Välirauhasta jatkosotaan

Suomalaiset katkaisevat Neuvostoliiton rajapyykkiä Karjalan kannaksella 1941 vääpeli Lauri Kivilahden johdolla.

Sodan päättyessä osapuolten väliset suhteet olivat jäiset. Aluksi Suomella oli täysi työ siirotäven asutuksessa ja jälleenrakennuksen aloittamisessa. Kevään mittaan oli kuitenkin aikaa katsella ympärille ja ihmetellä, millainen Eurooppa uutta Tynkä-Suomea ympäröi.

Tällä kertaa suomalaiset saivat itse seurata sivusta, miten sota riehui Euroopassa. Saksa valloitti ensin huhtikuussa Tanskan ja Norjan ja iski sen jälkeen länteen. Nopeassa salamasodassa Ranska romahti ja liittoutuneiden joukot joutuivat vetäytymään Brittein saarille. Manner-Eurooppa oli Saksan käsissä, ja näytti olevan vain ajan kysymys, milloin se ylittää Englannin kanaalin ja ratkaisee sodan.

Samaan aikaan Neuvostoliitto tunsi itsensä yhä uhatummaksi. Se miehitti Baltian maat ja alkoi painostaa Suomea poliittisesti monin tavoin. Kesken jäänyttä talvisotaa harmitelleet puna-armeijan strategit laativat ahkerasti suunnitelmia koko Suomen valloittamiseksi. Marraskuussa 1940 Moskova pyysikin etupiirisopimuskumppaniltaan Berliinssä lupaa Suomen valtaamiseen. Hitler ei kuitenkaan suostunut. Hän valmistautui itse hyökkäämään Neuvostoliittoon, ja Suomelle oli tässä hankkeessa suunniteltu tärkeä rooli.

Neuvostoliiton ahdistelema Suomi oli alkanut entistä enemmän lähestyä Saksaa. Vaihtoehdot olivat kesällä 1940 vähissä, kun länsivallat näyttivät lyödyiltä ja Ruotsi piti kiinni puolueettomuudestaan. Suomen ja Saksan välillä käytiin neuvotteluita, jotka koskivat Saksan sotilaiden kauttakulkua Suomen kautta Norjaan sekä maiden välisiä ase- ja elintarvikekauppoja. Neuvostoliiton hyökkäystä pelännyt Suomi osti Saksalta aseita ja viljaa sekä päästi sen sotilaat maahan. Saksalaisten määrä laskettiin nopeasti kymmenissä tuhansissa – jatkosodan alkaessa heitä oli maassa jo noin 200 000.

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941. Suomi julistautui puolueettomaksi, vaikka sen joukot osallistuivat samaan aikaan kaikessa hiljaisuudessa muun muassa Suomenlahden miinoittamiseen Neuovstoliiton aiemmin itseenä liittämän Viron rannikolla. Liikekannallepanon Suomi oli aloittanut jomuutama päivä aikaisemmin, ja rajaseudun väestöä oli evakuoitu. Kun Saksa vielä käytti alsuta asti Suomen aluetta hyväkseen omissa sotatoimissaan, Neuvostoliitto näki myös Suomen hyökkääjänä. 25. kesäkuuta se pommitti Helsinkiä ja monia muita kaupunkeja, jonka jälkeen tasavallan presidentti Risto Ryti totesi maan olevan taas sotatilassa.

Historioitsijat ovat voineet osoittaa, että Suomen hallituksen puheet puolueettomuudesta olivat varsin kaunisteltua totuutta. Saksan kanssa käytännössä liittoutunut Suomi otti halukkaasti ja aktiivisesti osaa saksalaisten suunnitelmiin Neuvostoliiton lyömiseksi. Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto olivat hyvissä ajoin tietoisia Saksan hyökkäysaikeista, ja Suomi oli osallistunut pohjoisen rintaman koordinointiin liittyvään suunnitteluun. Tämä ei ole ihme. Suomessa koettiin talvisodan päättyyt rauha hyvin epäoikeudenmukaiseksi, ja Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon toi mahdollisuuden korjata vääryys. Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto sekä suomalaiset yleensä halusivat Karjalan ja muut menettämänsä alueet takaisin. Antamalla Neuvostoliiton iskeä ensin suomalaiset saattoivat kuitenkin alleviivata omaan sotansa erillisyyttä suhteessa Saksan hyökkäykseen.

