Suomen historiallisessa
kehityksessä alkoi 1860-luvulla uusi aika. Suomi ponnisteli
itselleen omat valtiopäivänsä ja niiden myötä ensi kerran
mahdollisuuden itse lakeja säätämällä vaikuttaa yhteiskuntansa
kehitykseen. Liberaalit virtaukset ja kansallinen herätys voitiin
ohjata käytnnön politiikkaan. Se sai aikaan monialaisen
liikkeellelähdön taloudessa ja yhteiskunnassa – keskeisenä elinkeinojen vapautumisen ja teollistumisen, joka alkoi muuttaa
yhteiskunnan rakenteita.
Suomen autonominen asema
osana Venäjää perustui 1860-luvulle tultaessa omaan keskus- ja
paikallishallintoon ja virkakoneistoon. Päätöksentekomenettely
hallinnossa vakiintui, sai jatkuvuutta ja nojautui jo vakiintuneina,
laillisina pidettyihin periaatteisiin. Suomalaisilla oli johtava
asema hallinnossa. Tärkeä oli eteenkin senaatti, jolle hallitsija
useaan otteeseen delegoi päätösvaltaa. Suomalaiset itse
hallitsivat pitkälti jo omaa kansaansa mutta keisari-suuriruhtinaan
alamaisina. Kansan elämää parantavia uudistuksia toteutettiin,
mutta kauan vain ylhäältä alaspäin ja vaarantamatta yhteiskunnan
järjestystä liiallisilla vapauksilla. Kansakunta oli saamassa oman
kotimaisen sivistyneistönsä, jonka johdolla se oli heräämässä.
Nationalismi vahvistui oman kielen ja kultuurin perustalta,
kansalaiskeskustelu lehdistössä, yliopistossa ja erilaisissa
tilaisuuksissa vilkastui ja sai radikaalin liberaalejan painotuksia
sensuurin murruttua Krimin sodan jälkeen. Vaatimukset päästä
yhteiskunnan omatoimiseen kehittämiseen kasvoivat.
Myös rahvaan valveutunut
kärki tempautui mukaan suomalaiskansalliseen liikkeeseen. Kansan
syvien rivien herääminen ja irtautuminen esivallan holhouksesta
alkoi hengellisen esivallan puolelta, kiron yhtenäisen julistuksen,
kirkkokurin ja sääntöjen alamaisuudesta, kun suuret
herätysliikkeet levisivät yli Suomen. Herätysliikkeet olivat suuri
kansanliike, jossa toteutui yksilöllisen vastuun ja ratkaisun
vaatimus ja myös säätyrajat murtava demmokratia: jokainen syntinen
oli yhdenvertainen Jumalan edessä, armo kuului samana kaikille
säätyyn katsomatta. Maalinen esivalta näkikin herätysliikkeet
uhkana yhteiskunnan järjestykselle ja pyrki kontrolloimaan niitä
ilman merkittävää tulosta. Herätysliikkeet valmistivat maaperää
kansan yhteiskunnalliselle valveutumiselle.
Kansanliike alkoi
yhteiskunnallistua Krimin sodan jälkeen kansalaisyhteiskunnaksi,
aluksi vielä kapeissa säätyläispiireissä. Kansalaisyhteiskunta
oli aluksi ikään kuin yhteiskunta yhteiskunnassa, mutta aktiivisten
kansalaisten piirit laajenivat nopeasti jo 1850- ja 1860-luvulla:
järjestettiin yleishyödyllisiä keskusteluja, esitelmiä, juhlia,
iltamia, usein varojen keräämiseksi kouluille ja kirjastoille.
Perustettiin uusia
yhdistyksiä, kuten työväen sivistysseuroja, ja julkaistiin lehtiä.
Kansalaiset halusivat toimia yhteiskunnan epäkohtien korjaamiseksi
ja ongemien ratkaisemiseksi parhain päin. Yhteiskunnasta käsin
syntyi kasvava paine yhteiskunnallisiin uudistuksiin
perustuslaillis-valtiollista väylää pitkin.
Suomen aseman valtiollisen
aseman vahvuus ja olojoen kehittäminen oli perustuslain mukaan viime
kädessä kiinni itsevaltaisen hallitsijan tahdosta. Siihen oli
mahdollista vaikutta, mutta kesisan Suomi-myönteisyys ei riippunut
yksin Suomesta vaan etupäässä Venäjän suurpoliittisesta asemasta
ja sisäisesta oppositiosta. Suomessa oli jo perinteistä
hallinnollista tietä ja keisarin hyvästä tahdosta vuoden 1856
lähtien toteutumassa laaja liberaali uudistusohjelma, mutta se
edellytti myös uusia lakeja ja niiden säätäminen taas
valtiopäiviä, joiden kutsuminen koolle oli yhdistys- ja
vakuuskirjan perintönä keisarin vallassa. Krimin sodan aikana
uskolliselle Suomelle oli keisarin viisasta olla lojaali, mutta hän
joutui ajattelemaan tässä siis koko valtakuntaa ja sen vaatimuksia.
