Puolustusneuvoston puheenjohtaja

Kaksi ensimmäistä presidenttiä, K.J.Stählberg ja L.K.Relander eivät ilmoittaneet, kenelle he sotavoimien ylipäällikkyyden siirtäisivät, mikäli sota syttyisi heidän virkakaudellaan. Pidettiin luonnollisena, että ylipäällikkyys lankeasi sotaväen päällikölle.

Vain yksi ehdokas

Kysymys ajankohtaistui syksyllä 1930 ja talvella 1931 useampaankin kautta. Puolustusministeriössä suunniteltiin puolutusneuvostosta annetun asetuksen uudistamista. Asetusluonnos edellytti, että tulevan ylipäällikön henkilöllisyys tiedettäisiin. Lapuanliikkeestä esitettiin toivomus Mannerheimin saamiseksi takasin maanpuolustuksen johtopaikoille. Toinen puolustusministeri H.V. Österman oli itsekseen pohdiskellut kysymystä, kuka olisi todennäköisin ylipäällikkö ja päätynyt Mannerheimiin. Ninpä hän, hankittuaan pääministeri Svinhufvudin suostumuksen, ryhtyi keskustelemaan Mannerehimin kanssa hänen paluustaan. Keskustleut eivät johtaneet mihinkään. Ne osoittivat kuitenkin, että kenraali oli hyvin ajankohtainen henklö noihin aikoihin.

Östermanin ja Mannerehimin keskusteluihin tuli uutta puhtia heti presidentinvaalin jälkeen. Svinhufvud päätti luovuttaa ylipäällikyyden Mannerheimille, mikälo sota syttyisi hänen virkakaudellaan. Ehdoista sovittiin, ja asetus Mannerheimia silmällä pitäen uusitusta puolustusneuvostosta annettiin 11. maaliskuuta 1931. Mannerheimin lisäksi neuvostoon nimitettiin sotaväen päällikkö, suojeluskunnan päällikkö ja yleisesikunnan päällikkö virka-asemansa perusteella sekä Mannerheimin toivomuksesta kenraalimajuri Rudolf Walden. Ylipäällikkyyttä koskeva ratkaisu oli vain presidentin, puolutusneuvoston jäsenten ja Hugo Östermanin tiedossa. Eivät edes hallituksen jäseneet saaneet tietoa ilman kuukausien viivetta, Meni toista vuotta, ennen kuin puolustusministeriössä tieto presidentin päätöksestä oli levinnyt osastopäälliköötasolle. Kuitenkin juuri tieton Mannerheimin tulevasta asemasta oli tärkeä hänen toiminnalleen. Hänen neuvottelukumppaneidensa tuli tietää kenen kanssa he keskustelevat.

Toimenkuvan sorvaaminen

Puolutusneuvosto oli lausuntoja antava elin, neuvottelukunta, jolla ei ollut itsenäistä toimenpanovaltaa. Sen suurin merkitys oli, että se tarjosi puheenjohtajalleen virallisen aseman ja forumin. Sen työskentely ei ollut sidottu määrämuotoihin, vaan se saattoi melko vapaasti hakea itselleen sopivat työskentelytavat, toisin sanoen puheenjohtajalle sopivat työskentelytavat. Käytännössä puolustusneuvostolla oli enemmän valtaa kuin asetus edellytti. Se taas johtui puheenjohtajan auktoriteetista ja halusta puuttua mitä erilaisimpiin asioihin.

Mannerehimin itselleen muokkaama toimenkuva poikkesi radikaalisti muiden ylempien upseerien toimenkuvast. Se taas johtui osittain asioiden merkityksestä ja poliittisuudesta. Puolutusneuvoston puheenjohtaja haki ratkaisua maanpuolustuksen kannalta olennaisiin suuriin kysymyksiin, jotka samalla tahtoivat olla poliittisia, Tällainen asia oli esimerkiksi kansallisen yksimielisyyden aikaansaaminen niin suhteessa vuoden 1918 perintöön kuin kielikiistaankin tai pohjoismaisen suuntauksen läpiajamiseen. Toisaalta Mannerheim näperteli joskus hyvinkin pienten asioiden parissa.

