Mottien maa

Moteissa oli paljon materiaalia, ja ne pystyivät sen vuoksi puolustautumaan hyvin, kun huolto hoitui lentoteitse.

Suomen sukellusvenelaivasto oli koko sodan ajan vastoinkäymisten vaivaama. Neuvostolaivojen takaa-ajot olivat epäonnistuneet, esimerkiksi Vetehinen ei saanut jäänsärkijä Jermakia kiinni. Sukellusveneet olivat myös vikojen rasittamia. 13.1.1940 viimeinen liikkeellä ollut Suomen sukellusvene, Iku-Torso, sai kytkinvian ollessaan palaamassa partiomatkalta Saarenmaan vesiltä, ja joutui telakalle korjattavaksi. Tämän jälkeen Itämeren paksu jääpeite pakotti sukellusveneet pysymään satamassa.

Suomen joukot olivat jo pari päivää aiemmin havainneet Sallan suunnalla Neuvostoliiton kuormastojen lisääntyvää liikennettä Joutsijärveltä kohti Märkäjärveä. Edellisenä päivänä myös vihollisen tulitoiminta laantui. 14.1. valkeni hiljaisena ja pysyi omituisen hiljaisena. Niinpä suomalaiset iskivät tykistön tukemana hyökkäystä varten kootulla osaltolla Vuosamonselkään, jossa vastassa olivat neuvostoliittolaisten jättämät tyhjä asemat.

Vihollisen selustaan ja huoltoon suuntautuva sissitoiminta yhdessä ankaran talven ja sivusta-iskujen uhan kanssa oli ajantu venäläiset pois. Suomalaiset lähtivät takaa-ajoon, jonka aikana he etenivät 45 kilometriä kohtaamatta vastarintaa. Saman päivän aikana saatiin ensimmäiset tiedot Sallaan vahvistukseksi tulevasta Neuvostoliiton 88. Divisioonasta.

Neuvostoliiton ilmatoiminta oli hyvin vilkasta, ja useita Suomen kaupunkeja pommitettiin jälleen. Pääkohteina olivat Länsi-Suomen satamakaupungit. Tuhoisin hyökkäys koetteli Vaasaa, jossa kuoli 10 ihmistä. Muita pommitettuja kaupunkeja olivat muun muassa Rauma, Pori, Karjaa, Helsinki ja Tammisaari. Karjaata pommitettiin kolmean peräkkäisenä päivänä yhteensä 60 koneen voimin. Neuvostopilotit eksuivat myös Ruotsin ilmatilaan. Kallain saati Pohjanlahdella sai niskaansa yhdeksän lentopommia.

Viipuri oli säästnyt suurilta ilmapommituksilta, tammikuun aikana sitä oli pommitettu vain kahtena päivänä. Kiusana oli lähinnä ollut ”aavetykkinä” tunnettu junatykki, koka jyski päivittäin.

Pommitukset ilmestyivät Viipurin taivaalle yllättäen. Ilmahälytys annettiin samaan aikaan, kun ensimmäiset pommit jo räjähtivät maan kamaralla. Hälytyksen myöhästymisen takia kaupungilla oli paljon ihmisiä, jotka eivät olleet ehtineet suojaan. Surmansa saaneita oli kolme.

Päivän aikana pommitettiin myös Kajaania, mutta kokonaisuudessaan vihollisen ilmatoiminta oli hieman aiempaa hiljaisempaa. Kotiseudulla havaittiin 70-80 viholliskonetta.

Tamperetta pommitettiin usein, ja sen heikkoa ilmapuolustusta oli vahvistettu Lentovarikolla korjattavina olleista hävittäjistä muodostetulla väliaikaisella lentueella. Sen koneita lensivät Lentovarikon ja Lentokonetehtaan koelentäjät.

