Englannin sodanjulistus

Suomen hallitus sodan puhjetessa v. 1941 Tasavallan presidentti Risto Ryti johtaa puhetta, hänestä vasemmalla pääministeri J.W. Rangell, oikealla puolustusministeri R.Walden.

Saksan itärintamalla oli lokakuun aikana sattunut merkittäviä tapahtumia. Vallattuaan syyskuussa Kiovan saksalaiset armeija olivat saavuttaneet huomattavan voiton Berjanskin-Vajzman suuressa kaksoistaistelussa, joka raivosi 2:stä 17:nteen lokakuuta. Jo 3. lokakuuta Hitler tiedotti, että itärintamalla oli alkanut ratkaisutaistelu ja muutamamaa päivää myöhemmin ilmoitettiin Neuvostoliiton kärsineen sellaisen iskun, että se ei tulisi siitä toipumaan. Siinä määrin ratkaisevaksi ei tämän taistelun merkitystä kuitenkaan voitu havaita omilla rintamillamme sen paremmin kuin läheisillä saksalaisillakaan, kaikkein vähimminä Tihvinän suunnalla, missä ennusteltu hyökkäys näytti yhä vain viivästyvän.

JO 16. lokakuuta saksalaiset olivat pyytäneet, että 163 jalkaväkidivisioonalle annettaisiin käsky ryhtyä valmistautumaan Syvärin yli suoritettavaan hyökkäykseen, jonka ajankohta määrättäisiin myöhemmin. Jonkin ajan kuluttua, saksalaisten nähtäväksi päätettyä vallatta Tihvinän, divisioona sai käskyn ylittää virran kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa käskyn vastaanottamisesta lukien. Tavoitteen saavuttaminen oli vaikeampaa kuin saksalaiset olivat arvioineet, ja kun Tihvinä oli 9. marraskuuta saatu vallatuksi, hyökkääjän voimat olivat venäläsiten tiukkenevan vastarinnan johdosta heikentyneet siinä määrin, että 163. jalkaväkidivisioonan etenemisyrityksellä ei katsottu olevan menestymisen mahdollisuuksia. Talven lähestyminen alkoi tuntua, ja 10. joulukuuta saksalaiset luopuivtä Tihvinästä. Siten oli kauan kiistanlaisena ollut kysymys tähän suuntaan suoritettavasta etenemisestä joutunut pois päiväjärjestyksestä

Suomen ja Englannin välisten suhteiden kehityksessä tapahtui uhkaava käänne sen johdosta, että Suomen hallitus sai 28. marraskuuta Lontoosta ultimaatumin luonteisen nootin. Tällä kertaa ei vaadittu joukkojen peräyttämistä vaan sen sijaan operaatioiden keskeyttämistä ennen joulukuun 5. päivä ja kaiken aktiivisen toiminnan lopettamisesta sen jälkeen.

Nootti saapui juuri erään valtioneuvostossa käydyn neuvottelun aikana, jossa itse satuoin olemaan läsnä. Koollaolijat jättivät sikseen päiväjärjestyksessä olevat, työvoiman puutettava ja huomattavien miehistömäärien kotiuttamista koskevat kysymykset ja sen sijaan kohdistavan kaiken huomionsa Englannin noottiin. Yleinen mielipide tuntui olevan sama, jonka silloin pääministeri Rangell ilmaisi vuodenvaihteen 1945.1946 sotasyyllisyysokeudenkäynnissä seuraavin sanoin; ”Kun Englannin vaatimukset nyt olivatt merktisevästi kohtuullisemmat kuin 12.syyskuutta 1941 päivätyssä nootissa esitetyt ja kun turvallisuusnäkökohtien sanelemat puolutusvoimiemme tavoitteet ylipäällikön ilmoituksen mukaan jo olivat käden ulottuvilla, korkeintaan päivän tai parin päässä, katsottiin noottiin voitagan vastata rämä mukaisesti myöntävästi.” Täsmällisyyden nimessa huomautettakoon mainitussa neuvottelutilaisuudessa antamani lausunnon kuuluneen siten, että strategisten turvallisuussyiden sanelemat tavoitteet voitaisiin normaaleissa olosuhteissa saavuttaa puolessa päivässä, mutta etten – vaikka toinvoinkin valtauksen voivan tapahtu parin vuorokauden kuluessa, - saattanut ilmoittaa tarkkaa päivämäärää, koska joukot olivat uuvuksissa pitkällisen hyökkäsytoiminnan jälkeen. Milloinkaan ei ollut aikomuksenani ollut jatkaa etenemistä Maaselän kannakselta Muurmanskin rataa kohti.

Kohta Englannin nootin saavuttua sain Yhdysvaltain Helsinginlähettilään ministeri Schoenenfeldin välittämänä ottaa vastaan pääinisteri Winston Churchillin lähettämän henkilökohtaisen sähkeen. Tuo suuri valtiomies, joka tänä kriittisenä hetkenä virallisen nootin ohessa ystävällisesti muisti minua yksityisellä viestillä, valmisti minut siihen, että Englanti muutaman päivän kuluttua todennäköisesti katsoisi olevasa velvollinen julistamaan Suomelle sodan.

Jos olisin voinut pitää pääministeri Churchillin vetoomusta yksinomaan Englannin taholta lähteneenä aloitteena, olisin hänen ymmärtämykseensä ja vaiteliasuuteensa luottaen voinut vastata siihen avoimemmassa ja täsmällisemmässä muodossa. Tämä oli vallitsevien olosuhteiden vuoksi valitettavasti mahdotonta, koska meidän täytyi edellyttää, että brittien aloite oli venäläisten taholta harjoitetun painostuksen tulos – mikä sittemin onkin käynyt ilmi Churchillin muistelmista – ja että kehotuksen lähettäjät olivat velvollisia antamaan Moskovalle tiedon hallituksen ja minun vastaukseni sisällöstä. En näin ollen voinut saattaa mr Churchillin tiedoksi ja 6. lokakuuta tkemääni ja joukoille käskyn muodossa ilmoittamaani päätöstä, jonka mukaan eteneminen oli keskeytettävä heti niiden vallattua Karhumäen, minkä välittämään läheisyyteen ne jo olivat ehtineet. Senlaatuinen ilmoitus olisi tehnut viholliselle mahdolliseksi irrottaa joukkoja yhdeltä tai useammalta rintamosaltaan ja muodostaa uusia hyökkäyspainopisteitä muille kaistoille.

Ensimmäinen edellytys, jonka pohjalla sodasta olisi ehdotuksen mukaisesti voitu ajatella ”de facto” luovuttavan, olisi tietenkin ollut se, että venäläiset olisivat sitoutuneetlupumaan Suomea vastaan kohdistuneista hyökkäysluonteisista sotatoimista, mutta vaikka sellainen sitoumus olisi annetukin, me tuksin olisimme voineet luottaa siihen, että vihollinen olisi jättänyt käyttämättä sunnitelmistämme saamiaan tietoja hyväksi pettääkseen meitä, aiheuttaakseen meille vaikeuksia ja kylvääkseen hajaannusta meidän ja saksalaisten välille. Sitä paitsi oli täysi syy olettaa, että saksalaiset olisivat voineet siepata sähksanomavaihdon ja muillakin keinoin saada tietoonsa, mitä on tekeillä. Suomen taholta tehty, neuvostohallitusta tyydyttävä sitoumus olisi varmasti saanut saksalaiset puuttumaan asiaan, ja tekemään vastavetoja, ja heitähän olimme jo taloudellisestikin täysin riippuvaisia. Toistaiseksi meillä ei siis ollut riittävää toimintavapautta voidaksemme noudattaa pääministeri Churchillin kehotusta luopua sodasta.

Suomen hallituksen vastauksessa, joka toimitettiin Yhdysvaltain lähettiläälle 4. joulukuta, toistetiin Suomen käyvän puolustussotaa turvallisuutensa varmistamiseksi, Samalla ilmoitettiin, että ”Suomen sotavoimat olivat saavuttamaisillaan strategiset tavoitteensa”. 6. joulukuuta Englanti julisti Suomelle sodan.

Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 1941 yleisö sai kolme merkittävää sanomaa. Tuona päivänä päätti eduskunta juhlallisin muodoin julistaa takaisinvalloitetut alueet liitetyksi valtakuntaa, ja Helsingin Messuhallissa pidetyssä isänmaallisessa juhlassa, jossa tasavallan presidentti puhui, yleisölle annettiin tieto sekä Englannin sodanjulistuksesta että Karhumäen valtauksesta.

Lähdeaineisto G. Mannerheimin muistelmat 

Hyökkäys juuttui

Suomalaisten marssi kohti Karhumäkeä jatkui

Karjalan Maaselän valtauksen jälkeen suomalaiset valmistelivat hyökkäyksen jatkamista kohti itää. Valmisteluja häiritisivät vihollisen pommikoneet ja tykistökeskitykset sekä vastahyökkäykset, joista yksi pääis Ke.Os 9:n asemiin asti. Venäläisten vastahyökkäys saatiin torjuttua, ja oma hyökkäys aloitettiin 6.11. Se saavutti vain pieniä maastovoittoja, ja 8. D:n komentaja eversti Winell keskeytti hyökkäyksen. Divisioona oli törmännyt tykistöä lukuunottamatta yhtä vahvaan viholliseen ja ryhmittyi puolustukseen. 8.Divisioonan eteläpuolella oli 4. D vallanut Kumasan ja eteni tavoiteenaan Tsopina, josta olisi vain 15 kilometriä Karhumäkeen. Tsopina oli neuvostojoukkojen yhteyksien kannalta tärkeä tienristeys, ja siitä jouduttiin taistelemaan. 2.11. JR 26:n joukot pysähtyivät tyksitön ja hiettimien tuleen. Vastarinta murrettiin jälleen saarrostamalla. Venäläiset olivat myös ovelia ja päästivät suomalaiset asemiin, jonka jälkeen he saarrostivat itse sivuilta keskelleen hökännyttä suomalaisosastoa. Suomalaiset saivat uhan torjuttua, mutta hyökkäys eteni hitaasti, Tsopina vallattiin 3.11.