Toinen ero muihin kenraaleihin oli Mannerheimin toiminnan taso ja ympäristö. Mannerheim asioi suoraan ministereiden ja valtionpäämiesten kanssa. Entisenä valtionhoitajana ja tulevana ylipäällikkönä hän tuli hyvin toimeen heidän kanssaan. Sen sijaan puolutusministeriön osastopäälliköt ja muut byrokraatit oliva ongelma, joka tuotti vuoden ajan vaikeuksia puolustusneuvoston puheenjohtajalle.

Mannereheim yritti vahvistaa puolustusneuvoston puheenjohtajan, siis omaa asemaansa, säädösteitse 1930-luvun alkupuolelle, mutta se ei onnistunut. Puolutuslaitosasetukseen ei tehty hänen toivomiaan täydenyksiä. Hän myös yritti saada sotamarsalkan sisällytetyksi asetukseen, jossa lueteltiin puolustuslaitoksen upseerien sotilasarvot. Hän epäonnistui, ja niin sotamarsalkka jäi pelkäksi arvonimeksi, joka oli myönnetty Mennerheimille ja josta oli peritty säädetty leimavero. Pienessä Suomessa ei aina tarvitse olla marsalkkoja. Kysymyksessä oli puhtaasti henkilökohtainen kunnianosoitus, joka myöhemmin vakiintui sotilasarvoksi.

Mannerheimin asemassa lepäsi olennaisesti epävirallisten päätösten varassa. Presidentti Svinhufvud määräsi elokuussa 1933 sotaväen päällikkö H.V: Östermanin noudattamaan puolustusneuvoston puheenjohtajana ohjeita asioissa, jotka liittyivät operatiiviseen valmisteluun ja puolustusvalmiuden kehittämiseen. Presidentin määräys oli Östermanin itsensä krjoittama. Presidentiksi tultuaan Kyösti Kallio uudisti edeltäjänsä päätöksen ylipäällikkyyden siirtämisestä. Sotaväen päällikön epävirallinen alistussuhde jatkui vielä vähän aikaa.

Maanpuolustuksen esitaistelija

Puolutusneuvoston muuttui vähitellen puheenjohtajansa neuvottelukunnaksi, Mannerheim kohosi neuvoston yläpuolelle. Hän ei enää tarvinnut puolutusneuvostoa, vaan puheenjohtajan arvovalta riitti ilman jäsenten taustatukeakin, Tämä kehitys vahvistettiin asetuksella. Maanpuolustuksen suuressa hallinnonuudistuksessa yleisesikunta siirrettiin 1938 alussa melkein kokonaan puolustusministeriöön. Vain puolustusneuvostan tehtävät pysyivät ennallaan, mutta nyt sen puheenjohtajuudesta tuli virka-aste. Yleisesikunnasta tuli virallisestikin puolustusneuvoston puheenjohtajan esikunta. Mannerheimi välittömästi käytettävissä ollut työväline. Uusi organisaatio otti Mannerheimin toivomukset hyvin huomioon ja takasi marsalkan jatkuvan toiminnan maanpuolustuksen johdossa. Kauni tämä järjestelmä ei ollut, ei myöskään toimintakykyinen henkilöihinsä katsomatta.

Ylipäällikkyys edellytt haltijaltaan maanpuolustuksen ja sen parissa työskentelevien henkilöiden tuntemusta. Ulkopuollisella ei olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta onnistua ylipäällikkönä.

Poliittisena vaikuttajana puolutusneuvoston puheenjohtaja oli ennakkoluuloton ja omaa luokkaansa. Ennakkoluulottomuus näkyi ennen muuta hänen yrityksissään raivat maanpuolustuksen tiellä olleita esteitä. Nämä olivat niin vuoden 1918 avaama kuilu kuin kielikiistakin, jota Mannerheim piti sinänsä toisen luokan asiana.

Lähdeaineisto Mannerheim – Tuttu ja tuntematon