Lentue oli torjuntalennolla vastassaan Neuvostoliiton pommikoneita, kun Fokkeria lentäneen ylikersantti Siilavuoren tähtäimissä oli venäläinen DB-pommikone. Fokkerin konekiväärit olivat kuitenkin hiljaa, kun olivat jäätyneet kovassa pakkasessa. Siltavuori siitä huolimatta jatkoi jahtia ja pääsi aivan pommikoneen taakse. Hän teki uhkarohkean tempun ohjasi hävittäjänsä aivan venäläiskoneen tuntumaan ja rouskaisi tämän peräsimen silpuksi omalla potkurillaan. Viholliskone syöksyi Suonojärveen. DB:n konekiväriampujan luodeista haavoittunut sankari teki hyökkäyksensä jälkeen onnistuneen pakkolaskun, ja Fookerikin oli jälleen lentokunnossa potkurin vaihdon jälkeen.

Laatokan pohjoispuolella taisteltiin sinne syntyneitä motteja vastaan. Itäiseen Lemettiin oli syntynyt venäläisten puolustuskeskus, jonne olivat jääneet muun muassa Neuvostoliiton 18. Divisioonan komentajat sekä noin 70 panssarivaunua. Mottia yritettiin nujertaa monena päivänä. 15.1.1940 sitä vastaan käytiin Lentolaivue 10:n kahden Fokkerin tekemällä syöksypommituksella, mutta se piti pintansa niin tätä kuin lukuisia muitakin lähipäivinä tehtyjä ilma- ja jalkaväkihyökkäysiä vastaan. Lopulta valtausyritykset keskeytettiin 22.1.1940. Ne joukot, joita tarvittu motin vartiointiin keskitettiin läntisen Lementin kimppuun.

Suomalaiset hyökkäsivät 16.1.1940 kohti Pitkärantaa, joka oli teollisuustaajama Impilahden tuntumassa. Venäläiset kuitenkin torjuivat suomalaisten yritykset tänä ja seuraavana päivän ja saivat pidettyä Pitkärannan aina sodan loppuun asti. Se toimi keskuksena, jonne Neuvostoliiton Laatokan Karjalan joukoilleen lähettämät vahvistukset kerääntyivät.

Neuvostotykistö jatkoi suomalaisten linnoitteiden moukarointia. Kriittisella Summan suunnalla 150 mm tykit tulittivat suorasuuntauksella Summankylän konekiväärikorsua numero 5. Kuuden tuuman panssarikranaatit mursivat linnoituksen tähystyskuvun ja vaurioittivat valonheitin- ja konekiväärikammioiden seiniä. Vaurioita korjattiin hiekkasäkeillä, mutta täyteen taistelukuntoon linnoistusta ei enää saatu.

Tanskalainen tehtalijain yhdistys lähetti Suomelle junavaunullisen ruokasäilykkeitä. Sveitsin lääkäriliitto puolestaan lupasi lähettää vapaaehtoisryhmän. Ruotsin kansalaiskeräys oli tuottanut tähän mennessä 8 717 933 kruunua.

Lukuisat kongressiedustajat olivat tehneet aloitteita luoton myäntämiseksi Suomelle, ja Yhdysvallat kaavaili 60 miljoonan dollarin lainaa. Presidentti Rooseveltin mukaan siviililuotto ei loukkaisi puolueettomuuslakia. Tähän asti Yhdysvallat oli torjunut Suomen avunpyynnöt, koska laki esti sotatarvikkeita varten annettavat luotot sotaa käyville maille. Asian käsittely pitkittyi, ja useat Yhdysvaltain isolationismia kannattavat kongressimiehet vastustivat esitystä. He eivät halunneet sekaantua Euroopassa käytävään sotaan. Lopulta esitys hyväksyttiin 13.2. sillä ehdolla, että lainaa ei käytetä sotatavikkeisiin.