Suomessa esiteltiin
pitkällekin meneviä ehdotuksia vallanjaon toteuttamiseksi keisarin
ja Suomen välillä, kun taas fennomaanit korostivat varovaista
yhteistyötä. Valtiovaraintoimituskunnan päällikkö Fabian
Langenskiöld sai nevotteluissa keisari Aleksanteri II:n kanssa
(keisari ja Suomen suuriruhtinas 1855-81) – ainakin omasta
mielestään – asiaa eteenpäin niin, että keisari suostui
kutsumaan ns. huhtikuun manifestilla 1861 koolle kaikkia säätyjä
edustavan laajan, 48-henkisen valiokunnan – 12 jäsentä säätyä
kohti – käsittelemään hallitsijalle esiteltäviä kiireellisiä
asioita, kunnes varsinaisille valtiopäiville koittaisi otollisempi
aika. Kompromissi ei tyydyttänyt jyrkkiä liberaalitahoja, vaan
Helsingissä puhkesi poliittinen rajuilma mielenosoituksineen, joka
oli ensimmäinen Suomessa. Varsinaisten valtiopäivien pelättiin
vesittyvän. Mielestään hyvää tehnyt Langenskiöld tyrmistyi,
erosi ja menetti terveytenssäkin.
Tilanne rauhoitui, kun
saatiin lisäselitys, että tarkoitus oli valmistella tulevia
valtiopäiviä. Tammikuun valiokunnan nimen saanut säätykokous
kokoontui tammi-helmikuussa 1862 uudella Ritarihuoneella ja otti
kantaa jo moniin suuriin uudistuskysymyksiin, joista sittemmin 1860-
ja 1870-luvulla säädettiin lakeja. Tammikuun valiokunta löi uuden
poliittisen elämän alkutahdin Suomessa. Se oli Suomen ensimmäinen
oma edustuksellinen elin, jonka jäsenet valittiin normaalien
valtiopäivien vaalimenettelyllä ja joka otti kantaa
lainsäädännöllisiin kysymyksiin. Oli tärkeää, että
valtiopäivillä oli uudistusmielisyyttä yli säätyrajojen.
Aleksanteri II:lla oli
tahto kutsua Suomessa koolle varsinaiset valtiopäivät, mutta
suurpolitiikan aaltoilu ja Venäjän sisäinen mielipideilmasto eivät
olleet asialle aluksi otollisia. Pahin oli tammikuussa 1863 puhjennut
Puolan kapina, joka aiheutti sekä sisäisen kuohunnan että
suursodan vaaran. Senaattiin keväällä 1863 nimitetn J.V.Snellmanin
ja fennomaanien voimakkaasti korostama linja oli lojaalisuus Venäjää
ja keisaria kohtaan.
Aleksanteri II teki
18.6.1863 kaksi tärkeää, Suomen historiassa kauaskantoista
päätöstä: hän määräsi kutsuttavaksi koolle valtiopäivät
15.9.1863 ja antoi kielisäännön, jolla suomen kieli määrättiin
toiseksi viralliseksi kieleksi ruotsin rinnalle. Keisari kävi
Suomessa heinä-elokuun vaihteessa 1863 tutkimassa Suomen
puolustusmahdollisuuksia mahdollisten länsivaltojen hyökkäyksen
varalta ja piti Parolassa harjoituksiin kutsuttujen joukkojen
katselmuksen.
Aleksanteri II tuli
uudelleen Suomeen avaamaan valtiopäivät 15-19.9.1863 pidetyissä
juhlallisuuksissa. Valtaistuinpuheessaan keisari lupasi säädyille
aloiteoikeuden kaikissa muissa paiti perustuslakikysymyksissä, siis
vallanjakoa koskevissa kysymyksissä.
Valtiopäiväjärjestykseen
kirjattiin 1869 periaate, että säädyt edustivat koko kansaa.
Valtiopäivät olivat keisarin taholta pitkälle myös hyvän tahdon
ele, ne lisäsivät kansan tytyväisyyttä, mutta eivät juurikaan
vähentäneet keisarin valtaa. Ne olivat poliittisine keskusteluineen
keskeinen ydin myös kansalaisyhteiskunnan
kehityksessä.Säätyvaltiopäivät toimivat vuoteen 1906 ja säätivät
yhteensä nelisensataa uutta lakia. Valtiopäivätoiminnan alkaminen
Suomessa pantiin huomattavana poliittisena uutisena merkille
läntisessä Euroopassa.
Lähdeaineisto: Jouko
Vahtola Suomen historia Isbn 951-1-17397-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti