Varjojen sotaa kylmässä Suomessa: CIA, työnantajat ja vakoilujohtaja Veikko Puskala

 

Veikko Puskalan muotokuvan on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva

Kylmän sodan aikana Suomessa käytiin kiivasta ja salailun verhoamaa taistelua poliittisesta vallasta ja työväenliikkeen herruudesta. Tämän maanalaisen rintaman keskiössä vaikuttivat läntiset tiedustelupalvelut, suomalaiset teollisuuspiirit sekä kalajokinen huutolaispoika, josta kasvoi maamme historian tehokkain puoluevakooja.

Kalajokisesta huutolaispojasta vakoilujohtajaksi

Veikko Nikolai Puskala syntyi Kalajoella vuonna 1911 maallikkosaarnaaja Erkki Puskalan kuopukseksi, isänsä ollessa jo 75-vuotias. Lapsuutta varjostivat lestadiolaisen herätysliikkeen sisäiset valtakampanjat, joiden seurauksena perhe menetti kotitalonsa.

Vasta vauvaikäisestä Veikosta tuli kunnan elätti ja huutolaispoika, joka joutui siirtymään kasvatusperheestä toiseen. Hän koki ankaraa halveksuntaa ja koulukiusaamista, ja raitilla hänen peräänsä huudettiin: "Kunnan elätti, kunnan elätti".

Varhain lukemaan oppinut poika kävi rippikoulunsa ennenaikaisesti ja karkasi Kalajoelta Helsinkiin vuonna 1926. Hän aloitti uransa levysepän apulaisena Katajanokan telakalla, jolloin Etsivä Keskuspoliisi kirjasi hänet ensi kertaa kortistoonsa kommunistina. Myöhemmin ammattiyhdistys- ja puolueuran kautta Puskala kuitenkin käänsi selkäänä aatteelle ja ryhtyi rakentamaan tehokasta kommunistien vastaista tiedustelua, jonka keskeiseksi tukijaksi nousi kylmän sodan syttyessä Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA.

Miten CIA avusti SDP:tä sodan jälkeen?

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA tuki Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta (SDP) ja sen hallitsemaa ammattiyhdistysliikettä mittavasti toisen maailmansodan jälkeen. Yhdysvalloissa sosiaalidemokraatit nähtiin tehokkaimpana ja ainoana reaalisena vastavoimana Neuvostoliiton tukemalle Suomen Kansan Demokraattiselle Liitolle (SKDL) ja kommunisteille.

Salainen avustustoiminta toteutettiin pääasiassa seuraavin keinoin:

• Mittava rahoitusosuus. Historiantutkimuksen mukaan läntinen apu kattoi sodan jälkeen jopa noin 80 prosenttia SDP:n toimintamenoista. Tukitoiminnan kokonaisarvon on arvioitu vastaavan nykyrahassa noin 20 miljoonaa euroa.

• Kiertotiet ja tavara-apu. Suoran rahansiirron aiheuttamien riskien vuoksi tuki järjestettiin monimutkaisten peiteoperaatioiden kautta. Amerikkalaiset hankkivat ja lahjoittivat Suomeen säännösteltyjä kulutustavaroita, kuten autoja, kahvia, tupakkaa, nailonsukkia ja hedelmiä.

• Kauppaluvat poliittisena rahoituksena. CIA, amerikansuomalaiset siirtolaiset ja sikäläinen ammattiyhdistysliike kanavoivat tavaralahjoitukset suomalaisten sosiaalidemokraattisten huoltojärjestöjen kautta. Järjestöt saivat tavaroille tuontilisenssejä, ja niiden myynnistä Suomen markkinoilla saadut huomattavat voitot käytettiin puolueen vaalikampanjoiden rahoittamiseen.

• Ammattiyhdistysliikkeen tukeminen. CIA tuki voimakkaasti sosiaalidemokraattista Suomen Ammattijärjestöä (SAJ) 1960-luvun alussa puoluehajaanyksen ja ay-liikkeen sisäisen valtataistelun aikana.

Mitä Jarkko Vesikansan väitöskirja kertoo Veikko Puskalasta?

Jarkko Vesikansan väitöskirja ja sen pohjalta julkaistu teos Salainen sisällissota – Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa nosti Veikko Puskalan (1911–1989) ja hänen salaisen tiedusteluverkostonsa laajempaan julkisuuteen. Tutkimus piirtää Puskalasta kuvan yhtenä Suomen historian vaikutusvaltaisimmista taustavaikuttajista.

Vesikansan tutkimus paljastaa Puskalan toiminnasta seuraavaa:

• Siirtyminen itsenäiseksi toimijaksi. Puskala toimi aluksi SDP:n järjestösihteerinä ja loi puolueelle tiedusteluorganisaation kommunistien vakoiluun. Vuonna 1959 hän irtaantui puolueesta, otti keräämänsä kortistot haltuunsa ja perusti yksityisen tiedustelupalvelun, jota kutsuttiin "Puskalan toimistoksi" tai "Puskalan putiikiksi".

• Elinkeinoelämän ja työnantajien rahoitus. Kun Puskala irtaantui puolueesta, työnantajajärjestöjen ja teollisuuden perustama Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö (SYT) alkoi rahoittaa hänen verkostoaan. Porvarilliset piirit pitivät Puskalaa korvaamattomana, koska hän tunsi vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen sisäpiirit.

• Soluttautuminen SKP:hen. Puskalan verkosto oli poikkeuksellisen tehokas. Hän onnistui värväämään "syväkurkuiksi" Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) omia toimihenkilöitä ja puolueeseen pettyneitä jäseniä. Verkosto sai käsiinsä kommunistisen puolueen salaisimpia raportteja ja pöytäkirjoja usein lähes reaaliajassa.

• Vaikutusvaltaiset asiakkaat. Puskalan raportteja toimitettiin laajalle huippupäättäjien piirille. Tietoja lukivat säännöllisesti muun muassa presidentti Urho Kekkonen, Suojelupoliisi (Supo), puolustusvoimien johto sekä läntiset tiedustelupalvelut, kuten CIA.

Mitä Risto Reunan kirja Puskalan putiikki kertoo Veikko Puskalasta?

Risto Reunan teos Puskalan putiikki – puoluevakoilija Veikko Puskalan uskomaton elämä (2021) syventää kuvaa Puskalasta. Se paljastaa, että hänen toimintansa oli luultua laajempaa ja kytkeytyi suoraan Suomen valtiolliseen turvallisuuskoneistoon.

Reunan tutkimus tuo ilmi uusia yksityiskohtia Puskalan operatiivisesta toiminnasta:

• Suora yhteys Pääesikuntaan. Reunan teos todentaa Puskalan ja Pääesikunnan tiedustelun salaisen yhteyden. Pääesikunnan viestikoelaitoksen asiantuntija jopa rakensi Puskalan käyttöön huippuluokan salakuuntelu- ja signaalilaitteiston. Armeija hyödynsi Puskalan yksityistä organisaatiota sisäisessä tiedustelussa, joka oli Puolustusvoimilta virallisesti kiellettyä.

• Kauniaisten vakoilutalo. Puskalan operatiivinen hermokeskus sijaitsi Kauniaisissa Heikkiläntiellä, jossa toiminta oli naamioitu kirjapainoyrityksen (Kilama Oy) peitellyksi. Talon kellariin rakennettu kuuntelustudio palveli suomalaisten lisäksi myös Yhdysvaltain CIA:n lähetystövirkailijoita tiedonhankinnassa.

• Päämyyrä puolueen ytimessä. Reuna paljastaa Puskalan arvokkaimman tietolähteen, joka oli SKP:n päämajassa Kulttuuritalolla työskennellyt Veikko Hauhia. Hauhia oli Puskalan palkkalistoilla ja nauhoitti salaa keskustelujaan ja kokouksiaan SKP:n ylimmän johdon kanssa. Kulttuuritalon sisällä oli myös useita muita palkattuja toimihenkilöitä, jotka vuosivat tietoja Puskalalle.

• Aktiivinen hajotustyö. Puskala ei tyytynyt vain passiiviseen raportointiin. Hän käytti hyväkseen SKP:n sisäisiä riitoja syventääkseen puolueen sisäistä kuilua ja heikentääkseen kommunistien poliittista iskuvoimaa.

• Inhimillinen tragedia taustalla. Kirja kuvaa Puskalan poikkeuksellista elämänkaarta Kalajoen halveksitusta huutolaispojasta ja metallimiehestä kylmän sodan Suomen varjojen valtiaaksi. Puskala eli täydellistä kaksoiselämää ja piti jopa oman perheensä tietämättömänä salaisista operaatioistaan.

Laita Urho sementtiä! Kurkistus Kalajoen lukion vaiheikkaaseen historiaan

 

Kalajoen lukion perustaminen ja rakentaminen on täynnä kiehtovia käänteitä, joissa paikallishistoria kietoutuu suoraan Suomen poliittiseen historiaan ja maamme merkittävimpiin valtionpäämiehiin.

Alku seurakunnan rukoushuoneella

Kalajoen lukion alkutaival käynnistyi Kalajoen yhteiskoulun kannatusyhdistyksen ylläpitämänä. Kannatusyhdistyksen puheenjohtajana toimi vahva paikallinen vaikuttaja, entinen kansanedustaja ja kirkkoherra Vilho Heikki Kivioja.

Lukion toiminta aloitettiin vaatimattomissa mutta arvokkaissa puitteissa: Kalajoen seurakunnan rukoushuoneella. Tämä historiallinen rakennus sijaitsi pappilan maalla, lähellä Kalajoen sairaalaa. Vaikka tilat olivat alkuun tilapäiset, opintielle suuntaavien nuorten into oli suuri. Pian oli kuitenkin aika saada lukiolle aivan oma rakennus.

Suuri sementtipula uhkasi pysäyttää työt

Vuonna 1950 Kalajoella päästiin viimein tositoimiin, kun uutta lukiorakennusta alettiin pystyttää. Sodanjälkeisessä Suomessa elettiin kuitenkin jälleenrakennusaikaa, ja rakennustarvikkeista oli huutava pula.

Koko hanke oli vähällä tyssätä ja rakennustyöt pysähtyä kokonaan yhteen kriittiseen puutteeseen: maasta ei yksinkertaisesti löytynyt sementtiä. Tässä vaiheessa tarvittiin luovaa kriisinhallintaa ja hyviä suhteita valtakunnan huipulle.

Penkkikaverit eduskunnasta: Kivioja ja Kekkonen

Onneksi kirkkoherra Kiviojalla oli taskussaan valttikortti. Toimiessaan kansanedustajana vuosina 1929–1945 hän oli istunut eduskuntasalissa erään Urho Kaleva Kekkosen vieressä. Miesten välille oli muodostunut toimiva suhde eduskunnan penkkikavereina.

Vuonna 1950 Kekkonen oli noussut Suomen poliittisen elämän keskiöön. Hänet nimitettiin 17. maaliskuuta 1950 toimintansa aloittaneen Kekkosen I hallituksen pääministeriksi, minkä lisäksi hän toimi myös sisäasiainministerinä. Tästä alkoi Kekkosen poikkeuksellisen pitkä kausi maan johdossa.

Syntymäpäiväonnittelu, joka pelasti lukion

Saman vuoden syksyllä, 3. syyskuuta 1950, pääministeri Urho Kekkonen täytti 50 vuotta. Vilho Heikki Kivioja näki tilaisuuteensa tulleen. Hän lähetti vanhalle istumatoverilleen viralliset ja lämpimät onnittelut pyöreiden vuosien johdosta.

Kivioja ei kuitenkaan jättänyt viestiä pelkkään juhlanpitoon. Hän lisäsi onnittelukirjeen loppuun konstailemattoman ja suoran pyynnön:

”Laita Urho sementtiä.”

Pääministeri otti vanhan ystävänsä pyynnön kuuleviin korviinsa. Urho todellakin laittoi sementtiä tulemaan Kalajoelle, materiaalikriisi ratkesi, ja lukion rakennustyöt pääsivät jatkumaan. Tämän historiallisen ja neuvokkaan viestin ansiosta Kalajoen lukio sai katon päänsä päälle – ja tarinan, jota muistellaan lämmöllä vielä vuosikymmentenkin päästä.

---

Varjoarmeija suon silmäkkeessä – Asekätkentää, suojelua ja valvontakomission painetta Raution pappilassa

 

Varjoarmeija suon silmäkkeessä – Asekätkentää, suojelua ja valvontakomission painetta Raution pappilassa

Syksyllä 1944 Suomi eli poikkeuksellisen vaarallisia ja epävarmoja aikoja. Jatkosodan taistelut oli saatu päätökseen, mutta pelko Neuvostoliiton miehityksestä eli vahvana puolustusvoimien upseeriston keskuudessa. Vastuunsa tuntevat miehet päämajaa myöten päättivät ryhtyä salaisiin vastatoimiin: syntyi aseiden hajavarastointioperaatio, jonka tarkoituksena oli turvata sissisodankäynnin edellytykset, mikäli pahin mahdollinen tapahtuisi.

Pian operaatio – joka sai lehdistössä nimen asekätkentä – laajeni kattamaan tarvikkeet aina 35 000 taistelijan varustamiseen asti. Kaikki oli kuitenkin pidettävä ehdottoman salassa, sillä Moskovan välirauhansopimuksen nojalla Suomeen oli saapunut taho, joka ei katsonut tällaista toimintaa hyvällä.

Hotelli Tornin tiukka katse

Vuosina 1944–1947 Suomessa toimi Liittoutuneiden valvontakomissio, jonka virallisena tehtävänä oli valvoa Moskovan välirauhansopimuksen ehtojen toteutumista. Komission päämajana Helsingissä toimi Hotelli Torni. Vaikka kyseessä oli toisen maailmansodan voittajavaltioita edustava elin ja mukana oli myös brittien edustajia, todellista valtaa piti Neuvostoliitto. Komissiota johti neuvostoliittolainen kenraalieversti Andrei Ždanov.

Komissio valvoi tiukasti Suomen armeijan demobilisaatiota eli sotavoimien supistamista, sotakorvausten maksua sekä sotarikollisten tuomitsemista. Sen vaikutus ulottui kuitenkin paljon pelkkää sopimustekstiä syvemmälle, sillä elin puuttui vahvasti myös Suomen sisäiseen politiikkaan ja sananvapauteen. Kun asekätkentäoperaatio alkoi keväällä 1945 paljastua, valvontakomissio ja suomalaiset kommunistit vaativat tiukasti asian nopeaa selvittämistä ja osallisten rankaisemista. Seurauksena oli Pohjoismaiden historian laajin rikosjuttu ja poliisitutkinta.

Raution pappila vaaran vuosien polttopisteessä

Valvontakomission paine ja kommunistien johtaman valtiollisen poliisin (Valpo) käynnistämät massiiviset tutkinnat loivat pelon ilmapiirin, joka tuntui ja näkyi myös kaukana pääkaupungista. Paikallistasolla upseerit ja heidän luottomiehensä joutuivat nopeasti hankkiutumaan eroon pimitetyistä asevarastoista ennen kuin Valpo ehtisi niiden jäljille.

Yksi tällainen jännittävä ja vaarallinen solmukohta sijaitsi Raution vanhan pappilan (Granholman) vintillä. Pappilassa toimi tuon aikaan kirkkoherrana ja entisenä sotilaspastorina Vilho Kalevi Vihma (alun perin Wichmann). Vihman suvulla oli vahva isänmaallinen ja sotilaallinen tausta: hän kuului samaan laajaan sukuun kuin jatkosodan legendaarinen divisioonankomentaja ja Mannerheim-ristin ritari, kenraalimajuri Einar Vihma, sekä eversti Martti Vihma. Tämä tausta selittää osaltaan sitä, miksi Raution pappilassa oltiin valmiita ottamaan valtavia henkilökohtaisia riskejä vaaran vuosina.

Riski ei nimittäisinkään rajoittunut vain aseisiin. Jo marraskuun alkupäivinä 1944 pappilan vinttikamariin oli saapunut piileskelemään etsintäkuulutettu, saksalaismielinen Valpon entinen päällikkö Arno Anthoni. Väärällä nimellä esiintynyt Anthoni haki jopa maitoa pappilan naapurissa sijainneesta Ahosta, kunnes pitkä piileskely päättyi dramaattisesti siihen, että viranomaiset pidättivät hänet Raution pappilasta 23. huhtikuuta 1945.

Hätäinen operaatio pimeydessä

Anthonin paljastuminen ja pidätys keväällä 1945 toi viranomaisten ja Valpon katseet suoraan Raution pappilaan. Samaan aikaan koko Suomessa alkoi levitä tieto asekätkentäringin murtumisesta. Oli vain ajan kysymys, milloin etsinnät ulottuisivat uudestaan pappilaan. Aseiden säilyttäminen vintillä muuttui hengenvaaralliseksi, ja niistä oli hankkiuduttava kiireesti eroon ennen Valpon tuloa.

Ratkaiseva hetki koitti oletettavasti loppukesällä tai alkusyksystä 1945. Pappilassa oli tuolloin oma navetta ja renkejä, jotka asuivat pihapiirin renkituvassa. Tehtävän arkaluontoisuuden ja kiireen vuoksi rengit komennettiin apuun.

Eräänä syyskuisena iltana sää oli huono ja hämärys laskeutui nopeasti pappilan ylle. Rengit hakivat navetan luota hevoskärryt ja alkoivat kaikessa hiljaisuudessa kantaa vintille piilotettuja aseita kuormaan. Kyyti oli raskaasti lastattu, kun matka suuntasi kiireesti pois ihmisten ilmoilta.

Sivakkasuon ikuinen kätkö

Kärryt ohjattiin tuttujen, mutta pimeydessä petollisten Pohjarämeen ja Kettukallioiden kautta kohti Sivakkasuota. Syksyisen pehmeä suomaasto tarjosi täydellisen, joskin vaarallisen suojan tutkijoiden katseilta. Koko laajuudessaan asekätkentä paljastui valtakunnallisesti pääosin silloin, kun kätkijät itse purkivat piilonsa – mutta Rautiossa ratkaisu oli lopullinen. Aseet upotettiin syvälle suon silmäkkeisiin, mudan syleilyyn, jonne hakuosastojen oli mahdotonta päästä käsiksi. Paikallisen historian ja perimätiedon mukaan nämä hiljaiset todisteet Suomen vaaran vuosista lepäävät Sivakkasuon syvyyksissä koskemattomina tänäkin päivänä.

Pian kuumien tapahtumien jälkeen aikakausi pappilassa vaihtui. Kirkkoherra Kalevi Vihma jätti tehtävänsä Rautiossa marraskuussa 1946 siirtyessään Oulun tuomiokapitulin notaariksi. Pappilan vintti ei kuitenkaan jäänyt täysin tyhjäksi muistoista. Vuosikymmeniä myöhemmin vanhan pappilan vintiltä löydettiin kunnostustöiden yhteydessä vanhoja aselippaita, joiden arvioitiin kuuluneen jopa ensimmäisen maailmansodan aikaisiin aseisiin – konkreettisena ja kosketeltavana muistutuksena siitä, kuinka syvälle historian salaisuudet voivat kotiemme naapurissa ulottua.

---

Kun suuri historia koputti Raution pappilan oveen – Vaaran vuodet 1944–1946

 

Kun suuri historia koputti Raution pappilan oveen – Vaaran vuodet 1944–1946

Vuodet 1944–1946 olivat Suomessa täynnä epävarmuutta, pelkoa ja suuria poliittisia mullistuksia. Moskovan välirauha oli allekirjoitettu syyskuussa 1944, ja maahan oli asettunut Hotelli Tornista käsin maata kurittanut Liittoutuneiden valvontakomissio. Moni pelkäsi itsenäisyyden puolesta. Mutta samaan aikaan kun Helsingissä jaettiin ministerinsalkkuja ja tehtiin suuria linjauksia, kaukana pääkaupungista – täällä meidän kotikylällämme Rautiossa – elettiin salaperäistä ja jännittävää sivunäytöstä, joka kytki pienen kylän suoraan valtakunnanpolitiikan polttopisteeseen.

Syksy 1944: Salaperäinen vieras Aholla ja Valtiollisen poliisin ex-päällikkö

Jatkosodan aikana Valtiollisen poliisin (Valpo) päällikkönä oli toiminut saksalaismielinen juristi Arno Anthoni. Hänen ja sisäministeri Toivo Horellin johdolla Suomesta oli luovutettu natsi-Saksaan satoja ihmisiä, joiden joukossa oli myös kahdeksan juutalaispakolaista – heistä vain yksi selvisi hengissä Auschwitzista.

Kun Saksan häviö alkoi näyttää varmalta, Anthoni syrjäytettiin virastaan keväällä 1944. Välirauhan tultua hän tiesi olevansa valvontakomission ja etsijöiden listan kärjessä. Anthoni pakeni ensin väärällä passilla Ruotsiin, mutta palasi pian salaa takaisin.

Marraskuun alkupäivinä 1944 tämä etsintäkuulutettu mies saapui Rautioon. Hän pääsi piileskelemään Raution pappilan vinttikamariin kirkkoherra Vilho Kalevi Vihman suojiin. Kyläläisillä ei ollut aavistustakaan, kuka pappilan suojissa asunut, väärällä nimellä esiintynyt mies todellisuudessa oli.

Hän kävi aivan tavallisen miehen tavoin ostamassa ruokatarpeita pappilan lähinaapurista, meidän kotitilaltamme Aholta. Salaperäiselle ja pelonsekaiselle vieraalle maitoa ja muita elintarvikkeita myi tietämättään oma isoäitini, Emeliina Aho (o.s. Kukko). Tämä arkinen kohtaaminen omalla kotitilallani osoittaa, miten lähelle meitä suuri maailmanhistoria voi vaivihkaa hiipiä.

Kevät 1945: Poliittinen suunnanmuutos ja Punainen Valpo

Samalla kun Anthoni vietti päiviään pappilan vintillä, Suomen poliittinen mannerlaatta järkkyi. Maaliskuussa 1945 järjestettiin historialliset eduskuntavaalit. Se oli ensimmäinen kerta sotien jälkeen, kun kommunistit saivat osallistua vaaleihin, ja vasemmistolainen SKDL saavuttikin jättivoiton. Vaalien jälkeen sisäministeriäksi nousi kommunistijohtaja Yrjö Leino.

Leinon johdolla alkoi Valtiollisen poliisin puhdistus, jolloin syntyi niin sanottu Punainen Valpo (tai Valpo II). Viraston avainpaikoille nimitettiin kommunisteja ja neuvostomielisiä. Tämän uuden koneiston ja valvontakomission yhteisellä etsintälistalla Arno Anthonin nimi oli alleviivattu.

Kevät toi ratkaisun myös Rautioon. 23. huhtikuuta 1945 Punaisen Valpon etsijät iskivät Raution pappilaan. Anthoni pidätettiin suoraan vinttikamaristaan ja vietiin turvasäilöön. Historiankirjoihin jäi merkintä: Anthoni oli ensimmäinen ihminen, jonka sisäministeri Yrjö Leino määräsi uuden valtakauden alussa turvasäilöön.

Vuosi 1946: Uusi hallitus ja arjen vakiintuminen

Vuosi 1946 toi mukanaan uuden luvun Suomen sodanjälkeisessä historiassa. Maaliskuussa 1946 muodostettiin uusi Pekkalan hallitus ja presidentiksi nousi J. K. Paasikivi. Alkoi hidas ja vaikea paluu kohti normaalia yhteiskuntajärjestystä, vaikka sotasyyllisyysoikeudenkäynnit ja asekätkentäjutut pitivät ilmapiirin jännittyneenä.

Rautiossa vuosi 1946 merkitsi myös yhden aikakauden päätöstä, sillä Arno Anthonia suojellut kirkkoherra Vilho Kalevi Vihma jätti paikkansa toimittuaan kylän kirkkoherrana vuodesta 1936 lähtien. Sodan synkimmät salaisuudet alkoivat väistyä ja arkinen jälleenrakennustyö pääsi kunnolla vauhtiin maaseudulla. Pappilan vinttikamari hiljeni, mutta sen seinät kantavat ikuisesti muistoa hetkestä, jolloin Suomen historian dramaattisimmat käänteet olivat läsnä Raution rauhassa ja koskettivat suoraan meidänkin kotitilaamme.

---

Pakkolunastuksia ja jännitteitä – Kun eväkköjen asuttaminen jakoi Suomen

 

Lapsuusmuistoja kotikylän naapurustosta

Suuret historialliset murrokset muuttuvat todellisiksi silloin, kun ne koskettavat omaa kotikylää ja naapurustoa. Muistan elävästi, kuinka evakkoja saapui kotikylääni Rautioon. Kotinaapuriini muutti Tolkin perhe – Iida ja Juho Tolkki (0:09). Heidän lapsistaan muistan erityisesti Marjatan, Leenan ?, Toivon ja Teuvon. Teuvon kanssa olimme kansakoulussa samaan aikaan: minä olin kolmannella luokalla, kun Teuvo kävi jo neljättä. Muistan myös Kuutin perheen; Sulo Kuutin Seppo-poika oli minun kanssani samalla luokalla koulussa. Kylänraitilta jäivät mieleen myös Marjatta ja Petteri Naukkarinen, jotka pyörittivät Raution Ylipäässä tunnettua Naukkarisen baaria. Heidän lisäkseen muistan Jenny Sipilän, joka oli niin ikään evakko ja mahdollisesti sukua Iida Tolkille.

Kun katsotaan virallisia sijoituskarttoja, nämä lapsuuden kohtaamiset asettuvat osaksi laajempaa historian palapeliä. Jatkosodan jälkeisessä sijoitussuunnitelmassa Keski-Pohjanmaan ja Kalajokilaakson kuntiin, kuten silloiselle Kalajoelle ja itsenäiseen Raution kuntaan, ohjattiin pääasiassa Karjalan kannaksen asukkaita – muun muassa Koiviston saaristolaisia, Kivennavan ja Muolaan viljelijöitä – sekä idempää Raja-Karjalasta, kuten Suojärveltä, tulleita ortodoksisukuja, joihin myös monet Kuutin suvun haarat kuuluivat. He jättivät kaiken taakseen ja toivat palasen luovutettua Karjalaa osaksi pohjalaisen maaseudun arkea.

Julkisessa keskustelussa evakkojen asuttaminen maalataan usein silotelluksi tarinaksi kansallisesta yhtenäisyydestä ja sisusta. Todellisuus maanteillä ja uusilla kotitiloilla oli kuitenkin paljon raadollisempi. Kun toisen maailmansodan seurauksena yli 420 000 suomalaista eli 11–12 prosenttia väestöstä joutui jättämään kotinsa, vastassa oli usein aitoa epäluuloa, kulttuurieroja ja suoranaista syrjintää. Pakkolunastukset herättivät vihaa maata luovuttamaan joutuneissa, ja ortodoksitaustaiset evakot saivat kokea kylmää kyytiä uskontonsa vuoksi. Silti tästä kriisistä noustiin – urheilukenttien, uutteruuden ja sitkeän sopeutumisen kautta – rakentamaan modernia Suomea.

Karu arki maanteillä – ihmisarvo riisuttiin kaatosateessa

Hätäiset paot tapahtuivat usein vihollisen suurhyökkäyksen ja pommitusten alla, jolloin kotiseutu oli jätettävä puolessa tunnissa (0:09). Evakuointi tehtiin pääasiassa jalan ja hevoskärryillä, ja matkaan sai ottaa vain sen, mikä mahtui yhteen tai kahteen kuormaan (1:17). Marja Kuusela Koiviston Kiiskilästä kuvaili sodanaikaisessa haastattelussa, kuinka parhaimmillaan kahdeksan eri perheen kaikki säästyneet matkatavarat jouduttiin pakkaamaan yhteen ainoaan hevoskuormaan (3:07).

Matkantekoa vaikeuttivat ankarat sääolosuhteet, jotka koettelivat erityisesti perheen pienimpiä (5:21). Matka Kurkelasta Porlampiin taivallettiin vetisessä kaatosateessa, jolloin lapset kylmettyivät kärryjen päällä (5:21). Pitkien kävelymatkojen vuoksi evakkojen jalkineet kuluivat loppuun, ja osa joutui taivaltamaan uuteen kotimaahansa kokonaan paljain jaloin (5:59).

Vastaanoton monet kasvot – tukea, tylyyttä ja poliisivoimia

Vaikka noin neljä viidesosaa evakoista koki saaneensa hyvän vastaanoton, kantaaottavampi totuus piilee siinä viidenneksessä, joka joutui suoranaisen vihan kohteeksi. Paikalliset suhtautuivat tulijoihin usein epäluuloisesti outojen tapojen, oudon kielen ja itäisen murteen vuoksi. Erityisen kylmästi suhtauduttiin ortodokseihin täysin luterilaisilla alueilla, joissa evakoita nimiteltiin ryssiksi.

Rautjärveltä evakuoidun Kaarina Karlssonin perhe joutui majoittumaan Kärkölässä maalaistalon huoneeseen, johon isäntäväki ei muukalaisia halunnut. Tila saatiin käyttöön vasta poliisin avulla, ja tyly arki pakotti 13-vuotiaan tytön lähtemään pian muualle lapsenlikaksi. Sopeutumisen vaikeudesta kertoo myös se, että Vaasan läänistä muutti vuoteen 1949 mennessä pois lähes 80 000 karjalaista.

Paasikiven tiukka linja ja "viralliset varkaudet"

Siirtoväen asuttaminen ei ollut pelkkää hyväntekeväisyyttä, vastaavasti se oli valtion sanelemaa pakkopolitiikkaa. Vuosien 1940 pika-asutuslaki ja 1945 maanhankintalaki pakottivat suuret maanomistajat luovuttamaan maita evakoille. Jotkut maataan menettäneet kokivat tämän laillistetuksi varastamiseksi.

Asutuspolitiikkaan liittyi myös vaiettua kielipolitiikkaa. J. K. Paasikiven vaatimuksesta määrättiin, ettei asuttaminen saanut muuttaa kuntien kielisuhteita. Koska ruotsinkielisiä evakoita oli vähän, ruotsinkielisiin kuntiin ei maataloussiirtoväkeä juuri sijoitettu. Suojellakseen omia alueitaan jotkut ruotsinkieliset kunnat jopa ostivat maita suomenkielisiltä alueilta ja luovuttivat ne evakoille. Samaan aikaan pohjoisessa Sallan ja Kuusamon siirtoväki pakkoasutettiin valtion korpimaihin niin sanotuille "kylmäasutustiloille".

Urheilukentät ja piirakkaterapia yhteiskunnan liimaajina

Jännitteiden purkamisessa ja uuden elämän rakentamisessa järjestöillä sekä urheiluseuroilla oli valtava rooli. Luovutetun Karjalan urheilun mahtiseurat muuttivat uusiin paikkakuntiin: yleisurheiluseura Viipurin Urheilijat nousi uuteen kukoistukseen Helsingissä, ja Viipurin Reipas muutti Lahteen jatkaen toimintaansa Lahden Reippaana.

Karjalaistaustaiset urheilijat nousivat nopeasti koko Suomen kansallisiksi sankareiksi, mikä hälvensi ennakkoluuloja. Kurkijoelta lähtöisin ollut hiihtäjä Veikko Hakulinen saavutti seitsemän olympiamitalia 1950-luvulla, ja Sortavalan maalaiskunnasta kotoisin ollut Sylvi Saimo meloi kajakkikultaa Helsingin olympialaisissa 1952. Urheilun rinnalla karjalainen ruokakulttuuri – kuten karjalanpiirakat ja karjalanpaisti – sulautui vähitellen osaksi suomalaista identiteettiä.

Nopeasta onnistumisesta uuteen pakolaisuuteen Ruotsiin

Kansainvälisessä vertailussa Suomen suoritusta siirtoväen asuttamisessa pidetään poikkeuksellisen nopeana ja onnistuneena, ja se onnistui patoamaan kommunismin leviämistä niin sanottuina vaaran vuosina. Mitalilla oli kuitenkin synkkä kääntöpuoli, joka paljastui 1960-luvulla.

Maatalouden ja metsätöiden nopean koneistumisen myötä sadat pika-asutuksessa luodut pientilat muuttuivat elinkelvottomiksi. Tästä seurasi valtava maaltamuuton aalto, joka pakotti monet evakkojen lapsista jättämään Suomen uudelleen – tällä kertaa siirtolaisina Ruotsiin. Evakkojen perintö elää kuitenkin vahvana, ja vuodesta 2025 alkaen heidän muistoaan on kunnioitettu virallisella evakkojen liputuspäivällä 20. huhtikuuta.

Vaietut askeleet kotikonnuilla – kun neuvostosotavanki tuli rautiolaiseen maalaistaloon

 

Suuri historia asuu usein aivan silmiemme alla, omilla kotikylillämme, vaikka sen jäljet olisivatkin ehtineet vuosikymmenten saatossa peittyä unohduksen ja vaikenemisen multaan. Minulle tämä historian inhimillinen ja kipeä puoli konkretisoitui, kun sain kuulla oman kotikyläni, Kalajoen Raution, sota-aikaisesta arjesta.

Jatkosodan aikana maaseutua vaivasi huutava työvoimapula, kun lähes kaikki kynnelle kykenevät miehet olivat rintamalla. Ratkaisuksi Suomen valtio sijoitti noin 40 000 neuvostoliittolaista sotavankia töihin maataloihin ympäri maata. Yksi näistä vangeista päätyi myös tänne Rautioon, ja hän työskenteli sota-vuosina Murtoniemen tilalla.

Tieto tästä herättää heti kysymyksiä. Kuka oli tämä nuori mies, joka teki töitä rautiolaisen isäntäväen rinnalla, jakoi saman arjen ja kenties saman ruokapöydänkin? Millaisia keskusteluja Murtoniemen pelloilla ja tuvassa käytiin, ja millaisen jäljen kylä jätti häneen – tai hän kyläläisiin?

Pitkään nämä suomalaisnaisten ja neuvostosotavankien kohtaamiset olivat aihe, josta vaiettiin molemmin puolin rajaa. Sota-aikana julkinen sana nimesi vieraat miehet vihollisiksi ja heidän kanssaan seurustelleet naiset maansa pettureiksi, "ryssän heiloiksi". Silti valvovien silmien takana, suomalaisilla maaseututiloilla, solmittiin satoja ystävyyssuhteita, koettiin aitoa rakkautta ja synnytettiin lapsia, joiden juuret jäivät vuosikymmeniksi vaietuksi perhesalaosuudeksi.

Tässä blogisarjassa sukelletaan suomalaisten sotavankileirien ja maalaistalojen vaiettuun historiaan – tilastoista aina yksittäisiin ihmiskohtaloihin. Samalla pohdin sitä, miten voimme tänä päivänä löytää tiedonmuruja niistä miehistä, joiden askeleet kerran jättivät jälkensä Raution maaperään.

1. Tilastot ja historiallinen tausta: Kaksi erilaista sotaa

• Talvisota (1939–1940): Suomi vangitsi noin 5 700–6 000 neuvostosotilasta. Lyhyen vankeusajan vuoksi he selvisivät suhteellisen hyvin. Jo huhtikuussa 1940 kotimaahansa palautettiin 5 572 vankia. Heidän kohtalonsa Neuvostoliitossa oli kuitenkin karu: noin 500 tuomittiin kuolemaan ”valansa pettäneinä” ja loput lähetettiin vankileireille.

• Jatkosota (1941–1944): Suomi otti vangiksi noin 64 000–72 000 neuvostosotilasta. Heistä peräti 25–29 % (noin 16 000–22 000 vankia) menehtyi. Korkeinta kuolleisuus oli talvella 1941–1942 aliravitsemuksen, kulkutautien ja suomalaisten valmistautumattomuuden vuoksi.

• Heimosotavangit: Vangeista noin 2 000–3 500 kuului suomensukuisiin kansoihin (kuten karjalaisiin ja inkeriläisiin). Heitä kohdeltiin muita paremmin, ja noin 1 000 heistä liittyi Suomen puolelle heimosotureiksi. Sodan jälkeen heidät palautettiin Neuvostoliittoon, missä he saivat pitkiä vankeustuomioita maanpetturuudesta.

2. Arki maaseudulla ja virallinen kontrolli

• Sotavangit suomalaisessa arjessa: Koska suomalaiset miehet olivat rintamalla, maaseutua vaivasi huutava työvoimapula. Noin 40 000 neuvostosotavankia sijoitettiin työskentelemään suomalaisille maatiloille. Erityisesti työssäkäyvien vankien olot kohenivat nopeasti, ja monet saivat maalaistaloissa lähes perheenjäsenen aseman.

• Lainsäädäntö ja kielto: Presidentti Risto Rytin asetus vuodelta 1943 kielsi jyrkästi kaiken ylimääräisen ja asiattoman seurustelun sotavankien kanssa sakon tai vankeuden uhalla. Vankien valvonta jäi käytännössä isäntäväen vastuulle, ja pitkien sijoitusaikojen vuoksi määräyksiä rikottiin usein: vankien ja suomalaisnaisten välille syntyi lämpimiä ystävyys- ja seurustelusuhteita.

• Sensuuri: Alkusyksystä 1941 Suomen sanomalehdet (kuten pohjoissuomalaiset Rovaniemi ja Pohjolan Sanomat) kirjoittivat kiihkeästi naisten ”löyhästä moraalista” ja varoittelivat seurustelemasta vieraiden miesten tai ”iivanoitten” kanssa. 20. marraskuuta 1941 päämajan sensuuritoimisto kuitenkin kielsi aiheesta kirjoittamisen kokonaan julkisuudessa, minkä jälkeen keskustelu siirtyi kotirintaman huhuiksi.

3. Yhteisön ankara tuomio ja rangaistukset

• Kansallinen häpeä ja ryssäviha: Suhteisiin neuvostovankien kanssa suhtauduttiin huomattavasti jyrkemmin kuin suhteisiin saksalaisten aseveljien kanssa. Taustalla vaikutti vuosikymmeniä lietsottu ja vuoden 1918 sisällissodan värittämä ”ryssäviha”. Naisten katsottiin pettäneen rintamamiehet, isänmaan ja vaarantaneen kansakunnan etnisen ja moraalisen puhtauden.

• Lotta Svärd -järjestön linja: Lotilta odotettiin erityisen korkeaa sukupuolimoraalia. Sotavankien kanssa seurustelu oli ainoa rike, josta seurasi Lotta-järjestössä automaattinen erottaminen ilman harkintavaltaa. Vuosina 1942–1944 tästä syystä erotettiin seitsemän lottaa.

• Omankädenoikeus ja julkinen häpeä:

  • Sosiaalisessa eristämisessä sotavankien kanssa seurustelleita naisia nimiteltiin (kuten ”ryssän heiloiksi” tai ”ryssän huoriksi”) ja heidät jätettiin yhteisön ulkopuolelle, eikä heille esimerkiksi enää tervehditty.

  • Hiustenleikkuu: Muistitietoaineistoissa esiintyy lukuisia mainintoja naisista, joilta ajettiin rangaistukseksi ja julkiseksi häpeäksi tukka kokonaan pois.

  • Äärimmäinen väkivalta: Muistitietokyselyissä (kerätty 1988) on jopa synkkiä, joskin vahvistamattomia tarinoita rintamalta palanneista aviomiehistä, jotka saivat tietää vaimonsa uskottomuudesta ja murhasivat talossa olleen sotavangin tai suhteesta syntyneen aviottoman lapsen.

4. Inhimillinen perintö: Vaietut lapset ja sukujuurten etsintä

• Sotavankien lapset Suomessa: Neuvostoliittolaisille sotavangeille arvioidaan syntyneen Suomessa noin 200–500 lasta. Aiheesta tuli pitkäksi aikaa täydellinen tabu ja ”vaiettu salaisuus”. Monet äidit salasivat lapsen taustan suojellakseen heitä ja itseään yhteisön tuomiolta – raskauksia piiteltiin lastenvalvojilta ja usein lapsen syntymä virallistettiin menemällä nopeasti naimisiin sodasta palanneen suomalaismiehen kanssa.

• Lapsuuden kokemukset: Pro gradu -tutkimuksen (Wilms, 2010) haastattelujen mukaan sotavankien lapset eivät usein itse kokeneet suoraan kiusaamista, sillä isäkysymys yksinkertaisesti vaiettiin perheissä täysin. Monet saivat tietää biologisesta isästään vasta nuoruudessa tai aikuisiällä sattuman kautta tai äitinsä kuoleman jälkeen. Heimosotavankien lapsiin ja äiteihin suhtauduttiin usein ympäristössä myötämielisemmin kuin ”tavallisten” venäläisvankien jälkeläisiin.

