Suomen vanhempi historia: Mannerheim-linja – vastarintaa viimeiseen asti

Talvisodan alkuaikoina oli puutetta kaikesta, lentokoneista, aseista, ampuma- ja lääkntätarvikkeista, vaatteista ja muista varusteista. Suomen armeija taisteli silti: monella miehellä oli suojeluskunnan antama kivääri ja omasta tallista luovutettu hevonen.

Kannaksen halki kulkevalla suomalaisten pääpuolustuslinjalla ei ollut nimeä, mutta progandamiehet nimesivät sen Mannerheim-linjaksi, nimen taustalla oli Ranskan puolustusministerin mukaan nimetty Maginot-linja. Epävirallinen nimitys vakiintui pian yleiseen kielenkäyttöön. Erityisen innokkaasti sitä käyttivät ulkomaiset lehtimiehet, joita talvisodan aikana oli Suomessa runsaasti sotatapahtumia seuraamassa.

Mannerheim-linja kulki Suomenlahden rannikolta Kyrönniemestä Kuolemajärven, Summankylän, Muolaanjärven, Äyräpäänjärven ja Salmenkaitajoen kautta Vuokselle ja edelleen Suvantoa pitkin Laatokkaan. Osia linjasta oli linnoitettu jo 1920-luvun aikana, mutta sodanjohto tiesi hyvin, että vanhat betonikorsut, kiviestett, kaivannot, piikkilankaestett sekä hirsillä ja kivillä vahvistetut korsut eivät olisi kestäneet puna-armeijan suurhyökkäystä. Aluksi suomalaisten puolustuslinjat sijaitsivatkin pääpuolustuslinjan edessä, mutta vähitellen heidän oli pakko vetäytyä ja helmikuussa linja murtui.

Marsalkka Mannerehim itse ei pitänyt pääpuolustuslinjan nimestä, muistelmissaankin hän totesi, että todellisen Mannereheim-linjan muodostivat suomalaiset sotilaat.

Jo syksyllä 1939, Suomen ja Neuvostoliiton välien kiristyessä, useissa maissa keskusteltiin vapaaehtoisjoukkojen lähettämisestä Suomen avuksi. USA:ssa ja Kanadassa asialla olivat ennen kaikkea suomalaiset siirtolaiset ja heidän jälkeläisensä, joita tulikin pieni joukko. Unkarista saapui joitakin satoja heimotunteen elähdyttämiä miehiä.

Eniten ja konkreettisempaa apua antoi Ruotsi: noin 8700 eri aikoina saapuneen asiestetun sotilaan mukana saatiin myös aseita ja ampumatarvikkeita sekä muuta sotamteriaalia. Joukkoja tuli muistakin pohjoismaista, ja helmikuun loppupuolella Svenska Frivilligkåren, johon yhdistettiin myös Norjasta tulleita joukkoja, otti päällikkönsä, suomalaisyntyisen kenraaliluutnantti Ernst Linderin, johdolla vastuun Pohjois-Suomen puolustuksesta. Tällöin pohjoisilta rintamanosilta voitiin irrottaa Viipurinlahdelle viisi kokenutta pataljoonaa. Ruotsista saatiin Lappiin jalkaväen ja tykistön lisäksi taistelulentäjiä ja ilmapuolustusjoukkoja, ja ruotsalaisia vapaaehtoisia toimi mm. Turun ilmatorjunnassa, rannikko- ja kenttätykistössä, laivastossa ja suomalaisten kauppalaivojen ilmatorjuntamiehinä sekä linnoitustöissä.

Ruotsi auttoi Suomea myös ottamalla vastaan sotalapsia; talvisodan aikana läntiseen naapurimaahan siirrettiin noin 6000 suomalaislasta. Heitä kuljetettiin alkuun laivoilla, mutta myöhemmin, meren jäädyttyä ja miinavaaran vuoksi, junilla ja lentokoneillakin. Lasten kuljetuksesta huolehti Suomessa Lotta Svärd, rajalla vastaan otti ruotsalainen lottajärjestö, ja lapset sijoitettiin vapaaehtoisiin perheisiin.

Suomen ulkoministeri Väinö Tanner sai 23.2.1940 vastaanoottaa tiedon Neuvostoliiton vaatimuksesta rauhanneuvottelujen aoittamiseksi. Ne oli välitetty Ruotsin ulkoministeriön kautta. Rauhanehdot, joihin sisälstyi vaatimus laajoista alueluovutuksista ja uhkaus, että jatkossa ehdot tulisivat vielä koventumaan, tyrmistyttivät niitä käsitelleen hallituksen ulkoasiainvaliokunnan. Mielipiteet jakaantuivat: Risto Ryti, Väinö Tanner ja J.K. Paasikivi puolisvat rauhantekoa, mutta yksimielistä päätöstä ei syntynyt.

Maaliskuussa puna-armeija hyökkäsi jälleen Kollaalla. Suomalaisjoukot alkoivat olla jo murtumisen partaalla. Ampumahautoja ja asemia korjattiin öisin,mutta päivien kranaattisade möyhensi alueen harmaaksi mullan ja lumen sekoitukseksi.

Kaikki voimat käytettiin. Esikuntakomppania yhtyi taisteluun, reservejä haalittiin epätoivoisesti. Punaisentalonmäkeä puolustavan joukkueen vahvuus oli kuuden päivän taistelun jälkeen kolme miestä. Kenttäkeittiöt kylmenivt, sillä kokit olivat joko kaatuneet tai kamppailivat vihollista vastaan ase kädessä. Erääseen tukikohtaan lähetetystä yhdeksän miehen reservistä – enempää ei saatu irrotettua – oli puolentoista tunnin kuluttua jäljellä yksi. Sidontapaikat täyttyivät haavottuneista, kaatuneet oli pakko kasata suuriksi ruumisröykkiöiksi teitten varsille.

Kollaa oli murtumaisillaan ja siitä oli jo päätetty luopua, kun tieto rauhastaa tuli maaliskuun 13. päivän aamuna. Ensin se kultiin kuuden aikaan Moskovan radiosta eikä sitä oikein uskottu, vasta kun komentokorsusta tuntia myöhemmin ilmoitettiin sama asia, miehet ottivat sen todesta. Tulitus vaikeni kello 11, kuten oli sovittu. Parin viikon helvetillisien pauhun jälkeen hiljaisuus oli miehistä käsittämätöntä.

Myös Taipaleessa vihollinen hyökkäsi raivoisasti. Puolutusjoukko oli helmikuun loppuun mennessä huventunut osin miestappioiden, osin puolustuksen painopisteen siirtämisen takia. Tukikohtaa, jonka komppanianpäällikkö Yrjö Jylh ikuisti heti talvisodan jälkeen runoihinsa, puolustettiin silti maaliskuun ensimmäisen viikon ajan sisukkaasti. Sitten asemat oli pakko vetää taaksepäin elävän voiman säästämiseksi ja joukkoja siirrettiin Vuosalmen suuntaan. Siellä taisteltiin viimeiseen saakka ja asemat Äyräpään harjuilla ja Vuosalmen kylässä onnistuttiin pitämään rauhantekoon asti vaikka tappiot olivat raskaat, vetäytymistoimet suunniteltu ja osin käynnitettykin.

Mannereheim-linja

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mannerheim-linja

Sotahistoriaa

http://www.matkaviljanen.fi/sotahistoriaa.htm

Mannereheim-linja talvisodassa

http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Mannerheim-linja_Talvisodassa.htm