Tsopinan jälkeen 4 D:n joukot jatkoivat hyökkäystään sieltä vetäytyneitä ja uudelleen puolustukseen ryhmittyneitä sekä tuoreita venäläisjoukkoja vastaan, Padukin metsätyömaan maastoissa käytiin kiivaita taisteluita. Aluksi Suomelta hyökkäsi JR 35, mutta se ei päässyt etenemään, joten sen läpi tuotiin eteen jälleen JR 26. Sen hyökkäys pysähtyi paljaaksi hakatuilla harjanteilla vihollisen tuleen. Pian se joutui myös vastahyökkäyksen kohteeisi, mutta oman tyksitön sulkutuli selvitti tilanteen. Hyökkäyksessä oli mukana JR 25. Myös sitä vastaan hyökättiin, mutta sekin torjui yrityksen.

Paduk vallattiin 6.11. Sieltä pystyttiin tarkkailemaan Kumajoen yli vievää siltaa ja Karhumäelle johtavaa tietä. VII AK:n alueella armeijan eteläisellä suunnalla oli vallattu Kontupohja viikon vaihtuessa. Suomalaisten tavoitteena oli tuhota Kontupohjan ja Käppäselän välissä olleet vihollisjoukot. Tässä ei kuitenkaan onnistuttu, sillä ne olivat rakentaneet huoltotien, jota Suomen tiedustelu ei ollut havainnut. Neuvostojoukot pääsivät tietä pitkin vetäytymään Uunitsan itäpuolelle. Seuraavaksi 4. D:n tavoitteena oli edetä Perälahteen, jonka tuntumassa taisteltiin 9.11. Neuvostojouko tekivät kuitenkin tiivistä vastarintaa.

Louhea kohti hyökkääviä suomalaisia ja saksalaisia vastassa olllut Neuvostoliiton 88.D laittoi hanakasti vastaan. Hyökkäyksen tuloksena sen joukkoja jäi neljään mottiin suomalais-saksalaisten joukkojen väliin. Siilasvuo piti mottien tuhoamista ehtona hyökkäyksen jatkamiselle, kun taas saksalaiset olisivat halunneet edetä nopeasti ja jättää motiti odottamaan. Siilasvuo oli myös tyytymätön saksalaisten joukkojen huonoon taistelumenestykseen. Välit kiristyivät.

Saksalaisten huono menestys rintamalla oli aihen, jota myös Mannerheim valitteli. Saksalaiset eivät osanneet toimia suomalaisessa maastossa, eikä heillä ollut kunnollisia talvivarusteita. 5.11. Siilasvuo pyyis päämajalta käyttöönsä lisää suomalaisia joukkoja. Ylipäällikkö ei hyväksynyt pyyntlä. Samana päivänä Ryti kirjoitti Mannerheimille ja kertoi olevansa huolissaan III AK:n hyökkäyksestä. Hyökkäystä ei suoraan kielletty, mutta 5.11. Suomen sodanjohto esitti toiveen sen pysäyttämisestä. Taustalla oli Yhdysvaltojen Suomelle lokakuun lopulla antama nootti, jossa vaadittiin hyökkäyksestä luopumista.

Mottitaistelut kestivät useita päiviä ja sitoivat joukkoja, sillä hyökkäyst pyrittiin jatkamaan samaan aikaan, 9.11. II/JR 14 ja II/SS-JR 6 saivat murron vihollisasemiin Louheen johtavalla maantiellä. Neuvostoliiton joukot tekivät vastahyökkäyksen motteja laukaisemaan pyrkivien selustaan, jossa niitä suojasi JR 12. Puolustustaistelusta tuli kiivas, mutta venäläisten hyökkäys saatiin lopulta torjuttua.

Kohti Karhumäkeä hyökkäävät suomalaiset olivat saavuttaneet menestystä, mutta marraskuun tullessa puoleenväliin asiat muuttuivat. Suomalaiset olivat saapuneet Karhumäkeä suojaavalle puolutusvyöhykkeelle. Sen etureuna oli noin 6-10 kilometrin päässä itse kaupungista, Neuvostoliitto oli tuonut lisää joukkoja puolustukseen, ja sodanjohto oli antanut käskyn pitää Karhumäki. Kaupunki oli korkeiden kukkuloiden suojaama, ja sinne pääsi vain kahta tietä pitkin etelästä ja lännestä. Kaupungin ympäristö oli putsattu avohakkuilla, ja neuvostojoukot hallitsivat aluetta tulellaan. Ääniseltä tehtvään maihinnousuun Suomella ei ollut kalustoa.

Suomalaiset hyökkäsivät kohti Perälahden kylää, noin 10 kilometriä Karhumäestä etelään. Sen ympärillä käydyissä taisteluissa suomalaiset saavuttivat aluksi maastoa, mutta neuvstojoukot tekivät ärhäköitä vastahyökkäyksiä ja tunkeutuivat muun muassa 11.11. Sissip 1:n ja asemiin. JR 45:n oosia tuli auttamaan sissipataljoonaa, mutta menetettyä maastoa ei saatu takaisin. Ryhmä Oinonen oli katkaissut Muurmannin radan Perälahden eteläpuolella edellisenä päivänä.

JR 56 lähetettiin koukkaamaan vihollisen sivustaan. Sen kulku oli hidasta, sillä se joutui raivaamaan itelleen etenemisuraa metsässä. Kun JR 56 saisi kosketuksen viholliseen, 2 Jpr.n hyökkäsii vihollisen etulinjaan Perälahden tienhaaraan, JR 56 ol ei päässyt tavoiteltuun yllätykseen. Se oli havaittu jo 15.11. päivää ennen suunniteltua hyökkäystä. Rykmentti joutui taisteluun, ja sen matka pysähtyi. Toinen Jääkäriprikaati hyökkäsi suunnteltuna ajankohtana. Puoli kilometriä ennen tienhaaraa se joutui kiivaaseen konetuliaseiden tuleen ja pysähtyi. Hyökkäys uusittiin tykistön tuella useamman kerran, mutta se edennyt. II AK:n 4. D:n eteneminen kohti Karhumäkeä takkuili myös. Se saavutti maastovoittoja, mutta miesten väsymys johti joukkokieltäytymisiin.

Suomalaiset havaitsivat Äänisellä proomusaattueen jäihin juuttuneena. Alusten lastina oli niin paljon ruokaa ja muita tarvikkeita, eikä Neuvostoliitto halunnut luopua niistä.

III AK:n hyökkäys kohti Louhea oli poliittisessa vastatuulessa. Suomalais-saksalaisten joukkojen väliin jääneet venäläismotit laukaistiin 13.11. mennessä. Siilasvuo antoi käskyn hyökkäyksen jatkamisesta. Ensin hyökkäsi SS-Div, Nord ja sen jälkeen vuorokauden kuluttua Divisioona J. Saksalaisdivioonan oli käskyn mukaan lähetettävä hyökkäyssuunnitelmansa armeijakunnan esikuntaan tarkastettavaksi, Se saapui 15.11.. Siilasvuo ei ollut tyytyväinen, Suunnitelmassa kaavaillun läpimurtohyökkäyksen sijaan vaati saksalaisia saarrostamaan. Hän myös käski rakentaa puolustusasemat valmiiksi ennen hyökkäykseen ryhmittymistä. Lisäksi Siilasvuo vaati saksalaisten menettämän kenttavartion takaisinvaltausta. Sen saksalaiset valtasivatkin 13.11. menettääkseen sen seuraavana päivänä.

Divisioonan komentaja eversti Väinö Palojärvi esitti vuorokauden porrastuksen poistamista divisioonien hyökkäysajankohtien väliltä. Siilasvuo ei myöntynyt tähän. Hän ei luottanut SS-miesten taistelutaitoon eikä näitä komentaneiden upseerien pätevyyteen. Ilmeisesti tässä vaiheessa hyökkäyksen lopettaminen oli jo kypsynyt Siilasvuon mielessä, eikä hän halunnut asettaa suomalaisia hyökkäyksen eturintamaan.

Lähdeaineisto Ilkka Enkkovaara Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-5

Kontupohja Suomelle

Suomalaiset ylittävät Muurmannin radan Kontupohjan pohjoispuolella

Maaselän suunnalla taisteltiin aluetta täplittävien järvien kapeikoissa. 4 D taisteli tietään eteenpäin ja valtasi muun muassa Mäntsleän ja Kumsan kylät. Rykemntin tukena käytettiin tehokkaasti tykisttöä, joka ampui normaalin tulen lisäksi savua. Sitä käytettiin sekä sisäänmurtokohtien verhoamiseen että harhautukseen.

Kumsan valtauksessa kunnostatui JR 26:een liitetty Erillinen Pataljoona 21 (ErP 21). Pataljoona ylitti ensin Porustajoen kranaatinhetinten tulen tuella. Sitten vallattiian Semsjärven kylä, josta matka jatkui soisessa maastossa kohti Kumsaa. Sen itäpuolella vastassa olivat Neuvostoliiton taisteluasemat, jotka kuitenkin havaittiin tyhjiksi. Vähän ennen keskiyötä 25.10. ErP 21 saapui kylän luoteispuolella sijaitsevalle sillalle vihollisen huomaamatta. Kun pataljoona alkoi valmistautua hyökkäykseen, venäläiset valpastuivat. Vihollisen konekivääritul oli pimeässä epätarkaa ja kylä valattiin 27.10. mennessä.

Kumsa oli huoltokeskus, ja sieltä saatiin saaliksi suuret varastot huoltotarvikkeita sekä kuorma-autoja. Samalla katkesi Karhumäestä länteen johtava tie, jolta oli kuulunut itää kohti matkaavien ajoneuvojen ääniä. Samaan aikaan JR 45 teki koukkauksen Käppäselän rautatieasemalle. Tavoitteena oli katkaista Kontupohjan ja Karhumäen välinen rautatie. JR 45:n taival osoittautui kaikkea muta kuin helpoksi, Lumesta vedeksi muuttunut sade teki polut ja tiet iljanteisiksi. Rykmentin piti itse tehdä tieuraa mennessään. Korpimarssi koetteli miesten lisäksi kalustoa. Pelkästään 23.10 rikkoutui 26 ajoneuvoa, 25.10. joukot pääsivät Säitämän kylään, jossa alettiin valmistella hyökkäystä Käppäselkään. Ennen kuin se ehdittiin aloittaa, aamulla 26.10 hyökkäsivät neuvostoliittolaiset. Venäläisten vastahyökkäys torjuttiin, minkä jälkeen vihollinen vetäytyi kohti Käppäselkää, jonne suomalaiset aloittaisivat hyökkäyksen aamulla 27.10.

