Joulukuun 1:nä päivänä
alkoi Helsingissä hälyytys kl 13.26. Yhdeksän pommikonetta lensi
matalalla Sörnäisten yli pudottaen pommeja ja ampuen
konekivääreillä aukeilla juoksevia ihmisiä. Boforsin 40 mm:n
ilmatorjuntatykkti pudottivat johtokoneen Munkkiniemeen. Koneen
hylyssä oli kolme ruumista. Taemman konekiiväärinn mapujana
olitoiminut vaaleatukkainen nainen. Koneen palaessa siinä olevat
konekivääripatruunat räjähtivät tiheinä sarjoina ja syttyi
huhu, että eloon jäänyt ampuja olisi vielä liekkienkin keskeltä
jatkanut tulitusta. Helsingin autokomppanian katolla Mechelinkadulla
olevan ilmatorjuntakonekiväärin miehistä vaati koneen pudotusta
nimiinsä, kun kapteenin ruumissa oli kolme luotia jakoneen
peräsimessä useita luodinreikiä.
Sodan ensimmäisenä
päivänä aamupäivällä onnistui halsualaisen sotilaan ampua
pikakiväärillä alas matalalla lentänyt venäläinen hävittäjä
Itä-Kannaksella Sakkolassa. Kone putosi aseman lähelle kansakoulun
pihaan. Luodit olivat osuneet lentäjään.Tämä oli nuori
kiharatukkainen kirgiisi. Paikalla olleet suomalaiset sotilaat
kertoivat toverinsa ampuneen koneen alas kuin metson.
Sää huononi pysyvästi
ja kaksi viikkoa Helsinki sai olla rauhassa. Melkein 200 000
kaupunkilaista lähti omin päin tai evakuoitiin. Kaupunkiin jäi
vain 60 000. Maailman lehdistö kirjoitti ja julkaisi kuvia palavista
raunioista ja Yhdysvaltain presidentti Roosevelt esitti vetoomuksen.
Hän pyysi Nuevostoliittoa lopettamaan Suomen kaupunkien pommitukset.
Molotov vastasi: Neuvostoliiton koneet eivät ole pommittaneet
kaupunkeja eivätkä pommita kaupunkeja vaan lentokenttiä, mitä
kahdeksantuhannen kilometrinpäässä olevasta Amerikasta ei voi
havaita.
Ehkä tästä oli se
seuraus, että pommitustauko päättyi vasta joulupäivänä, kun
venäläiset pommittivat kolme kertaa Malmin melko huonomaineista
Helsingin lähikylää etsiessään siellä olevaa lentokenttää.
Viimeinen ilmahyökkäys pääkaupunkiin oli 14.1.1940. Silloin kuusi
1-15-hävittäjää syöksypommitti kaupungin itäosia. Kuusi ihmistä
kuoli ja 31 haavoittui. Venäläisten kannalta ei ollut viisasta
pommittaa ja tulittaa työläiskaupunginosia, mutta siellä olevien
teollisuuslaitosten takia he sen tekivät. Siellä oli myös paljon
puurakennuksia, jotka oli helppo sytyttää tuleen. Helsinkiläisiin
vasemmistolaisista työläisistä koottuihin joukko-osastoihin tuo
loi taisteluintoa niin paljon, että sitä riitti miehistn mielialoja
huolestuneina tarkkaille upseereillekin.
Suomen hallitus kokoontui
aamupäivällä 30.11.1939 epäviralliseen istuntoon väittelemään
siitä, oliko maa julistettava sotatilaan vai yritettävä vielä
neuvotella Moskovan kanssa. Pääministeri Cajander ja ministereistä
Erkko, Kekkonen ja Voionmaa ja jotkut muutkin kannattivat
jälkimmaistä vaihtoehtoa. Sotatoimien alettua ei suoraa yhteyttä
neuvostohallitukseen ollut. Tarvittiin kolmas valtio välittäjäksi.
