Valkoinen ja punainen Suomi vastakkain

Punakaartilaisosasto Hakaniemen huvilan portailla mellakan aikana.

Viaporiin sijoitettujen venäläisten sotilaiden keskuudessa puhkesi kapina 30. heinäkuutaa 1906. Se oli venäläisten matruusien kapina oman hallituksen lujittuvaa otetta vastaan. Suomalaisten kannalta tapahtuman teki tärkeäksi se, että punakaartilaisia lähti linnakkeeseen kapinallisten avuksi. Helteisten päivien aikana sattui Hakaniemessä myös ensimmäinen suomalaisten kaartien välinen aseellinen yhteenotto.

Venäjä sai vuoden 1905 lakkoliikkeen seurauksena ensimmäisen perustuslakinsa ja edustuslaitoksen, duuman. Keisarin valtaoikeudet olivat kuitenkin edelleen laajat, ja kun hallituksen ote vahvistui, keisari hajotti liian liberaalina pitämänsä duuman 1906. Sen jäsenet kehottivat kansaa nousemaan hallitusta vastaan. Tämä sytytti pian Viaporin, jonka sotilaiden keskuudessa sosialisivallankumoukselliset ja bolsevikit nauttivat kannatusta.

Suomalaiset punakaartilaiset osallistuivat kapinan valmisteluun, ja kanpinoitsijat uskoivat saavansa avukseen myös aktivistit. Puolueena aktivistit kuitenkin päättivät jäädä tarkkailijan osaan, mutta yksityiset jäsenet saivat luvan avustaa kapinallisia. Ivallisesti huomautettiin jälkeenpäin, että apu kapinapäivien aikana jäi yhteen makkarakoriin. Myöhemmin aktivistit auttoivat kapinan johtajia pakenemaan maasta.

Sen sijaan satakunta punakaartilaista lähti Viaporiin, ja kaartilaiset katkoivat rautatieyhteyksiä Helsingin ympäristössä estääkseen hallituksen lisäjoukkojen pääsyn paikalle. Punakaartin päällikkö Johan Kock julisti 31. heinäkuuta lakon Helsinkiin tukeakseen kapinaa ja vaati sosiaalidemokraatteja julistamaan koko maahan yleislakon. Puolue ei kuitenkaan yhtynyt hankkeeseen, vaan jäi odottamaan tilanteen kehittymistä. Vasta kun kapinan epäonnistuminen oli jo selvää, puoluejohto suostui lakkoon Helsingissä, jotta tilanne saataisiin mahdollisimman pian rauhoittumaan. Villit huhut tiesivät kertoa, että Viaporista tulitettaisiiin Helsinkiä, jos lakkoa ei julistettaisi. Viapori oli kuitenkin noussut kapinaan liian aikaisin: matruusit jäivät yksin ja antautuivat 2. elokuuta 1906.

Kockin julistaman lakon alkupäivinä oli melko rauhallista, liikenne toimi ja kaupat olivat auki. Punakaartilaiset iskivat 1. elokuutta vain Tallbergin varastoon ja saivat sieltä dynamiittia ja aseita. Vasta 2. elokuutta väkijoukko alkoi häiritä liikennettä Sörnäisissä, jolloin raitiovaunut ajettiin talleille. Kun Palokunnantaloon kokoontuneet suojeluskuntalaiset tästä tiedon, he lähtivät käynnistämään liikennettä ja suojasivat aseineen vaunuja. Väkijoukko oli kasannut Hakaniemen torin ympäristöön esteitä, ja kun suojeluskuntalaiset yrittivät poistaa niitä, syntyi yhteenotto.

Raitiovaunuja heitettiin kivillä ja hetken kuluttua kuului myös laukauksia. Poliisit onnistuivat rauhoittamaan tilanteen, mutta kun he vetäytyivät paikalta, laukausten vaihto alkoi uudelleen. Suojeluskuntalaisten osastot eivät kuitenkaan kohdanneet Pitkänsillan pohjoispuolelta järjestyneitä punakaartilaisia vaain yksittäisiä ammuskelijoita. Verisin yhteenotto tapahtui suojeluskuntalaisten ja Katajanokan kasarmista karanneiden, sittemin punakaartilaisten piilottelemien venäläisten matruusien välillä.

Tilannen laukesi Hakaniemessä vasta, kun paikalle oli komennettu venäläistä sotaväkeä konekivääreineen. Punakaartin kanslia tyhjennettiin, ja useita henkilöitä pidätettiin. Suojeluskuntalaiset hajaantuivat vapaaehtoisesti. Raastuvanoikeudessa asiaa käsiteltiin kaikkea muuta kuin puolueettomasti. Tapahtumasta syytettiin ainoastaan unakaartilaisia, kun taas suojeluskuntalaisten sanottiin toimineen poliisimestarin alaisina järjestysjoukkoina. Senaatti lakkautti punakaartit 4. elokuuta 1906, ja Kock pakeni Amerikkaan.

Hakaniemen torilla valkoinen ja punainen Suomi kohtasivat ensi kerran ase kädessä. Kahakassa kuoli seitsemän suojeluskuntalaista ja kaksi punakaartilaista. Kyse ei kuitenkaan ollut järjestäytyneiden joukkojen taistelusta. Suojeluskuntalaiset kohtasivat katurahvaan, jota heideän läsnäolonsa provosoi.

Lähdeaineisto: Suomi kautta aikojen ISBN 941-8933-60-X

Kansa liikkeellä

Punakaartilaiset ja venäläiset sotilaat ottivat yhteen.

Suomessa toteutetaan Euroopan radikaalein valtiopäiväuudistus, joka käynnistää myös puoluejärjestelmän synnyn. Kansa liikehtii kaduilla ja toreilla, ja valkonen ja punainen Suomi kohtaavat ensi kerran ase kädessä.

Eduskuntauudistus: Valtiopäiväjärjestyksen uudistustyö etenee nopeasti kevään 1906 aikana. Säädyt hyväksyvät esityksen toukokuun lopulla, ja Nikolai II vahvistaa uuden vaalilain ja valtiopäiväjärjestyksen 20. heinäkuuta. Vanhan nelikamatisen eduskunnan tilalle tulee yksikamarinen eduskunta, jonka 200 jäsentä valintaa joka kolmas vuosi pidettävillä vaaleilla. Valtiopäiväjärjestykseen sisällytetään myös määräykset perustuslain säätämisestä ja määrävahemmistöistä. Äänioikeus on yleinen, vaali salainen ja vaalitapa suhteellinen. Äänioikeutettuja ovat kaikki 24 vuotta täyttäneet miehet ja naiset omaisuudesta ja varallisuudesta riippumatta. Näin suomalaiset naiset saavat Uuden Seelannin jälkeen toisena maailmassa ääni- ja vaalioikeuden. Uudistus menee Pietarissa läpi nopeasti osittain sen vuoksi, että se ei muuta hallitsijan valtaoikeuksia.

Puoluejärjestelmän synty: Eduskuntauudistuksen ja vaalilain uudistuksen jälkeen Suomi saa modernin puoluejärjestelmän. Aiemmin vain sosiaalidemokraatit olivat luoneet kiinteän puolueorganisaation, mutta nt porvarilliset puolueet seuraavat esimerkkiä. Suomalaisen puolueen perustava kokous pidetään joulukuun lopussa 1905.Nuorsuomalaiset perustavat huhtikuussa 1906 Perustuslaillis-suomenmielisenpuolueen, ja myös Ruotsalainen Kansanpoulue – Svenska Folkpartiet järjestäytyy keväällä 1906. Viljelijäväestön etujen ajamiseen syntyy kaksikin ryhmittymää. Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto ja Suomen Maalaisväestön Liitto, jotka yhtyvät 1907 ja 1908 vaihteessa Maalaisliitoksi.

Viaporin kapina: Viaporin varuskunnan sotilaat nousevat 30. heinäkuuta kapinaan Venäjän hallitusta vastaan. Kapinallisia tukevat Helsingin punakaartilaiset julistavat pääkaupunkiin yleislakon, vastoin soisaalidemokraattisen puolueen johdon kantaa. Kapinan ratkaisu tapahtuu 1. elokuuta, jolloin Venäjän Itämeren laivaston sotalaivat tulittavat Viaporia, jota puolustamaan lähtee joukko helsinkiläsiä punakaartilaisia. Kapinnalliset antautuvat seuraavana päivänä. Viaporin kapina johtaa myös suomalaisten valisiin yhteenottohin, sillä punakartilaiset ja porvarilliset suojeluskaartilaiset ottavat yhteen sekä Mäkkylässä Helsingin lähettyvillä että Hakaniemen torilla, jossa 2. elokuuta kuolee kymmenkunta henkilöä.

Viaporin kapina

http://fi.wikipedia.org/wiki/Viaporin_kapina

Viaporin kapina

http://www.suomenlinna.fi/linnoitus/historia/venajan_vallan_aika/viaporin_kapina_1906

Viaporin kapina ja Hakaniemen mellakka

http://www.helsinki200.fi/helsinki-1812-2012/1906-viaporin-kapina-ja-hakaniemen-mellakka

Lähdeaineisto: Kronikka 1900-1999 ISBN 951-35-6529-7

Yksikamarisen eduskunnan synty

Marraskuun manifestin jälkeen Ruotsissa painettiin tämä ruotsalaisen muotokuvamaalarin Ranghild Sellienin postikortti, joka oli jatkoa Erward Iston Hyökkäykselle ja kuvasi Suomen parantunutta asemaa.

Suomessakin tapahtui vuoden 1905 alussa mielenosoituksia keisarinvaltaa vastaan, ja Nikolai II valoi hieman öljyä laineille peruuttamalla tammikuun Bobrikovin määräämät karkotukset. Helmikuussa aktivisti Lennart Hohenthal ampui prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen. Vastarintamiehet olivat arvostelleet kiivaasti vanhasuomalaista prokuraattoria, joka oli maan lakien ylimpänä valvojana joutunut taipumaan perustuslainvastaisiin toimenpiteisiin. Hohenthal tuomittiin elinkaudeksi kuritushuoneeseen, mutta aktivistit auttoivat hänet pian pakoon. Sortokaudella tapahtui muitakin poliittisia murhia vaikka ei kovin paljon.

Konni Zilliacuksen johtamat aktivistit koettivat 1905 hankkia sotilaskiväärejä keisarivallan lopettamiseksi Suomessa siinä tapauksessa, että Venäjällä alkaisi vallankumous. Japanilaisin rahoin ostettiin erä vanhoja kiväärejä, jotka yritettiin tuoda kesällä Suomeen, mutta aselaiva John Grafton haaksirikkoutui Pietarsaaren edustalla ja se jouduttiin räjäyttämään. Vain vähän sittemin ”graftoneiksi” sanottuja aseita saattiin aktivistien haltuun, mutta nittä ei olisi päästy toistaiseksi käyttämäänkään, koska Venäjän vallankumous viivästyi. Venäläiset luulivat yleisesti, että aseita oli saatu Suomeen paljonkin.

Joulukuussa 1904 kokoontuivat Suomen valtiopäivät. Perustuslaillisilla oli selvä enemmistö kolmessa säädyssä ja papistossakin yhtä monta edustajaa kuin vanhasuomalaisilla. Jo 1887 säädyt olivat anoneet valtiollisen äänioikeuden antamista entistä useammille kansalaisille, mistä oli puhuttu epävirallisesti vuosikymmeniä. Nyt perustuslakivaliokunta ehdotti, että kaikilla 24 vuotta täyttäneillä suomalaisilla, jotka maksoivat kunnallisveroa, olisi äänioikeus. Tämä koskisi myös naisia, joita ei kutenkaan voitaisi valita valtipäiville. Lakiesitys kaatui aatelin ja porvariston kantaan, jonka mukaan näin suurta uudistusta ei voitaisi tehdä, ennen kuin helmikuun manifesti oli peruutettu.

Sosiaalidemokraatit kiinnittivät suuria toiveita valtipäivien uudistamiseen ja järjestivät Helsingissä huhtikuun 14. päivänä 1905 mielenosoituksen säätyjen painostamiseksi. Senaatintorille kerääntyi noin 35 000 mielenosoittajaa, etupäässä työväkeä. Kun uudistusesityksen kuultiin saman päivän aikana rauenneen, pettymys oli katkera, ja sosiaalidemokraattinen asenne jyrkentyi. Aatelin ja porvariston perusteluja ei haluttu uskoa, vaan selitettiin säätyjen kannan perustuvan luokkaitsekkyyteen. Yleensä rauhallinen Yrjä Mäkelinkin kehotti työväkeä valmistautumaan suurlakkoon, jotta äänioikeuden laajennus voitaisiin turvata joukkovoimalla. Radikalisuuden taustana olivat Venäjän tapahtumat, ja vuoden lopulla avautui uusia mahdollisuuksia.

Venäjällä alkanut yleislakko levisi näet Suomeen lokakuun 30. päivänä 1905 Helsinin työväen nimenomaisesti julistamana, ja osa perustuslaillisista kannatti sitä lämpimästi. Suomessa lakkoa sanottiin suurlakoksi. Sitä johti koko ajan Helsingin työväen muodostama lakkokomitea. Koska poliisitkin yhtyivät lakkoon, muodostettiin järjestystä valvomaan Helsingin kansalliskaarti, josta irtautui lakon aikana työväen suojeluvartio ”punakaarti”. Sen maltillisen päällikön alikapteeni Johan Kockin ansioista järejstys säilyi pääkaupungissa varsin hyvin. Moneenkin kaupunkiin ja muutamille maaseutupaikkakunnille perustettiin järjestystä valvomaan kansallis- tai punakaarteja, jotka toimivat suurlakon aikana asiallisesti.

Helsingin lakkokomitea syrjäytti lakon aikana sosiaalidemokraattisen puolueen Turussa toimivan johdon. Helsingin työväki esitti jyrkän poliittisen ohjelman: vaadittiin Bobrikovin seuraajaksi tulleen kenraalikuvernöörin, ruhtinas Ivan Mihalovits Obolenskin, sekä senaatin eroa, helmikuun manifestin peruuttamista ja yleiseen äänioikeuteen nojautuvaa, perustuslakia säätävää kunnalliskokousta. Valtioäiväuudistusta työväki vaati kaikkialla maassa. Perustuslailliset myötäilivät työväen vaatimuksia, mutta kun he eivät hyväksyneet valtiopäivien uudistamista vallankumouksellisin muodoin, yhteistyä Helsingin lakkokömitean kanssa raukesi.

Tampereella työväki vastusti Yrjö Mäkelinin ja hänen tuekseen tulleen Eetu Salinin johtamana erikoisen kiivaasti autonomian heikentämistä. Mäkelinin kirjoittamassa ”punaisessa julistuksessa” vaadittiin Suomen tunnustamista ”erityiseksi valtioksi” ja viitattiin suoraan siihen mahdollisuuteen, että Suomi irtautuisi Venäjästä. Itsenäisyydestä lienee puhutti siinä ensi kerran aivan julkisesti, ei tosin varsinaisena tavoitteena. Kansalliskokouksen kutsumista tamperelaisetkin vaativat.

Pehmeä ja ailahteleva ruhtinas Obolenski pelkäsi suomalaisia, mutta eroamaan hän ei sentään suostunut. Constantin Linderin vanhasuomalainen senaatti sen sijaan erosi, ja marraskuun 4. päivänä tuli Pietarista keisarin manifesti, jonka teksti oli peräisin Helsingistä ja Leo Mechelinin muotoilema. Helmikuun manifestiin perustuvien säädösten toimenpano luvattiin lopettaa, diktaattoriasetus kumotitin ja senaatti sai tehtäväkseen valmistella uutta valtiopäiväjärjestystä, joka perustui yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Suurlakko lopetettiin tämän jälkeen, mutta työväki jäi odottavalle kannalle epäillessään, että uudistus ei toteutuisi lupausten mukaisesti.