Siperialaisen 114. D:n vastahyökkäys Orenshenskojen liepeillä johti kiivaisiin ja puolelta toiselle aaltoilleisiin taisteluihin. Suomen joukoista niihin osallistuivat JR30 ja JR 51 sekä Taisteluosasto Juutilainen, jotka pyrkivät saartamaan neuvostojoukot. Aamulla 21.10. suomalaisten saartoyritys vaikutti jo etenevän, kun JR 51:n omat osat etenivät Prokovjeskajan kylän reunaan. Puolen päivän jälkeen vihollistykistö pääsi JR 30:n selustaan, Tilanne oli uhkaava. Joissakin komppanioissa oli vain kolmisenkymmentä miestä, kun niiden normaalivahvuus oli noin 200.

Seuraavana päivänä JR 30 hyökkäsi sisältäpäin ja Osasto Riitesuo ulkoapäin saartorengasta vastaan. Siihen saatiin autkko, ja JR 30 jatkoi hyökkäystään Saksjärven suuntaan tuhoten lopulta vihollisosaston. Tantereelle jäi 250 siperialaista. 7. D:n tavoitteena oli saartaa Orenshenskojenjärven pohjoispuolelle edenny vihollinen. Uhkaavan tilanteen selvittyä tätä suunnitelmaan pyrittiin jatkamaan. Alkumenestyksen jälkeen neuvostojoukkojen vastahyökkäys pysäytti suomalaiset noin 300 metrin päähän Orenshenkojenjärven tiestä. 7. D:n komentaja eversti Svensson käski pysäyttää hyökkäyksen ja ryhmittyä puolustukseen. Samalla päättyi hökkäys Aunuksen Karjalassa. Se oli täyttänyt asetetut tavoitteet.

Neuvostolaiset joukot tekivät maihinnousun Bomarvin lohkolla Sommarön saairyhmälle. Niiden tarkoituksena oli selvittää suomalaisten aikeita, sillä venäläiset epäilivät suomalaisten hyökkäävän saariston kautta Hankoniemelle. Neuvostohyökkäys alkoi 23.10 yöllä 2.45 voimakkaalla tykistökeskityksellä, jonka jälkeen iskukomppania nousi saarelle useista kohdin. Suomalaiset väistyivät suuren ylivoiman tieltä.

Klo 7.10 käynnistyi Suomen vastaisku. Sen tekivät 11. Rajajääkärikomppanian 170 miestä. Kuten saaritaistelut usein, tämänkin eteni katkeraksi lähitaisteluksi. Suomalaiset ratkaisivat sen lopulta käsikranaatein ja kasapanoksin. 91 venäläistä kaatui ja 20 jäi vangiksi. Suomelta kaatui 18 miestä ja 30 haavoittui.

JR 45 oli pitkän marssinsa jälkeen aloittamassa hyökkäystään kohti Kåppäselkää. Kylä vallattiin 27.10. Samana päivänä katkaistiin myäs Muurmannin rata. Tästä taistelusta oli saaliina myös panssarijuna. Kontupohjassa ollevien neuvostojoukkojen yhteydet pohjoiseen katkesivat. Kylän koillispuolella sijaitsevan aseman valtaus oli kuitenkin tiukan taistelun takana, ja se vallattiin 28.10. Käppäselän valtauksen jälkeen JR 45 taisteli viikon aikana vielä alueella olleita neuvostojoukkoja vastaan, sillä VII AK:n hyökkäys sen eteläpuolela ei vielä vaikuttanut keventävästi.

Kar.A:n operaation eteläpäässä, Petroskoista pohjoiseen, VII AK:n Ryhmä Oinonen oli taistellut tiensä Kontupohjan porteille. Taajama sijaitsi järvikannaksella, ja sen valtaus saarrostamalla olis edellyttänyt enemmän aikaa kuin oli käytettävissä. Varsinaiseen taisteluun ei kuitenkaan tarvinnut ryhtyä. 2.11. venäläiset aloittivat vetäytymisen tykistökeskityksen suojissa. Suomalaiset miehittivät palavan Kontupohjan 2.11. ja 3.11. välisenä yönä.

Kar. AN pohjoisosassa lokakuussa muodostetun II AK:n alueella suomalaisten tiedusteluhyökkäykset puhkoivat Neuvostoliiton harjanteiseen maastoon rakennettua puolustusta, ja 8. D:n komentaja eversti Claes Winell aloitti hyökkäyksen 31.10. Koukkaava JR 4 jätti raskaan kalustonsa taakse ja eteni vaivalloisesti nilkkoihin yltävässä lumisohjossa rekiuraa pitkin. Se pääsi Maaselän kylän lähelle ja sai sinne johtavan tien tulensa aslle mutta oli itse vihollisen epäsuoran tulen kohteena ja mentti päivän aikana 65 miestä.

Toinen hyökkäävä rymentti oli JR 24. Sillä oli vastassaan vihollisen päävoimat. Se hyökkäsi tien molemmin puolin, mutta joutui pysähtymään neuvostojoukkojen hyvin sijoitettujen konekivääreiden ja kranaatinheitinten tulessa, II/JR 24 eteni lähitaisteluuun asti, mutta sen oli illalla vetäydyttävä epäedullisista asemista jatkuvien tappioiden takia. JR 24 menetti päivän aikana 240 sotilasta.

Hyökkäys keskeytettiin yön ajaksi. Sitkeällä puolustustaistelullaan voittamana hengähdystauon aikana vihollinen vetäytyi. JR 4 valtasi komppanian vahvuiselta viholliselta Karjalan Maaseln kylän 1.11. Vaikka neuvostojoukot olivat kärsineet noin tuhannen kaatuneen tappiot ja menettäneet noin 200 vankeina, ne ryhtyivät uudelleen puolustukseen. 8 D oli saanut hyökäyksellään turvatuksi eteläpuolellaan olevan 4 D sivustan. Se oli myös viikon aikana saanut yhtyden Rukajärven suunnalla olevaan 14. D:aan.

Pohjoisessa Vienan Karjalassa hyökännyt III AK oli pysäyttänyt etenemisensä Kiestinkiin. Lokakuussa kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo kysyi AOK Norwegenin komentajan, kenraalieversti von Falkenhorstin, mielipidettä hyökkäyksen jatkamisesta Louheen Muurmannin radan katkaisemiseksi siellä. Vastaus oli myäntävä, mtta Saksan sodanjohto ei hyväksynyt suunnitelmaa. Niinpä komentjat sopivat hyökkäyksen tavoitteeksi nimellisesti asemien parantamisen, vaikka todellinen tavoit oli yhä alkuperäinen. Suomen päämaja oli tietoinen tavoitteesta.

Muurmannin radan katkaiseminen Louhessa olisi auttanut Suomea pääsemaan kolman kannaksen suunitelman viimeisele, Vienan Karjalan kannakselle. Louhen valtaus olisi katkaissut Sorokasta pohjoiseen johtavan radan ja vaikeuttanut siten alueen huoltoa. Jäämeri oli tärkeä reitti, jota pitkin Muurmanskin ja Arkangelin satamakaupunkeihin virtasi länsiliittouneiden Neuvostoliitolle toimittamaa materiaalia. Sieltä se kuljetettiin rintamalle pääasiassa rautateitse,

Divisioonan J:n hyökkäykseen osallistui sen kaikki kolme rykmenttiä. Vasemmalla JR 12, oikealla SS-JR9 ja JR 12:n takana JR 14. Tykistövalmistelujen jällkeen JR 12 mursi vihollisen puolustuksen ja eteni kohti Louheen johtavaa tietä. Tien se saavutti seuraavana päivänä. Saksalaisen SS-JR 9:n hyökkäys sen sijaan oli pysähtynyt venäläisten puolustusasemiin. 2.11. JR 12 torjui tien katkaisukohdassa neuvostojoukkojen vastahyökkäyksiä, ja saksalaisetkin pääsivät rautatielle,

Viipurista ja Porlammen taisteluista etelään Koivisotn saarille vetäytyneet neuvostojoukot evakuoitiin saarilta. Niillä oli ollut vahvat jalkaväkijoukot sekä tukenaan erilaisia aluksia. Saaret tyhjenivät 31.10, ja suomalaiset ottivat ne seuraavana päiväänä haltuunsa taisteluitta.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-5

Äänislinnasta pohjoiseen

Karjalan Armeijan eteneminen Maaselän kannakselle

Äänislinnaksi uudelleenristityn Petroskoin valtaamisen jälkeen Karjalan armeijan vasemmaan siiven joukot olivat osapuilleen Äänislinnan-Vuohisjärven-Porajärven tasalla, VII Armeijakunnan kolme divisioonaa ( 4.D, 11 D, ja 1.D) olivat suppealla alueella Äänislinnassa ja sen ympäristössä. Niillä oli tykistöä yhteensä 14 patteristoa ja 3. Mittauspatteri. Ryhmä Oinosen tukena Vuothjärven-Munjärven suunnalla oli kaksi patteristoa ja Ratsastava Patteri. Everestiluutnanti Eero Kuussaaren komentama Prikaati K taisteli Porajärven länispuolella.

Ylipäällikö käski 1. lokakuuta Karjalan Armeijan jatkaa hyökkäystä Äänislinnasta pohjoiseen ensimmäisenä tavoitteena Kontupohjanlahden-Santalanjärven-Pälläjärven kannastan sekä Juustjärven valtaaminen. Päämääränä oli luoda edelltykset Karhumäen valtaamiselle ja operaation jatkamiselle puolutustukselle edulliselle Maaselän kannakselle. Karjalan armeijan kommentaja, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs, käski 4. lokakuuta VII Armeijakunnan hyökkäyksen jatkamisesta pohjoiseen ensimmäisenä tavoitteena ylipällikön käskemät järvikannakset. 1. Divisioonan piti vallata Solomanninniemi. 4. Divisioona oli suunnattava luoteeseen, missä se alistettiin Ryhmä Oinosen komentajalle kenraalimajuri Woldemar Oinoselle.

Ylipäällikkö siirsi lokakuun alussa Karjalan kannakselta Itä-Karjalaan II Armeijakunnan esikunnan ja sen tarvitsemat aselajijoukot sekä omaksi reservikseen 8. Divisioonan. Lokakuun 7. päivänä ylipäällikkö käski muodostaa kenraalimajuri Laatikaisen komentaman II Armeijakunnan, johon tulivat kuulumaan 4.D, 8 D, Ryhmä Oinonen ja Prikaati Kuussaari. Kenraalimajuri Laatikainen otti II Armeijakunnan johtöonsa lokakuun 15. päivänä. Tällöin Karjalan Armeija ja sen alaisten yhtymien käytössä oli yhteensä 21 patteristoa, mittauspatteri, Ratsastava Patteri ja I/KTR 18:n 3 Patteri, yhteensä 262 kenttätykkiää – Suomen armeijan kenttätykstöstä oli siis 27 prosenttia tukemassa hyökkäystä Karhumäen suuntaan.

Karhumäen suuntautuvan hyökkäyksen alue oi laaja ja runsaiden vesistöjen pirstomaa sekä suurten soiden ja korpien maastoa. Teitä oli vähän, ja ne olivat erittäin huonokuntoisia. Kelirikko vaikeutti olennaisesti tykistön ja huollon siirtymistä eteenpäin hyökkäysten edetessä. Tykistön voimakasta, keskitettyä tulenkäyttöä tarvittiin erityisesti vihollisen puolustuksen murtamiseen järvikannaksilla ja ylitettäessä lukuisia jokia. Lyhintäkin maantietä matkaa Äänislinnasta Karhumäkeen oli lähes 150 kilometriä. Se oli tuskien taival väsyneille ja kuluneille suomalaisille joukoille. Se pani miehet, hevoset ja mottoriajoneuvot äärimmäiselle koetuksell.

Ryhmä Oinosen suunta lännestä kohti Kentjärven-Munjärven maantietä tuli entistämin tärkeämmäksi. Tämän vuoksi Karjalan Armeijan komentaja alsiti 2. lokakuuta Ryhmä Oinoslle 4. Divisioonan Jalkaväkirykmentti 26:n vahvennettuna KTR 11:n II Patteristolla, Myös Kev.Psto 10 alistettiin Ryhmä Oinoselle, jonka tukena oli tällöin Ryhmä O:n tykistökomentajan, everstiluutnantti Lars Klärichin johdossa viisi patteristoa ja erillinen patteri (Kev.Psto 10, Pev.Psto 12, Kev.Psto 13, II/KTR 1 ja II/KTR II sekä Ratsastava Patteri).

Jo Petroskoin sotatoimen loppuvaiheessa Karjalan Armeija aloitti valmistelut hyökkäystoimen jatkamiseksi Maaselän kannakselle.Ennen VII Armeijakunnan joukkojen uudelleen ryhmittämistä käski kenraalimajuri Hägglund 11. Divisioonan vallata Suolusmäen tienhaarat ja sen jälkeen vallata sillanpääasema Gromovskojen niemellä yhdessä 1. Divisioonan kanssa. Hägglund määräsi 4. Divisioonan tavoitteeksi sillanpääaseman valtaamisen Suojunjoen itäpuolella. Näin pyrittiin luomaan edellytykset VII Armeijakunnan nopealle etenemiselle Äänislinnan pohjoispuolisilta alueilta kohti Karhumäkeä ja Maaselän kannasta.

VII Armeijakunnan tykistökomentajan, eversti Toivo Sarparannan ja hänen alaistensa tykistökomentajien käytössä oli yhteensä 12 patteristoa, järeä patteri ja 3. Mittauspatteri. Se oli melko vähäinen määrä, kun otetaan huomioon, että hyökkäyskaistallla piti murtaa useita kapeita ja pitkiä kaakko-luodesuuntaisia jävikapeikkoja ja ylittää lukuisia jokia, muun muassa Suojunjoki ja Suununjoki.

VII Armeijakunnan 11. Divisioonan Jalkaväkirykmentti 8 valtasi osillaan Solominninniemen ja valmistautui ottamaan haltuunsa sillanpääaseman Gromovskojessa, 11. D:n tykistökomentajan, everstiluutnantti Jarl Edgrenin käytössä oli viisi patteristoa (III/KTR 5m IIIKTR 9, Rask.Psto1, RaskPsto 15, RaskPsto 30 ja 2/JärPsto 3). Niistä muodostettiin Tykistöryhmä Marnila. JR 8:n osat olivat edenneet Suojunjoen alajuoksulle rautatien- ja maantiesilloille Vimorskajassa Lebatshevassa. Vihollinen ehti hävittää sillat vain osittain. VII Armeijakunnan komentaja alisti reservinsä Jalkaväkirykmentti 56:n eversti Heiskaselle, joka suuntasi sen ylimenohyökkäykseen Solomannista kohti Gromovskojea.

Eversti Kaarlo Viljasen komentama 4. Divisoona oli hyökännyt VII Armeijakunan vasemmalla siivellä. Divisioonana tyksitökomentajan, everstiluutantti Edmund Heimolaisen käytössä oli neljä patteristoa (1/KTR 1, III/KTR 1, II/KTR 11 ja RaskPsto 22).

Lokakuun 4. päivänä hyökkäyssuunnitelmiin ja käskihin tuli muutos. Karjalan Armeijan komentaja käski VII Armeijakunnan komentajalle, että 11. Divisioona piti siirtää Uudenselän-Suojun alueelle. Samalla Hägglund määräsi 1.Divisioonan ottamaan tehtäväkseen Suojunjoen ja Suununjoen välisen niemen valtaamisen. 1. Divisioonan tykistökomentajan, everstiluutnantti Elof Roschierin käytössä oli neljä patteristoa (II/KTR 3, II/KTR 5, III/KTR 5 ja III/KTR 9). 4. Divisoonan piti vallata Lohmojärven-Kentjärven välinen alue. Näin piti luoda edellytykset VII Armeijakunnan hyökkäykselle, jonka painopiste olisi Muurmanskin radan ja valtien suunnalle. Suurten joukkojen siirrot viimehetkillä veivät runsaasti aikaa. Tykistön painopiste jäi länteen.

Hyökkäyksen jatkaminen Äänislinnan luoteis-, pohjois-, ja koillispuolisten veistöjen yli oli vaativa tehtävä. VII Armeijakunnan pioneerikomentaja apulaisineen sai käyttöönsä kolme pioneeripataljoonaa ja kaksi linnoitusrakennuspataljoonaa. Ne rakensivat ruuhi- ponttooni- ja kenttäsiltoja sekä kuljettivat joukkoja vesistöjen yli syöksyveneillä.

11. Divisioonan komentaja määräsi ylimenohyökkäyksen alkamaan Äänislinnan rannasta Peskin rantaan 2. lokakuta kello 14. Ylimenohökkäystä tuki majuri Birger Marnilan komentama tykistöryhmä, johon kuuluivat III/KTR 5, III/KTR9, RaskPsto 1, RaskPsto 15, RaskPsto 30 ja 2/JärPsto 3. Tykistöryhmä Marnila ampui 20 minuutin tulivalmistelussa noin 1100 laukausta, Salmen rannoille murtokohdan sivustolle ammuttiin lisäksi savuammuksia. Jalkaväki kuljetettiin salmen yli Peskin rantaan syöksyveneillä. Jalkaväkirykmentti 56:n pääosat oli kuljetettu Äänisen yli Gromovskojenniemelle lokakuun 3. päivän kuluesa lähes tappiotta. 11. Divisioonana Jalkaväkirykmentti 5 jatkoi 5. lokakuuta hyökkäystään pääosillaan ja saavutti tavoitteensa Jalogoran kylän lokakuun 6. päivänä. Tykistöä oli siirretty Gromovskojenniemelle sen jälkeen kuin Pioneeripataljoona 28 oli 3. lokakuuta rakentanut runsaan sadan metrin pituisen ruuhisillan Ukonsalmen yli Gromovskejenniemelle.

11. Divisioona koottiin reserviksi. Se (pois lukien JR29 ja II/KTR 9) aloitti siirtymisen Syvärille, VII Armeijakunnan komentaja käski lokakuun 3. päivänä, että 1. Divisioonan piti aloittaa hyökkäys Lohmojärven itäpuolella. Siellä jo hyökännyt Jalkaväkirykmentti 56 ja KTR 5:n III Patteristo oli alistettava 1. Divisioonalle.

Lännestä Suojunjoelle edenneet 4. Divisioonan osat vapauttivat 3. lokakuuta Jalkaväkirykmentti 8:n rintamavastuusta. Se siirtyi seuraavana päivänä varuskuntajoukoksi Äänislinnaan ja irrotti sieltä 1. Divisioonan osat. 1. Divisioonan komentaja, eversti Paalu käski aloittaa divisioonan hyökäys lokakuun 5. päivän aamuna ensimmäisenä tavoitteena Koivusillan- Jagoran pohjoispuolinen tasa. Kun !. Divisioona otti rintamavastuun, muuttui myös sen tyksitön taistelujaotus. Divisionnan tyksitökomentjaa, everstiluutnantti Roschier sai käyttöönsä viisi patteristoa. Hän jakoi ne kahteen tykistöryhmään. Solomaninniemelle muodostettiin divisioonan yhteisryhmä ( Sorsa) johon kuuluivat KTR 5:n kolme patteristoa. Jalkaväkirykmentti 56:n tukiryhmää, johon kuuluivat II/KTR4 ja III/KTR9, komensi kapteeni Eino Tirronen. 1. Divisioonan tykistön piti olla ampumavalmiina 5. lokakuuta kello 12.

Lokakuun 6. päivänä 1. Divisioona eteni Jalgoran luoteispuolelle. Eteneminen oli hidasta huonojen teiden ja vaikean korpimaaston vuoksi, ja tykistö jäi jälkeen, Se joutui käyttämään runsaasti aikaa joneuvourien kunnostamiseen. Huonot kartat hidastivat kaikkien joukkojen liikkumista ja tyksitön tulenkäyttöä. Lokakuun 7. päivänä 1. Divisioonan Jalkaväkirykmentti 60 saavutti Paloaseman kylän. Se oli tällöin vain neljän kilometrin päässä Murmanskin radasta ja Konutpohjan kautta Karhumäkeen johtavasta maantiestä. Tämä tilanne auttoi 4. Divisioonan hyökkäystä Suojunjoen yli ja etenemistä pohjoiseen kohti Suununjokea ja Kontupohjaa.

Lokakuun 3. päivänä 4. Divisioona oli saavuttanut Suojunjoen. VII Armeijakunnan komentaja käsi, että 4. Divisioonan piti vallata Kentjärven kaakoispää ja Loimolanjärven välinen alue ja jatkaa hyökkäsytä Murmanskin radan suunnassa pohjoiseen. Suojunjoen ylimenohyökkäyksen piti alkaa 5. lokakuuta kello 4.30

4. Divisioonan tykistökomentaja, eversti Edmund Heimolainen sai käyttöönsä kolme kevyttä ja viisi raskasta patteristoa, mittauspatterin sekä divisioonan jalakrykmenttien raskaat kranaatinheitinjoukkueet. Eversti Heimolainen muodosti majur E.Korpikoksen komentajan tukiryhmän tukemaa eversti Aldas Paasosen komentamaa Jalkaväkirykmentti 5:tä, Tähän tykistöryhmään kuuluisvat III/KTR1 ja RaskPsto30. III/KTR 4 toii everstiluutnantti Lauri Pallarin komentaman Jalkavälirykmentti 25:n tukipatteristona. Majuri Matti Parviaisen komentamaan tukiryhmään määrättiin I/KTR 1 ja RaskPsto 22. Majuri Emil Söderströmin komentamaan divisioonan yhteisryhmään kuuluivat Rask.Psto 1, Rask.Psto 4, RaksPsto 15 ja 3 Mittauspatteri.

4.Divisioonan ylimenohyökkäyksen tueksi oli koottu erittäin voimakas tykistö, joka oli tarpeen vaikean tehtävän onnistumiselle. Raskaiden kranaatinheitinjoukkueiden liittäminen yhtenä kokonaisuutena tyksitön tulitoimintaan oli poikkeuksellinen,mutta järkevä ratkaisu. Tykstön ja kranaatinheittimistön tulivalmistelu alkoi täsmälleen oikeaan aikaan 5. lokakuuta kello 3.45 ja osu hyvin. Jalkaväen ensimmäinen hyökkäysporras ylitti tappioitta Sujunjoen ruuhilla ja pikasiltaa pitkin. Venäläiset olivat kuitenkin linnoittaneet Suojunjoen takaiseen törmään lujan raemman puolustusaseman, johon suomalaisten hyökkäys tyrehtyi. Joukot piti vetää takaisin Suojunjoen taakse. Vain majuri Uuno Kallion komentama JR 5:n III pataljoona, joka hyökkäsi Suojunjoen osittain tuhotun sillan kautta, pystyi valtaamaan noin kilometrin syvyisen sillanpän joen pohjoisrannalla.

Eversti Kaarlo Viljanen käski, että Jalkaväkirykmentti 25:n oli hyökättävä Suojunjoen yli 5. päivän iltana kello 21. Tykistö ja kranaatinheittimistö ampuivat lujan tulivalmistelun. Suojunjoen ylimeno onnistui.4. Divisioonan joukot valtasivat 6. lokakuuta noin viisi kilometriä syvän sillanpään, joka ulottui Kentjärven kaakoispään tasalle. Tykistö ja heittimistö tukivat jalkaväkeä tehokkaasti. Ne ampuivat 5-6. lokakuuta vuorokauden aikana noin 3500 laukausta kapealle hyökkäyskaistalle.

Kun 4. Divisioona oli ylittänyt Suojunjoen ja vallannut riittävän sillanpään, käski eversti Viljanen Jalkaväkirykmentti 5:n ryhtyä vihollisen takaa-ajoon painopiste Murmanskin radan ja viereisen maantien suunnassa. Tässä vaiheessa 4. Divisoonan pääosat suunnattiin kenraalimajuri Hägglundin antaman käskyn mukaan Uksjärven ja Kentjärven kannaksen kautta luoteeseen. 4. Divisioona piti alistaa lännestä hyökkäävälle Ryhmä Oinoselle. 4.Divisioonan Jalkaväkirykmentti 5 piti alistaa 1. Divisioonan komentajalle, eversti Paavo Paalulle.

Karjalain Armeijan painopiste alkoi siirtyä VII Armeijakunnan kaistalta lännestä hyökkäävien ja sinne Karjalan kannakselta sirrettävien uusien yhtymien (II AKE ja 8.D) kaistalle. Tämä vaati laajamittaisia tykistön siirtoja ja taistelujaotusten uusimisia. KTR 1:n III Patteristo siirtyi 4. Divisioonan pääosien mukaan Ryhmä Oinoselle. KTR 1:n Patteristo ja Rask.Psto 22 jäivät 1.Divisioonan kaistalle, jonne alistettiin lisäksi Rask.Psto 4 ja Rask.Psto 15. 1.Divisoonan tykistöön kuuluivat jo aiemmin I/KTR5, III/KTR 5, Rask.Psto 1 ja RaskPsto 30, joten 1.Divisioonan tykistökomentajan, everstiluutnantti Roschierin käytössä oli lokakuun 8. päivästä alkaen yhdeksän patteristoa. Se oli poikkeuksellisen suuri määrä divisoonan kaistalla.

1. Divisioonan tehtävänä oli edetä Suoujunjoelle. Tässä vaiheessa 8. lokakuuta, Jalkaväkirykmentti 60 oli edennyt pohjoiseen Paloaseman kylään ja puolusti sitä. Jalkaväkirykmentti 56 taisteli Jalgoran kylän pohjoispuolella, 1.Divisoonalle alistetun Jalkaväkirykmentti 5:n hyökkäys divisoonan vasemmalla siivellä oli pysähtynyt Murmanskin radan suunnalla Kentjärven kaakoispään tasalle. Miehet olivat äärimmilleen väsyneitä ja haluttomia jatkamaan hyökkäystä. Vaikea maasto, kelvottomat tiet ja syksyn kurjat sääolot tekivät hyökkäyksen jatkamisesta tuskientaipaleen. Suomalaisella sisulla 1. Divisioonan miehet pyrkivät etenemään kohti Suununjokea

VII Armeijakunnan tyksitökomentaja, eversti Sarparanta käski 10. lokakuuta tykistölle uuden taistelujaotuksen. Hän määräsi majuri Emil Söderströmin komentaman tyksitöryhmän Jalkaväkirykmentti 5:n tukiryhmäksi. Siihen kuuluivat I/KTR5 ja Rask.Psto4. Tykistöryhmä Sorsa, johon kuuluivat I/KTR 5 ja III/KTR 5, toimi Jalkaväkirykmentti 56:n ja Jalkaväkirykmentti 60:n yhteisenä tukiryhmänä. Majuri Koprikoski komensi divisoonan yhteisryhmää, johon kuuluivat Rask.Psto1, RaskPsto15 ja Rask.Psto 30. Taistelujaotus oli tarkoituksenmukainen ja selkeä.

Vaikeissa maasto- ja sääolosuhteissa kaksi viikkoa ankarasti taistellut 1. Divisioona saavutti viimein 18. lokakuuta tavoitteensa Suojunjoen. Tykistön ja kranaatinheittimistön tulituki väsyneille jalkaväenjoukoille oli ollut erittäin merkittävä. 1. Divisoonalle 15. lokakuuta alsitettu, majuri Reino Kalervon komentama vajaa Jalkaväkirykmentti 29 ryhmittyi lokakuun 19. päivänä puolustukseen Suunujoelle. Sen tukiryhmäksi määrättiin tykistötyhmä Sorsa, johon kuuluivat II/KTR5, III/KTR5, Rask.Psto1:n patteri, ja 3. Mittauspatteri. Väsynyt JR 5:n, JR 56:n JR 60:n ja Kev.Os 8:n joukotpääsivät viimeinkin ansaitsemaansa lepoon.

Lähdeaineisto Matti Koskimaa Suomen kohtalon ratkaisut ISBN 978-952-291-011-0

Prikaati Kuussaaren hyökkäys Porajärvelle

Poltettua Porajärveä

Tarton rauhansopimus Suomen ja Neuvostoliitto-Venäjän välillä allekirjoitettiin 14.10.1920. Sopimuksen mukaan suomalaisten oli poistuttava Porajärveltä ja Repolasta neljässä kuukaudessa. Porajärvi oli edellisenä vuonna liittynyt suomalaisten Aunuksen retken seurauksena Suomeen. Silloin paikkakunnan olot järjestettiin uudelleen: hallintoa johti nimismies, perustettiin oma suojeluskunta ja kouluja, Bolsevikit yrittivät alueen valtausta, mutta yritykset kyettiin suomalaisten tuella torjumaan. Vuonna 1921 Vienassa ja Aunuksessa syttyi kapina, jota tukivat suomalaiset vapaaehtoiset silloisen jääkärimajuri Paavo Talvelan johdolla. Neuvosto-Venäjä kukisti kapinan japakotti suomalaiset heimosoturit palaamaan takaisin.

Ylipäällikkö määräsi kesäkuussa 1941, että aikki itäkarjalais- ja inkeriläissyntyiset, riippumatta siitä, ovatko he Suomen kansalaisia vai ei, on irrotettava niistä yksiköistä ja muodostelmista, joissa he tällä hetkellä palvelija ja koottava divisioonien toimesa sopivaan paikkaan, josta heidät lähetetään edelleen armeijakuntaportaaseen. Armeijakuntien esikuntien toimesta lähetetään näin koottu henkilöstä 7.7.1941 menemään Kajaaniin Kainun suojeluskuntapiirin esikuntaa, jonka toimesta mainittu Os.K perustetaan. Syntyiprikaati, jonka perustajaksi ja komentajaksi määrättiin everstiluutantti Eero Kuusisaari. Prikaatin vahvuus oli elokuun alussa noin 3300 sotilasta. Lokakuussa 1941 prikaati hajotettiin.