Ulkoministeri Erkko kiirehti tapaamaan Yhdysvaltain lähettilästä,
johon hänellä oli ollut kiinteät suhteet. Kokouksen alusta
myöhästynyt puolustusministeri Juho Niukkanen vaati, että maa oli
julistettava sotatilaan ja armeijalle oli valittava ylipäällikkö.
Presidentti Kalliosta ei ollut sellaiseksi sodassa.
Hallituksen
epävirallisessa istunnossa Niukkanen pyysi valtuudet hankkia
sotatarvikkeita niin paljon kuin niitä vielä jostain oli
mahdollista saada. Vaikeaahan se oli, kun maailmansodan sytyttyä
niitä ei ollut kennelläkään tarpeeksi. Niukkanen sai valtuudet,
vaikka Tanner pani kovasti vastaan.
Ilmatorjuntatykkien
jyristessä ja täristäessä ikkunoita ministerit juoksivat
ikkuinoihin ja näkivät punatähtisten koneiden lentävän
paraillaan matkalla kattoja hipoen Suurtorin yli. Valtioneuvoston
talossa ei ollut pommisuojia. Ministeri Niukkanen kehotti kaikkia
siirtymään pihalla olevien halkopinojen väleihin. Tanner ei
suostunut vaan otti kansanhuoltominsteri Rainer von Fienandtin
mukaansa ja meni omaan työhuoneeseensa keskustelemaan tärkeistä
asioista, Hallituksen oli ilman muuta erottava. Moskovan haukkumien
pääministeri Cajanderin ja ulkoministeri Erkon oli jätettävä
paikkansa. Uudet miehet tarvittiin yrittämään yhteydenottoa
Moskovaan.
Kun ilmahälytys päättyi
ja sireenit soivat pitkää tasaista ohimerkkiä, ministerit
kokoontuivat jatkamaan neuvottelua, Äkkipikainen voin Fieandt ärtyi,
kun keskustelussa ei ollut päätä eikä häntää. Hän lähti
Suomen Pankkiin neuvottelemaan Risto Rytin kanssa. Ryti suostui
taivuttelemaan Kalliota hallituksenvaihtoon. Mannerheim oli jo ollut
Kallion luona ottamassa virallisesti vastaan ylipäällikkyyttä ja
oli sanonnut tälle, että hallitus oli pakko vaihtaa. Myös
Mannerheimin mielestä Cajanderista ja Erkosta oli päästävä
eroon. Työväen tuen saamiseksi politiikalle oli Tanner nimitettävä
nimenomaan ulkoministeriksi.
Iltapäivällä oli
valtioneuvoston talossa presidentin esittely, jossa vahvistettiin
sotatilajulistus ja Mannerheimin nimitettiin ylipäälliköksi.
Tanner oli sitä mieltä, että Mannerheimin oli aika mennä. Tilalle
oli saatava nuorempi mies. Mannerheim oli myös liian pessimistinen.
Kallio katsoi kauemmaksi. Jos Suomi joutuisi tekemään lisää
myönnytyksiä, Mannerheim oli oikea mies kertomaan sen kansalle ja
vastaammaan siitä omalta osaltaan.
Linnassa oli Paasikiven
soittopyyntö. Kallio meni itse neuvottelemaan tämän kanssa
Espoonkadulle. Paasikivi paasasi, ettei Erkko kyennyt selvittämään
kriisiä. Hän oli kokematon eikä hänellä ollut tarpeeksi tietoja
ja älyä ja hän oli liian itsevarma ja itsekeskeinen. Hän ei
neuvotellut toisten kanssa vaan halusi päättää ja toimia yksin.
Tanner vapautti hallituksen.Sosiaalidemokraatit ilmoittivat eroavansa
sitä. Kun eduskunta kokoontui illalla 30.11. Vallilan
työväentalossa, Cajanderin hallitus sai yksimielisen
luottamuslauseen, jonka jälkeen Cajander ilmoitte sen luovuttavan
paikkansa. Muita pääministeriehdokkaita ei ollut kuin Ryti.
Lähdeaineisto Veijo Meri
Suurta olla pieni kanssa ISBN 951-1-14397-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti