Moskovan välirauhan
jälkeen luovutetun Karjalan väestön oli sanottava uudestaan
jäähyväiset kotiseudulleen. Noin 450 000 karjalaista joutui
jatkamaan elämäänsä uusissa oloissa.
Karjalaisen siirtoväen
asuttaminen onnistui nopeasti sekä viranomaisten että siirtoväen
oman aktiivisuuden ansioista. Maataloussiirtoväki jatkoii
maanhankintalain turvin ammattiaan uusissa oloissa.
Kaupunkilaissiirtoväen sijoittaminen oli vapaaehtoista, ja moni
siirtyi sinne, minne vanha työnantajakin meni. Useissa kaupungeissa
rintamamiehet asuttivat kokonaisia uusia kaupunginosia.
Karjalaiset eivät
unohtaneet entisiä kotiseutujaan, mutta kylmän sodan vuosina
yhteydet Karjalaan jäivät pääasiassa kultaantuvien muistojen
varaan. Erään karjalaisten itseoikeutetun puhemiehen mukaan ”moni
haikaili rajan taakse jäänyttä sahaa ja myllyä, kun
todellisuudessa pirttiin jäi pistosaha ja kahvimylly”.
Muistojen ja nykyisen
todellisuuden vertailuun tarjoutui tilaisuus vasta 1980-luvun
lopulla, jolloin itäraja avautui prestroikan myötä. Tuolloin
karjalaiset saattoivat mm. omin silmin todeta, mitä tapahtuu, kun
pienen markkinatalousmaan kansainvälinen kulttuurikeskus muuttuu
kommunistisen jättiläsivaltakunnan ”vanhaksi venäläiseksi
kaupungiksi”. Muutaman tunnin matkasta muodostui pitkä hyppy sekä
henkiseen että fyysiseen menneisyyteen.
Paasikiven hallitus
Syyskuun lopulla 1944
nimitetty U.J.Castrenin hallitus ei kyennyt vakiinnuttamaan
asemaansa. Se edusti vanhaa poliittista valtarakennetta, minkä
vuoksi se ei tullut toimeen sen paremmin vasemmiston kuin
valvontakomission kanssa. Oli saatava hallitus, joka kykenisi siihen.
Tämän tehtävän sai hoitaakseen 17. marraskuuta nimitetty J.K.
Paasikiven hallitus.
Paasikivi ei ollut
kuulunut sodan aikaiseen korkeimpaan johtoon, joten hän oli vpaaa
sotapolitiikan rasitteista. Hänen Neuvostoliiton-politiikkansa
perusnäkemys oli kiteytynyt jo vuosisadavaihteen
venäläistämiskaudella. Tuolloin hän oli kuulunut myöntyvyyslinjan
omaksuneisiian vanhasuomalaisiin, joiden mielestä venäläistämiseen
täytyi tietyissä määrin taipua, sillä lojaalisuuden avulla
hankittaisiin vallanpitäjien luottamus.
Paasikiven ajaman
ulkopolitiikan perusoivallus oli näkemys siitä, että
Neuvostoliiton ulko- ja sotilaspoliittiset intressit Suomeen nähden
oli hyväksyttävä realiteetteina. Riitaisuuksista kärsisi aina
enemmän heikompi osapuoli eli Suomi. Joulukuussa 1944 pitämässään
radiouheessa pääministeri totesi: ” Kansamme perusetujen mukaista
vakaukseni mukaan on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa
niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan.
Rauha ja sopu sekä luottamuksellinen naapurisuhde suuren
Neuvostoliiton kanssa on meidän valtiollisen toimintamme
ensisijainen ohje.”
Lojaalisuudellakin on
rajansa, ja tämä raja kulki Paasikiven mielestä Neuvostoliiton
ulko- ja sotilaspoliittiseten intressien ja Suomen sisäpolitiikan
välillä. Raja ei ollut tarkka ja yksiselitteinen, mutta se oli
olemassa, minkä myös vastapuolen odotettiin tunnustavan.
Paasikivellä ei ollut
illuusioita Neuvostoliiton suhteen. Hän ymmärsi maan ”demokratian”
todellisen luonteen ja pyrki estämään sen leviämisen Suomeen.
Vaikka hänen toimintamahdollisuutensa olivat alkuvaiheessa
rajalliset, hän pyrki tiukasti pitämään kiinni Suomen
perinteisestä yhteiskuntajärjestyksestä.
Sisäpoliittisesti tämä
merkitsi sitä, että hän pyrki aktiivisesti vetämään kommunistit
mukaan hallitusvastuuseen. Hallituksessa kommunistit olisivat
vaarattomampia kuin oppositiossa, jossa he olisivat voineet toimia
vapaasti ja liittoutua myös neuvostoliittolaisten kanssa hallitusta
vastaan.
Paasikiven hallitus oli
selvästi uuden suunnan hallitus, sillä siinä oli 10 uutta
ministeriä. Siinä oli porvarillinen enemmistö, mutta sen
kokoonpano heijasti poliittisessa kentässä tapahtunutta muutosta jo
ennen kkuin muutoksen voimakkuutta oli mitattu eduskuntavaaleissa.
Kommunistit saivat nyt
ensimmäisen kerran edustajan Suomen hallitukseen, kun toiseksi
sosiaaliministeriksi nimitettiin maatalousteknikko Yrjö Leino, O.V.
Kuusisen tyttären Hertta Kuusisen puoliso. Leino oli Paasikiven
mielestä ”hyvä mies”, jonka kanssa tulee toimeen”.
Kuutosia ja SKDL:a edusti
valtionvarainministeri nimitetty Johan Helo, ja SDP:n ryhmä oli
hyvin vasemmistopainotteinen. Rauhanoppositio oli mukana neljällä
edustajalla.
Hallitus oli sisäisesti
ristiriitainen, mutta se onnistui työssään edeltäjäänsä
paremmin. Eiryisesti hallituksen ja valvontakomission suhteet
paranivat, mikä näkyi mm. edistymisenä aikaisemmin syksyllä
lukkituneissa sotakorvausneuvotteluissa.
Lähdeaineisto Suomi
kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti