Karelianismi

Axel Gallen, joka myöhemmin otti käyttöön taiteilijanimen Akseli Gallen-Kallela, teki vuonna 1890 häämatkan Vienan Karjalaan. Matka merkitsi hänelle löytöretkeä Suomen kansan suureen kalevalaiseen muinaisuuteen. Gallen-Kallela rakensi 1895 itselleen Ruovedelle maaseutukodin, Kalelan. Karelianisminsa Gallen antoi näkyä myös Kalelassa, johon hän sovelsi Vienan Karjalaan tekemällään matkalla saamiaan virikkeitä.

Kansantaitelijat, runonkerääjtä ja luonnontutkijat olivat jo samonneet Karjalaa ristiin rastiin, kun taiteilijat 1890-luvulla löysivät Karjalan. Muuallakin taiteilijat etsivät samaan aikaan primitiivisyyttä ja eksotiikkaa. Romanttinen Kalevalan ja Suomen muinaisuuden ihailu tuli muotiin. Karjalasta etsittiin alkuperäisyyttä ja koskemattomuutta. Syntyi kulttuuriliike, jolle Yrjö Hirn antoi myöhemmin nimen karelianismi.

Karelianismi oli eri alojen tutkijoiden ja taiteilijoiden, kuten taidemaalareiden, valokuvaajien, arkkitehtien, kirjailijoiden jasäveltäjien kansallisromanttista Karjala-harrastusta. Karjalan tutkimusmatkailijoita kutsutaan karelianisteiksi, kareliaaneiksi tai Karjalan-kävijöiksi.

Karelianismia esiintyi voimakkaimmillaan 1890-luvulla. Tutkimusmatkoja eri syistä tehtiin pääasiassa Vienan Karjalaan jo 1700-luvun lopulla ja eri tavoin Karjalan löytäminen jatkuu vielä tänäänkin.

Tavoite oli pyrkiä suomalaisen kulttuurin alkulähteelle, jollaiseksi Karjala usein kuviteltiin. Etnografisen tallentamisharrastuksen lisäksi haluttiin luoda erityinen kalevalainen kulttuuri eräänlaiseksi Euroopan homeroslaisen antiikin vastineeksi. Kalevalainenkulttuurimaisema löydettiin Karjalasta, jonka elämäntapaa pidettiin muinaisaikaisen sopusointuisena. Taiteilijoiden Karjala-innostuksen taustalla oli myös 1800-luvun lopun uusromantiikka. 

Karelianismi keskittyi Päivälehden ja sen kirjallisen albumin Nuoren Suomen ympärille, taitelijapiiriin, jossa eri alojen vuorovaikutus oli kiinteä. Tunnettuja 1890-luvun Karjalankävijöitä olivat mm. Axe Gallen ( Akseli Gallen-Kallela) Louis Sparre, Juhani Aho, Eero Järnefeldt, Pekka Halonen, Eino Leino, Jean Sibelius, Emil Wikström, Santeri Ivala ja I.K.Inha sekä myöhemmin Ilmari Kianto.Eräs 1890-luvun eniten jälkiä jättäneistä Karjalan-matkoista oli arkkitehtien Yrjö Blomstedtin ja Viktor Sucksdorffin vaellus kesällä 1894. He julkaisivat matkan tulokset kuvitetussa kirjassaan Karjalaisia rakennuksia ja koristemuotoja. Teoksesta tuli kansallisen taideteollisuustyylin tiennäyttäjä, koska monet muutkin taiteilijat lähtivät etsimään vanhoista rakennuksista ja koristemuodoista virikkeitä omille ideoilleen.

Karelianismi esittäytyi kuvataiteessa miljöökuvina ja tyyppeinä mm. Gallen-Kallelan ja Edelfeltin maalauksissa, kaunokirjallisuudessa se näkyy eteenkin Ahon ja Leinon tuotannossa ja säveltaiteessa Sibeliuksen teoksissa. Arkkitehtuurissa karelianismi sekoittui ajan jugendtyyliin omaleimaisiksi kokonaisuuksiksi. Kansainvälisellä areenalla karelianismi näkyi vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn paviljongissa ja kotimaassa taitelijoiden ateljeerakennuksissa.

Eräs 1890-luvun eniten jälkiä jättäneistä Karjalan-matkoista oli arkkitehtien Yrjö Blomstedtin ja Viktor Sucksdorffin vaellus kesällä 1894. He julkaisivat matkan tulokset kuvitetussa kirjassaan Karjalaisia rakennuksia ja koristemuotoja. Teoksesta tuli kansallisen taideteollisuustyylin tiennäyttäjä, koska monet muutkin taiteilijat lähtivät etsimään vanhoista rakennuksista ja koristemuodoista virikkeitä omille ideoilleen.

Gallen-Kallela kohotti kalevalaisen maailman
kansainvälisestä symbolismista ja jugendin virtauksista vaikutteita saaneen ilmaisunsa olennaiseksi osaksi. Jean Sibeliukselle kansalliset aiheet olivat tärkeitä 1910-luvun alkuun asti.

Tutkimusmatkat karelianismin hengessä jatkuivat 1920-luvulle asti, kunnes Suomen ja Venäjän välinen raja suljettiin. Suomalaisten miehittäessä osaa Vienaa toisen maailmansodan aikana runokyliä alettiin tutkia jälleen. Neuvostoliiton lakkauduttua ja uusien rajanylityspaikkojen myötä matkailu Karjalan kyliin on tullut taas suosituksi.
Karjalan runokylien elvytyshanke alkoi 1980-luvun lopulla. Elvytystyön tueksi perustettiin Vienan runokylät -projekti, jota ovat kansainvälisenä yhteistyönä toteuttaneet Karjalan tasavallassa toimiva Arhippa Perttusen säätiö ja Kuhmon Kulttuurikornitsa -säätiö (nykyinen Juminkeko-säätiö)

Lähdeaineisto: Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X, Wikipedia, 

Suomen taiteen kultakausi

Axel Gallen-Kallelan malaus Lemminkäisen äiti

1800-luvun toisella puoliskolla tapahtuneen taiteen nousu tunnetaan Suomen taiteen historiassa ”kultakautena”. 1850- ja 1860-luvulla suomalaisten taiteilijoiden suosituin opiskelupaikka oli romantiikan maiseman ja kansankuvauksen perinteitä ylläpitänyt Dusseldorf Saksassa. Kuvanveistäjien keskus oli näihin aikoihin Rooma, jossa työskentelivät Walter Runeberg ja Johannes Takanen.

1870-luvulla Pariisi nousi kansainväliseksi taidekeskukseksi. Likeisimmät esikuvat suomalaiset löysivät Ranskan realistisista ulkoilmamaalareista. Albert Edelfelt siirtyi ulkoilmamaalaukseen 1870-luvun lopussa. Huomattava oli naisten suuri panos kultakauden taiteessa. Helene Schjerfbeck, Maria Wiik, Amelie Lundahl ja Egil Danielsson-Gambogi olivt realismin kauden taitelijoita. Tunnettuihin realisteihin lukeutuivat myös Aksel Gallen (Akseli Gallen-Kallela) sekä Eero Järnefelt.

1890-luvun alussa Pariisin matkustaneet nuoret taiteilijat, Magnus Enckell, Ellen Thesleff, Bedda Stjernschantz, Ellen Thesleff, Bed Stjernschantz ja Väinö Blomstedt, kiinnostuivat sisäistä näkemystä ja henkisyyttä etsineesta symbolismista. Samaan aikaan Hugo Simberg loi oman myyttisen kuvamaailmansa.

Kuvanveisto sai eniten virikkeitä ranskalaisesta salonkirealismista. Robert Stigell kuvasi 1880-luvulla työläisen arkiasussaan, Ville Vallgren tunnetaan sensuelleista naiskuvistaan a Emil Wikström useista monumenteistaan.

Tuusulan rantatietä on luonnehdittu Suomen kulttuurin pyhäksi tieksi. Eikä syyttä, tien varrella Aleksis Kiven haudalta Sibeliuksen Ainolaan on luotu tärkeä osa maamme kirjallisuudesta, maalaustaiteesta, musiikista ja koko kansallisesta kulttuurista. Taiteilijayhdyskunta sai alkunsa vuonna 1897, jolloin kirjailija Juhani Aho muutti taidemaalarivaimonsa Venny Soldan-Brofeldtin kanssa Vårbackan huvilaan. Aho asui sittemmin Aholaksi kutsutussa rakennuksessa 14 vuotta ja kirjoitti siellä mm. romaaninsa Juha.

Yhdyskunnan ensimmäinen uusi rakennus oli Pekka Halosen nykyiseen Halosenniemeen rakentama komea ateljeekoti, joka saatiin asuttavaan kuntoon vuonna 1901. Samana vuonna runoilija J.H. Erkko rakensi Erkkolan rantatien eteläpäähän ja taidenmaalari Eero Järnefelt pystytti järven rantaniitylle Suvirannan. Aho johdatti Tuusulaan myäs säveltäjämestari Jean Sibeliuksen, joka rakennutti 1904 Lars Sonckin piirtämän Ainolan hieman rantatiestä syrjässä olevalle mäelle.

Tuusula taideyhdyskuntaa kuuluivat olennaisena osana Lomakodit Onnela, Syvälahti ja Syväranta. Näiden tunnetuimpia täyshoitolaisia olivat Eino Leino, Uuno Kailas ja Robert Kajanus.

Nimekkäiden taiteilijoiden muodostama yhteisö veti luonnollisesti puoleensa Suomen kulttuurin nuorta polvea. Tuusulan taiteilijakotien ilmapiiri ja tuki merktisivät paljon mm. Juhani Siljolle, Joel Lehtoselle, F.E. Sillanpäälle, Leevi Madetojalle ja Toivo Kuulalle. Kaikki Tuusulan taiteilijat olivat suomenmielisiä. Poikkeusetta he arvostivat Aleksis Kiveä suomalaisen hengen jättiläisena. Kivi vietti elämänsä viimeiset kuukaudet veljensä Albert Stenvallin luona Tuusulan Syvälahdessa. Hänet on haudattu pitäjän kirkkomaahan, rantatien alkupäähän.

Axel Gallen (Akseli Gallen-Kallela) maalasi vuonna 1894 taulun Symbosium, jossa Jean Sibelius, Robert Kajanus, Oskar Merikanto ja taiteilija itse on kuvattu pikkutunneilla Hotelli Kämpissä. Kuvasta aistii hyvin helsinkiläisen 1890-luvun boheemitaiteilijoiden intensiivisen elämäntyylin, vaikutteet ”suoraan Pariisista” ja eri taiteenalojemme huippunimien tiiviin seurustelun.

Ravintoloitsija Carl Kämp rakennutti Helsingin Esplanadin varrelle Theodor Höijerin suunnitteleman mannermaisen loistohotellin, jonka avajaisia vietettiin lokakuussa 1887. Hotellissa toimi ”täydellisesti eurooppalainen” kahvila ulkoterasseineen, ja kellaritiloissa oli ”biertunneli”.Ala-Kämpiä kutsuttiin myös Pörssikahvilaksi, sillä siitä tuli kaupungin liikemiesten kohtauspaikka. Ylä-Kämpiin keskittyi ilta- ja yöelämä, ja siellä esiintyi tunnettuja varieteetaiteilijoita. Kämp oli hintatasoltaan ykkösluokan paikka, asiakkaat esiintyivät iltaisin juhla-asuissa, ja kaikille oli yhteistä ”herrasmiesmäinen” käytös pikkutunneillakin.

Kämp saavutti suuren suosio helsinkiläisten keskuudesssa. Kantapöydissä istui kaupungin älymystöä ja boheemeja ja ”sitseistä” kerrotaan lukuisia kulttuurikaskuja. Vakituisiin asiakkaisiin kuului joukko pariisilaiselämään tutustuneita nuoria taitelijoita, jotka yhtä lailla istuskelivat naapuritalon Catanin konditoriassa. Tähän joukkoon kuuluivat mm. Jean Sibelius, Robert Kajanus, veljekset Eino ja Kasimit Leino, Juhani Aho, Eero Järnefelt, Axel Gallen, Pekka Halonen, Väinö Blomstedt ja Emil Wikström. Kämpissä ”paasattiin” yömyöhään, joskus jopa monta vuorokautta yhteen menoon. Filosofia, symbolismi, magia ja Ruusu-Risti siivittivät talon antimien ohelle mielikuvituksen lentoa. Taitelijoille oli yhteistä intensiivinen luomiskausi 1890-luvulla.Siekailematta tuotiin esille sekä keskinäinen ihailu ja itsetunto että ankara kritiikki ja halveksunta tosinajattelivia kohtaan.

Monet Kämpin kantavieraista kuuluivat nuorsuomalaiseen piiriin, ja sortovuosina he asettuivat puolustumaan Suomen autonomiaa. Kämpissä suunniteltiin vastarintaliikkeen toimia, pidettiin isänmaallisia juhlatilaisuuksia ja järjestettiin kansalaiskokouksia. Poliittisesti merkittäviä ratkaisuja hotellissa tehtiin myös keväällä 1918, kun saksalainen kenraali Rudiger von der Goltz piti siellä päämajaansa Helsingin valtauksen jälkeen.

Lähdeaineisto: Suomi kautta aikojen ISBN-8933-60-X

Suomalaiskansallinen liike 1860-1894

Jean Sibelius

Suomen suomalaisuus, Suomen sivistyneistön suomenmielisyys ja – kielisyys, suomen kielen viljelyn laajeneminen ja käyttö virkakielenäkin, oli Venäjän kannalta kannatettavaa kehitystä, sillä se tarkoitti eriytymistä Ruotsista ja ruotsalaisuudesta. Tämän oli jo oivaltanut Gustav Mauritz Armfeldt kirjoittaessaan 1811: ”Rauhamme, menestyksemme riippuu siitä, että me rehellisesti ja täydestä sydämestämme muutumme suomalaisiksi, sillä nyt meidän on yhtä vähän lupa valtiollisissa asioissa hutilooida ruotsalaisilla aatteilla kuin olisi kunniallista ja miepiteidemme mukaista olla venäläisiä. Keisari tahtoo, että olemme suomalaisia; täyttäkäämme Jumalan nimessä osaksemme tullut tehtävä.” Tämä on ajankohtaista asiaa koko autonomian ajaksi, ja sitä myös Snellman ajoi. Venäjälle Suomen suomalaisuudesta tuli autonomian ajan lopulla kuitenkin jo uhka, ja tavoitteeksi nousi Suomen venäläisyys, vähintäänkin hallinnollinen ja kielellinen.

Suomenkieliset fennomaanit Snellmanin johdolla kokivat valtiopäivätoiminnan alkamisen saavutuksekseen. Erityisesti liberaalit ja ruotsinmieliset halusivat reivata Suomen kohden länttä ja Eurooppaa, fennomaanit olivat tässä varovaisempia. Liberaalit Leo Mechelinin (1839-1914) johdolla pyrkivät Suomen aseman muuttamiseen tasavertaiseksi unioksi sekä maan perustuslaillisten oikeuksien ja kansalaisten perusoikeuksien laajentamiseen, fennomaaneille riittivät vallitsevalle järjestelmälle alamaisessa kuuliaisuudessa toteutut uudistukset, joissa joka tapauksessa toteutuivat myös erilaiset vapaudet. Myös maltilliset liberaalit kannattivat Snellmanin näkemystä Suomesta Venäjän valtiona.

Valtiopäiville ja julkiseen keskusteluun muodostuivat aluksi nämä kaksi puoluetta, fennomaanit ja liberaalit, pää-äänenkannajinaan Suometar ja Helsingfors Dagblad.. Fennomastit ajoivat suomen kielen oikeuksia mutta vähintään yhtä tärkeää ruotsikielisen sivistyneistön saaminen suomalaiskansalliseksi mieleltään, mitä jo Lauantaiseurassaki oli ajanut. Liberaaleille valtiolliset ja yhteiskunnalliset uudistukset olivat pääasia, kieli oli lähinnä kommunikoinnin väline; käytännössä se tarkoitti kahden kielen ohjelmaa, myäs koulujen kielenä. Nuoret fennomaanit Yrjö Sakari Koskisen (1830-1903) johdolla asettivat tavoitteekseen myös uuden, rahvaasta nousevan oman kansallisen sivistyneistön. Se edellytti opillisen säätykierron nopeaa voimistaamista ja suomenkielisen oppikouluohjelman toteuttamista. Yhteiskunnan oli muututtava, koko Suomen sivistyneistön oli osattava suomea ja oltava suomenmielinen. Tämän uuden suomikiihkon ajajat saivat nimen nuorfennomaanit. Lehdekseen he perustivat 1869 Uuden Suomettaren.

Liberaalien ohjelma oi kielipolitiikaltaan tyydyttänyt varsinkaan ruotsinkielistä sivistyneistöä. Fennomaaninationalisimille syntyi 1850-luvulta alkaen vastapuoleksi , svekomaanien, liike. Sen mukaan Suomen etevintä ja kehityskelpoisinta väestöä olivat ruotsinkieliset, joista oli noussut myös Suomen varsinainen ruotsinkieleinen sivistyneistö. Ruotsin kieli oli myös jo valmis sivistyskieli, jonka viljely takasi yhteydet kehittyneeseen maailmaan. Suomen ruotsalaisten ylemmyyttä johtavana, organisaatiokykyisenä kansanosana perusteltiin myös rotuopein. Svekomaaniohjelman kiteyttäjä oli kielentutkija A. O. Freudentdal, joka ei itse osallistunut valtiopäiville, niillä ruotsin kielen etuja ajoi lähinnä aateli. Kielikiista ryöpsaähteli esiin koko autonomian ajan.

Aleksanteri II:n ajan uudistuspolitiikka vaikutti laajalti suomalaiseen yhteiskuntaan, kansan syveihin riveihin asti. Se vahvisti suomalaisen kansanosan taloudellista ja henkistä asemaa, varsinkin sen jälkeen, kun oli selvitty suurista nälkä- ja kuolonvuosista 1865 ja 1867-68. Katovuosien laajuus myös muualla ja suuren sodan pelko Preussin-Itävallan sodan jälkeen 1866 johti Euroopassa viljan varastointiin, niukkuuteen ja korkeisiin hintoihin, mikä esti Suomen senaattia korvaamasta kadon menetyksiä ulkomaisilla viljahankinnoilla. Tämä vaikeutti Snellmanin asemaa, samoin svekomaanien puoluepoliittiset hyökkäykset ja erimielisyydet uuden kenraalikuvernöörin Nikolai Adlerbergin kanssa Riihimäen-Pietarin radan rakentamisen toteutuksesta hätäaputöinä, jotka levittivät tauteja. Snellman erosi senaatista keväällä 1868, mikä näivetti pajhoin sen toimintaa. Kun kenraalikuvernöörit von Berg ja Rokassovski olivat kannattaneet uudistuksia ja fennomaanisia pyrintöjä. Adlerberg oli antifennomaaninen, aristokraattinen byrokraatti, joka oli hankauksissa varsinkin liberaalien ja ylioppilasnuorison kanssa mutta jonka kanssa myöskään lojaalinen fennomaanien yhteistyö ei toiminut. Joka tapauksessa taloudellinene aktiivisuus lisääntyi Suomessa ennennäkemättömällä tavalla 1870-luvulta lähtien. Maataloutta uudistettiin, ja teollisuus, etenkin puunjalostusteollisuus, lähti kasvuun tuoden työtä tilattomille ja rahaa kohonneina kantohintoina talonpojille.

Vaikkei Suomella ollut omaa ulkopolitiikkaansa, Suomessa seurattiin sanomalehtien välityksellä 1860-luvulta lähtien tarkasti Euroopan kehitystä ja otettiin siihen kantaakin. Fennomaanit suhtautuivat myönteisesti varsinkin Preussiin, sen menestyksen Tanskaa, Itävaltaa ja Ranskaa vastaan käymissään sodissa, ja Saksan yhdistymiseen, taustana tälle oli jo Snellmanin orientoituminen saksalaisten Herderin ja Hegelin filosofiaan. Saksasta haluttiin myös vahva vastapaino Venäjälle. Ruotsinkieliset arvostivat taas Ranskaa ja ranskalaisuutta, mutta Englanti jäi – Krimin sodanperintönäkin – syrjemmälle.

Myös koulupolitiikassa tahtui vasta Yrjö Koskisen (aateloituna 1882 nimeksi tuli Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) tultua senaattiin 1882. Suomenkielisiä oppikouluja perustettiin valtion tuella runsaasti, ja vuoden 1889 tilanteessa niissä oli jo yhtä paljon oppilaita kuin ruotsinkielisissäkin. Yliopistoon kirjautui 1889 ensi kerran enemmän suomenkielisiä kuin ruotsinkielisiä ylioppilaita.

Fennomania oli jakaantunut 1860- ja 1870-luvulla vanhoihin snellmanilaisiin ja nuoriin koskislaisiin, ja nyt 1870-luvun lopulla tapahtui uusi jako. Yrjö Koskinen ja Meurman olivat vanhoja ja sovinnollisempia kuin nuoret johtajinaan Jonas Castren ja Lauri Kivekäs. Nuorsuomalaisten kärkeä oli 1860-luvulla syntynyt lahjakas sukupolvi, johon kuuluivat Juhani Aho, Arvid Järnefelt ja Eero Erkko sekä pitkä rivi keskeisiä vaikuttajia kuten P.E. Svihufvud, K.J. Ståhlberg, Eino Leino ja Jean Sibelius. Nuorsuomalaiset ryhmittyivät 1894 oman ohjelman ympärille nuorsuomalaiseksi puolueeksi.

Lähdeaineisto: Jouko Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397-9

Autonomisena valtiona uudistuksiin

Senaattori J.V.Snellmainn (1806-81) johdolla Suomi omaksui maltilliset suhtet Venäjään.

Suomen historiallisessa kehityksessä alkoi 1860-luvulla uusi aika. Suomi ponnisteli itselleen omat valtiopäivänsä ja niiden myötä ensi kerran mahdollisuuden itse lakeja säätämällä vaikuttaa yhteiskuntansa kehitykseen. Liberaalit virtaukset ja kansallinen herätys voitiin ohjata käytnnön politiikkaan. Se sai aikaan monialaisen liikkeellelähdön taloudessa ja yhteiskunnassa – keskeisenä elinkeinojen vapautumisen ja teollistumisen, joka alkoi muuttaa yhteiskunnan rakenteita.

Suomen autonominen asema osana Venäjää perustui 1860-luvulle tultaessa omaan keskus- ja paikallishallintoon ja virkakoneistoon. Päätöksentekomenettely hallinnossa vakiintui, sai jatkuvuutta ja nojautui jo vakiintuneina, laillisina pidettyihin periaatteisiin. Suomalaisilla oli johtava asema hallinnossa. Tärkeä oli eteenkin senaatti, jolle hallitsija useaan otteeseen delegoi päätösvaltaa. Suomalaiset itse hallitsivat pitkälti jo omaa kansaansa mutta keisari-suuriruhtinaan alamaisina. Kansan elämää parantavia uudistuksia toteutettiin, mutta kauan vain ylhäältä alaspäin ja vaarantamatta yhteiskunnan järjestystä liiallisilla vapauksilla. Kansakunta oli saamassa oman kotimaisen sivistyneistönsä, jonka johdolla se oli heräämässä. Nationalismi vahvistui oman kielen ja kultuurin perustalta, kansalaiskeskustelu lehdistössä, yliopistossa ja erilaisissa tilaisuuksissa vilkastui ja sai radikaalin liberaalejan painotuksia sensuurin murruttua Krimin sodan jälkeen. Vaatimukset päästä yhteiskunnan omatoimiseen kehittämiseen kasvoivat.