Tämä pelko osoittautui turhaksi. Heti suurlakon jälkeen kenraalikuvernööri Obolenski erosi virastaan, ja hänen seuraajakseen nimitettiin liberaali salaneuvos Nikolai Gerard, joka ymmärsi jossain määrin suomalaisten ajatustapaa. Joulukuun alussa 1905 keisari nimesti eronneen senaatin sijalla uuden. Talousosaston varapuheenjohtajana oli Leo Mechelin, ja muutkin jäsenet olivat nuorsuomalaisia tai ruotsalaisia paitsi yhtä sosiaalidemokraattia, jonka puoluekokous kuitenkin erotti kesällä 1906 puolueesta. Yhteistyötä porvarillisten senaattorien kanssa ei siis sallittu.

Vuoden 1905 lopulla pidetyt ylimääräisten valtiopäivien vaalit tuottivat perustuslaillisille selvän voiton kaikissa säädyissä, joten valtiopivien uudistamiselle ei ollut estettä, mikäli keisari hyväksyisi sen. Asia edistyi nopeasti, sillä Mechelinin senaatin asettama, valtio-oikeuden professori Robert Hermansonnin johtama komitea sai esityksensä valmiiksi jo helmikuun lopussa 1906. Nikolai II asetti uudistuksen ehdoksi, että hallitsijalla olisi rajoittamaton oikeus eduskunnan hajottamiseen, ja kun tähän oli suostuttu, hän allekirjoitti esityksen, jonka säädyt hyväksyvät toukokuun 29. päiviänä. Keisari vahvisti uuden vaalilain ja valtiopäiväjärjestyksen 20. päivänä heinäkuuta 1906.

Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1

Suurlakko

Suurlakon aikana Suomen kaupungeissa järjestettiin suuria joukkokokouksia. Työväestön mielenosoituskulkue Helsingissä matkalla Suomen pankin editse.

Lokakuussa 1905 Suomessa puhjennut suurlakko merkitsi ensimmäisen sortokauden päätepistettä. Siihen kulminoitui helmikun manifestista 1899 alkanut kehitysjakso, mutta sillä oli myös laajempi taustansa Venäjän sisäpoliittisissa ongelmissa.

Venäjän hallitus oli ajautunut suuriin vaikeuksiin. Armeija oli kulkenut tappiosta toiseen helmikuussa 1904 alkaneessa sodassa Japania vastaan. Sotaa arvosteltiin Venäjällä yleisesti, mielenosoitukset ja lakot laajenivat, eikä hallitus kyennyt hillitsemään niitä. Vastarintaa lisäsi Pietarin verisunnuntai tammikuussa 1905, jolloin Talvipalatsin aukiolla tulitettiin mielenosoittajia.

Armeijan piirissäkin kyti tyytymättömyys, jotak ilmeni mm. kesällä 1905 panssarilaiva Potemkinin kapinana. Vaikka rauha solmittiin syyskuussa 1905, liikehdintä laajeni suurlakoksi 25. lokakutta 1905. Lakkolaisilla ei kuitenkaan ollut selkeää johtoa, minkä vuoksi hallitus onnistui saamaan tilanteen vähitellen valvontaansa mm. lupaamalla uuden perustuslain.

Lakkoliike levisi myös Suomeen, missä oli jo 1904-1905 järjestetty mielenosoituksia ja vaadittu kansalaisvapauksia. Työväenliike oli yrittänyt ajaa läpi äänioikeuden laajentamista, ja perustuslailliset puolestaan vaativat laillisten olojen palauttamista.

Lakko alkoi Pietarin sadan varressa 29. lokakuuta 1905 ja seuraavan päivän iltana se oli levinnyt Helsinkiin. Tehtaiden pyörät pysähtyivät, puhelin-, posti- ja sähkölaitos menivät lakkoon, sanomalehdet eivät ilmestyneet. Venäläinen järjestysvaltakoneisto halvaantui jokseenkin täysin.

Työväenpuolue asetti kohta lakon alettua lakkokomitean, josta tuli tärkeä voimatekijä. Alkuun työväestö ja perustuslailliset olivat yhteisrintamassa, joka kuitenkin pian alkoi säröillä. Tyäväestö vaati kansalliskokouksen kutsumista koolle, mutta perustuslailliset vastustivat sitä, koska Suomen laki ei tuntenut sellaista.

Tampereella julkistettiin 1. marraskuuta Kansan Lehden päätoimittajan Yrjö Mäkelinin laatima ”punainen julistus”, joka sai nimensä punaisesta painopaperista. Se sisälsi iskevässä muodossa jo pitkin vuotta esitettyjä ponsia. Vallankumouksen tien valintaa julistuksessa merkitisivät vaatimukset kansalliskokouksen koolle kutsumisesta, väliaikaisen hallituksen asettamista eronneen senaatin tilalle ja Suomen sisäisen itsenäisyyden tunnustamisesta.

Punainen julistus otettiin innokkaasti vastaan Tampereella, mutta Helsingissää sen kannalle asettuivat vain työväestö ja aktivistit. Perustuslailliset sen sijaan jatkoivat neuvotteluja Pietarin kanssa. He olivat tietoisia siitä, että Venäjällä lakko oli loppumassa, minkä vuoksi tilanne oli saatava nopeasti ratkaistuksia Suomessakin.

Lakon lopettaminen oli vaikeaa, sillä työväestön ja perustuslaillisten tiet olivat lakon loppuvaiheessa eronneet. Työväenjohtajat katsoivat jääneensä syrjään neuvotteluista, joissa perustuslailliset korjasivat voiton hedelmiä. Tämä herätti katkeruutta. Työväenliikkeen riveihin oli lakon aikana tullut paljon uutta väkeä, jota johtajien oli vaikea hallita.

Helsingissä elettiin lakon viimeisinä päivinä ”sormi liipaisimella”. Poliisilaitoksen lakon takia järjestyksen pitoa varten oli perustettu Ranskan vallankumouksen esikuvien mukainen kansalliskaarti, jonka johtoon nousi työväenliikkeen ehdokas Johan Kock. Venäläiset tunsivat asemansa uhatuksi erilaisten huhujen myllertäessä kaupungilla, ja varuskunnissa varauduttiin väkivaltaan. Lakon loppuvaiheessa kansalliskaarti hajosi töväestön punakaartiksi ja porvarillisten suojeluskunnaksi. Niiden välillä oli vähällä syntyä yhteenotto, kun porvariryhmät kehottivat lopettamaan lakon, mutta punakaartilaiset yrittivät estää kauppaliikkeiden avaamisen.

Suurlakko päättyi, kun hallitsija marraskuun manifestissa suostui suomalaisten tärkeimpiin vaatimuksiin. Maanantaina 6. marraskuuta elämä Helsingissä alkoi palautua normaaleihin uomiinsa, ja seuraavana päivänä punakaarti luovutti järjestyksenpidon poliisiviranomaisille. Tiedonkulun hitaudesta Suomessa kertoo se, että syrjäseuduilla lakkon ryhdyttii vasta silloin, kun se keskuksissa oli jo ohi. Venäjällekin rauhoittavat tiedot Suomesta kantautuivat vasta pari päivää lakon loppumisen jälkeen.

Suurlakko

http://fi.wikipedia.org/wiki/Vuoden_1905_suurlakko

Sata vuotta Suurlakosta
http://www.kolumbus.fi/r.katajaranta/Suurlakko.html

Lähdeaineisto: Suomi kautta aikojen ISBN951-8953-60-X

Kenraalikuvernööri Bobrikovin murha

Vuoteen 1903 mennessä Bobrikov oli onnistunut lähes nujertamaan perustuslaillisten vastarinnan, eivätkä myöntyväisyysmiehet olleet voineet hillitä hänen tarmoaan. Suomessa otaksuttin nyt yleisesti Venäjän johtomiesten olevan kauttaaltaan autonomian vastustajia. Perustuslailliset koettivat yhä pitäytyä passiiviseen vastarintaan, mutta koska se ei näyttänyt auttavan, jotkut alkoivat pohtia muita mahdollisuuksia. Nylands nationin vuosijuhlassa 1902 Nya Pressenin päätoimittaja, lakitieteen tohtori Axel Lille (1848-1921) esitti julkisesti tunnuken ”irti Venäjästä” ja sai ylioppilailta raikuvat suosionosoitukset. Uusimaalaisissa oli paljon vanhaa ”viikinkien” henkeä, ja siihen kuului venäläisten vieroksunta.

Alkuvuodesta 1903 eräät Ruotsissa olevan suomalaiset päättivä pyrkiä yhteistyöhöön Venäjän vallankumouksellisten kanssa. Tätä asiaa hoiti ennenkaikkea rohkea ja maailmaa nähnyt kirjailija Kondrad Viktori (Konni) Zilliacus. Vuoden 1903 lopulla Helsingissä perustettiin Suomen aktiivien vapautuspuolue, joka tavoitteli perustuslaillisten tavoin toistaiseksi autonomian turvaamista eikä Suomen itsenäisyyttä. Vasta 1907 puolue asetti tavoitteekseen itsenäisyyden mutta ei voinut tietenkään toimia sen hyväksi julkisesti vaan ainoastaan ”maan alla”, illegaalisena puolueena.

Aktivistipuolueesta riippumatta eräät akateemisesti sivistyneet nuoret miehet alkoivat vuoden 1903 lopulla suunnitella Bobrikovin murhaamista. Esikuva saatiin Venäjältä, mutta poliittiset murhat olivat noihin aikoihin yleisiä muuallakin Euroopassa. Bobrikovin surmaamista pohdittiin monta kuukautta, mutta hankkeet lahosivat siihen, että toimeenpanijan pakkon pääsy näytti epävarmalta. Vain 1875 syntyneelle Eugen Schaumanille se ei ollut esteenä. Hän oli kouluhallituksen apulaiskamreerti, vanhaan aatelissukuun kuuluvan senaattorin poika ja lämmin isäänmaanystävä Runebergin hengessä. Huonon kuulon vuoksi Schaumannista ei ollut sotilaaksi, kuten suvun perinteet olisivat edellyttäneet, mutta hän harjoitteli ampumista ja toivoi voivansa auttaa sorrettua kansaansa.

Saatuaan tietää aktivistien murhasuunnitelmista Eugen Schauman päätti ampua muiden avutta Bobrikovin ja saman tien itsensä. Haaveillamaltaan neidolta rukkaset saanut Schauman päätti osoittaa rakastetulleen ja kaikille muillekin, mikä hän oli miehiään. Torstaina 16. kesäkuutta Schauman asettuu klo 10:n jälkeen senaatin ylimmässä kerroksessa olevaan valtionvaraintoimituskunnan huoneeseen, josta hänellä on hyvä näköala Senaatintorille. Hieman ennen kuin kello yhtätoista Bobrikov saapuu pääportaiden eteen, jossa hän käskee seurueensa hajaantua ja ryhtyy nousemaan portaita. Schauman lähtee laskeutumaan portaita kenraalikuvernööriä vastaan. Toisen kerroksen porrastasanteelle ehtinyt Bobrikov on juuri kääntynyt vasemmalle kohti talousosaston istuntosalia, kun Schauman astuu hänen eteensä ja ampuu browningillään kolme laukausta. Sitten Schauman astuu muutaman askeleen syrjään ja ampuu kaksi laukausta sydämeensä hän kuolee heti.

Lamaantunut Bobrikov kävelee istuntosaliin, jossa hänet asetetaan istumaan ja apua hälyytetään paikalla. Kaksi Schaumanin ampumista luodeista on kimmonnut takaisin kunniamerkeistä ja uniformun napista, mutta kolmase nikkelivaippainen luoti on osunut Bobrikovin vyön messinkisolkeen ja tunkeutunut sitten hänen sisäelimiinsä. Bobrikov toimitetaan suomalaiseen kirurgiseen sairaalaan, jossa hän kuolee seuraavana yönä hieman yli kello yhden.

Tieto Bobrikovin murhasta otetaan tyydytyksellä vastaan Suomessa, oskin mielenilmauksia vaimentaa pelko hallituksen vastatoimista. Schaumanin teko ei lopettanut venäläistämispolitiikkaa, mutta uusi kenraalikuvernööri ruhtinas Ivan Obolenski toimii varovaisemmin kuin suoraviivainen edeltäjänsä.

Bobrikovin ampunut Eugen Schauman haudattiin 16.6.1904 viranomaisten vaatimuksesta nimettömään hautaan Malmin hautausmaan syrjäiseen kolkkaan. Olojen vapauduttua hänen ruumiinsa siirrettiin perhehautaan Porvooseen.

Toinen lähes Bobrikovin murhan lailla suomalaisia kuohuttanut veriteko oli senaatin prokuraattorin Eliel Soisalo-Soiniswn murha 6. helmikuutta 1905. Ero noiden kahden teon välillä oli siiä, että Soisalo-Soininen oli suomalainen, myöntyvyysmielinen virkamies, jota aktivistit pitivät isänmaan petturina. Prokuraattorin surmaaja Lennart Hohenthal oli innokas aktivisti, mutta hän ei saanut yhtä myyttistä sankarinroolia kuin Schauman, sillä hänen tekonsa ei sisältänyt kaiken sovittavaa omaan hengen riistoa. Hohenthal yritti paeta murhapaikalta, mutta haavoittui ja jäi kiinni, Kesken oikeuskäsittelyn lokakuussa 1905 aktivistitoverit kuitenkin auttoivat hänet pakoon vankilasta ja pois maasta.

Vuonna 1905 tehtiin aktivistien taistelujärjestön suostumuksella attentaatit Viipurin läänin kuvernööriä N.A. Mjasojedovia, Hämen läänin kuvernööriä A.Papkovia ja kenraalikuvernöörin apulaista V.F.Deutrichia vastaan. Yksikään näistä yrityksistä ei onnistunut, milloin pommi ei lauennutkaan, milloin uhri vain haavoittui. Suomalaisten terroriteot päättyivät suurlakkoon.

Bobrikovin murha
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/bobrikovin_murha_41501.html#media=41503

Miksi Eugen Schauman ampui itsensä?

http://www.mikkoporvali.fi/index.php?page=1039&lang=1

Lähdeaineistot: Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1, Kronikka 1900-1999 ISBN 951-35-6529-7, Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Aktiivinen vastarinta

Konni Zilliacus

Passiivinen vastarinta Venäjän yhtenäistämistoimia vastaaan ei johtanut nopeisiin tuloksiin. Pikemminkin vaikutti siltä, että hallitus perisi lopulta voiton. Vastarinnan toimeliaimmat kannatajat alkoivat kyllästyä laillisuuslinjan edustajien ainaiseen varovaisuuteen. Perustuslaillisetan vanhempaan johtoon kuului henkilöitä, joille lieväkin kansalaistottelemattomuus oli kauhistus.

Länsi-Euroopassa toimivat venäläiset vastarintajärjestöt olivat tärkeitä taustatekijöitä suomalaisen aktivismin järjestäytymiselle. Näillä järjestöillä, joista mm. sosiaalivallankumoukselliset käyttivät väkivaltaa taisteluaseenaan, oli yhteyksiä suomalaisiin, sillä Suomen kautta salakuljetettiin paljon kirjallisuutta Pietariin. Konni Zilliacuksen 1902 ilmestynyt teos Det revolutionärä Ryssland ja salainen lehdistö tekivät venäläisten toimintaa tunnetuksi Suomessa. Vastarinnan kannattajille haluttiin osoittaa, että he eivät taistelleet hallitustaan vastaan yksin.

