Helsinkiä pommitettiin ja hallitus vaihtui

Joulukuun 1:nä päivänä alkoi Helsingissä hälyytys kl 13.26. Yhdeksän pommikonetta lensi matalalla Sörnäisten yli pudottaen pommeja ja ampuen konekivääreillä aukeilla juoksevia ihmisiä. Boforsin 40 mm:n ilmatorjuntatykkti pudottivat johtokoneen Munkkiniemeen. Koneen hylyssä oli kolme ruumista. Taemman konekiiväärinn mapujana olitoiminut vaaleatukkainen nainen. Koneen palaessa siinä olevat konekivääripatruunat räjähtivät tiheinä sarjoina ja syttyi huhu, että eloon jäänyt ampuja olisi vielä liekkienkin keskeltä jatkanut tulitusta. Helsingin autokomppanian katolla Mechelinkadulla olevan ilmatorjuntakonekiväärin miehistä vaati koneen pudotusta nimiinsä, kun kapteenin ruumissa oli kolme luotia jakoneen peräsimessä useita luodinreikiä.

Sodan ensimmäisenä päivänä aamupäivällä onnistui halsualaisen sotilaan ampua pikakiväärillä alas matalalla lentänyt venäläinen hävittäjä Itä-Kannaksella Sakkolassa. Kone putosi aseman lähelle kansakoulun pihaan. Luodit olivat osuneet lentäjään.Tämä oli nuori kiharatukkainen kirgiisi. Paikalla olleet suomalaiset sotilaat kertoivat toverinsa ampuneen koneen alas kuin metson.

Sää huononi pysyvästi ja kaksi viikkoa Helsinki sai olla rauhassa. Melkein 200 000 kaupunkilaista lähti omin päin tai evakuoitiin. Kaupunkiin jäi vain 60 000. Maailman lehdistö kirjoitti ja julkaisi kuvia palavista raunioista ja Yhdysvaltain presidentti Roosevelt esitti vetoomuksen. Hän pyysi Nuevostoliittoa lopettamaan Suomen kaupunkien pommitukset. Molotov vastasi: Neuvostoliiton koneet eivät ole pommittaneet kaupunkeja eivätkä pommita kaupunkeja vaan lentokenttiä, mitä kahdeksantuhannen kilometrinpäässä olevasta Amerikasta ei voi havaita.

Ehkä tästä oli se seuraus, että pommitustauko päättyi vasta joulupäivänä, kun venäläiset pommittivat kolme kertaa Malmin melko huonomaineista Helsingin lähikylää etsiessään siellä olevaa lentokenttää. Viimeinen ilmahyökkäys pääkaupunkiin oli 14.1.1940. Silloin kuusi 1-15-hävittäjää syöksypommitti kaupungin itäosia. Kuusi ihmistä kuoli ja 31 haavoittui. Venäläisten kannalta ei ollut viisasta pommittaa ja tulittaa työläiskaupunginosia, mutta siellä olevien teollisuuslaitosten takia he sen tekivät. Siellä oli myös paljon puurakennuksia, jotka oli helppo sytyttää tuleen. Helsinkiläisiin vasemmistolaisista työläisistä koottuihin joukko-osastoihin tuo loi taisteluintoa niin paljon, että sitä riitti miehistn mielialoja huolestuneina tarkkaille upseereillekin.

Suomen hallitus kokoontui aamupäivällä 30.11.1939 epäviralliseen istuntoon väittelemään siitä, oliko maa julistettava sotatilaan vai yritettävä vielä neuvotella Moskovan kanssa. Pääministeri Cajander ja ministereistä Erkko, Kekkonen ja Voionmaa ja jotkut muutkin kannattivat jälkimmaistä vaihtoehtoa. Sotatoimien alettua ei suoraa yhteyttä neuvostohallitukseen ollut. Tarvittiin kolmas valtio välittäjäksi. Ulkoministeri Erkko kiirehti tapaamaan Yhdysvaltain lähettilästä, johon hänellä oli ollut kiinteät suhteet. Kokouksen alusta myöhästynyt puolustusministeri Juho Niukkanen vaati, että maa oli julistettava sotatilaan ja armeijalle oli valittava ylipäällikkö. Presidentti Kalliosta ei ollut sellaiseksi sodassa.