Myös rahvaan valveutunut kärki tempautui mukaan suomalaiskansalliseen liikkeeseen. Kansan syvien rivien herääminen ja irtautuminen esivallan holhouksesta alkoi hengellisen esivallan puolelta, kiron yhtenäisen julistuksen, kirkkokurin ja sääntöjen alamaisuudesta, kun suuret herätysliikkeet levisivät yli Suomen. Herätysliikkeet olivat suuri kansanliike, jossa toteutui yksilöllisen vastuun ja ratkaisun vaatimus ja myös säätyrajat murtava demmokratia: jokainen syntinen oli yhdenvertainen Jumalan edessä, armo kuului samana kaikille säätyyn katsomatta. Maalinen esivalta näkikin herätysliikkeet uhkana yhteiskunnan järjestykselle ja pyrki kontrolloimaan niitä ilman merkittävää tulosta. Herätysliikkeet valmistivat maaperää kansan yhteiskunnalliselle valveutumiselle.

Kansanliike alkoi yhteiskunnallistua Krimin sodan jälkeen kansalaisyhteiskunnaksi, aluksi vielä kapeissa säätyläispiireissä. Kansalaisyhteiskunta oli aluksi ikään kuin yhteiskunta yhteiskunnassa, mutta aktiivisten kansalaisten piirit laajenivat nopeasti jo 1850- ja 1860-luvulla: järjestettiin yleishyödyllisiä keskusteluja, esitelmiä, juhlia, iltamia, usein varojen keräämiseksi kouluille ja kirjastoille.

Perustettiin uusia yhdistyksiä, kuten työväen sivistysseuroja, ja julkaistiin lehtiä. Kansalaiset halusivat toimia yhteiskunnan epäkohtien korjaamiseksi ja ongemien ratkaisemiseksi parhain päin. Yhteiskunnasta käsin syntyi kasvava paine yhteiskunnallisiin uudistuksiin perustuslaillis-valtiollista väylää pitkin.

Suomen aseman valtiollisen aseman vahvuus ja olojoen kehittäminen oli perustuslain mukaan viime kädessä kiinni itsevaltaisen hallitsijan tahdosta. Siihen oli mahdollista vaikutta, mutta kesisan Suomi-myönteisyys ei riippunut yksin Suomesta vaan etupäässä Venäjän suurpoliittisesta asemasta ja sisäisesta oppositiosta. Suomessa oli jo perinteistä hallinnollista tietä ja keisarin hyvästä tahdosta vuoden 1856 lähtien toteutumassa laaja liberaali uudistusohjelma, mutta se edellytti myös uusia lakeja ja niiden säätäminen taas valtiopäiviä, joiden kutsuminen koolle oli yhdistys- ja vakuuskirjan perintönä keisarin vallassa. Krimin sodan aikana uskolliselle Suomelle oli keisarin viisasta olla lojaali, mutta hän joutui ajattelemaan tässä siis koko valtakuntaa ja sen vaatimuksia.