Bobrikovin diktatuurin masentamina suomalaiset alkoivat etsiä uusia keinoja. Kirjailija Arvid Mörne esitti salaisen Veckans Nyheterin palstoilla lokakuussa 1903, että passiivisen vastarinnan ohella olii kansan taistelutahdon kohottamiseksi tehtävä vastarintaa, joka näkyisi, kuuluisi ja herättäisi vihollisessa pelkoa. Se olisi kansallisen hätävarjelun nimissä moraalisesti oikeutettua.

Syksyllä 1903 pidetyssä karkotettujen kokouksessa ns. Tukholman valtiopäivillä, Konni Zilliacus sai tehtäväkseen aloittaa neuvottelut venäläisten oppositiojohtajien kanssa. Hän sai aikaan kaikien Venäjän hallitusta vastustaneiden ryhmien kokouksen, joka kokoontui Pariisissa syksyllä 1904. Läsnä olivat venäläiset vapaamielistn, sosialistivallankumouksellisten, sosiaalidemokraattien ja useiden vähemmistökansallisuuksien edustajia. Kokouksen julkilausumassa vastustettiin itsevaltiutta, vaaadittiin yleistä äänioikeutta ja demokratiaa. Lisäksi tuomittiin Suomen perustuslakeihin kohdistetut loukkakset ja tunnustettiin kansojen itsemäärämisoikeus.

Suomalaiset perustuslailliset odottivat kuitenkin pajon syksyllä 1904 koolle kutsutuilta valtiopäiviltä eivätkä yhtyneetkään Pariisin julkilausuman allekirjoittajiin. Zilliacus joutui hankalaan välikäteen, ja saadakseen julkilausuman alle edes jonkin suomalaisen ryhmän nimen hän perusti uuden puolueen. Näin syntyi 17. marraskuuta 1904 Tukholmassa Suomen Aktiivinen Vapauspuolue, jonka ohjelmaan kuului aseellinen vastarinta ja halu hävittää suomalaisten perinteinen uskollisuus hallitsijaa kohtaan. Organisaatiolla oli vahvasti salaseuramainen luonne. Puolueen pieneen jäsenjoukkoon kuului pääasiassa nuoria, ruotsinkielisiä, akaateemisen koulutuksen saaneita miehiä ja naisia.

Ensimmäisen sortokauden tunnetuin poliittinen veroteko, Bobrikovin murha, ei ollut aktivistien toimeenpanema. He suorittivat kuitenkin muutamia väkivallantekoja, jotka kohdistuivat etupäässä Suomessa toimineisiin venäläisiin virkamiehiin ja santarmehin. He valmistelivat venäläisten kanssa myäs kapinaa itsevaltiutta kukistamiseksi. Aktivisteista tuli pian santarmiraporttien päätähtiä, ja heidnä kuvitellut toimensa hermostuttivat Venäjän hallituksen edustajia.

Aktivistien tavoitteena oli suomalaisten aseistaminen, ja tässä he saivat tukea japanilaisilta, jotka helmikuussa 1904 alkaneen sodan aikna rahoittivat aktivistien aseostoja. Sveitsistä ostettiin mm. runsaat 15000 kuvääriä, konekiväärejä ja räjähdysaineita. Niitä kuljettamaan hankittiin vanha höyrylaiva John Grafton sekä pari pienempää alusta, Purettuaan osan lastistaan syyskuun alussa 1905 Kemin ja Pietarsaaren edustalla aselaiva kuitenkin haaksirikkoutui, ja seoli pakko räjäyttää lasteineen päivineen. Suomalaiset saivat vain kolmisensataa kivääriä ja muutamia kymmeniä pistooleja. Venäläisten keskuudessa huhumylly kertoi koko Pohjanmaan aseistautuisesta.

Suurlakon aikana aktivistit eivät ryhtyneet väkivaltaisuuksiin, mutta olivat yhteistoiminnassa työväestön edustajien kanssa ja esiintyivät innolla toripuhujina. Vaikka lakon lopputulos merkitsi helpotusta Suomen asemaan, aktivistit suhtautuivat Venäjään epäluuloisesti. Puolueen organisaatiota ei purettu, ja suomalaisten aseistamista jatkettiin. Vuonna 1906 päätettiin luopua terrorista toistaiseksi, ja tavoitteeksi otettin tasavaltainen, demokraattinen valtiomuoto. Puolueen toiminta kuitenkin kihtui nopeasti, ja viimeiset kokoukset pidettiin 1908. Vuonna 1905 perustettu aktivistien julkinen viikkolehti Framtid lakkasi ilmestysmästä 1910.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN951-8933-60-X

Suomen työväenliike omaksuu sosialismin

Bobrikovin hallinnon aikaa osui Suomen työväenliikkeen siirtyminen selvästi sosialistiselle linjalle. Tähän vaikutti jo helmikuun manifestin aiheuttama poliittinen aktivoituminen, hyvin moni työläinen allekirjoitti suuren adressin. Suomenkielinen sosialistinen kirjallisuus sai alkunsa vuosisadanvaihteessa, ja Ruotsin sosiaalidemokraateilta saatiin jatkuvasti vaikutteita. Jonkin verran niitä tuli myös Venäjältä mutta kaikkein eniten Saksasta. Suomen työväenliikkeen johtomiehet omaksuivat yksi toisensa jälkeen marxilaisen sosialismin opit, ja ne alkoivat levitä suuriin joukkoihin sosialistien syrjäyttäessä wrightiläiset työväenyhdistysten johdosta. Suomalaisen sosialismin oikeasta linjasta oli kuitenkin alusta pitäen erimielisyyttä.

Työväenpuolue sai Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen nimen (SDP) Forssassa 1903 pidetyssä edustajiston kokouksessa, jossa Eetu Salin toimi puheenjohtajana. Puolueen ohjelman rungoksi hyväksyttiin Itävallan sosiaalidemokraattien 1901 hyväksymä ohjelma, jonka ideologia oli aidosti marxilainen lähinnä Karl Kausrkyn muokkaamassa muodossa. Johdannossa todettiin tuleva siirtyminen tuotantovälineiden yhteisomistukseen ja oletettiin sen tapahtuvat ajan kypsyessä kuin luonnon pakosta. Vallankumouksesta ei siis puhutti nimeltä mainiten, mutta rivien välistä se oli helppo lukea. Ohjelman toteuttamiseksi päätettiin käyttää ”tarkoituksenmukaisia ja kansan luonnollista oikeudentunnetta vastaavia keinoja”, mutta niiden laillisuudesta ei sanottu sitä eikä tätä.

Ohjelmaan liittyi joukko käytännön tavoitteita, joista tärkein oli yleinen ja yhtäläinen, myös naisia koskeva äänioikeus valtiollisissa ja kunnallisissa vaaleissa sekä yksikamarinen edustuslaitos. Luonnollisesti vaadittiin painovapautta ja muita normaaleja kansalaisvapauksia. Kansakoulu haluttiin tehdä pakolliseksi kaikille lapsille ja kirkko erottaa valtiosta sekä ottaa käyttöön progressiivinen tulovero, maksuton lääkintähuolto, yleinen vanhuuseläke ja väkijuomat kieltävä laki. Kaikki naisia sortavat rajoitukset tuli poistaa. Työajan tuli olla enintään 8 tuntia, työntekijöille tuli määrätä minimipalkkaa ja alle 14-vuotiaiden ansiotyö kieltää. Työsuojelua, jota koskevia vaatimuksia oli koko joukko, tuli valvoa ankarasti. Maaseudun erityisongelmia ohjelmassa ei käsitelty.

Forssan ohjelma sisälsi pitkälle meneviä aatteellisia periaatteita, mutta lähitavoitteet olivat maltillisia. Käytettävien keinojen laillisuudesta ei puhuttu, koska oikeaoppiset marxilaiset pitivät porvariston säätämiä lakeja ”luokkalakeina”, joita köyhälistön ei tarvinnut kunnioittaa. Bobrikovin hallitessa laillisuuden käsitettä olisi pitänyt muutenkin selventää tavalla, joka olisi voinut vahngoittaa puoluetta. Useimmat Forssan ohjelmassa mainitut uudistukset on sittemin toteutettu pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideologiaan sisältyvinä. Suomenmieleisten puolueiden radikaaleja nämä tavoitteet eivät pelästyttäneet edes vuosisadan alussa, koska ne olivat lähellä sosiaaliliberaalien ohjelmaa. Forssan ohjelma oli kuitenkin kompromissi, sillä sosiaalidemokraateissa oli jo jyrkempääkin henkeä.

Sosiaalidemokraatit eivät hyvksyneet Venäjän itsevaltiutta eivätkä sen Suomen-politiikkaa, josa suuri osa heistä vastusti yhteistyössä perustuslaillisten kanssan, innokkaimpana palava isänmaanystävä Yrjö Mäkelin (1875-1923). Tämä Tampreella syntynyt suutari hankki itseopiskelulla huomattavan sivistyksen ja toimi sanomalehtimiehenä Tampereella 1900-06 ja myöhemmin Oulussa. Luonteltaan Mäkelin oli avoin, rohkea, helposti innostuva ja sen vuoksi joskus epärealistinen.

Yhteistyössä perustuslaillisten kanssa oli myös Taavi Tainio, joka joutui asevelvollisuuslakkoja järjestäessään viranomaisten kynsiin ja oltuaan jo vankilassa vältti uhkaavan karkotuksen Venäjälle siirtymäll Yhdysvaltoihin. Helsinkiläisen Työmies-lehden toimitttja Edvard Valpas, alkuaan Hänninen (1873-1937), Saarijärvellä kauppiaan poikana syntynyt ja koulua käynyt mies oli kiireestä kantapäähän Marxin teorioiden läpitunkema ja hyväksyi yhteistyön porvareiden kanssa enintään vahvoin varauksin. Yleistä rintamaa venäläisiä vastaankin Valpas hieman epäili.

Kenraalikuvernööri Bobrikov yritti puolestaan kosiskella työväenliiketta kannustamaan keisaria eikä estellyt SDP:n toimintaa silloinkaan, kun muutta aattelista toimintaa valvottiin tiukasti. Bobrikovin yritykset eivät kuitenkaan onnistuneet, päinvastoin Suomen työväki alkoi muodostaa keisarinvaltaa aktiivisesti vastustavia ryhmiä. Suomen sosiaalidemokraattien merkitys autonomian puolustuksessa oli tärkeä senkin vuoksi, että Bobrikovin agentit koettivat saada torppareista keisarin ystäviä selittämällä, että hän aikoi itsenäistää torpat.

Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1