Stalingardin taistelut
Saksan 6. Armeijan
antautuminen Stalingradissa 31.1.-2.2.1943 vaikutti hälytysmerkin
tavoin Saksan liittokunnan keskuudessa. Se oli tuntuva ja näkyvä
merkki siitä, että käänne suursodassa Euroopassa oli tapahtunut.
Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto kokoontui tilanteen
johdosta helmikuun 3. päivänä 1943 ylipäällikkö Mannerheimin
kutsusta. Hänen lisäkseen kokoukseen osallistuivat presidentti
Risto Ryti, pääministerri J.W. Rangell, ulkoministeri Rolf Witting
ja valtiovarainministeri Väinö Tanner, jotka muodostivat
hallituksen sisärenkaan, toisin sanoen Suomen todellisen
hallituksen. Kokous oli yksimielinen siitä, että nyt oli Suomen
aika irrottautua sodasta. Miten se voisi tapahtua, oli vielä
epäselvää.
Suomen korkein johto ei
ollut päätynyt käsitykseensä rauhanteon välttämättömyydstä
vain Saksan 6. Armeijan antautumisen vuoksi. Se oli tärkeä käänne
ja merkitsi sitä, että Saksa ei voisi kukistaa Neuvostoliittoa,
Neuvostoliitto siis jäisi suurvaltana Suomen naapuriksi, johon olisi
ennen pitkää pakko solmia suhteet jollakin tavalla. Tämän
suuntaista kehitystä Suomessa jo odotettukin.
Suomen kauppaneuvottelijat
ilmaisivat jo vuoden 1942 alussa jyrkän tyytymättömyytensä
saksalaisille sodan kulusta. Kaikesta huolimatta Saksa oli yhä
voimakas, eikä ratkaisua oltu vielä saavutettu. Suomen tilanne
näytti toistaiseksi turvalliselta, joten vuodesta 1942 tuli Suomessa
odottelun ja tarkkailun vuosi. Saksan kesäoffensiivi oli vuonna 1942
myöhässä kahteen edelliseen kesään verraten. Se alkoi vasta
kesäkuun lopulla kohteina Kaukaasia ja Stalingrad, Hyökkäys eteni
vauhdikkaasti, ja Saksa näytti voimansa, Mutta jo syksyllä Saksan
vaikeudet olivat ilmeiset Suomessakin ainakin hallituksen piirissä,
Stalingradin taitelun huippukohta oli lokakuun 14. päivänä 1942,
ja kaupungin puolustajat kestivät. Neuvostoarmeija aloitti lokakuun
19. päivänä vastahyökkäyksen saksalaisten sivustoja vastaan, ja
parin päivän kuluttua Saksan 6. Armeija oli saarroksissa.
Neuvostoarmeijan vastahyökkäsy laajeni, ja saksalaiset joutuivat
vetäytymään täpärästi onnistuen Kaukasukselta ja Stalingradin
tuntumasta pari sataa kilometriä lanteen Donetsille.
Tanner varoittaa
Marraskuun 1942 lopullaa
valtionvarainministeri Väinö Tanner oli hallituksen
ulkoasiainvaliokunnassa ilmoittanut varoittaneensa luottamasta Saksan
voittoon. Käynnissä olevat tapahtumat vahvistavat Tannerin mielestä
varovaisuuden aiheelliseksi, ja Saksa saattoi hänen arvelunsa mukaan
saavuttaa enää kompromissirauhan. Neuvostoliitto jäisi suurvaltana
Suomen naapuriksi. Tannerin mielestä oli tullut aika pyrkiä
rauhaan.
Suomen hallituksen
sisärenkaan helmikuun alussa 1943 tekemä johtopäätöd siitä,
että Suomen oli aika pyrkiä rauhaan, ei syntynyt äkillisesti eikä
pelkästään Stalingradin taistelun tuloksen vuoksi. Oikeastaan
Suomen hallituksen päätelmä oi kypsynyt vähitellen jo syksystä
1941 lähtien ja sai Stalingradin tilanteesta vain selvän
poliittisen muodon. Saksa ei Salingradin taistelun jälkeen voi enää
voittaa Neuvostoliittoa, vaan jää suurvaltana Suomen naapuriksi.
Suhteet sen kanssa olisi luotava uudelleen.
Erillisrauhan
ensitunnustelu
Stalingradin taistelun
päätös ja siihen liittynyt Saksan joukkojen täpärästi onnistuut
vetäytyminen Kaukasukselta olivat julkisuudesssa näkyviä merkkejä
Saksan sotaonnen kääntymisestä. Siltikin Saksa oli syvällä
Neuvostoliitossa, samoin kuin se hallitsi lähes koko Euroopan
mannerta, ja sillä olli jalansijansa vielä Pohjois-Afrikassakin.
Maailmansodan päättyminen ei ollut odotetavissa lähiaikoina ja
Saksa oli yhä vahva. Samoin Suomen armeija oli asemissa Leningradin
edustalla Kannaksella, Syvärillä ja Äänisen rannoilla.
Poliittinen mielipide Suomessa ei ollut taipuvainen jyrkkiin
muutoksiin, eikä yleinen sotilaallinen tilanne sallinut Suomelle
liikkumavaraa. Huhtikuussa 1941 muodostetun uuden Linkomiehen
hallituksen ulkoministeri Henrik Ramsay kävi ensi töikseen
tiedustelemassa Berliin Saksan johdon mielipidettä Suomen
rauhanaikeista. Ulkoministeri Ribbentropin vastaus oli jyrkkä. Saksa
piti Suomen erillisrauahpyrkmystä petoksena, josta se tekisi oman
johtopäätöksensä. Saksa uhkasi selvin sanoin estää Suomen
rauhanpyrkmykset viime kädessä vaikka asevoimin.
Toistaiseksi Suomen
hallitus ei pystynyt selvittämään itselleen, miten rauha olisi
toteuttettavissa.Sitä oli tutkittu varovasti diplomaattisella
tasolla jo syksystä 1942 lähtien, sillä myös Neuvostoliitto,
Ruotsi ja Yhdysvallat olivat ainakin periaatteessa kiinnostuneita
Suomen erillisrauhasta. Ratkaisun edellytykset eivät kuitenkaan
löytyneet pelkästään diplomaattien salongeissa, vaan ne luotiin
taistelukentällä. Kesti puolitoista vuotta Stalingradin
taistelusta, ennekuin Suomen erillisrauhan edellytykset olivat
syntyneet ja ratkaisu oli mahdollista tehdä.
Lähdeaineisto Suomi
sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti