Suomen urheilun tähtihetkiä

Paavo Nurmi

Suomi osallistui ensimmäisen kerran olympialaisiin oman lipun alla Antverpenissä 1920. Olympialaiset aloitettiin jo huhtikuussa, mutta varsinaiset kesäkisät alkoivat elokuun 15. päivänä. Ludovika ja Walter Jakobsson olivat voittaneet maailmanmestaruuden vuosina 1911 ja 1914 ja hopeaa MM-kisoissa kolmena vuotena. Pariluisteluun Antverpenin jäähallissa osallistui kahdeksan paria. Insinööri ja rouva Jakobssonin avattua Antverpenin olympiakisojen kultamitalitilin oli Maamme-laulu vähällä jäädä soittamatta. Onneksi Jakobssonit itse tulivat aikaisemmin tiedustelleeksi olympiaorkesterin kapellimestarilta, oliko hänellä Suomen kansallislaulun nuotteja. Ei ollut, mutta suomalaiset opettivat hyräillen, laulaen ja soittaenkin säveltä kapellimestarille, ja niin kansallishymnimme jotenkin Belgiassa ensi kerran soitettiin. Elokuussa sen sävelet tulivat kajahtamaan neljätoista kertaa suomalaisen voiton kunniaksi.

Paavo Nurmi, 23, maksoi kalliit, mutta hyödylliset oppirahat ensimäisen olympiakilpailunsa aikana, joka kesti tasan 15 minuuttia. Loppusuoran avautuessa Guillemot sirtyikin Nurmen rinnalle ja meni menojaan. Paavo Nurmen taistelu oli päättynyt. Hän antoi ranskalaisen mennä. Hän vilkaisi taakseen varmistaaksen sen, ettei Ruotsin Backman päässyt yllättämään. Nurmi ohitti maaliviivan 5 sekuntia myöhemmin kuin kymmentuhantisen katsomon juhlima Guillemot, ja tunsi olevansa maailman kehnoin urheilija. Tämä oli Paavo Nurmen ensimmäinen kilpailu ulkomailla.

Onneksi 10 000 metrin kilpailu oli edessäpäin. Elokuun 20s. 1920 oli Paavo Nurmen ensimmäinen suuri urheilupäivä. Tuleva juoksukuningas teki ensimmäisen suuren juoksunsa, jossa toiset olivat vain välttämätöntä matkaseuraa. Kello soi. Nurmi tempautui ranskalaisen edelle ja juoksi jatkuvasti kiihdyttäen. Nuori suomalainen irtosi kuin aave kilpailijoistaan. Guillemot jäi sadan metrin matkalla 15 tai 30 metriä silminnäkijöiden kuvaukset poikkesivat toisistaan. Paavo Nurmi oli voittanut.

Elokuun 22. päivänä Nurmi ilmestyi maratonjuoksun lähtöviivalle. Guillemot anasti kuitenkin yleisön huomion vielä kerran, viimeisen kerran Nurmelta. Parin kilometrin jälkeen hän keskeytti. Nurmi juoksi omia menojaan. Ylivoimainen kilpailija Paavo Nurmi irtautiui kilpailijoistaan ja tuli voittajana maaliin. Maratonjuoksu toi Nurmelle voittajan kultamitalin lisäksi joukkuevoiton kultaa, joka takuumiehinä olivat Heikki Liimatainen, henkilökohtaisesti pronssia ja Teodor Koskenniemi oli kuudes.

Antverpenin kesäkisojen ensimmäinen päivä elokuun 15:s oli Suomen kannalta erä loistavimpia olympiakisapäiviämme. Suomen keihäskaarti otti nelosvoiton. Heikoimmat suomalaiset – Peltonen ja Johansson-Jaale – heittivät aamupäivän alkukilpailussa erinomaisesti, yli 63 metriä, mutta Tukholman kultamitalimiehemme Saaristo ja ennen kaikkea Jonni Myyrä antoivat aihetta huoleen: kumpikin selvisi nipin napin 60 metrin rajasta ja vaivoin loppukilpailuun. Julius Saaristo joutui kaikkein tiukimmalle kamppailessaan neljännestä tilasta. Mittamiehet saivat Saaristolle tuloksen 62.39,5 cm ja virolaiselle Klumbergille 62.39.

Yllätyssankareita oli useita. Eräs heistä oli pohjalainen Ville Pörhölä, 22, joka kukisti kuuluisat amerikkalaiset kuulamiehet, jotka lisäksi saivat todeta toisenkin suomalaisen, Elmer Niklanderin, 30, paremmakseen. Nämä suomalaiset urhot, ”Röytän karh” ja ”Oitin kanuuna” vastasivat Antverpenissa Euroopan kuulamaineesta.

Kiekonheitossa juhlivat ilman jännitystä suomalaiset ”suurmiehet” - Oitin kanuuna ja Iso-Armas. Loppukilpailun aikana satoi vettä. Niin Niklander kuin Taipalekin heittivät pari metriä muita pidemmälle.

”Hämeen heinäsirkka” Ville Tuulos loikkasi ensi yrityksellään 14.50,5. Ruotsalaiset, joilla oli vielä viimeisensä suorimatta, olivat kovin lähellä. F.Jansson pamauttikin pitkälle. Sydän kohosi Villen kurkkuun – näinkähän siinä kulta meni? Ruotsalaisen tulos oli 14.48. Tuulos sai pitää kultamitalinsa.

Yleisurhelijamme haltioituivat Antverpenin kisoissa ennennäkemättömään voimainmittelöön. He tekivät hieman ennemmän kuin sopi odottaa. Pisteissä Suomi asettui toiseksi USA:n jälkeen ennen Ruotsia, Englantia, Ranskaa ja Italiaa.

Kaikkiaan 12 suomalaista painijaa kiipesi Antverpenissä palkintopallille, hopeamitalin asi yhtä monta kuin kultaakin , pronssimiehiä oli kaksi. Oskar Friman, 27, voitti kultamitalin puhtaalla tilillä, voittaen leikitellen kaikki vastustajansa. Oskar Friman selätti kaikki vastustajansa.

Lähes 42 vuotias porvoolainen Adolf Lindfors, joka kolmeen vuoteen ei ollut enää paininut, innostui uudelleen olympiakisojen lähestyessä ja raivasi itselleen paikan joukkueessa. Hän myös raivasti itselleen tiensä sileäsi korkeimmalle palkintopallille. Ratkaisuottelussa 98-kiloinen Lindfors paini ruotsalaisen Anders Ahlgrenin kanssa säädetyn ajan (10+15 minuuttia), ylituomari julisti kamppailun tasatulokseksi. Väliajan jälkeen urosten piti jälleen iskeä yhteen. Aika oli rajaton. Lidfors väsytti vastustajansa, kun aikaa oli kulunut 47.36. Suomalainen ikämies julistettiin voittajaksi.

Kalle Anttila päätti ottelunsa selkävoittoihin yhtä lukuunottamatta. Eino Leino , 29, oli ainoa todellinen vapaapainijamme. Eino Leino kukisti kaikki vastustajansa miltei liekittelevän kevyesti. Eino Leino hankki Suomelle painin viidennen kultamitalin.

Yleisurhelijain ja painijain menestystä täydensivät ampujat (hopemitali ja kolme pronssia). Arvo Aaltonen, 24, kirjoitit näissä kisoissa Suomen uintihistoriaa valloittamalla 200 ja 400 metrin rintauinnissa pronssimitalin. Antverpenin kokonaissaalis oli kaunoluistelu mukaan luettuna 15 kultamitalia, 10 hopeamitalia, 10 pronssimitalia. Suomalaisten menestys oli suurenmoinen.

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä 

Tarton tanssi

Keskiviikko kesäkuun yhdeksäs vuonna 1920. Aurinko oli supeasti kääntänyt Suomen nuoren tasavallan asukkaiden puoleen. Sää oli kaunis. Kaiken kaikkiaan aamu oli eräs kesän parhaimmista. Eläköön oli pienehkö höyrypursi, kaksi korkeaa savupiippua hieman takaviistoon kallellaan, yläkannella savupiippujen vieressä pelastusveneet telineissään. Meri oli miltei tyyni ja matka Tallinnaan lyhyt.

Laivan kiiltäväksi puhdistetulle kannelle kiipesivät vuorollaan rauhanvaltuuskunnan puheenjohtaja, senaattori J.K.Paasikivi, tiukkailmeinen kenraalimajuri Rudolf Walden, hyväntahtoisesti hymyilevä pankkimies, senaattori Alexander Frey, hermostuneesti sivuilleen vilkuileva seminaarinlehtori Väinö Kivilinna, Kööpenhaminan lähettiläs K.G.Idman, kansainvälisen oikeuden asiantuntija, jonka tehtävänä olisi muun muassa todistaa, etteitävät upseereina tai virkamiehinä tsaaria palvelleet suomalaiset olleet Venäjän kansalaisia, vaikka bolsevikit väittivät, että heidät oli sellaisiksi naturalisoitu. Mikäli lähettilään ilmeestä saattoi päätellä, tehtävä ei olisi helppo.

Kaksi Väinöä tuli yhdessä, Elannon toimitusjohtaja Tanner ja professori Voionmaa, sosiaalidemokraattisen puolueen vahvat miehet. 39-vuotias Tanner näytti nuorekkaan itsetietoiselta, hänestä toistakymmentä vuotta vanhempi Voionmaa ankaralta ja jollakin tavoin suvaitsemattomaltaa.

Nuori pääministeri Rafael Erich saapui vielä nuoremman ulkoministeri Rudolf Holstin seuraamana hyvästelemään lähtijöitä ja toivottamaan heille heille hyvää matkaa.

Suomen valtuuskunta marssi seuraavan päivänä tasan kello 12 Eesti Ulioppilaste Seltsin taloon. Lehtimiehet seurasivat kintereillään. Huhut, joiden mukaan venäläiset olisivat varahain aamulla sittenkin saapuneet kaupunkiin, voitiin todeta perättömiksi.

Perjantaina kesäkuun 11. päivänä klo 11 Tarton kaupunginpäää Simm ilmoitti vihdoin, että bolsevikit olivat saapuneet ja halusivat tavata suomalaiset neuvottelijat sovitussa paikassa kello 12.

• Nythän tässä kiireen pisti, Paasikivi menosi sanoman saatuaan. - Olisivat he hieman aikaisemmin saaneet ilmoittaa, kun kerran ovat myöhästyneet.

Jo puoli tuntia ennen lauantain kokouksen alkamisaikaa oli suurin osa 29-henkisestä neuvostovaltuuskunnasta ylioppilaskunnan talossa, vaikka varsinaiset rauhanneuvottelijat vielä puuttuivat. Lehtimiehet olivat myäs varustautuneet hyvissä ajoin paikalle.

Sunnuntaiksi olivat muutamat neuvottelukunnan palveluksessa olevat virkamiehet onnistuneet vuokraamaan moottoriveneen ja lähtivät silla retkeilemään Emajoelle.

Kun neuvottelukunnat sovittuun aikaan maanantaina kokoontuivat toistamiseen ”seltsimajan” suojiin, ei Suomen valtuuskunnalla ollut Helsingistä pyydettyjä ohjeita välirauhan solmimisesta. Ulkoministeri Holsti oli lähettänyt terveiset, että ohjeita voitiin odottaan puolen päivän aikaan.

Tiistain istunnossa oli taas Berzinin vuoro olla puheenjohtajana. Uutena miehenä venäläisillä oli mukanaan suomalainen tulkki, joka nimi oli Koso.

Keskiviikkona täyttyi suomalaisten ensimmäinen viikko Tartossa. Muutamat potivat jo koti-ikävää,

Perjantaina saapuivat vihdoin Suomen valtuuskunnan Helsingistä pyytämät uudet sotilasasiantuntijat eversti Nils Procope ja merikapteeni Schwanck. Heidän avullaan aluejaoston suomalaiset jäsenet ryhtyivät laatimaan omaa ehdotustaan välirauhan sisällöksi.

Maanantaina iltapäivällä Voionmaa pyysi Tanneria kanssaan kävelylle Toomemäelle. Tanner, jolla olisi ollut yllin kyllin työtä rauhansopimukseen liittyvissä taloudellisissa laskelmissa, suostui empimättä. Hän näki, että professori tahtoi purkautua, ja siihen puoluetoverin piti toki suoda tilaisuus.

• Miten kauan meidän sinun mielestäsi pitää tätä pelleilyä sietää? Vionmaa kysyi heidän astellessaan vehmasta puistotietä, joka antoi hieman kosteahkon viileän varjon.

Tiistaina työskenneltiin täydellä teholla. Molemmat jaostot kokoontuivat.

Juhannus oli mennyt. Muutamat nuoret virkamiehet ja tekniset avustajat olivat jo ehtineet solmia suhteita tarttolaisiin tyttöihin, mikä silminnähden oli parantanut heidän viihtymistään.

Aluejaoston lopetettua riitelynsä rauhanneuvottelijat ajautuivat hiljaiseen suvantoon. Talousjaosto kokoontui päivittäin, ei kuitenkaan sunnuntaina. Kesksuteluja leimasi eräänlainen haluttomuus ja uskon puute.

Suomen pankilta tuli pitkä vastaussähke, josta ilmeni, että venäläisten tiedot olivat pääpirteittäin oikeita. Koko perjantaipäivän 9.7. Tanner valmisteli laskelmia, jotka Paasikivi oli häneltä pyytänyt.

Tanner vietti levottoman yön. Illan tapahtumat ja keskustelut pyörivät mielessä. Ajatus salaisesta tapaamisestä ja keskusteluista venäläisten kanssa kiehtoi ja jännitti. Se avasi mahdollisuuksia, mutta kätki myös vaaroja, Taustalla häilyi jopa maanpetoksen sydentumma varjo. Kaikesta huolimatta talousjaoston istunto 12.7, tuntui luvaavan jotakin. Tannerin selonteosta syntyi vilkas keskustelu, jossa ensimmäisen kerran puhuttiin numeroista eikä pelkistä periaatteista.

Helsinki, tiistaina heinäkuun 13. päivänä. Jo aamutuntien aikana saapui Englannin lähettiläs ministeri Kidston sovitulle käynnille Holstin luo. Ulkoministeri hikoili ja näytti rasituneelta. Kädenpuristuskin ol kostea ja veltto.

Keskiviikkona heinäkuun 14 kokkkonnuttiin vielä viimeisen kerran ennen keskeytystä. Pudistettiin pussia ja havaittiin, ettei pohjalle ollut kestynyt mitään. Yhtään päätöstä ei ollut syntynyt. Mielipide-erot korostuivat molempien puolien lausunnoissa.

Perjantaina 15.7. valtuutetut lepäsivät. Kokemus osoitti, ettei Tarttoon mukaan otetut eväät olleet riittänneet. Nyt oli tultu ottamaan uutta vauhtia, ja se edellytti perusteellisia neuvotteluja hallituksen kanssa.Kesäiset päivät olivat pitkiä, mutta hupenivat nopeasti. Levossa eivät rauhanvaltuuskunnan jäsenet niitä viettäneet. Kokouksia pidettiin miltei päivittäin.

Tiistaina heinäkuun 27. päivänä Suomen rauhanvaltuuskunta oli taas Eläköön-laivassa matkalla Tallinnaan. Mieliala oli huomattavan korkealla, liekä johtunut kauniista säästä. Toiveikkuus pilkahteli sanoista, eleistä ja katseistä, vaikka tuskin kukaan olisi osannut vastata kysymykseen, mihin se perustui.

Torstaina 29.7. valtuuskunta sai Holstilta kirjeen, jossa ulkoministeri hallituksen nimissä antoi ohjeet siitä, miten supistettua ohjelmaa oli toteutettava.

Maanantaina venäläiset laukaisivat talousjaostossa uuden pomminsa. He ilmoittivat luopuvansa status quasta ja palaavansa tilityskannalle.

Keskiviikkona 11.8. Paasikivi ilmoitti valtuuskunnalle aikovansa nyt vihdoin lähettää aikaisemmin esittelemänsä ultimaattimisähkeen Helsinkiin. - Pyydän siis herroja vielä kerran ilmaisemaan kantansa, hän sanoi. - Sähkeessä puhutaan koko valtuuskunnan ´puolesta, joten olisi tärkeää, että kaikkai kastoisivat voivansa siihen yhtyä.

Elokuu kolmastoista päivä ja perjantai. Taikausko ei vaivaa suomalaisia valtiomiehiä. Päivä on pullolllaan kuumeista toimintaa ja tärkeitä ratkaisua,

Seuraava viikko oli rauhanneuvottelujen edistymisen kannalta hiljainen, mutta muuten suorastaana pakahduttavan täynnä innostavia suomalaisten mielialaa nostavia tapahtumia. Antverpenin olympialaiset olivat pyörähtäneet käyntiin.

Uusi viikko alkoi kiihkeän toimeliaana. Ulkoasiainvaliokunta kokoontui, ja Holsti esiintyi tapansa mukaan itsetyytyväisen kaikkitietävänä. Hän puolusteli hidasteluaan ja väitti, että Neuvosto-Venäjän sotamenestys Puolassa ja kompromissialttius Tartossa olivat kääntäen verrannolliset.

Seuraavana päivän Kivilinna, Vennola ja Voionmaa olivat hallituksen vieraina istunnossa, jota presidentti Ståhlberg itse johti.

Sunnuntaina 29.8. rauhanvaltuuskunta kävi autoretkellä etelässä. Kauniisti kumpuilevan Valgamaan halki matkattiin Latvian rajalle saakka vanhaan Valga-nimisteen kaupunkiin, jonka katujen poikki ja pihojen halki oli rakennettu korkea ja tiheä piikkilanka-aita.

Elokuu oli päättymässä. Viimeinen päivä oli tiistai. Kun ei ollut muutakaan tekemistä valtuuskunta lähti autolla Viljandiin, joka on parhaiten viljelty maakunta koko Eestissä.

Torstai ei ollutkaan toivoa täynnä. Päinvastoin. Vennolan ehdotuksesta pidetty aluejaoston istunto ei johtanut mihinkään. Vennola ei uskaltanut perääntyä Repolan ja Porajärven asiassa, koska oli pelättävissä, etteivät venäläiset sen jälkeen noteeraisi pitäjälle mitään arvoa käydessään kauppaa suomalaisten kanssa. Ilmapiiri oli entistä tulehtuneempi. Molemminpuolin lausuttiin uhkauksia, joita ei enää vaivauduttu verhoamaan tai peittelemään.

Lauantaina syyskuun neljäntenä puolen päivän aikaan luikahtivat Kerenzentsev ja Tanner tass Automaatin takahuoneeseen. Tanner aavisti, että juuri tämä olisi heidän salaisista kohtaamisistaaan tärkein. Tulisiko rauha vai ei siippui nyt siitä, mitä Kerenzentsevillä oli mukanaan.

Sunnuntaina 5.9. Paasikivi, Walden ja Voionmaa saapuivat Helsinkiin. Maanantaina Paasikivi antoi valtioneuvoston istunnossa perusteellisen selostuksen rauhanneuvottelujen tilasta. Vennolakin oli pitkällä sähkeellään tilittanyt Holsitlle viimeistä keskusteluaan Kerzentsevin kanssa ja liittänyt siihen omatekoista filosofiaansa.

Keskiviikko 8.9. oli paluun päivä. Paasikivi, Tanner ja Walden lähtivät aamulla. Voionmaa jäi Helsinkiin. Maanantaina 27.9. Tanner ja Smirnov löivät lukkoon talousajaoston asiat. Jopa kauan kangetanut laivakysymyskin saatiin ratkaisuun.

Keskiviikkona 6.10. Tarttoon saapui ministeri Erik Ehrström. Hänen tehtävänään oli toimia valtuuskunnan pääsihteerinä loppuselvitysten aikana.

