Mottisota vastaan massataktiikka

Suomalainen kenttätyksitö joutui kamppailemaan puutteiden kanssa

Sana motti on eräs niistä harvoista suomalaisista sanoista, jotka ovat kansainvälisesti tunnettuja. Tämä vastustajan saarrettua joukkoa tarkoittava käsite syntyi talvisodassa, ja sanan nopea leviäminen osoitti, millaista seikkaa pidettiin tuon ajan suomalaiselle sotataidolle luonteenomaisena. Venäläiselle sotataidolle tyypilliseksi katsottu piirre oli sen sijaan tuttu jo edellisen maailmansodan päiviltä, jolloin puhuttiin venäläisestä höyryjunasta. Ennakkokäsityksena omaksuttu mielikuvat kömpelöstä mutta sitäkin massiivisemmasta jyrästä osoittautui ainankin talvisotamme kokemusten perusteella oikeaksi.

Jos teoria olisi ollut samaa kuin käytäntö, asia ei olisi ollut näin.1930-luvulla levinneet ajatukset häikäilemättömästä liikuntasodasta voimaikkaine painopisteineen ja syvine , sivuistoita piittaamattomine iskuineen omaksuttiin yleisesti ensimmäisenä Neuvostoliitossa, ja jo 1930-luvun alussa luotiin siellä maailman ensimmäiset salasotaan tarkoitetut panssaroidut armeijakunnat. Kun vertaa toisen maailmansodan alussa voimassa ollutta Saksan armeijan kenttäohjesääntöä vuodelta 1933 ja puna-armeijan vastaavaa ohjesääntöä vuodelta 1936, edellinen vaikuttaa mirä konservatiivisimmalta jälkimmäisen rinnalla, joka huokui rivakka eteenpäinmenon henkeä. Myös ulkomailla kiinnitettiin huomiota venäläisten mullistavalta vaikuttaneeseen sotataitoon. Kiovan sotaharjoituksissa syksyllä 1935 puna-armeija yllätti tarkkailijat suorittamalla suurisuuntaisia maahanlaskuja ja tekemällä syviä murtoja. Vuotta myöhemmin pidettyjä samantapaisia sotarharjoituksia seurattiin hämmästellen, ja eräs ranskalainen kenraali raportoi havainnoistaan:”Me näimmen harkisevan rohkean ja liikuntakykyisen jalkaväen, joka pystyy suorittamaan pitkiä ja nopeita marsseja, hyökkäämään juoksuaskelin vaikeassakin maastossa ja kaivamaan lyhyessä ajassa taisteluhautoja. Me näimme venäläisten panssarivaunujen selviytyvän esteistä tavalla, joka osoitti niiden materiaalista laatua ja niiden moottoreiden keveyttä.”

Talvella 1939–1940 ei venäläisten pelätystä salamasota-armeijasta ollut kuitenkaan tietoakaan. Olivatko 1930-luvun ohjesäännöt ja harjoitukset olleet pelkkää progandaa ja Potemkinin kulisseja vai löytyikä hämmästyttäville eroille todellisuuden ja teorian välilla jokin syvällisempi selitys?

Sen lisäksi, että kauniit periaatteet tapaavat yleensäkin toteutua sellaisinaan varsin harvoin, puna-armeijan epätyydyttävälle sotataidolle talvisodassa on löydetty yksitysikohtaisempiin selitys. Neuvostoliiton asevoimat kärsivät näet Stalinin puhdistuksissa vuosina 1937-1938 todennäköisesti yli 35 000 upseerin tappiot. Suurin osa armeijakuntien, divisioonien ja prikaatien komenajista ”likvidoitiin”. Mikään muu armeija ei ole menettänyt edes sodissa niin suurta määrää kokeneita komentajia kuin puna-armeija näinä kahtena vuotena. Pääosa surmansa saaneista oli lisäksi Neuvostoliiton asevoimen itsenäisimmin ajattelevaa upseeristoa. Avoimiksi jääneet virat oli luonnollisesti täytettävä, mutta tilalle tulleiden ammattitaidon korvasi usein pelkka poliittinen luotettavuus tai jopa oppurtunismi. Vielä syksllä 1940 oi silloisista 229 jalkaväkirykmentin komentajista vain 25 käynyt jonkn sotakoulun, eikä kukaan ollut suorittanut sotakorkeakoulukurssia. Olisi ollut merkillist, jos tällaisissa olosuhteissa toimimaan joutunut puna-armeija olisi voinut toteuttaa elävää sotataitoa.

Kun maailma oli muutamaa kuukautta aikaisemmin seurannut henkeään pidätellen saksalaisten panssarikiilojen häikäilemätöntä toimintaa Puolassa, se sai venäläisten taholta tottua kokonaan toisenlaisesn taistelunkuvaan talvisotamme ensi vuorokausista lähtien. Ylivoimasta ja monista tarjoutuneista tilanteista huolimatta venäläiset etenivät varovasti, panssarivaunut kulkivat hitaasti jalkaväen mukana, toiminta keskeytyi yleensä pimeän ajaksi eikä minkäänlaisesta takaa-ajosta voinut olla puhettakaan.

Neuvostojoukkojen hyökkäys suomalaisten pääasemaa vastaan oli mielikuvituksetonta ja verisiä tappioita aiheuttanutta lapimurron yrittämistä, jossa samantapaiset kaavamaiset rynnäköt seurasivat toisiaan. Jalkaäven ja panssarijoukkojen yhteistoiminta oli kehnoa, ja tykistö kävi paljolti omaa sotaansa tuhlaamalla suuria määriä kranaatteja metsäreunojen sokkoammuntaan. Eräs myöhemmin Yhdysvaltoihin siirtynyt talvisodan sotaveteraani kuvasi käytettyjä menetelmi seuraavin sanoin: ”Puna-armeijan taktiikka oli tässä sodassa pääasiassa vihollisen murskaamista jalkaväkimassojen alle. Periaatteena oli: Eivät he kuitenkaan voi tappaa meitä kaikkia.”

Kun yritykset murtaa Kannaksen pääasema joulukuussa 1939 olivat epäonnistuneet, venäläiset hakivat tälläkin kertaa ratkaisua pikemminkin mies- ja materiaalimassojen keskittämisestä kuinn sotataidon kehittämisestä. Jälkimmäistä oli luonnollisesti vaikea muokata kuukaudessa uuteen muotoon. Sen sijaan venäläiset kykenivät tuossa ajassa täyttämään Kannaksen eteläosan joukoilla ja loputtomilla ase- ja ampumatarvikemäärillä, joilla suomalaiset asemat pian rummutettiin maan tasalle. Kuitenkin esimerkiksi aselajien yhteistoiminta oli selvästi parantunut, ja panssarivaunuosastot toimivat aikaisempaa häikäilemättömämmin.

Vaikka venäläisten hyökkäykset muuttuivat kaikkialla rintamahyökkäyksiksi, olisi väärin väittää, etteivät he olisi pyrkineet saarrotukseen ja käyttämään maaastoa hyväkseen. Koukkausyritys Tolvajärvellä, eteneminen Juntusrannan kautta Suomussalmelle, Kuhmon taistelun yksityiskohdat ja tunkeutuminen sodan alkuvaiheessa suomalaisten ryhmitykseen Lipolan suunnan metsäalueiden halki Kannaksella osoittivat, ettei venäläisten sotataito poikennut tässä suhteessa tavanomaisista periaatteista. Joukkojen kyky käyttää maastoa hyväkseen oli kuitenkin pieni, ja niinpä hyökkääjä juuttui esimerkiksi Laatokan pohjoispuolella säännöllissti pitkiksi kolonniksi teiden suuntiin.

Etenkin puollustustilanteissa kävi ilmi venäläisen sotilaan sananparrenomainen sitkeus ja vähääntyytyväisyys. Joukot linnottautuivat routaiseenkin maahan hämmästyttävän nopeasti, ja niiden lannistaminen oli erittäin vaikeaa, joss niillä oli ollut vähänkin aikaa saatta puolustusjärjestelynsä kuntoon. Passiivinen johto ei osannut kuitenkaan läheskään aina käyttää hyväkseen alaistensa ponnisteluiden tuloksia, jotka siten valuivat usein hukkaan.

Suomalaisen sotataidon kehittäjät olivat rakentaneet toimenpiteensä pitkälti maamme maaston ja sään erityispiirteiden hyväksikäytölle, joskin periaatteet muuten noudattivat aikakauden yleis-, lähinnä länsieurooppalaisia näkemyksiä. Sivullisista ehkä naivilta tuntunut luottamus omiin mahdollisuuksiin antoi taistelutahdolle perustan, jonka talviodan kokemukset osoittivatt kestäviksi.

Suomalaisten kiistattomat menestykset talven 1939-1940 taisteluissa eivät saa estää meitä näkemästä niitä puutteita, joita menetelmissämme oli. Suurimmat hankaluudet aiheutuivat sotamateriaalin niukkuudesta. Kenttätykistömme sai olla tyytyväinen, jos se pystyi vanhentuneella kalustollaan ampumaan joitakin satoja tai vain kymmeniä kranaatteja kaikkein lupaavimpiin kohteisiin. Ilmatorjuntaa ei maassamme sodan puhjetessa käytännöllisesti katsoen ollut. Panssaritorjuntatykkejä valtakunnassa oli 102 kappaletta, kun taas vastapuolella oli panssarivaunuja kuin koko muulla maailmalla yhteensä. Joukkojen johtaminen oli mitä hankalinta, kun ei ollut riittävästi viestintävälineitä, ja olemassa olleetkin toimivat huonosti. Jopa sellaisistakin suomalaisen sotilaan perusvälineistä kuin suksista oli puuttetta, esimerkiksi Kannaksen Armeijan taistelujoukoilla oli 35 000 paria suksia, mutta puute oli silti 51 000 paria.

Materiaalitilanteen heikkous ja joukkojen pieni määrä heijatuivat sotataitoon monella tavoin. Aselajien yhteistoiminta tuotti vaikeuksia, koska viestiyhteydet olivat puutteelliset. Vastoin ensimmäisen maailmansodan kokemuksia puolustus oli monesti vain yhden taistelulinjan varassa, koska syvyyteen ei riittänyt miehiä eikö aseita. Vihollisen saarrettuja joukkoja, motteja, ei pystytty yleensä nujertamaan nopeasti oman tulivoima heikkouden vuoksi.

Suurin puute varsinaisen joukkojen johtamisen alalla oli tottumattomuus käsitellä yhtäaikaisesti suuria joukkoja. Tämä näkyi esimerkiksi Laatokan Karjalan mottitaistelujen syntyvaiheessa ja erityisesti se tuli esiin joulun alla 1939 Kannaksella tehdyssä hyökkäyksessä. Ei yksinkertaisesti osattu arvioida oikein toimintaan tarvittavia aikamääriä ja järjestää esimerkiksi yhtäaikaisesti lukuisten pataljoonien huoltoa siten, että se olisi toiminut kitkattomasti. Syy asiantilaan oli selvä: Määrärahojen puute oli estänyt rauhan aikana suurten joukkojen sotaharjoitusten pidon lähes tyystin.

Yleiskuva suomalaisest sotataidosta oli kuitenkin erittäin myönteinen. Kenraali Nenosen kehittämät tykistön käyttömenetelmät olivat todennäköisesti parhaat maailmassa. Ilmapuolustuksemme oli niin heikko kuin se olikin, ei antanut vastustajalle mahdollisuutta sellaiseen ilmatilan hallintaan kuin esimerkiksi Skasan Luftwaffe saavutti noiden vuosien sotaretkillään. Eniten huomiota kiinnittivät kuitenkin jalkaväkemme ja sen johtajien saavutukset.

Sotataidon klassisten sääntöjen mukaan suomalaiset pyrkivät joko yksi- tai kaksipuoliseen saarrostukseen. Välineistön puutteellisuuksista huolimatta joukoilla oli tähän taistelutapaan tavittava maastoliikkuvuus ja ne osasivat myös käyttää maastoa hyväkseen. Komentajat ylintä johtoa myöten uskalsivat ottaa oloissamme välttämättömän riskin ja muodostaa selvät painopisteet usein arveluttavan heikoiksi jääneiden sivusuuntien kustannuksella. Takaa-ajotilanteissa joukoista otettiin monesti kaikki voimat irti vastustajan lannistamiseksi seurausten muuttuessa sitten venäläsille tuhoisiksi.

Teoriassa hyvätkin menetelmät olivat olisiva olleet arvottomia ilman suomalaisten taistelutahtoa. Pääaseman samat kuluneet joukot jaksoivat taistella ilman vaihtoa kuukaudesta toiseen. Koillis-Laatokan yksinäisten saarien puolustajat kävivät muiden unohtamina epätoivoista kamppailuaan ylivoimaa vastaan läpi suurimman osan talve ja 9. Divisioonan miehet siirtyivät ilman levähdystaukoja taisteluun vihollisen tunkiessa aina uusista paikoista rajan ylitse. Suomalaisen kansanluonteen joskus heikkouksina koetut piirteet näyttäytyvät nyt parhaassa valossa. Itsepäisyys oli peräänantamattomuutta, purnaamisen halu purkautui toimintarmona ja omapäisyys heijastui oma-aloitteisena itsenäisyytenä.

Kun talvisota oli ohitse, suomalaisilla ei ollut oleellista muutettavaa sotataidossaan. Tärkein parannus koska sodankäyntivälineen kehittämistä, toisin sanoen materiaalisen tason kohontemista. Venäläisten sen sijaan oli käytävä käsiksi aina sotationsa juurin saakka, ihmeellisen paljoon he saivatkin aikaan seuraavaan sotaan mennessä.

Lähdeaineisto Suomi sodassa Talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0