuorsuomalaistan osuus jä vain 26 ja ruotsalaisten 24 edustajapaikkaan. Lähes samaan, 59 edustajaan, ylsi radikaalila sosiaaliohjelmalla esiintynyt suomalainen puolue. Uusista poliittisista ryhmistä maalaisliitto sai yhdeksän ja kristillinen työväenpuolue kaksi paikkaa.
Vaalien todellisia voittajia olivat sosiaalidemokraatit, joiden edustajamäärä kohosi 80:een. Vaikka eduskunnassa oli porvareilla enemmistö, työväenliikkeen edustajilla oli merkittävä vähemmistöasema. Lähes kaikkia sosisaalidemokraattiset kansanedustajat olivat uusia edustajia, kun taas porvariryhmistä valittiin pääasiallisesti henkilöitä, joilla oli kokemusta jo säätyvaltiopäivien ajalta. Ensimmäisen eduskunnan puhemiehinä toimivat entiset aatelissäädyn jäset nuorsuomalainen P.E. Svinhufvud, vanhasuomalainen E.G. Palmen ja sosialisti N.R. af Ursin.



Ammatillinen järjestäytyminen alkoi 1890-luvulla irtautua työnantajien vaikutuksesta ja lähestyä poliittista tyäväenliikettä. Samalla eturistiriidat työantajien ja työntekijöiden välillä kärjistyivät. Ensimmäisen ammattiyhdistyksen olivat perustaneet jo 1885 helsinkiläiset kirjaltajat, jotka saivat aikaan myös ensimmäisen valtakunnallisenammattiliiton 1896. Suurlakko merkitsi sysäystä myös ammatilliselle järjestäytymiselle; useilla aloilla perustettiin innokkaasti sekä paikallisia ammattiyhdityksiä että valtakunnallisia liittoja.Niihin virtasi uusia jäseniä. Ammattijärjestöt kuuluivat yleensä osastoina sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, ja 1905 niitä oli 317. Ammattiyhdistyksissä oli seuraavana vuonna runsaat 20 000 jäsentä.
Ammatillinen joukkojärjestäytyminen oli liian kova pala puolueelle, jonka jäsenmäärä kolminkertaistui 1905. Se ei enää kyennyt hoitamaan sekä poliittisia että ammattietuja koskevia tehtäviä, minkä vuoksi tuli ajankohtaiseksi erottaa ammattiyhdistysliikkeen organisaatio työväenpuolueesta. Valtakunnallinen kattojärjestö, Suomen Ammattijärjestä, perustettiin huhtikuussa 1907.
Työnantajien yhdistyksiä syntyi 1880-luvulla käsityöläisten ja pienteollisuuden harjoittajien keskuudessa. Ensimmäinen työantajaliitto muodostettiin kirjapainoalalla, mutta vasta työväestön järjestäytyminen ja työriitojen kärjistyminen lisäsivät työnantajapuolella paineita yhteistoimintaan. Suurteollisuudessa ensimmäinen työnantajaliitto oli 1903 toimintansa aloittanut Suomen Metalliteollisuuden Harjoittajain Liitto. Vuonna 1907 työnantajat päättivät perustaa yhteiseksi neuvotteluelimekseen Suomen Yleisen Työnantajaliiton, jonka nimeksi tuli 1918 Suomen Työnantajien Keskusliitto.
Virkamiesaloillakin ammatillisen järjestäytymisen juuret ovat 1800-luvun lopussa, jolloin mm. rautatievirkamiehet, opettajat, juristit ja insinöörit perustivat ensimmäiset yhdistyksensä. Vaikka suurlakko kiihdytti myös virkamiesten järjestäytymistä, valtakunnallisen järjestäytymisen asteelle päästiin vasta 1917, jolloinn syntyivät Virkamiesliitto ja Suomen Teollisuustoimihenkilöiden liitto. Vuonna 1922 aloitti toimintansa valtakunnallinen keskuselin Henkisen Työn Yhtymä (1922-1924 Suomen Virkailijakeskusliittojen Yhtymä).
Autonomian kauden lopulla koko toimistoalaa koskevat valtakunnalliset sopimukset olivat vielä harvinaisia. Työmarkkinaosapuolia ei yleisesti tunnustettu edes säännöllisiksi neuvottelukumppaneiksi, vaan monet sopimukset solmittiin työpaikoillla.


Ensimmäiset eduskuntavaalit
http://fi.wikipedia.org/wiki/Eduskuntavaalit_1907



Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X