Torstai 14.10. oli Tarton rauhansopimuksen juhlallisen allekirjoittamisen päivä. Tekstit olivat lopultakin valmiiksi painettuina lukuun ottamatta ranskankielistä, josta oli luovuttu. Rauhansopimuksen allekirjoittaminen alkoi kello 15,43 ja seitsemän minuuttia myähemmin se oli suoritettu.

Tarton rauha

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tarton_rauha

Tarton rauhansopimus

http://prokarelia.net/contract/?x=tartto

Suur-Suomi-aate

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suur-Suomi-aate

Heimosodat

http://fi.wikipedia.org/wiki/Heimosodat

Itä-Karjalan kysymys

http://fi.wikipedia.org/wiki/It%C3%A4-Karjalan_kysymys

Viron vapaussota

http://fi.wikipedia.org/wiki/Viron_vapaussota

Tarton rauha (Viro)

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tarton_rauha_(Viro)

Lähdeaineisto Tuure Vierros Tarton tanssi ISBN 951-638-062-x

Ester Ståhlbergin kauniit ja katkerat vuodet

K.J.Ståhlberg valittiin Suomen ensimmäiseksi presidentiksi 25.7.1919 suurella äänten enemmistöllä. Vastaehdokkaana oli vapaussodan ylipäällikkä, syksystä 1918 lähtien valtionhoitajana toiminut Carl Gustaf Mannerheim. Vaalin toimitti poikkeuksellisesti saman vuoden maaliskuussa valtiopäivävaaleilla valittu eduskunta. Sosiaalidemokraattien kannattaessa Ståhlbergia ja oikeiston enemmistän asettuessa hänen puolelleen valinta oli kiistattoman selvä.

Ylivoimasesta vaalituloksesta huolimatta Ståhlbergistä ei tullut koko kansan mieleistä presidenttiä. Kun hänen poliittinen ohjelmansa ja hänen kantansa ajankohdan tärkeisiin kysymyksiin olivat tulleet tunnetuksi, alettiin häntä varsinkin prvariston oikealla siivellä pitää liaksi vasemmistoa myötäilevänä. Ankarimmin presidenttiä arvosteltiin hänen sovittelevan kantansa vuoksi punavankien armahdusasiassa sekä hänen pidättyväistä asenteestaan Itä-Karjalan ja maanpuolutuskysymyksiin.

Suomen kansainvälinen asema oli vuonna 1919 vielä vakiintumaton ja sisäinen poliittinen tila jännittynyt. Tärkeimmät suurvallat, Yhdysvallat ja Englanti tunnustivat, Ranskan aikasemmaan antaman tunnustuksen lisäksi, Suomen vuonna 1919. Venäjällä, jonka kanssa ei vielä oltu tehty rauhansopimusta, oli yhä käynnissä sisällissota, jonka toista osapuolta, niinkutsuttja valkoisten kenraalien joukkoja suuret länsivallat tukivat.

Kuten monet Euroopan johtomiehet, myös presidentinvaalin jälkeen ulkomaille siirtynyt Mannerheim piti boselvikkien valtaa Venäjällä väliaikaisena. Hän jopa kehotti lokakuussa 1919 Pariisista presidentti Stählbergille lähettämässään kirjeessä käyttämään Suomen armeijaa oikeistojoukkojen tukemiseen niiden hyökätessä kohti Pietaria. Pian hän kuitenkin joutui arvioimaan tilanteen uudelleen Englannin ja Ranskan lopetettua tukensa vastavallankumouksellista.

Tällä Mannerheimin kirjeellä tuli olemaan vuosia kestänyt kielteinen vaikutus näiden kahden miehen ja heidän kannattajiensa ennestäänkin epäluulojen värittämiin suhteisiin, mikä ilmenee hyvin kärjistetysti Ester Stählbergin päiväkirjoista 1920-luvun ensimmäisinä vuosina.

Venäjän uudet vallanpitäjät tarjosivat jo vuonna 1919 rauhansopimusta siitä vallankumouksen yhteydessä eronneille valtioille. Tilanne ei kuitenkaan niiden kannalta ollut kypsä pysyvien suhteiden solmimiseen heikkouden ja epävaramuuden tilassa olevaan entiseen emämaahan.

Voittajina maailmansodasta selviytyneet läntiset Ympärysvallat allekirjoittivat Saksan kanssa rauhansopimuksen Versaillesissa kesäkuussa 1919. Ankarien rauhanetojen täyttäminen, varsinkin valtavien sotakorvausten maksaminen, osoittautui Saksalle ylivoimaiseksi, mikä Saksan passiivisen vastarinnan ohella pitkitti sen ja voittajavaltioiden suhteiden normalisointia aina 1920-luvun puoliväliin asti.

Venäjän ja Saksan järjestämättömät suhteet Euroopan johtaviin valtioihin heijastuivat Suomeenkin. Ester Ståhlbergin muistiinpanoissa ne näkyvät erupäässä protokollaan liittyvinä vaikeuksina. Julkississa tilaisuuksissa syntyi melkoisia hankaluuksia länsivaltojjen diplomaattiedustajien suhtautuessa saksalaisiin ja venäläisiin virkaveljiinsä toisin kuin virallinen Suomi. Tällöin syntyi koomisiakin tilanteita, joita Ester Ståhlberg kuvaa eloisasti.

Bolsevikkien uusi rauhantarjous vuonna 1920 johti nopeasti sopimukseen Viron, Latvian ja Liettuan kanssa. Puola ei suostunut heri rauhantekoon, vaan ritti sotatoimin Ranskan tukemana parantaa asemiaan Baltiassa.

Suomen hallitus aloitti rauhansopimukseen tähtäävät neuvottelut Venäjän kanssa kesällä 1920 Tartossa J.K. Paasikiven johdolla. Sopimus syntyi saman vuoden lokakuussa. Merkittävin myönnytys Suomelle ooli Petsamon sisällyttäminen pääosaltaan Suomen alueeseen, ja siten maa sai suoran yhteyden valtamereen. Tavoitellut, suomenkielisen väestön asuttamat Porajrven ja Repolan kunnat jäivät Venäjän Karjalaan, jolle luvattiin itsehallinto.

Itä-Karjalan väestön keskuudessa ilmenii kuitenkin edelleen tyytymättömyyttä, mikä sai aikaan vakavia konflikteja naapurimaiden välillä ja Suomessa sisäpoliittisia vaikeuksia. Suomen hallitus pyrki saamaan Itä-Karjalan kysymyksen Kansainliiton ja kansainvälisen tuomioistuimen käsittelyyn, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Jännitystä Euroopassa lievensi suurvaltojen päätös lopettaa neuvostovaltion taloudellinen saarto. Suomelle oli ulkopoliittisesti merkittävää liittyminen vuonna 1920 Yhdysvaltain johdolla saman vuoden alussa perustettuun Kansainliittoon. Suomessa tulikin sitten yksi harvoista valtioista, joille koitui todellista hyötyä Kansainliiton toiminnasta, nimittäin Suomen hyväksi tehty päätös Suomen ja Ruotsin kiistassa Ahvenanmaasta.