Suurhyökkäys tuli päätökseen. Suomalaiset olivat onnistuneet tavoitteessaan katkaista Neuvostoliiton 56 AK:n huoltoyhteydet. Laatokan rannalla suomalaisten hyökkäys pysähtyi Pitkärannan kylän pohjoisreunalle. Suomen vastahyökkäys oli johtanut lukuisten puna-armeijan joukkojen saartamiseen eli motittamiseen. Neuvostoliiton 168. Divisioona oi menettänyt kaikki maayhteydet, ja 18 D sekä 34. Hyökkäysvaunuprikaari oli paloiteltu useisiin motteihin.

Suomen sodanjohto oli tyytyväinen talvisodan suurimman suomalaishyökkäyksen tulokseen. Vihollinen oli saatu eristettyä mutta sitä ei oltu tuhottu.

Suurin moteista oli Kitilän suurmotti, jossa oli suurin osa 168. D:n joukoista. Ne olivat pyytäneet apua muutamaa päivää aeimmin siepatussa radiosanomassa, ja suomalaiset olettivatkin, että venäläisten puolustus luhistuisi motittamisen jälkeen pikaisesti, mutta näin ei käynyt. Suurmotin tuhoaminen oli hankalaa, koska siihen olisi tarvittu tykistöä ja raskaita kranaatinheittimiä, joita ei tähä tehtävään ollut irrottaa.

Kitilän suurmottia huollettiin ilmateitse ja jäätä pitkin. Laatokka jäätyi juuri 17.1. kokonaan, mikä oli epätavallista ja samalla merkki erityisen kovasta pakkastalvesta. Järveä pitkin huoltotarvikkeita rahdattiin mottiin hevospelilä, ja vihollisen hevostappiot nousivat suuriksi. Hevosia kaatui jäälle jopa yli 100 vuorokaudessa. Ilmahuolto toimi vilkkaasti: 17.1. oli Neuvostoliitolla puolen päivän aikaan 30 koneta samanaikaisesti ilmassa joko pudottamassa tarvikkeita tai suojaamassa huoltokoneita, Neuvostoliitto myös tooi alueelle lisää joukkoja tammikuun aikana.

Laatokan Karjalassa Impilahden pitäjän itäsinstä kylää, Uomaata, kohti tapahtuvaa hyökkäystä varten oli muodostettu Taisteluosasto Tiikeri. Se saavutti Uomaan, jossa neuvostojoukot puolustautuivat vimmaisesti ja torjuivat valtausyritykset. Osasto kuitenkin pääsi olennaisimpaan taivoteeseensa ja katkaisi Uomaan ja Lemetin välisen tien. Tämä jätti Uomaalla olevat viholliset mottiin, joka eteläinen sivusta oli kuitenkin vielä auki.

Vaikka jalkaväkitaistelut Karjalan Kannaksella olivat tammikuun aikana harvassa, ilmassa taisteltiin. Lentolaivue 24:n hävittäjät pudottivat päivän aikana kahdeksan vihollisen SB-pommikonetta. Kuusi konetta loppiaisena pudottanut luutantti Jorma Sarvanto hyökkäsi jälleen yksin vihollisen muodostelmaa vastaan. Tällä kertaa hänellä oli vastassa yhdeksän vihollista. Sarvannon taistelu päättyi yhden koneen pudotuksen jälkeen, koska hän huomasi ylittäneensä rintamalinjan ja kääntyi takaisin, ennen kuin saisi neuvostohävittäjät kimppuunsa.

Sallan suunnalla Neuvostoliiton joukot olivat irtautuneet puolustusasemistaan Joutsijärveltä ja vetäytyivät Märkäjärvelle. Suomalaiset hyökkäsivät Märkäjärven asemia vastaan, mutta väsyneet joukot eivät pystyneet murtamaan venäläisten puolustusta. Neuvostojoukot olivat Sallan suunnalla puolustusasemissa Saijassa ja Märkäjärvellä. Salla jäi venäläisten puolelle näiden rintamien taakse. Asetelma pysyi sodan loppuun asti, ja sen päätyttyä Salla jäi Neuvostoliitolle. Märkäjärvestä tuli uusi Salla.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivästä päivään ISBN 978-952-220-706-7