• Nykypäivän etsinnät: Nykyään ilmapiiri on muuttunut avoimemmaksi ja aika on kypsä asian käsittelylle. Sotavankien jälkeläiset (kuten Ira Vihreälehto ja Veikko Immonen) etsivät aktiivisesti sukulaisiaan Venäjältä ja Siperiasta asti. Digitaaliset arkistot, sosiaalisen median kanavat (kuten Facebook ja VKontakte) sekä internetin käännösohjelmat ovat muodostuneet korvaamattomiksi apuvälineiksi kadonneiden sukujuurten ja ”toisen elämän” löytämisessä.

---

TIETOLAATIKKO: Miten etsiä tietoa oman kotikylän sotavangeista?

Innostuitko aiheesta? Jos tiedät tai epäilet, että omalla kotipaikkakunnallasi tai sukusi vanhalla maatilalla työskenteli sota-aikana neuvostosotavankeja, voit lähteä jäljittämään heidän tietojaan näiden kanavien kautta:

• Kansallisarkiston Astia-verkkopalvelu: Kansallisarkisto säilyttää Suomen Punaisen Ristin (SPR) sotavankitoimiston laajaa arkistoa. Jokaisesta vankia kohden laadittiin henkilökohtainen sotavankikortti. Voit tehdä virallisen tietopyynnön tai selata digitaalisia aineistoja Astia-palvelussa. Hakusanoiksi kannattaa syöttää oman alueen sota-aikainen suojeluskunta, paikalliset työvoimaviranomaiset tai Kalajoen/Raution tapauksessa Kalajoen nimismiespiiri.

• Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–1955 -tietokanta: Jos tiedossasi on, että joku kylän sotavangeista menehtyi vankeusaikana sairauden, tapaturman tai ampumisen seurauksena, hänen tietonsa löytyvät sataprosenttisen varmasti Kansallisarkiston tutkimushankkeen pohjalta kootusta avoimesta datasta. Voit ladata aineiston Kansallisarkiston sivuilta ja hakea tietoja esimerkiksi kuolinpaikan, hautauspaikan tai vankileirin mukaan.

• Paikalliset suojeluskuntien ja poliisin arkistot: Koska sotavankien sijoittamisesta maaseudulle ja työlupien myöntämisestä vastasivat paikallisviranomaiset, tietoja Raution ja lähikylien tiloille jaetuista vangeista voi löytyä paikallishallinnon sota-aikaisista papereista, viranomaiskirjeistä ja ilmoituksista, joita säilytetään Kansallisarkiston maakuntatoimipisteissä (esim. Vaasassa ja Oulussa).

• Kyläkirjat ja kotiseutuarkistot: Monista Suomen kylistä on kirjoitettu vuosikymmenten varrella erittäin tarkkoja kyläkirjoja, historiikkeja tai sotavuosien muistelmia. Esimerkiksi Raution kyläyhdistyksen tai paikallisten kotiseutuseurojen kautta kannattaa tiedustella vanhoja julkaisuja – niihin on usein tallennettu sellaista yksityiskohtaista muistitietoa ja jopa valokuvia "oman kylän vangeista", joita viralliset valtionarkistot eivät tunne.

• Suku- ja kotialbumit: Koska maaseudulla vangeista tuli usein osa perheen arkea, monet suomalaiset säilyttivät vankien valokuvia albumeissaan tai kirjeitä lipastojen laatikoissa unohdettuina salaisuuksina. Kysy rohkeasti suvun vanhimmilta tai tutki vanhoja sota-ajan valokuvia – hämäräperäinen "hevosmies" tai "tuntematon renki" vanhassa kuvassa saattaa hyvinkin olla unohdettu neuvostosotavanki.

Unohdetut suomalaiset: Inkeriläisten vaiettu historia ja kolme suurta aaltoa

Lapsuuskotini maisemissa, Kalajoen Rautiossa sijaitsevalla Ahon tilalla, oli sodan aikana kaksi päärakennusta. Niistä pienemmässä asuivat isoisäni Matti Aho sekä isoäitini Kustaava Emeliina. Matin kuoltua lokakuussa 1938 isoäitini jäi pitämään huolta Martin ja Saimin lapsista, Veikosta ja Eskosta, tilan isossa päärakennuksessa, kun perheen isä Martti oli rintamalla. Kun inkeriläisiä siviilejä siirrettiin jatkosodan aikana turvaan Suomeen, heitä sijoitettiin myös maaseudulle – ja näin Ahon tilan pienempi, tyhjäksi jäänyt päärakennus sai asukkaikseen inkeriläisen pakolaisperheen. Olen pyrkinyt selvittämään tämän meillä asuneen perheen nimiä ja myöhempiä kohtaloita, mutta toistaiseksi viralliset arkistot eivät ole vielä paljastaneet tietojaan.

Rautiossa asui tuolloin muitakin inkeriläisiä, joiden kohtalot olivat pysäyttäviä. Lokakuussa 1946 inkeriläinen Väinö Kampura sanoi Rautiossa tahdon nuorelle vaimolleen Elmi Alaverroselle. Nuoripari eli elämänsä onnellisinta aikaa, ja heille oli tulossa vauva. Sitten koitti kohtalokas maaliskuu: Väinö lähti tavalliselle asiointimatkalle Kalajoelle, jossa ilmiannon seurauksena Liittoutuneiden valvontakomissio pidätti hänet suoraan kauppareissulta. Väinö passitettiin rajan taakse, luultavasti Siperiaan, eikä hän koskaan saanut nähdä syntymässä ollutta tytärtään, joka elää Rautiossa edelleen. Nämä Rautiossa risteävät ihmiskohtalot ovat elävä, raju palanen sitä suurta ja pitkään vaiettua tragediaa, joka kosketti inkeriläisiä eli inkerinsuomalaisia. Heidän vuosisatainen historiansa idän ja lännen välissä jäsentyy kolmeen dramaattiseen muuttoliikkeen aaltoon.

Juuret 1600-luvulla: Luterilainen puskuri idän rajalle

Inkerinsuomalaisten historia alkaa Ruotsin vallan ajalta, vuoden 1617 Stolbovan rauhan jälkeen. Ruotsi halusi turvata valtakuntansa itärajan ja luoda Inkerinmaasta luterilaisen puskurivyöhykkeen ortodoksista Venäjää vastaan. Alueelle houkuteltiin suomalaisia talonpoikia muun muassa verohelpotuksilla.

Muuttajia tuli pääasiassa kahdelta suunnalta, ja he jakautuivat kahteen heimoryhmään:

• Äyrämöiset: Kotoisin Karjalankannakselta. He vaalivat pitkään perinteisiä kirjailtuja kansaspukujaan (kuten kuuluisaa Tuuterin pukua).

• Savakot: Kotoisin Savosta. He suosivat ruutukuosisia ostokankaita ja olivat tunnettuja uudisraivaajia.