Lähdeaineisto: Hilkka ja Olli Vitikka Ester Ståhlbergin kauniit, katkerat vuodet ISBN 951-0-131173-3

K.J.Ståhlberg ja Suomen itsenäisyys

Opinnoiltaan K.J.Ståhlberg oli lakimies. Lakimiehenä hän myös suoritti arvokkaan elämäntyön yliopiston opettajana, oikeustieteen tutkijana ja kehittäjänä, lainvalmistelijana sekä hallintomiehenä ja tuomarina. Arvoasemansa Suomen kansallisten suurmiesten joukossa hän on kuitenkin saavuttanut poliittisella toimintalinjalla, valtiomiehenä. Hän liittyi jo varhain sortovuosien laillisuusrintamaan kohoten vähitellen sen johtohahmojen joukkoon. Valtiomuototaistelussa hän kulki tasavaltalaisen suuntauksen kärjessä. Hänen panoksensa myöhemmän kokemuksen varsin onnistuneeksi osoittaman hallitusmuotomme laatimisessa on yleisesti tunnettu. Ikäänkuin kruunaukseksi hänen valtiomiesuralleen muodostui hänen toimintansa tasavaltamme ensimmäisenä presidenttinä, kansanvaltaisen valtio- ja yhteiksuntajärjestyksemme vakiinnuttajana. Tuolta kaudelta on syytä erityisesti muistaa hänen johdonmukainen pyrkimyksensä kansan eheyttämiseen, sisäisen sovun aikaansaamiseen.

Tultiin vuoteen 1917 ja maaliskuun vallankumoukseen. Ståhlberg tuli perustuslakikomitean puheenjohtajaksi. Tässä ominaisuudessaan ja sittemmin myös eduskunnan perustuslakivaliokkunnan puheenjohtajana hänellä oli nyt tilaisuus tehokkaasti toimia myös parlamentaarisen prinsiipin puolesta. Perustuslakikomitean ehdotuksen perusteella hyväksyttiin v:n 1917 lopussa valtiopäiväjärjestyksen muutos, jonka mukaisesti senaatin talousosaston jäsenet oli nimitettävä eduskunnan luottamusta nauttivista henkilöistä, ja he tulivat olemaan virkatoimistaan eduskunnalle vastuunalaiset kaikki yhteisesti hallituksen toiminnan yleisestä suunnasta ja kukin erikseen omista virkatoimistaan. Vastaavasti on voimassa oleva v:n 1919 hallitusmuodossa säädettynä, että valtioneuvoston jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta ja he ovat virkatoimistaan eduskunnalle vastuunalaiset.

Ståhlbergille muodostui ensimmäisen maailmansoda aikuinen kielteinen suhtautuminen jääkäriliikkeeseen poliittiseksi rasitukseksi, jonka vaikutus ulottui hänen presidenttikaudelleensa asti, jopa sen ylikin. Toinen asia, jonka vuoksi hän ajoittain joutui erittäin kiivaan hyökkäilyn kohteeksi, oli Tarton rauha. On mielenkiintoista tarkastella sitäkin laillisuustilannetta ja poliittista tarkoituksenmukaisuutta rinnakkain silmällä pitäen.

Såhlbergin presidenttikauden alussa Neuvostoliitto oli äärimmäisen heikossa tilassa, Suomessa oli suurkansallinen ajattelu Itä-Karjalaan kohdistuvine vaatimuksineen varsin voimakas. Joissakin piireissä jopa haviteltiin Kuollan niemimaata ja tahdottiin osallitua Pietarin valloittamiseen. Näissä oloissa Ståhlberg kuitenkin johdatti maamme Tarton rauhaan. Ståhlbergin suhtatumisessa neuvottluissa varsin vaikeiksi osoittautuneisiin rajakysymyksiin voimme jälleen kerran havaita erilaisten tekijäin vaikutusta. ”Laillisuusmiehenä” hän piti tiukasti kiinni Suomen alueen luovuttamattomuuden periaatteesta. Neuvostoliiton neuvottelijoiden useaan otteeseen esittämät edhotuksen eräiden Suomenlahden saarten ja joiden Karjalan kannaksella olevien alueiden luovuttamisesta Petsamon saamisen vastikkeeksi – ehdotukset, joihin suostumista omat neuvottelijammekin presidentille suosittelivat – hän jyrkästi torjui. Petsamon alueeseen hän katsoi Suomella olevan laillisen oikeuden sillä perusteella, että Suomelle oli jo v. 1864 luvattu Jäämeren rannalta Venäjälle luovutetun Rajajoen tehdasalueen vastikkeeksi. Repolasta ja Porajärvestä, jotka eivät kuuluneet Suomen historilallisten rajojen piiriin, hän määräsi luovuttavaksi. Hän näki sen rasituksen, miksi historiallisten rajojen ylittäminen itäänpäin olisi tulevaisuudessa saattanut muodostua suhteessamme Neuvostoliittoon. Näin syntyi Tarton rauha.

Itsenäisen Suomenn ulkopolitiikka oli ensimmäisen presidentin aikana ja vielä mellkoisenajan myöhemminkin hapuilevaa, linjoja etsivää. Mutta K.J.Såhlbergin kaudelta voidaan merkitä Suomen liittyminen Kansainliittoon ja toiminta sen puitteissa sekä Ahvenanmaan kysymyksen saattaminen maallemme suotuisaan ratkaisuun. Tärkein saavutus oli kuitenkin Tarton rauha, jonka solmiminen aiheutti kovaan kritiikkiä Ståhlbergiä vastaaan.

Lähdeaineisto K.J.Stålberg ja Suomen itsenäisyys

Aatteet ja asenteet

”Ei se ainakaan Tuomenojan perillisten suhteen pitänyt paikkansa se opettajan …. lausuma tuomio tai ennustus, jossa hän sanoi punaisten lapsistakin tulevan vain yhteiskunnan taakkoja, sen pohjasakkaa, huoria ja varkaita....” Tämä punaorvon muistelma kuvaa eräita varsin tyyppillisiä asenteita vuoden 1918 jälkeisessä Suomessa. Sisällisota oli jakanut kansan punaisiin ja valkoisiin: voittajien kosto oli ankara. Heidän rintamansa jakautui kuitenkin jo kesällä 1918. Sittemmin Saksan romahdus maailmansodassa teki mitättömksi toimitetun kuninkaanvaalin, muutti ulkopolitiikan suunnan ja merkitsi ensimmäistä punaisten armahduspäätöstä lokakuun lopussa, jolloin myös kuolemantuomiot lopetettiin. Vuoden 1918 varjo synkisti kuitenkin kauan Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää.