Prikaati siirtyi Lieksan kautta Kuutamalahdelle, jonka valtauksen aikana prikaati alistettiin Karjalan Armeijalle. Alistuksen myötä se sai tehtäväksi suojata armiejan pohjoisen sivustan ja vallata Porajärvi. Porajärvelle vievän tien suunnalla prikaati törmäsi viholliseelujasti linnoitettuihin puolustusasemiin, jotka sijaitsivat vesitöön nojaten noin peninkulman päässä Porajärveltä luonteeseen. Tiedustelu oli saanut selville, että vastassa on kahden neuvostorykmentin osia, rajavartiokoulun henkilökunaa, tiedustelu- pioneeri- ja partisaaniosastoja. Myöhemmin Karjalan Armeijan esikunta täsmensi, että prikaatia vastassa on Porajärvellä ja sen länsipuolella parilla komppanialla vajaa Jalkaväkirykmentti 126 sekä 150-200 partisaania. Vihollisrykmenttia komensi majuri Valter Valli.

Prikaatin komentaja ratkaisi saamansa tehtävän siten, että vahvennettu vienalaispataljoona valtaan ensin hallitsevan kukkulan 181.3. Aunuksen pataljoona etenee edellä mainitun pataljoonan läpi ottaa haltuunsa Nurmasjärven koilliskulman ja Mägrijoen tasan. Rajakomppanian tehtäväksi tuli harhauttaa vihollista hyökkäämällä Tumasjärven pohjoispuolella. Vasemmalla silloisen päätien suunnassa Partisen pataljoonan tuli toimia aktiivisesti taistelupartioin. Päämääränä oli eteentyönnetyn puolutuksen murtamisen jälkeen vallata Porajärvi.

Suunnitelman toteuttaminen alkoi halutulla tavalla. Venäläsipataljoona hyökkäsi luoteesta ja saavutti karkikomppaniallaan Mägrijoen tasan lokakuun 5. päivänä. Mukana seuranneet vahvennukset saartoivat tavoitteena olleen kukkulan. Seuraavana päivänä alkoi kukkulamotin tuhoaminen. Siitä ei tullut mitään, vaikka motinvartijoiden lukumäärää lisättiin. Kukkula oli vahvasti linnoitettu ja tulivoimainen. Eräässä tilanneilmoituksessa todettiinkin, että kukkula 181.3 ympärillä on noin 80 metrin murros ja sen sisäpuoella bunkkereita. Valtausyritys muutettiin näännytyksesti, jonka vihollinen yritti estää motista ja sen ulkopuolella tehdyilla useilla vastahyökkäyksillä. Mottitaistelu velloi useita päivä tilanteen pysyessä pääosin ennallaan. Saarrettuja vihollissotilaita pehmitettiin tulen lisäksi kaiutinprohgandalla ja lentolehtisillä vailla manittavaa vaikutusta. Motti oli sitkeä, eikä sinne haluttu tehdä rynnäkköä omien tappioiden välttämiseksi. Motissa ei kuitenkaan viihdyttu, koska suomalaisten tiedustelu kaappasi sanoman, jonka mukaan motissa olevat vihollisvoimat pyysivät lupaa ulosmurtautumiseen.

Aikaisin aamulla 10. päivänä lokakuuta motissa olevat joukot keskittivät kaiken tulensa seitsemän tunnin ajaksi motin kaakkoisreunaan. Tulivalmistelua seurasi liekinheittimin ja savuverhon suojassa tehty ulosmurtautumisyritys, joka kilpistyi motittajan konetuliaseisiin. Tämä oli samalla viimeinen ulosmurtautumisyritys, Suomalaisten tilanneilmoituksessa todettiin, että kello 11.20 kapteeni Ryynänen ilmoitti, että Ryötiä oli vastassa olevan ryssän hyökkäykset ovat nähtävästi vain irtautumisen suojana. Noin 100 ryssää purkautunut motista suolle itään, vainukoirat pantava heti liikkeelle. Mieluimmin tekisinä hyökkäyksen vasta huomenna, koska kyseessä on nähtävästi hyökkäysken suojaaminen. Tähän majuri Teno huomautti, että parasta olisi puhdistaa motti tänän, jotta päästäisiin heti vihollisen perään. Jääkärijoukkue lähti heti liikkeelle ja ilmoitti: suusi osa on jo teilattu. Ryötin on kestettävä huomisaamuun.

Samana päivän motin katsottiin olevan kypsä tuhoamiseen. Ensin mottiin tunkeutui tiedustelupartio ja sen perässä murrosteide läpi luutnantti Mikko Siston komppania. Näillä voimilla mottikukkula oli iltaan mennessä puhdistettu. Kukkulalta saatiin noin 150 sotavankia ja usien saotjen arvioitiin kaatuneen ymäröiville soille ulosmurtautumisyrityksissä. Vienalaispataljoona ilmoitti klo 19, että motti oli kokonaan selvitetty. Vangiksi saatu komppania päällikkö Smirnov kertoo, että 4 K:n vahvuus oli 140 miestä. Aseistuksena oli kuusi konekivääriä, kolme täysautomaattikivääriä, 52 puoliautomaattikivääriä, kolme kiikarikivääriä ja ksi pienoisheitin, Hyökkäykset loppuivat klo 18.

Tärkeän kukkulan valtausta käytettiin heti hyväksi. Aunukselaispataljoona sai käskyn edetä kohti Porajärveä. Jalkaväkrykmentti 10:n pataljoona sai käskyn edetä tien suunnassa ja rajajääkärikomppania sai käskyn edetä Nurmasjärven länsirannalta ja katkaista mottikukkulalta etelän johtavan tien. Vihollinen vetäytyi hyökkäävien joukkojen edestä ja illalla lokakuun 22. päivnä prikaatin joukot olivat Soutjoen hävitetyn maantiesillan tasalla. Tässä vaihessa alkooi olla selvä, että Porajärveä ei saada enää ehjänä haltuun. Sieltä kuului räjähdyksiä ja näkyi savupilviä. Illan pimetessä todettiin koko kylän olevan yhtenä liekkimerenä.

Aamuyöstä seuraavan päivän aunukselaispataljoonan pääosa eteni lännestä maastoitse ja valloitti palavan kylän. Etenemistä hidastivat lukuisat taitavasti mastoon sijoitetut miinat. Vetäytyvä vihollinen tuhosi perääntyessään vielä Suununjoen suuren sillan. Aamlla 12. lokakuuta klo 7.55 Suomen lippu vedettiin erääseen ilmavalvontatorniin.

Lähdeaineisto Ari Rautala Itä-Karjalan valtaus 1941 ISBN 978-951-20-6161-7

Hyökkäys jatkui Karhumäkeen

Suomalaiset etenevät Kontupohjassa

Syvärin yli oli yritetty Vosnesenjan kohdalla edellisellä viikolla jo kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla miehet olivat kieltäytyneet virran ylittämisestä. Kolmannella kerralla 6.10. manööveri onnistui. Joukkojen suojana oli tykistön tulivalmistelu sekä savuverho.Vosnesenjan kylä oli vahvasti linnoitettu. Se vallattiin päivän kestäneissä taisteluissa noin puolen yön maissa suomalaisen tykistön torjuttua neuvostoliittolaisten vastahyökkäysyrityksen. Viikon kuluesssa JR 9 eteni vielä Äänisen eeläpuolella länsi-itä suunnassa kulkeneelle tielle, mutta pysähtyi Neuvostoliiton pääpuolutuslinjan eteen.

Hieman JR 9:n kaistaa lännempänä hyökkäsi 7. D:n JR 51. Sen eteneminen pysähtyi Orensehenskojejärven ja Gongenitsajärven alueella. Suomalaisia vastaan oli tuotu tuore Siperiassa koottu Neuvostoliiton 114 D, ja suomalaisilla oli kiire päästä puolustuskelpoisiin asemiin ennen sen odotettavissa olevaa vastahyökkäystä.

Kar.A:n valtausparaati Äänislinnassa pidettiin 12.10. Kaupungin valtauksesta oli kulunut yli viikko ja sitä oli kunnostettu ennen paraatia. Myös siletä paenneet siviilit palailivat kotehinsa. Karjalan Armeijan komentaja kenraali Heinrichs otti jääkärieversti Kalle ”Kylmä-Kalle” Heiskasen johtaman ohimarssin vastaan Karl marin kadulla. Heiskasen takana seurasi Ruben Lagus panssaivaunussa.

Karjalan Armeijan vasemmalla siivellä hyökkäys oli jäänyt jälkeen etelämpänä tapahtuneesta etenemisestä. Ryhmä Oinosen (Ryhmä O) eteneminen oli pysähtynyt noin 70 kilometriä Petroskoista luoteeseen. Sen pohjoispuolella Prikaati Kuusimäki (Pr.K) valmisteli hyökkäystä Porajärvelle. Kun Suomen joukot muualla siirtyivät puolustukseen ja asemasotaan, Karjalan Armeijan painopistesuunnakais tuli sen vasen sivusta Äänisen ja Vienanmeren välillä. Se oli altis Neuvostoliiton mahdollisille hyökkäyksille. Sielä päätavoitteet olivat Äänisen ja Seesjärven väliin jäävällä Maaselän kannaksella olevat Kontupohjan ja Karhumäen alueet, joissa sijaitsevat liikennekeskukset haluttiin ottaa haltuun. Hyökkäykseen Petroskoista pohjoiseen osallistuivat kenraalimajuri Hägglundin komentama VII AK, johon kuuluivat 1. D ja 11. D sekä Kannakselta siirtyvä kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen johtama II AK. Siihen liitettiin Ryhmä O, Pr.K, 4 D ja 8 D. Maasto alueella oli vesistäistä, ja hyökkäyksestä oli tulossa vaikea.

Vaikka Kar.A:n joukkojen keskittäminen oli vielä kesken, hökkäystä jatkettiin lähes suoraan Petroskoin valtauksen jälkeen, 10-10. mennessä oli saatu haltuun Äänislinnasta Munjärvelle johtava maantie, joka oli tärkeä joukkojen siirtelyn ja huollon kannalta.

Prikaati K oli koottu vapaaehtoisista. Siihen oli liitetty muun muassa itäkarjalaisia ja inkeriläisiä, jotka olivat siirtyneet Suomeens sisällissodan aikana. Lisäksi siihen kuului suomalaisia vapaaehtoisia, joilla oli taustaa muun muassa Akaatemisessa Karjala-seurassa. Vastassaan Pr.K:lla oli majuri Valter Vallin johtama Neuvostoliiton JR 126, jossa taistelivat Suomesta sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon siirtyneet suomalaiset.

Porajärven klän länsipuolella asemissa ollut vihollinen saatiin mottiin 6.10. Suomalaiset eivät päässeet laukaisemaan sitä voimakkaasta puolustuksesta johtuen mutta torjuivat viikon aikana kuusi venäläisten motin aukaisemiseksi tekemää hyökkäsyritystä. Lopulta 10.10. motti laukesi, Tämän jälkeen neuvostoliittolaiset alkoivat vetäytyä myös itse kylästä, jonka he tuhosivat lähtiessään.

Maaselän kannaksella edettiin Paateneen kylään. Syvärillä puolestaan hyökkäsi Neuvostoliitto, jonka joukot saivat aika murtuman Suomen 7. D.n asemiin. VII AK:n hyökkäys suuntautui Suojunjoelta Suununjoelle Äänisen koilliskulmassa. Suomen !. D työnsi vihollista kohti jokea, mutta se teki sitkeää vastarintaa joen länsipuolella. Suomalaisia joukkoja vaivasi väsymys ja vaihtojen puute. Hankala maasto ja tiet liejuksi muuttava sade vaikeuttivat joukkojen huoltoa. VII AK:n reservinä Äänislinnassa ollut JR 29 siirrettiin divisioonan tueksi. Vaikka rykmentti oli oikeasti vain vahvennetun pataljoonan kokoinen Äänislinnassa tapahtuneiden kieltäytymisten vuoksi, se kärkenään 1.D eteni viikon aikana Sunnunjoelle.

II AK:n 4. D taisteli tiensä Juustjärvelle. Se oli liikenteen solmukohta, ja neuvostoliittolaiset halusivat pitää sen hallussaan ainakin niin kauan, että Porajärveltä vetäytyvät joukot ehtisivät teitä pitkin ennen kuin suomalaiset katkaisisivat ne. Suomen JR 25 oli edennyt kylän tuntumaan maastoitse ja kantanut mukanaan konekiväärit, kranaatinheittimet ja panssarikiväärit, Väsymyksestä huolimatta rykmentin komentaja everstiluutnantti Ilmari Pallari päätti hyökätä taajamaan. Pimeässä aloitettu hyökkäys pääsi päätielle, mutta vihollistuli oli niin voimakasta, että kylään ei pimeässä päästy. Suomalaiset saivat kuitenkin haltuunsa molemmat tiet, ja taistelu jatkui koko yön, 19.10. aamuna tyksitökeskityksen jälkeen kylä vallattiin.

4. D:n pohjoispuolella 8 D. Eteni kohti Seesjärveä. Divisioonan kärkenä oli JR 4, joka ehätti niin nopeasti Selkin suureen kylään, että venäläiset eivät ehtineet miehittää puolustusasemiaan. Kylästä taisteltaessa sinne saapui kuorma-autolla noin 50 taistelijan vahvuinen vihollisosasto, mutta se lyötiin. Taistelun jälkeen löydettiin noin 200 puolutuspesäkettä, joita neuvostotaistelijat eivät olleet ehtineet miehittää.

Selkistä JR 4 jatkoi k ohti Seesjärveä. 19.10 se saavutti järven länsirannan ja valtasi Paateneen samana päivänä. Sitä puolustaneet neuvostojoukot oli koottu nopeasti saatavilla olevista miehistä, eivätkä ne onnistuneet puolustautumaan suomalaisia vastaan. Vaikka neuvostojoukot olivat antaneet paikalle jääneille asukkaille ohjeeksi polttaa rakennukset vain kolme niistä oli tulessa.

Aamullaa 14.10 alkoi tuoreen Siperiasta tuodun Neuvostoliiton 114. D.n hyökkäys Suomen JR 51:ä vastaan. Neuvostojoukot päsivät Orensheskojenjärven ja sen länsipuolella sijaitsevan Saksjärven välisellä kannaksella järvet yhdistyvän puron pohjoispuolelle ja valtasivat sieltä sillanpään, 16.10 suomalaisten asemat murtuivat , mutta ne saatiin vallattua takaisin.

Yöllä neuvostoliittolainen ssotavanki kertoi, että seuraavana päivänä hyökkäsi rykmentin vahvuinen joukko panssareiden ja tyksitön tukemana. Hyökkäys alkoi aamulla. Suomalaiset eivät pystyneet pidättämään miestappioista eteenpäin vyöryviä venäläisiä, vaan vetäytyvät Orenshenkojenjärven pohjoispuolelle.

10. Suomen JR 30 lähetettin hyökkäämään vihollisen sivustaan. Taistelut riehuivat järvien vällisellä kannaksella olevassa kylässä. Neljä viidesta seillää olleesta panssarivaunusta saatiin tuhottua panssaritorjuntatykein, mutta viimeisen tuella Siperaian taistelijat pureutuivat kylään. Taistelu jatkui vielä seuraavalla viikolla.

Suomi sodassa 1 - Finnish forces 1/2 (WW2)
https://www.youtube.com/watch?v=mGmlTsGIuTI&list=PLi1UL_vLnz4qfLPHLR4w67BiobsiDIfBx

Suomi sodassa 2 - Finnish forces 2/2 (WW2)
https://www.youtube.com/watch?v=U8P_Jl8hETo&list=PLi1UL_vLnz4qfLPHLR4w67BiobsiDIfBx&index=2

Suomalaiset joukot saavuttavat Syvärin
https://www.youtube.com/watch?v=T0o3ciwZ0JA&list=PLi1UL_vLnz4qfLPHLR4w67BiobsiDIfBx&index=6

Inkeriläisten siirto vuonna 1943
https://www.youtube.com/watch?v=amP-TwSKwII&list=PLi1UL_vLnz4qfLPHLR4w67BiobsiDIfBx&index=31

Viipuri sodan jaloissa 3-4.flv
https://www.youtube.com/watch?v=yAedXIXmTxk&index=36&list=PLi1UL_vLnz4qfLPHLR4w67BiobsiDIfBx

Risto Rytin radiopuhe jatkosodan alettua
https://www.youtube.com/watch?v=YWHHliGf-Yk&list=PLi1UL_vLnz4qfLPHLR4w67BiobsiDIfBx&index=44

Suomen Tie Jatkosotaan 1940-1941
https://www.youtube.com/watch?v=Nf7a7SLkuJo

Sodasta rauhaan (dokumentti jatkosodasta)
https://www.youtube.com/watch?v=od6-TFvardg

Suomen Sodat - Kesän 1944 Torjuntataistelut
https://www.youtube.com/watch?v=1mN6lAxQo8o


Lähdeaineisto Ilkka enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-5

Saksan hyökkäys pysähtyy

Joulukuun alkupäivät olivat suursodan jatkon kannalta erittäin tärkeitä. Japanin yllätyshyökkäys Pearl Harborissa Yhdysvaltojen laivastoa vastaaan tapahtui 7. joulukuuta, minkä johdosta Yhdysvallat tuli koko voimallaan sodan osapuoleksi. Se oli tukenut jo Saksan vastaisia sotatoimia materiaalitoimituksilla ja suojaamalla laivastollaan kuljetuksia Atlantilla. Saksan sodanjulistus Yhdysvalloille 11. joulukuuta selittyy lähinnä tarpeella tehostaa sukellusvenesota saattueita vastaan. Samoihin aikoihin Saksan hyökkäys pysähtyi Moskovan suunnalla, jolloin uupuneet ja ilman talvivarusteita olleet saksalaisjoukot jähmettyivät paikoilleen, ja kohta ne saivat torjuttavakseen puna-armeijan tuoreiden jokkojen vastahyökkäyksiä. Saksan armeija kärsi suuria tappioita ja joutui vetäytymään 100-200 kilometriä taaksepäin, mutta myöskään puna-armeijan kyky suuriin hyökkäysoperaatioihin ei vielä ollut kovin hyvä.

Suomen armeijan hyökkäsyvaiheen pättyminen joulukuussa 1941 ja asettuminen asemiin kaukaisille puolustuslinjoilla Itä-Karjalaan osui siis yhteen sodan yleistilanteen dramaattisen kärjistymisen kanssa. Sodan laajeneminen maailmansodaksi Japanin ja Yhdysvaltojen liityttyä siihen mukaan antoi aiheen arvioida sen myös kestävän kauan. Silloin eri osapuolten sotapotentiaalin riittävyys olisi ratkaiseva tekijä. Suomessakin oli pakko panna merkille, että Saksalla oli nyt vastassa maailmanlaajuinen liittoutuma, jonka voimavarat olivat suuret ja mobilaisaation myötä kasvussa, kun Saksa sulisi kärsimään raaka-aineiden ja työvoiman puutetta.