Uuden sodan toivottin Suomessa yleisesti olevan lyhyempi ja helpompi kuin talvisota. Suomen rinnalla taisteli nyt suurvalta Saksa, jonka joukot etenivät hurjaa vaihtia syvälle Neuvostoliiton alueelle. Suomen vastaisella rintamalla Neuvostoliitto oli tällä kertaa huomattavasti heikompi kuin talvisodan aikana. Sen päävoimat olivat tietysti etelässä Saksan hyökkäystä torjumassa. Suomi itse oli kouluttanut välirauhan aikana kymmeniä tuhansia sellaisia miehiä, jotka eivät olleet osallistuneet talvisotaan. Jatkosodan alkaessa Suomen armeijassa oli noin puoli miljoonaa miestä, joiden päälle tulivat Suomen alueella olleet 200 000 saksalaista. Saksalaisten aseistama Suomen armeija oli kesälä 1941 myös materiaalisesti itärajan takana odottaneita puna-armeijan joukkoja vahvempi.

Pari viikkoa sodan puhkeamisen jälkeen Suomi oli saanut joukkonsa hyökkäysmuodostelmaan ja aloitti etenemisen kohti vanhaa raja. Ensin hyökättiin Laatokan Karjalassa. Hyökkäys lähti käytiin heinäkuun 10. päivänä ja Laatokan ranta saavutettiin Koirinojan kohdalla jo muutaman päivän päästä. Näin puna-armeijan joukot jaettiin Laatokan Karjalassa kahteen osaan. Koirinojalta edettiin vanhalle rajalle ja saman tien sen yli Tuuloksen tasalle. Elokuussa huomio kiinnitettiin Karjalankannakselle, joka vallattiin noin kuukauden kestäneissä taisteluissa, Viipurissa järjestettiin voitonparaati 31.8. Tuolloin joukot olivat jo Kannaksellakin vanhan rajan tuntumassa. Eteneminen kuitenkin pysäytettiin syyskuun alkupäivinä meko pian Rajajoen ylittämisen jäkeen. Tällöin rintamalinja ulottui Suomenlahdelta Valkeasaareen ja Lempaalan kautta Laatokan rantaan, eli käytännössä oltiin Leningradin puolutusrenkaan äärellä. Jatkamalla eteenpäin Suomi olisi ratkaissut Leningradin piirityksen, mikä ei sopinut maan poliittisen johdon jatkuvasti korostamaan ideaan erillissodasta.

Sen sijaan Laatokan pohjoispuolella päätettiin edetä syvälle vihollisen alueelle, Kun Karjalankannas oli vallattu, hyökkäyksen painopiste palasi syyskuun alussa Laatokan Karjalaan. Siellä eteneminen oli jatkunut niin,että Syvärille päin hykänneiden joukkojen selkäpuolelle oli jäänyt Sortavala oli vallattu elokuun puolivälissä. Syyskuun alussa alkanut yleishyökkäsy vei suomalaiset joukot muutamassa päivässä Syvärille. Kiivaiden taistelujen jälkeen suomalaiset vakiinnuttivat rintamalinjan niin, että he pitivät hallussaan koko Aunuksen kannasta. Petroskoi vallattiin lokakuun alussa, ja kaunpugille annettiin suomalainen nimi Äänislinna. Sieltä hyökkäys eteni pohjoiseen. Karhumäki, Poventsa ja Paatene saavutettiin joulukuun alussa. Tämän jälkeen hyökkäys pysäytettiin ja joukot asettuivat puolustusasemiin pitän hallussaan Aunuksen kannaksen lisäksi myös Maaselän kannasta.

Taisteluja käytiin kesällä ja syksyllä 1941 myös pohjoisemmassa. Suomalaiset hyökkäsivät Kuhmon korkeudella Repolaan, Rukäjärvelle ja Ointajärvelle sekä Kainuussa – saksalaisten johtoon alistettuna – Uhtualle ja Kiestinkiin. Vielä pohjoisemmassa rintamavastuuta kantoivat saksalaiset.

Loppuvuodesta 1941 Suomi oli näin paitsi vallannut takaisin suurimman osan talvisodan rauhassa menettämistään alueista, myös ottanut haltuunsa laajoja alueita Neuvostoliitton Itä-Karjalassa sen pohjoispuolella. Vanhan rajan yllittämistä perusteltiin virallisesti sotilaallisilla näkökohdilla; rintama tyännettiin eteenpäin, jotta armeija voisi asettua puolustusasemiin odottamaan sodan ratkaisua mahdollisimman edullisilla kannaslinjoilla. Talvisodan väärin kohdelluksi tulleiden suomalaisten ruokahalu kuitenkin kasvoi syödessä. Alettin puhua Suur-Suomesta, jonka moraalinen velvollisuus oli liittää itseensä suomalaistaustainen Itä-Karjala.

Lähdeaineisto Pauli Sivonen Mitlä sota tuntui? ISBN 978-952-99960-1-8