Vankileireiltä palaavien sijoittuminen uusiin oloihin oli usein vaikeata. Sitä vaikeutti muun muassa tällainen tilanne:”Entiseen työpaikkaan ei ollut asiaa eikä lähitaloihin ja kartanoihinkaan:” Jos kieltäytyi liittymästä suojeluskuntaan tai kuului työväenjärjestöihin, saattoi jäädä työttömäksi. Ns. mustat lista, joille joutunutta ei pidetty työssä, sekä lakkojen murtamsieen erikoistunut järjestö kiristivät mielialoja työpaikoilla. Mainitu ja niistä johtuva ammattiyhdistysliikkeen heikkous hidastivat osaltaan työläisten elintason kohoamista ja vaikeuttivat monin tavoin heidän elämäänsä. Aseellisten suojeluskuntien olemassaolo ja poliisitoimet tuntuivat usein myös työväen järjestöedellytyksiä heikentävinä ja luokkavastakohtia jyrkentävinä tekijöinä. Luokkapettureiksi katsottujen ns. valkoisten työläsiten ja isänmaanpettureiksi nimitettyjen punaisten keskinäiset suhteet olivat jatkuvasti kireitä.

Sisällissodan päättyessä tukahdutetun työväenjärjestöjen toiminnan henkiin herättämisen yhteydessä tuli esiin moninaisia ongelmia. Monet olivat pettymysten ja pelon vuoksi haluttomia käymään järjestöissä, joiden toimintaa vallanpitäjät usein vaikeuttivat. Työväenliikkeen jakaantuminen aiheutti vaikean valintatehtävän myös rivimiehille. Keväällä 1919 pidettyjen eduskuntavaalien tulos osoitti työväenliikkeen kannatuksen olevan suunnilleen entisellään. Vuoden 1919 kuluessa Suomen työväenliikkeen piirissä alkoi kiivas valtataistelu, joka pian johti pysyvään kahtiajakoon kansainvälisen työväenliikkeen päälinjojen mukaisesti.

Ammattiyhdistysliike oli toinen merkittävä yhteiskuntaelämään vaikuttamisen väylä työväestölle. Liikkeen jäsenmäärä jäi kuitenkin siihen kohdistetun painostuksen ja työväenliikkeen kahtiajaon johdosta koko 1920-luvun ajaksi alle 100 000:n ja sen toimintakyky pysyi heikkona. Ammattiyhdistysjärjestön tavoin jäivät myös työläisnuoriso- ja naisliike jyrkän luokkataistelun kannalla olevien johtoon. Myös TUL:n sisällä esiintyi ristiriioja eri suuntausten kesken.

Suhtautuminen kirkkoon, kouluihin ja kultturilaitoksiin on myös ollut ongelma työväestölle, nehän edustivat vallitsevaa järjestelmää ja sen ideologiaa.

Kun sitten 25.7.1919 valittiin presidentiksi Kaarle Juho Ståhlberg, niin tuli työväestön piirissäkin helpotuksen huokaus ja ruvettiin toivomaan työväestöllekin parempia aikoja. Ståhlberg oli täälläkin tunnettu laillisuutta tuntevana miehenä ja tasavaltaisen suuntauksen johtajana.

Verinen veljessota

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/toimituksen%20koostama/Verinen%20veljessota%201918

Taistelu Näsinlinnasta
http://areena.yle.fi/tv/2074908

Lähdeaineisto Aatteet ja asenteet ISBN 951-30-2346-X

Kuninkaan tekijät

Monarkistiseen suuntaukseen yhdistyi ulkopoliittinen orientoituminen Saksaan. Välittömästi sisällissodan jälkeen keväällä 1918 vallitsi konsensus punaisten turmiollisuudesta ja petturuudesta, yhtä suuri yksimielisyys vallitsi valkoisten joukossa auttajien, saksalaisten, kaikinpuolisesta sankaruudesta ja roolista pelastajana. Tuolloin esiintyi jopa miehitetyn Etelä-Suomen porvaripoltikkojen keskuudessa syvää tyytymättömyyttä Saksan kanssa maaliskuussa tehtyä rauhan- ja kauppasopimusta kohtaan. Kyseisellä sopimuksella päätettiin se sotatila, joka oli vallinnut muodollisesti Saksan ja Suomen välillä, koska Suomi oli ollut osa Venäjää.

Koska senaatti oli osittain Vaasassa, osittain miehitetyssä Helsingissä, sopimuksen allekirjoittivat suomalaisten puolesta Suomen diplomaattiset edustajat Saksassa, Edvard Hjelt ja Rafael Erich. Sopimusta pidettiin valkoisten kannalta tärkeänä, koska se takasi Suomelle Saksan tuen. Alkio oli nyreissään, itsenäisyys oli kaventunut huomattavasti, kun alettiin suuntatuta Saksaan, ja vanhoilliset voimat voisivat nyt saada aikaan kuningaskunnan.

Paasikivi huomautti myös, että Saksa antoi valkoisille aseet, eikä Mannerheim olisi vieläkään Helsingissä, ellei Saksan maihinnousu olisi saattanut punaisia sekasortoon. Mannerheim ei olisi myöskään kyennyt ajamaan Venäjän laivastoa Helsingistä. ”Saksan kannatuksesta riippu Suomen itsenäisyys. Venäjän puolelta tulee hyökkäys aikanaan yhtä varmasti kuin syksy ja talvi seuraa kesää”, ja Saksa oli ainoa, joka voisi antaa aseellista apua. ”Ellei se anna, on itsenäisyytemme ainoastaanlyhyt episodi historiassamme”.

Saksan apu lisäsi myös toiveita Itä-Karjalan saamisesta Suomelle. Vanhasuomalainen eduskuntaryhmä oli vielä huhtikuun puolimaissa varovainen ja katsoi, että Itä-Karjala-asian ajaminen olisi Suomen omille voimille ylivoimaista. Mutta jos Saksa auttaisi, kannatettaisiin alueen liittämistä Suomeen. Kun Saksan apuun turvautuen oli saatu itsenäisyys, niin ulkopolitiikan todellisiksi asiantuntijoiksi, jotka olivat osanneet laskea oikein, tuntuivat osoittautuneen aktivistit.