Suomessa esiteltiin pitkällekin meneviä ehdotuksia vallanjaon toteuttamiseksi keisarin ja Suomen välillä, kun taas fennomaanit korostivat varovaista yhteistyötä. Valtiovaraintoimituskunnan päällikkö Fabian Langenskiöld sai nevotteluissa keisari Aleksanteri II:n kanssa (keisari ja Suomen suuriruhtinas 1855-81) – ainakin omasta mielestään – asiaa eteenpäin niin, että keisari suostui kutsumaan ns. huhtikuun manifestilla 1861 koolle kaikkia säätyjä edustavan laajan, 48-henkisen valiokunnan – 12 jäsentä säätyä kohti – käsittelemään hallitsijalle esiteltäviä kiireellisiä asioita, kunnes varsinaisille valtiopäiville koittaisi otollisempi aika. Kompromissi ei tyydyttänyt jyrkkiä liberaalitahoja, vaan Helsingissä puhkesi poliittinen rajuilma mielenosoituksineen, joka oli ensimmäinen Suomessa. Varsinaisten valtiopäivien pelättiin vesittyvän. Mielestään hyvää tehnyt Langenskiöld tyrmistyi, erosi ja menetti terveytenssäkin.

Tilanne rauhoitui, kun saatiin lisäselitys, että tarkoitus oli valmistella tulevia valtiopäiviä. Tammikuun valiokunnan nimen saanut säätykokous kokoontui tammi-helmikuussa 1862 uudella Ritarihuoneella ja otti kantaa jo moniin suuriin uudistuskysymyksiin, joista sittemmin 1860- ja 1870-luvulla säädettiin lakeja. Tammikuun valiokunta löi uuden poliittisen elämän alkutahdin Suomessa. Se oli Suomen ensimmäinen oma edustuksellinen elin, jonka jäsenet valittiin normaalien valtiopäivien vaalimenettelyllä ja joka otti kantaa lainsäädännöllisiin kysymyksiin. Oli tärkeää, että valtiopäivillä oli uudistusmielisyyttä yli säätyrajojen.

Aleksanteri II:lla oli tahto kutsua Suomessa koolle varsinaiset valtiopäivät, mutta suurpolitiikan aaltoilu ja Venäjän sisäinen mielipideilmasto eivät olleet asialle aluksi otollisia. Pahin oli tammikuussa 1863 puhjennut Puolan kapina, joka aiheutti sekä sisäisen kuohunnan että suursodan vaaran. Senaattiin keväällä 1863 nimitetn J.V.Snellmanin ja fennomaanien voimakkaasti korostama linja oli lojaalisuus Venäjää ja keisaria kohtaan.

Aleksanteri II teki 18.6.1863 kaksi tärkeää, Suomen historiassa kauaskantoista päätöstä: hän määräsi kutsuttavaksi koolle valtiopäivät 15.9.1863 ja antoi kielisäännön, jolla suomen kieli määrättiin toiseksi viralliseksi kieleksi ruotsin rinnalle. Keisari kävi Suomessa heinä-elokuun vaihteessa 1863 tutkimassa Suomen puolustusmahdollisuuksia mahdollisten länsivaltojen hyökkäyksen varalta ja piti Parolassa harjoituksiin kutsuttujen joukkojen katselmuksen.

Aleksanteri II tuli uudelleen Suomeen avaamaan valtiopäivät 15-19.9.1863 pidetyissä juhlallisuuksissa. Valtaistuinpuheessaan keisari lupasi säädyille aloiteoikeuden kaikissa muissa paiti perustuslakikysymyksissä, siis vallanjakoa koskevissa kysymyksissä.

Valtiopäiväjärjestykseen kirjattiin 1869 periaate, että säädyt edustivat koko kansaa. Valtiopäivät olivat keisarin taholta pitkälle myös hyvän tahdon ele, ne lisäsivät kansan tytyväisyyttä, mutta eivät juurikaan vähentäneet keisarin valtaa. Ne olivat poliittisine keskusteluineen keskeinen ydin myös kansalaisyhteiskunnan kehityksessä.Säätyvaltiopäivät toimivat vuoteen 1906 ja säätivät yhteensä nelisensataa uutta lakia. Valtiopäivätoiminnan alkaminen Suomessa pantiin huomattavana poliittisena uutisena merkille läntisessä Euroopassa.

Lähdeaineisto: Jouko Vahtola Suomen historia Isbn 951-1-17397-9