”Elokuun kriisi”

Saksan lisätessä vaikutusaluettaan myös Neuvostoliitto pyrki varustautumaan vastaan. Se otti haltuunsa intressipiirinsä joutuneita maita ja siirsi puolutuslinjojaan kauemmaksi länteen. Saksan hyökättyä Ranskaan Neuvostoliitto miehitti kesäkuussa 1940 Viron, Latvian ja Liettuan. Miehitys johti maat neuvostotasavalloiksi.

Baltian tilanen koettiin Suomessa sangen uhkaavaksi. Neuvostoliitto lisäsi vaatimuksiaan Suomenkin suunnalla. Se alkoin kesäkuun lopulla 1940 valvoa etujaan Ahvenanmaan puolustusjärjestelyissä ja Petsamon nikkelintuotannossa sekä vaati kauttakulkuliikenteen järjestämistä rautateitse Hangon tukikohtaan.

Tuntui sotilaallisesti vaaralliselta myöntää Neuvostoliitolle oikeus käyttää eteläisen Suomen poikittaisrataa sotilaskuljetuksiin. Pelättiin, että neuvostojoukot hyökkäisivät Viipurista, Hangosta ja sotilasjunista Suomen ydinalueille ja pääkaupunkiin. Tähän liitettiin havainto, että kumoukselliseksi tulkittu järjestäytyminen ja mielenosoitukset olivat lisääntymässä Helsingin ja Turun seuduilla. Mielenosoituksia ja mellakoita esiintyi lähes päivittäin 29.7.-16.81940.

Sisäsiten levottomuuksien torjumiseksi hallitus ryhtyi Suomen oloissa poikkeuksellisen lujiin toimiin. Suurten ulkoilmakokousten järjestämistä rajoitettiin ja SNS-seuran johtajia otettiin turvasäilöön. Suomen Aseveljien Liiton jäsenistöstä ryhdyttiin luomaan laajaa, kaikki väestöpiirit kattavaa verkostoa, jonka kautta hallitus levitti vastaprogandaa ja tarkkaili mielialoja.

Yhä hälyyttämmmäksi kyneet tiedustelutiedot lisäsivät painetta puolustusvalmiuden kohottamiseen. Ylipäällikö esitti osittaista liikekannallepanoa 8.8.1940 pidetyssä hallituksen kriisi-istunnossa, mihin hallitus ei kuitenkaan suostunut. Noin viikon kuluessa selvisi, että elokuun kriisi oli perustunut osittaiseen virhearvioon. Suomen ulkopolitiikan kannalta kriisillä oi suuri merkitys, sillä se näyttää kiinnittäneen Saksan huomion Suomen tilanteeseen ja aiheuttaneen myös pohjoismaisen suuntauksen hetkellisen voimistumisen syyskesällä ja syksyllä.

Baltian kysymyksen paineessa heinä-elokuussa Ruotsi ei ollut kypsä asettumaan julisesti Suomen tueksi. Yhtä kaikki Ruotsissa virisi samaan aikaan ajatus Ruotsin ja Suomen valtioliiton mahdollisuudesta. Hankkeen pani aluelle Decemviri-nimellä esintyneen pienen ruotsalaisryhmän 19.8. molempien maiden hallituspiireille lähettämä muistio. Sen mukaan Pohjolan itsenäisyystahdon ja solidaarisuuden voimakas korostaminen oli elintärkeä. Saksalla ei voisi olla mitään syytä vastustaa tällaista yhdentymistä, sillä se estäisi Neuvostoliiton leviämistä länteen.

Suomessa sisärengas suhtautui muistioon myönteisesti, joskaan ei kovin toiveikkaasti. Ruotsin kansa oli sama kuin keväällä 1940. Ruotsi voisi tukea Suomea poliittisesti vain , jos se saisi vakuudet siitä ettei Suomen ulkopolitiikka olisi seikkahaluista. Asianalaidan takaisi vain Ruotsi-Suomi-Norja- valtioliitto. Asia ei tuntunut kovin ajankóhtaiselta, mitä vahvisti saksalaisten kauttakulku Suomen läpi. Ruotsi epäili, että Suomen politiikka oli joutumssa Saksan ohjaukseen. Suomen Tukholman lähettiläs sai ohjeen vakuuttaa, että Suomessa oltiin yhteistyöasioissa valmiit menemmän ”käytännöllisesti katsoen kuinkka pitkälle tahansa”.

Ruotsin ja Suomen ulkoministeriöiden välillä käytiin tämän jälkeen kolmisen kuukautta mielipiteenvaihtoa valtioliiton mahdollisuudesta. Itse asiassa suhtauduttiin yhä myönteisemmin kummallakin puolella, mutta varsinaisten neuvottelujen alku jäi riippuvaiseksi suurvaltain kannanotoista.

Ruotsin ulkoministeri Gunther sai käsityksen, ettei Neuvostoliitto ehkä välttämättä suhtautuisi kielteisesti valtioliittoon. Hän tiedusteli 19.10.1940 Suomen hallituksen halua pitää kiinni suunnitelmasta. Hallituksen ulkoasiainvaliokunta vastasi 25.10, että oli pyrittävä yhteiseen ulkopolitiikkaan ja puolustukseen ja mahdollisesti valtioliittoon. Suomi oli valmis julistamaan olevansa tyytyväinen nykyisiin rajoihinsa. Tämä tosin tarkoitti vain luopumista aseellisista muuttamisyrityksistä, ei luopumista kansainvälisin sopimuksin rajakorjauksista. Neuvotteluja olisi kuitenkin jatkettava ”vasta kun voitasiin katsoa käyvän ilmi”, ettei Saksan ja Neuvostoliiton taholta ”olisi odotettavissa esteitä neuvottelujen päätökseen saattamiselle”.

Suurvallat tiesivät Suomen ja Ruotsin seurustelusta. Jo 5.11.1940 Neuvostoliitto varoitti Ruotsia liittohankkeesta, mikä sai Ruotsin hallituksen peräytymään. Joulukuun alkupuolella kävi selväksi, että myös Saksa torju liittojärjestelyn. Liitto olisi luonut Pohjolaan suurvaltojen etupiirirajan ylittävän ja omastakn takaa suhteellisen voimakkaan kokonaisuuden, mikä oli sekä Neuvostoliiton että Saksan etujen vastaista. Ulkoasiainkomissaari Molotov ilmoitti 6.12.1940 lähettiläs Paasikivelle Neuvostoliiton jyrkän kielteisen kannan: valtioliittokin olisi Moskovan rauhansopimuksen kieltämä sotilasliitto.

Näyttä siltä, että Suomen sisärengas olisi silti tehnyt liittosopimuksen ja asettanut Neuvostoliiton tapahtuneen tosiasian eteen, mikäli vain Saksan myönteinen kanta olisi saatu. Suomalaiset koettivatkin loka-marraskuun vaihteesta lähtien taivuttaa Saksaa liitolle myönteiseksi sekä varovaisin diplomaattisin tunnusteluin että suorasukaisemmin sotilasteitse.

Mannerheimin mielipiteen tulkkina Berliinissä vieratillut kenraalimajuri Paavo Talvela sai lokakuun lopulla tehtäväkseen puhua liiton puolesta. Hänen perustelunsa lähti Petsamon, Sallan ja Hangon-Ahvenanmaan suuntien uhanalaisuudesta. Talvela korosti Suomen strategista merkitystä Saksalle sekä alleviivasti sitä hyötyä, jota Ruotsin-Suomen puolustusyhteistyöstä olisi. Valtakunnanmarsalkka Göring kuitenkin ilmoitti 19.12. Saksan vastustavan Suomen ”ruotsalaisia hankkeita”.

Toisaalta Hitler oli marraskuussa 1940 päättänyt jäädyttää Pohjolan tilanteen, mikä lisäsi Suomen lähiajan turvallisuutta. Vieraillessaan Berliinissä Molotov vaati Saksan kauttakulkusopimuksen ja muiden vaikutusyritysten lopettamista Suomessa ja Neuvostoliitolle oikeutta selvittää välit Suomen kanssa samaan tapaan kuin Baltian maissa. Hitler ilmoitti varsin itsepintaiseen sävyyn haluavansa Pohjolan tilanteen pysyvän rauhallisena, Tälläkään kertaa hän ei tosin kieltänyt Suomen kuulumista Neuvostoliiton etupiiriin.

Kohta tämän jälkeen saksalaiset ilmoittivat epävirallisesti Suomen hallituspiireille, että Hitler oli ”levittänyt sateenvarjonsa Suomen ylle” ja että suomalaiset saisivat ”nukkua yönsä rauhassa”. Göring sanoi 19.12.1940 Talvelalle, että – vaikka Saksa ei juuri nyt voisikaan auttaa Suomea – sotaa ei Pohjolassa varmasti syttyisi ja että tulevaisuudessa olosuhtet muuttuisivat. Saksasta eri teitä saapuneet mytätunnonosoistukset eivät kuitenkaan antaneet mitään suoranaista takuuta. Suomi sai kokea olevansa edelleen yksin Neuvostoliiton kanssa.

Lähdeaineisto: Ohto Mannnen & Kauko Rumpunen Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944