Mannereheim on aina luettu suureksi valtiomiesviisaudeksi ja ansioksi, että hän ei kuulunut vuoden 1918 Saksan-suuntauksen kannattajiin ja monarkisteihin. Päivää ennen Mannerehimin voitonparaatia Helsingissä, 15. toukokuutta, eduskunta kokoont ui ensimmäiseen istuntoonsa sisällissodan jälkeen. Läsnä oli myös suomalaista ja saksalaista sotilaspäällystöä. Eduskunnan puhemies, nuorsuomalainen Johannes Lundson, kiitti maan armeijaa, ruotsalaisia vapaaehtoisia ja kaikkein laveimmin Saksan hallitsijaa, kansaa ja sotilaita. Kulissien takana valkoinen yhtenäisyys repeili kuitenkin jo pahasti.

Mannerheimin asema oli heikentynyt, suurin osa porvarillista kenttä joutui kuitenkin hänen eroasiassaan tapahtuneen tosiasian eteen. Mannerheim oli monille uusi, vieras henkilö, mutta silti heidän oli vaikea ymmärtää,miksi juuri äsken voitonparaatissa juhlittu vapaussotajohtaja ja talonpoikaisarmeijan ylipäällikkö siirrettin nyt syrjään. K.J.Ståhlberg ja ja RKP:n edustajat Freyta myöten valittivatkin, että riippuvuus Saksasta kasvaisi, Ståhlberin mielestä ”Mannerheimin komennossa saksalaisista oli si tullut avustajia, ei komissaareja. Senaatin ilmoitus, jonka mukaan saksalaiset ”panevat suuren merkitksen” armeijan organisoinnille heidän mallinsa mukaan, oli tehtynyt tehtävänsä. Mannerrhim oli kylläkin ”valkoinen kenraali”, mutta hän ei ollut todellisuudessa edes koko valkoisen kansan sankari.

Suomen Saksan-siteet tiukkenivat entisestään heinäkuun 1918 alkupäivinä. Englannin kanssa syntyi ulkopoliittinen kriisi, kun britit suorittivat sotatoimia Petsamossa, jota Suomi piti omana alueenaan. Suomi antoi Englannille nootin, joka oli erittäin kovasanainen ja osoitti diplomaattisen kielenkäytön puuttellista tuntemusta. Niinpä loppukesä elettiinkin sodanvaaran tunnelmissa. Von der Goltz kävin nyt Svinhufvudin luona esittämässä sotilasliittoa ja esitti houkuttimeksi mm. rauhaa ja Itä-Karjalaa. Von der Goltz ilmaisi, että monarkia olisi se tae, jonka Saksa halusi siitä, että Suomen politiikka ei muuttuisi saksalaisvastaiseksi eikä Suomen armeija menisi vihollisen puolelle. Suomen monarkistisen valtiojohdon korvissa tämä ei kuulostanut suinkaan puuttumiselta Suomen sisäisiin asioihin. Päinvastoin, se oli suorastaaan sinä mannaa, jota oli kaivattu ulkopoliittiseksi argumentiksi sisäpoliittiseen taisteluun monarkistisen hallitusmuodon puolesta.

Valtiojohto aloittikin tässä tilanteessa ulkopolittisen vyörytyksen. Paasikivi selitti delegaatiolle, että oli olemassa sodanvaara ja että Suomi oli riippuvainen Saksan tuesta rauhanneuvotteluissa ja Itä-Karjala asiassa. Senaatin ja eduskunnan johtavien monarkistien yhteiskokouksessa Svinhufvud vielä vauhditti kovaa lintaa synkällä tulevaisuuden kuvalla: vaara uhkaa idästä, sota saattoi olla edessä minä hetkenä hyvänsä, ja kansa oli koottava, jotta päästäisiin eteenpäin.

Lähdeaineisto Vesa Vares Kuninkaan tekijät ISBN 951-0-23228-9

Edvard Gylling asiakirjojen valossa

Johdanto: Palaan vielä itsenäisyyden alkuajan tapahtumiin, koska itsenäisyyspäivän puheeni on herättänyt huomiota sen takia, että siinä mainittiin Lenin ja Stalinin nimi. Olen sitä mieltä, että Suomen historian kirjoitusta on muokattu voittajien mukaan. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Tässä itsenäisyyspäivän puheeni

http://kalajoki-ploki.blogspot.fi/2013/12/itsenaisyyspaivanpuheeni-raution.html

Haluan tuodan toisenlaisen totuuden esille vielä selkeämmin. Siksi palaan näihin tapahtumiin useamman kirjan tietojen perusteella.

Vuoden 1917 maaliskuun vallankumous Venäjällä synnytti ensin alussa toivoa Suomen työväestön piirissä, mutta valtalain käsittelyssä kesällä kävinkin ilmi, että Väliaikainen Hallitus seisoi porvariston eikä työväestön takana. Tapa, millä uudistuspolitiikkaa ja itsenäisyysasiaa ajettiin ei antanut syytä iloitsemiseen.

Kerenskin matka Suomeen Venäjän oikeusministerinä maaliskuun lopussa 1917 antoi Suomen sosiaalidemokraateille syyn itsenäisyyttä koskevan kirjelmän laatimiseen ja sen esittämiseen. Gylling sai tämän tehtävän suoritettavakseen yhdessä Wiikin ja Kuusisen kanssa. Sieltä tulikin vastaus, mutta se oli kielteinen. Kesällä Väliaikaiseen Hallitukseen kuuluvat puolueet päättivät nyt kannattaa Suomen täydellistä sisäistä itsenäisyyttä. Uusien valtiopäivin kokoonnuttua syksyllä sosiaalidemokraatit esiintyivät esitaistelijoina niissä keskusteluissa, jotka sitten johtivat itsenäisyyteen.

Tämän lisäksi tsarismin kukistuminen aiheutti elintarvikepulan kärjistymisen, sillä kauppasuhteissa Venäjän kanssa syntyi odottamatonta sekasortoa eikä ollut helppoa löytää keinoja sen lieventämiseksi. Yrjö Simolan mukaan elintarvikekurjuus oli suurin syy silloiseen kuohuntaan Suomessa. Syksyllä vuonna 1917 pidetyssä Suomen Ammattijärjestön kokouksessa vallan ottamista koskevassa väittelyssä eräs osanottaja ilmoitti nälkäasian pakottavan työläiset taisteluun ja mustan kuoleman olevan edessä joka tapauksessa. Elintarvikepula oli ehdottomasti tärekin sysäys vallankumoukseen johtavalla tiellä, mutta muitakin syitä oli vuonna 1918 surullisiin tapahtumiin.

Oskari Tokoin järkähtämätön mielipidet Suomen Ammattijärjestön entisenä puheenjohtajana oli, että kaikkien myöhempien onnettomuuksien perussyy oli löydettävissä Suomen eduskunnan hajoituksesta vuonna 1917. Paikkojen menetys lokakuun vaaleissa pani Otto Wille Kuusisen varottamaan puhemiesneuvoston jäseniä siitä, että joukot mahdollisesti pian ryhtyisivät toimimaan omin päin ottamatta huomioon keskusjärejstöjen ohejita tai määräyksiä. Venäjällä tapahtuneen marraskuun vallankumouksen jälkeen ei köyhälistön keskuudessa ollut ihan viera ajatus, että nyt lopultakin voidaankäydä tilintekoon omistavan luokan kanssa.