Suomen poliittinen ja sotilasjohto seurasi kasvavalla huolella Saksan vastoinkäymisiä talvella 1941/1942 ja laajan liittokunnan muodustumista sitä vastaan. Jo lokakuussa oli Päämajan tiedusteluosaston piirissä todettu Saksan hyökkäsyvoiman ehtyminen itärintamalla, ja siitä seurasi suositus säästää suomalaisten joukkojen voimia. Presidentti Risto Ryti kirjoitti päiväkirjaansa käytyään Pääamajssa 21.11941: ”Marsalkka Mannerheim on melko pessimistinen saksalaisten asemaan nähden Venäjällä. Katsoi, että seoo hyvinkin huolestuttava ja saattoi jopa johtaa katastrofiin.” Kun saksalaiset painoistivat hyökkäämään Leningradia ja Muurmannin rataa vastaan, Manneeheim ilmoitti helmikuussa 1942 melko suoraan, ettei Suomi enää jatka hyökkäyksiä. Muurmannin radan katkaisemiseksi Sorokassa tehtiin kuitenkin Pääamajassa suunnitelmia, mutta niittä ei ollut ylipäällikän eikä presidentin hyväksyntää. Kysymys lienee ollut lähinnä saksalaisten harhauttamisesta, sillä koko operaatiolta puuttui pitävä pohja. Mannerheimin ehdoksi asettama Saksan hyökkäyksen jatkuminen Leningradin alueella ei toteutunut, ja puna-armeijan vastarinnan koveneminen lähestyttäessä Muurmannin rataa oli jo tullut selväksi.

Mannerehimin arviot Saksan armeijan ”talvikatastrofiN” seurauksista heijastuivat myäs hänen poliittisiin kannanottohihinsa, jotka vuoden 1942 kuluessa kiristivät jonkiin verran suhteita presidenttiin ja hallitukseen. Erimielisyydet onnistuttiin kuitenkin pitämään piilossa, eikä niistä kehittynyt kriisiä. Mannerheim suhtautui hyvin suurella epäluulolla ulkoministeri Wittingiin, jota hän piti liian saksalaismielisenä ja salaisten tietojen vuotajana Saksan Helsingin-lähettiläälle. Mannerheim ei halunnut keskustella Wittingin kassa mistää merkittävästä kysymyksestä, joka liittyi Saksan suhteisiin tai sotilaalliseen toimintaan. Mannerehim mieluummin hoiti suhteita saksalaisiin omia sotilaslinjojaan pitkin, jolloin Mikkelissä toiminut ”saksalainen kenraali” Erfurth ja toisalaalta yleisesikunnan päällikkö kenraali Hainrichs saivat toimia viestien välittäjinä Saksan päämajaan ja Hitlerille, Tämä puolestaan vakuutti useissa yhteyksissä luottamustaan Suomeen, kuten esimeksiksi Heinrichsiin välittämä Hitlerin sanoman Mannerheimille asian ilmaisi; ”Suomi on ilamn sopimustakin todellinen liittolainen ja teidän urhea kansanne on todella kantanut oman osansa yhteisestä kuormaamme.”

Suuren Saksan-vastaisen liittokunnan mjodostaminen eteni useassa vaihessa. Jo kesällä 1941 Saksan hyökättyä Neuvostoliittooon Iso-Britannia ilmoitti heti tukevansa Neuvostoliiton taistelua kaikin tavoin. Merikuljetukset pohjoisiin satamiin käynnistyivät syksyllä. Ulkoministeri Anthony Eden matkusti Moskovaan joulukuun puolivälissa ja vietti siell neuvotteluissa viikon ajan. Tässä yhteydessä kävi myös ilmi, että Stalinin käsitys tulevista rauhansopimuksistä perustui rajoihin ennen kesäkuuta 1941. Suomen osalta se tarkoitti Moskovan rauhan 13.3.1940 palauttamista voimaan. Mitään muita sopimuksia kuin välittömästi sodankäyntiä koskevai välipuheita ei kuitenkaan Edenin käynnin yhteydessä tehty. Neuvostoliiton ja Iso-Britannian välinen liittosopimus, joka solmittiin toukokuussa 1942, perustui kuitenkin näihin Moskovan neuvotteluihin.

Myös Yhdysvallat asettui nopeasti tukemaan Neuvostoliittoa Sakan hyökkäystä vastaaan. Presidentti Roosevelt määräsi jo 24. kesäkuuta vapauttamaan Neuvostoliiton saatavia Yhdysvalloista, ja muutama sen jälkeen aloitettiin avustusohjelmien suunnittelu. Roosevelt johti henkilökohtaisesti näitä toimia ja alkoi pitää suoria yhteyksiä Staliniin ohi ulkoasiainministeriön tiedotuskanavien. Hän painosti englantilaisia hyväksymään Neuvostoliiton rajat keäsn 1941 tilanteen mukaisina ekä toisaalta kertonut Englannin hallituksella kaikista toimistaaan, joilla amerikkalaiset pitivät yhteyttä Neuvostoliittoon ja antoivat avustuksia. Syksyllä 1941 Yhdysvallat lupasi Neuvostoliitolle toimittaa lähikuukausina tukea yli mlijardin dollarin arvosta. Se oli kolme kertaa suurempi summa kuin Suomen sotakorvaukset, jotka määrättiin syksyllä 1944 vastamaan 300 miljoonaa dollaria. Merikuljetukset Neuvostoliittoon alkoivat lokakuussa 1941, jolloin toimitettiin muun muassa 5500 kuorma-autoa. Yhdysvaltojen parhaillaan laajeneettavien asevoimien piirissä esiintyi vastustustua asetoimituksia kohtaan, mutta presidentti sai tahtonsa läpi. Hän piti olennaisen tärkeän estää Neuvostoliiton vastarinnan romahdus, vaikka amerikkalaiseten tiedusteluarvioiden mukaan saksalaiset kykenisivät kukistamaan puna-armeijan muutamassa viikossa.

Yhdysvaltojen avustusohjelman käynnistymisen myötä myös Muurmannin radan merkitys kohosi niin suureksi, että sen katkaisemisyritys koituisi Suomelle sekä sotilaallisesti että poliittisesti erittäin kalliiksi, Hitler antoi jo heinäkuun 1941 lopulla käskyn tehostaa hyökkäystä Muurmannin radan katkaisemiksi, ja Saksan Norjan-armeija puolestaan antoi tehtävän suomalaiselle III Armeijakunalle, joka eteni Kuusamon-Kiestingin suunnalta itään kohti Louhen asemaa. Sinne se ei koskaan päässyt, sillä tappiot kasvoivat sietämättömiksi. Saksalaisten huomio kiintyi yhä enemmän Jäämeren suunnalle, missä Englannin laivasto ja ilmavoivat aktivoivat toimintaansa. Suomalaiset eivät enää syksyn tulle halunneet kantaa suurta vastuuta hyökkäyksen jatkamisesta, joten seurauksena oli Saksan ylijohdon päätös keskeyttä jo syyskuussa eteneminen Lapissa itään ja asettua puolustukseen saavutetulle tasalle.

Samoihin aikoihin myös Saksa pyrki laajentamaan ja tiivistämään omaa liittokuntaansa. Jo vuonna 1936 Saksa ja Italia olivat julistaneet ”Berliinin-Rooman akseliksi”, joka sai sopimuksellisen asun vuonna 1939 ”terässopimuksella”. Vaikka kyseessä oli selkeäasti poliittinen liittosopimus eivät sen osapuolet sitoutuneet automaattiseen avunantoon eivätkä välttämättä kertoneet toisilleen edes sodan aloittamisesta. Seuraavana vuonna mukaan tuli myös Japani, jolloin puhuttiin ”kolmen vallan sopimuksesta”. Siihen päti yhä nuo mainitu varaukset. Kansanomaisesti puhuttiin Berliinin-Rooman-Tokion akselista. Kuitenkin joulukuussa 1942 Japani aloittaessaan sotatoimet Yhdysvaltoja ja Iso-Britanniaan vastaan pysyi silti edelleen puolueettomana Saksan ja Neuvostoliiton sotaan nähden ja jopa salli avustukuljetuksien jatkumisen Yhdysvalloista Neuvostoliiton Kaukoidän satamiin. Italia ei myöskään aluksi lähettänyt sotilaitaan taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan, eikä Hitler heitä itärintamlle kaivannutkaa, enne kuin sota pitkittyi.

Läntisten liittoutuneiden ja Neuvostoliiton mielestä ”akselivallat” muodostivat kuitenkin sodassa vastapuolen, joskaan ei siis missään vaiheessa yhtenäisesti johdettuihin sotatoimiin kykenevää liittokuntaa. Suomen liittyminen kolmen vallan sopimukseen olisi tulkittu julkiseksi poliittiseksi sitoutumiseksi Saksaan. Unkari, Romania, Bulgaria, Sloavaki ja Kroatia allekirjoittivat tuon sopimuksen, mutta Suomi jäi useasta syystä sen ulkopuolelle. Suomeakin ulkoministeri Witting yritti saada liittymään jo varhaisessa vaiheessa, mutta ensin sen esti Saksa ja sitten sisäpolitiikka. Saksa ei Suomea tuohon liittoon tarvinnut, koska yhteistyö aluksi sujui ilman sitäkin hyvin. Hallitus ei sittemin halunnut tehdä enää aloitteita ja muistakin syistä liittymishanke raukesi.

Kolmen vallan sopimuksen käytännön merkitys jäi lopulta pieneksi. Se ilmensi pienten maiden osalta lähinnä vain sateelliitin tai sen vasallin aseman julkista tunnustamista suhteessa Saksaan. Kaikki tärkeä kysymykset Saksa hoiti kahdenvälisesti, ei siis sopimuksen jäsemaiden kesken yhteisesti sopimalla. Toisaalta sama tilanne vallitsi myös Saksan vastaisessa liittokunnassa – virallisesti ”Yhdistyneissä Kansakunnissa”- sillä pieniltä maitla ei sodan kuluessa kysytty mitään, vaan ”kolme suurta” päättivät toiminnastaan keskenään ja tiedottivat sitten päätöksistään muille jäsenille, jos katsoivat sen aiheelliseksi.

Suomi tarvitsi Saksalta talvekis elintarvikkeita, joten oli edullisempaa ottaa poliittisia riskejä kuin kärsiä nälkää. Sopimukseen liittymällä Suomi varmisti siis huoltoapua Saksasta. Vaikka allekirjoitusseremonia Berliinissä 27.11 oli juhlallinen, sopimuksen soveltaminen käytäntöön oli vähäistä. Ulkoministeri Witting kuitenkin leimaantui siinä yhteydessä entistä enemmän sakalaisten myötäilijäksi.

Lähdeaineisto Pekka Visuri Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat ISBN 978-952-291-008-0