Tuonti Neuvostoliitosta keskeytyy

Uuden rajan linnoituksia tarkistamassa

Vuoden 1940 lopussa Neuvostoliiton suhtautuminen Suomeen antoi aihetta uusiin, vaikeasti selvitettäviin hankaluuksiin. Sallan radan rakentamisen kiirehtimiseksi venäläiset yhä uudestaan harjoittivat painostusta. Oli osoittanut mahdottomaksi saada rataa valmiiksi määräaikana, koska työtä haittasivat suuret teknilliset vaikeudet ja rakennustarvikkeiden puute. Huolimatta siitä, että täten oli olemassa selvästi todistettava force majeur, Suomea syytetitin tietoisesta vitkastelusta.

Joulukuussa 1940 neuvostohallitus sai raukemaan uuden ja merkittävän ehdotuksen, joka tarkoitti Suomen ja Ruotsin yhteistoimintaa. Lokakuun lopussa oli ulkoministeri Gunther ilmoittanut, että Ruotsin halitis oli vamis harkitsemaan ei vain puolustusliittoa vaan myös Suomen ja Ruotsin välistä valtioliittoa, edellyttäen, ett Suomi ei suunnitellut kostosotaa. 15. lokakuuta hallitus selitti, että maamme ei hautonut mitään hyökkäyssuunnitelmia ja että hallitus yhä oli halukas neuvotteluihin Moskkovan rauhan rajojen pohjalta. Joulukuussa 1940 Neuvostoliitto kaksi kertaa kategorisesti ja uhkaavassa muodossa asettui vastustamaan liittosuunnitelmaa.

Vuoden vaihtuesssa 1940-1941 neuvostohallitus ryhtyi huomiota herättäviin toimenpiteisiin sanomalla irti voimassa olevan kauppasopimuksen ja keskeyttämällä kaikki tavarantoimitukset väittäen, että Suomi ei ollut täyttänyt sopimuksen asettamia velvoituksiaan. Silloisessa huoltotilanteessa tämä isku koski Suomea hvin arkaan kohtaan. Yhteydet Itämeren-takaisiin maihin olivat katkenneita, maan peltoala oli vähentynyt 11 % ja sääsuhteiden epäedullisuuden takia satotulokset olivat noin 30 % normaalia huonommat. Neuvostoliitosta tapahtuvan tuonnin tyrehtyminen uhkasi siis näissä oloissa aiheuttaa vakavan kriisin, varsinkin leipä- ja polttoainehuollon kohdalla.

Seurauksena oli, että meidän oli pakko turvautua Saksan apulähteisiin, mikä seikka tietenkin aikaa myöten anti saksalaisille mahdollisuuksia poliittisen painostuksen harjoittamiseen. Vaikka leipäannokset jo oli vähennetty pienimmilleen, niiden pysyttäminen sellaisinaankin vaati vuotuista 250 000 viljatuonnin tuontia, minkä määrän vain Saksa saattoi meille toimittaa. Samoin oli laita kivihiilen, bensiinin, nahkan, tekstiilien, kunin ja eräiden muidenkin tarvikkeiden, jotka eivät olleet välltämättömiä vain suoranaiselle kulutukselle vaan myös tuotantokoneistolle. Jos tuotanto olisi pysähtynyt, olisi seurauksena ollut työttömyys ja talouselämän sekasorto. Missä määrin Suomi joutui riippuvaisuuteen saksalaisten tavarain saannista, ilmenee siitä asiasta, että 90 % maan koko tuonnista tapahtui Saksan kautta. Tämä oli tulos Neuvostoliiton kauppapolitiikasta, jota ei juuri voi sanoa muuksi kuin lyhytnäköiseksi, vaikka se olikin täydessä sopusoinnussa venäläisten silloisen Suomeen suhtautumisen kanssa yleensä.

Tulevaisuus ei siis suinkaan näyttänyt valoisalta vuoden vaihteessa 1940-1941. Taloudellinen tilanne oli kriittinen, ja avoimen selkkauksen vaara oli uhkaamassa. Tammikuun lopussa 1941 saimme venäläisten joukkojen liikehtimisestä rajoillamme niin hälyttäviä varoituksia, että osittaista liikekannallepanoa koskevan käskyn antaminen oli aivan hiuskarvan varassa.

Venäläisten syksyllä 1939 aloittamat rautatienrakennustyöt jatkuivat ripeästi. Tärkeimmät rataosat Petroskoi – Suojärvi, Louhi – Kiestinki ja Rutsi – Salla saatiin valmiiksi muutamassa kuukaudessa. Pelkästään viimeksi mainitulle työmaalle oli sijoitettu noin 100 000 pakkotyöläistä. Näitä rautateitä täydensi viisitoista strategista maantietä. Noin kaksisataa kilometriä leveällä rajantakaisella alueella oli tekeillä lentokenttiä, joiden lukumäärä myöhemmin todettiin niin suureksi kui 90:ksi.

Syksyn ja talven kuluessa lisääntyi venäläisten vakoilutoiminta levottomutta herättävästi. Pidätettyjen bolsevikkiagenttien lausunnot viittasivat siihen, että sodan valmistelut Suomea vastaan olivat täydessä käynnissä, mistä Suomen vastavakoiluosaston asiakirjat antavat tarkempia tietoja.

Neuvostoliiton lehdistö ja radio harjoittivat ankaraa Suomen vastaista progandaa. Neuvostoliiton Helsingin-lähetystön ja konsulaatin henkilökuntaa lisättiin runsaasti, ja niihin kuului ennen pitkää useita suomea puhuvia jäseniä, jotka ahkerasti matkustelivat ympäri maata ja osoittivat erityistä mielenkiintoa kiellettyihin alueisiin.

Suomen ainoana valttina olivat sen puolustusvoimat. Valmiuden lisäämiseksi työskenneltiin tarmokkaasti, ja huomattavaa muutosta parempaan suuntaan tapahtui. Aseistus ja muu kalusto oli siirrety mobilisointipaikkoihin, ja henkilökorttien luettelointi oli suoritettu. Yleinen liikekannallepano oli nyt teknillisesti mahdolinen toteuttaa, vaikka aseistuksessa ja teollisuuden valmiudessa yhä olikin puutteita. Työ uusien puolusasemain luomiseksi oli jatkunut suunnitelman mukaisesti, mutta Ahvenanmaa oli avoimena hyökkäyksille, sen jälkeen kun sen puolustuslaitteet oli venäläisten kontrollin alaisena räjäytetty.

Yhteys Saksan sotilasviranomaisiin oli syksyn ja talven kuluessa rajoittunut kauttakuljetus- ja kaluston hankinta-asiain hoitoon. Lähempää kosketusta ei syntynyt silloinkaan, kun yleisesikunnan päällikä kenraaliluutantti Heinrichs tammi- ja helmikuun vaihteessa 1941 Saksan yleisesikunnan kutsusta piti Berliinissä esitelmän talvisodastamme. Esitelmäitsijän tehdessä muodollisen vierailun Saksan yleisesikunnan päällikkö kenraali Halderin luo tämä heitti ohimennen ajatuksen, että Suomi ja Saksa vielä kerran, kuten 1918, voisivat joutua taistelemaan yhdessä ja että Suomen armeijan luonnollinen tehtä sellaisessa tapauksessa olisi käydä Pietaria vastaan. Kenraaliluutnantti Heinrichs torjui jyrkästi tämän ajatuksen.

Pian kävi ilmeiseksi, että Saksan ja Neuvostoliiton suhteet olivat kehittymässä kriisiksi.

Lähdeaineisto G.Mannerheim Muistelmat