Epäluulo ja viha nousivat pinnalle suurlakn aikana, ja seuraukset olivat pitkäjännitteisiä. Sosiaalidemokraattisen puolueen parlamentaarinen siipi, johon kuului siihen aikaan sekä Edvard Gylling ettiä Kuusinen, sai kovan tyän tuloksena vallankumoukselliset ainekset taipumaan lakon lopettamiseen. Lakko oli jo kuitenkin aiheuttanut korvaamatonta vahinkoa koko Suomen kansalle, sillä yhteistyö sosiaalidemokraattisen puolueen johtan kanssa ei lakon aikaisten tapahtumien taki enää kiinnostanut maltillista porvaristoa. Monet työläiset vaativat yhä vallankumouksen jatkamista aina vallan ottamiseen asti eikä tilanne vuoden vaihteessa näyttänyt lupaavalta.

P.E.Svinhufvudin hallitus katsoikin tarpeelliseksi pyytää eduskunnalta oikeutta ryhtyä niihin toimenpiteisiin, jotka se katsoi tarpeelliseksi lujan järjestysvallan luomiseksi maahan, sillä tihutyöt ja rauhattomuus olivat jokapäiväistä. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen tapahtunut patteirtyön lopettaminen jätti noin 40 000 ammattitaidotonta miestä ilman työtä, ja tämä sangen kehittymättömiin kansankerroksiin kuulunut työläisjoukko oli selvästi vaarallisinta kuohunta-aineista yhteiskunnassa, ja heidän mielialansa oli hyvin kumouksellinen. Huliganismi onkin usein hyvällä syyllä pantu heidän tiliinsä.

Tokoi huomautti joulukuun alussa Ammattijärjestän jäsenyyden kasvaneen kolminkertaiseksi vuonna 1917 ja suurimman kasvun tapahtuneen sekätyöläisten ja metallityäntekijöiden liittoissa. Hänen mielestään ainakin puolet heistä oli kuitenkin tietämättömiä periaatteista. Suuirn osa oli tullut virran mukana, eli Tokoin sanojen mukaan ”vallankumouksellisen hyökylaineen harjalla ratsastaen ammatillisiin järjestöihin sisälle...” Ei siis ihme, että suurlakon aikana Suomen Ammattijärjstöjen uskottiin olevan vallakumouksen puoltajien pesä, ja varmasti onkin perää siinä väitteessä, että monet tiesivät enemmän aseista kuin puolueohjelmasta.

Suomessa olevan venäläisen sotaväen aiheuttamat levottomuudet olivat toinen syy siihen, että Svinhfvudin hallitus pyysi edellä mainittuja oikeuksia. Työväen johtama miliisi ei tyydyttänyt hallitusta järjestysvoiman eikä porvaristo luottanut tyäväeön lokakuussa muodostamaan järjestys- eli punakaartiin, jonka perustamista Gyllingin oli vastustanut, ja siksi oikeisto ehdotti suojeluskunnan kehittämistä kansalliseksi armeijaksi. Hallituksen suunnitelma oli sosiaalidemokraattien mielestä tähdätty ”luokkasotajoukon” perustamiseen. Gyllingin varoittikin eduskunnassa, että ehdotuksen hyväksyminen johtaisi kansalaissotaan. Siitä huolimatta eduskunta hyväksyi tammikuun 12. päivänä lujan järjestysvallan luomisen, eikä silloisen puoluetoimikunnan jäsenen ja kansanedustajan Yrjö Simolan mukaan mikään enää olisi voinut estää yhteentörmäystä.

Vuoden vaihteessa punakaartin edustajat olivat puoluetoimikunnan ja puoluekokouksen päätöksen mukaan kokoontuneet Tampereelle ratkaistakseen voimasuhteita koskevia kysymyksiä. Sovittiin, että päätösvalta punkaartien asioissa pysyisi puolujohdon käsissä, mutta Helsingin edustajat kieltäytyiväät myöhemmin käytännössö noudattamasta tätä päätöstä. Puolustaessaa puolueen kantaa eräässä kokouksessa Helsingissä Sirola huudettiin alas, ja tässä vaiheessa hänen mielestään tilanne olikin jo niin vakava, että ”Suomen työväenliikkeen aluksen murskautumista kalliota vasten” ei voitu välttää. Tammikuun 19. päivän tapahtui ensimmäinen vakavaluontoinen yhteentörmäys punakaartin ja suojeluskunnan välillä Viipurissa, Saman päivänä avattiin puolueneuvoston kokous.

Tässä kokouksessa Kuusinen ilmoitti taistelun alkaneen ja vaati vallankumouksellisen toimeenpanevan komitean asettamista puoluetoimikkunnan rinnalle, jotta estettäisiin jyrkimpien aineksien lähtö liikkeelle omin päin. Kuusisen puheenvuoren jälkeen Gyllin ilmoitti voimakkaan vastalauseensa, ja tämän vastuksen torjumiseksi Kuusinen syytti Gyllingiä siitä, ettei Gylling ollut joutunut tarpeeksi läheisiin tekemiseen vallankomousliikkeen kanssa. Laajenennettu puoluetoimikunta jakautui kuitenkin seuraavana päivänä kahteen osaan: Eero Haapalaisen johtamaan toimeenpanevaan komiteaan ja Kullervo Mannerin johtamaan yleiseen komiteaan kuten Kuusinen oli alussa ehdottanut. Tammikuun 25. päivän puoluetoimikunta päätti sitten Gyllingin ja K.H.Wiikin äänin vastaan ottaa vallan työväen käsiin. Päätös aseisiin tarttumisesta niin valkoisten kuin punaistenkin puolella tehtiin siis samana päivänä, ja edessä oli sota.

Suomen itsenäisyysjulistus

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomen_itsenaisyysjulistus_26094.html#media=26096

Valkoisen armeijan voitonparaatit 1918

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/valkoisen_armeijan_voitonparaatit_1918_533.html#media=558

Verinen veljessota

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/toimituksen%20koostama/Verinen%20veljessota%201918

Punakaartin läntinen armeija antautuu

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/punakaartin_lantinen_armeija_antautuu_27869.html#media=27872

Sisällissodan traumat

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/sisallissodan_traumat_27923.html#media=27924

Voiko sisällissota toistua?

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/voiko_sisallissota_toistua_28007.html#media=28009

Lähdeaineisto: John H.Hodgson Edvard Gyling ja Otto Wille Kuusinen asiakirjojoen valossa 1918-1920 ISBN 951-30-2862-3