Uskonto ja kieli muodostivat inkeriläisten identiteetin ytimen. Evankelisluterilainen usko ja suomen kielen kaakkoismurteet erottivat heidät ympäröivästä venäläisestä väestöstä sekä alueen ortodoksisesta alkuperäisväestöstä, kuten inkerikoista ja vatjalaisista.

Venäjän vallan alle joutumisen (1721) ja maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen inkeriläiset vaurastuivat 1800-luvun puolivälistä alkaen. Alueesta tuli suomalaisen kansanrunouden aarreaitta (esim. Larin Paraske ja Kalevalan Kullervo-runot). Ennen Neuvostoliiton aikaa inkeriläisiä asui alueella arvoilta jopa 140 000–160 000 henkeä.

---

Aalto 1 (1918–1920): Heimosodat ja itsenäisyyshaaveet

Ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen tyrskyissä inkeriläisten kansallistunne heräsi. Vuosina 1918–1920 Inkerissä puhkesi suomalaisten tukema kansannousu. Suomen rajan tuntumaan perustettiin jopa lyhytaikainen inkeriläisten oma hallitsema alue, Kirjasalon tasavalta.

• Pakolaisuus: Kun itsenäistymistaistelut epäonnistuivat ja Tarton rauha solmittiin vuonna 1920, rajan yli Suomeen pakeni noin 8 000 inkeriläistä.

• Petetyt lupaukset: Neuvostoliitto lupasi inkeriläisille kulttuuriautonomian. Tämä sai noin puolet ensimmäisen aallon pakolaisista palaamaan kotikyliinsä, mutta lupaukset osoittautuivat pian kuolemanloukuksi.

Synkkä välinäytös: Stalinin terrori ja vaiettu kansanmurha

1920-luvun lopulta alkaen Neuvostoliiton ilmapiiri kiristyi. Maatalouden pakkokollektivisointi iski rajusti inkeriläistalonpoikiin, ja kolhooseja vastustaneita alettiin karkottaa "kulakkeina" Siperiaan ja Keski-Aasiaan.

Vainot huipentuivat etnisiin puhdistuksiin vuosina 1937–1938. Inkeriläisten historialliset ja kulttuuriset siteet Suomeen katsottiin neuvostovastaisuudeksi ja vakoiluksi. Suomenkielinen opetus kiellettiin, kirjastot suljettiin ja luterilaiset kirkot tuhottiin. Stalinin terrorissa tuhottiin arviolta 50 000 inkeriläistä – kolmannes koko kansasta. Yhteensä yli 100 000 venäjänsuomalaista joutui joukkokarkotetuksi ilman tuomiota. Tapahtumia kutsutaan syystäkin inkeriläisten kansanmurhaksi.

---

Aalto 2 (1943–1944): Toisen maailmansodan väestönsiirrot

Toinen maailmansota repi Inkerinmaan kahtia. Leningradin piiritysrenkaan sisäpuolelle jääneet inkeriläiset pakkosiirrettiin vuonna 1942 Siperiaan. Saksan miehittämälle puolelle jääneet siviilit puolestaan kärsivät hirvittävästä nälästä ja taudeista.

• Siirto Suomeen: Vuosina 1943–1944 Suomen ja Saksan sopimuksesta Viron kautta Suomeen evakuoitiin noin 63 000 inkeriläistä. Heistä valtaosa (80 %) oli naisia ja lapsia. Suomessa heidät sijoitettiin maaseudulle töihin, ja lapsille avautui suomenkielinen koulutie – aivan kuten Rautiossa Ahon tilalla.

• Dramaattinen palautus ja huijaus: Syksyllä 1944 solmitun Moskovan välirauhasopimuksen (10. artikla) myötä Liittoutuneiden valvontakomissio, neuvostokenraali Andrei Ždanovin johdolla, vaati inkeriläisten palauttamista. Inkeriläisille luvattiin junamatka takaisin kotiin Inkerinmaalle. Painostuksen ja lupausten alla noin 55 000 inkeriläistä palasi vapaaehtoisesti tai pakotettuna.

• Kansan vihollisina härkävaunuissa: Ensimmäiset härkävaunujunat lähtivät Suomesta joulukuussa 1944. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotovin salaisella määräyksellä palautetut inkeriläiset leimattiinkin "kansan vihollisiksi". Yksikään perhe ei päässyt kotiinsa, vaan junat ohjattiin Sisä-Venäjälle (mm. Jaroslavlin, Tverin ja Novgorodin alueille) hajautettuun pakkotyöhön.

• Pako Ruotsiin: Suomeen jääneistä noin 8 000 inkeriläisestä puolet pakeni viranomaisilta salassa (usein öisin kalastajaveneillä meren yli) Ruotsiin palautusten pelossa. Osa puolestaan joutui Valpon ja valvontakomission pidättämäksi suoraan arjestaan, kuten Raution Kampura Kalajoen matkallaan.

---

Aalto 3 (1990–2016): Koiviston paluumuuttoratkaisu

Sodan jälkeen inkeriläiset elivät pysyvästi diasporassa, ja monet muuttivat myöhemmin Viroon tai Karjalaan. Vuosikymmenten vaino johti siihen, että nuoremmat sukupolvet vaihtoivat kielensä venäjään ja luterilaiset juuret painettiin taka-alalle.

• Paluumuutto-oikeus: Vuonna 1985 alkanut Neuvostoliiton avoimuuspolitiikka (glasnost) herätti inkeriläisten kansallisen itsetunnon. Keväällä 10. huhtikuuta 1990 presidentti Mauno Koivisto antoi historiallisen lausunnon, jossa inkeriläiset määriteltiin ulkosuomalaisiksi paluumuuttajiksi. Lausuntoa pidettiin moraalisena hyvityksenä vuoden 1944 junapalautuksista.

• Uusi elämä Suomessa: Tämä käynnisti kolmannen suuren aallon. Vuosien 1990–2016 välillä Suomeen muutti 30 000–35 000 inkeriläistä. Järjestelmä suljettiin virallisesti vuonna 2016. Paluumuutto toi Suomeen suuren määrän osaamista, yrittäjyyttä, tieteenharjoittajia ja taiteilijoita, ja inkeriläiset ovat kotoutuneet osaksi suomalaista yhteiskuntaa.

Inkeriläisyys tänään

Nykyään historiallista Inkerinmaata ei sosiaalisena tai maantieteellisenä yhteisönä enää käytännössä ole – inkeriläisaktivistien mukaan se on nykyään pikemminkin "virtuaalinen käsite".

Inkeriläisten diaspora elää kuitenkin vahvana: Suomessa asuu nykyään noin 50 000–70 000 inkeriläistä, Venäjällä virallisten laskentojen mukaan enää joitakin satoja ja Virossa noin 7 500 henkeä, missä heillä on virallinen kulttuuriautonomia. Heidän historiansa muistaminen ja siitä avoimesti kirjoittaminen – aina suurista valtiollisista sopimuksista pienten kylien, kuten Raution, arkisiin kohtaamisiin – on parasta kunnianosoitusta tälle sitkeälle heimolle.

---