Hallituksen epävirallisessa istunnossa Niukkanen pyysi valtuudet hankkia sotatarvikkeita niin paljon kuin niitä vielä jostain oli mahdollista saada. Vaikeaahan se oli, kun maailmansodan sytyttyä niitä ei ollut kennelläkään tarpeeksi. Niukkanen sai valtuudet, vaikka Tanner pani kovasti vastaan.

Ilmatorjuntatykkien jyristessä ja täristäessä ikkunoita ministerit juoksivat ikkuinoihin ja näkivät punatähtisten koneiden lentävän paraillaan matkalla kattoja hipoen Suurtorin yli. Valtioneuvoston talossa ei ollut pommisuojia. Ministeri Niukkanen kehotti kaikkia siirtymään pihalla olevien halkopinojen väleihin. Tanner ei suostunut vaan otti kansanhuoltominsteri Rainer von Fienandtin mukaansa ja meni omaan työhuoneeseensa keskustelemaan tärkeistä asioista, Hallituksen oli ilman muuta erottava. Moskovan haukkumien pääministeri Cajanderin ja ulkoministeri Erkon oli jätettävä paikkansa. Uudet miehet tarvittiin yrittämään yhteydenottoa Moskovaan.

Kun ilmahälytys päättyi ja sireenit soivat pitkää tasaista ohimerkkiä, ministerit kokoontuivat jatkamaan neuvottelua, Äkkipikainen voin Fieandt ärtyi, kun keskustelussa ei ollut päätä eikä häntää. Hän lähti Suomen Pankkiin neuvottelemaan Risto Rytin kanssa. Ryti suostui taivuttelemaan Kalliota hallituksenvaihtoon. Mannerheim oli jo ollut Kallion luona ottamassa virallisesti vastaan ylipäällikkyyttä ja oli sanonnut tälle, että hallitus oli pakko vaihtaa. Myös Mannerheimin mielestä Cajanderista ja Erkosta oli päästävä eroon. Työväen tuen saamiseksi politiikalle oli Tanner nimitettävä nimenomaan ulkoministeriksi.

Iltapäivällä oli valtioneuvoston talossa presidentin esittely, jossa vahvistettiin sotatilajulistus ja Mannerheimin nimitettiin ylipäälliköksi. Tanner oli sitä mieltä, että Mannerheimin oli aika mennä. Tilalle oli saatava nuorempi mies. Mannerheim oli myös liian pessimistinen. Kallio katsoi kauemmaksi. Jos Suomi joutuisi tekemään lisää myönnytyksiä, Mannerheim oli oikea mies kertomaan sen kansalle ja vastaammaan siitä omalta osaltaan.

Linnassa oli Paasikiven soittopyyntö. Kallio meni itse neuvottelemaan tämän kanssa Espoonkadulle. Paasikivi paasasi, ettei Erkko kyennyt selvittämään kriisiä. Hän oli kokematon eikä hänellä ollut tarpeeksi tietoja ja älyä ja hän oli liian itsevarma ja itsekeskeinen. Hän ei neuvotellut toisten kanssa vaan halusi päättää ja toimia yksin. Tanner vapautti hallituksen.Sosiaalidemokraatit ilmoittivat eroavansa sitä. Kun eduskunta kokoontui illalla 30.11. Vallilan työväentalossa, Cajanderin hallitus sai yksimielisen luottamuslauseen, jonka jälkeen Cajander ilmoitte sen luovuttavan paikkansa. Muita pääministeriehdokkaita ei ollut kuin Ryti.

Lähdeaineisto Veijo Meri Suurta olla pieni kanssa ISBN 951-1-14397-2

Sodan ensimmäinen päivä

Talvisota käynnityi marraskuun viimeisen päivän aamuna 1939. Neuvostotykistö avasi tulen Karjalan kannaksella klo 6.50, ja puna-armeijan joukot ylittivät rajan koko sen pituudelta.

Lähinnä Karjalan Kannakselle pää-aseman etupuolelle sijoitetut suojajoukot olivat ensimmäisinä vastaanottamassa Neuvostoliiton hyökkäystä. Suojajoukkojen vahvuus oli noin 21500 miestä, ja niiden tarkoituksena oli viivyttää vihollista, kuluttaa sen voimia ennen ratkaisutaisteluita ja hankkia tietoja. Joukot oli jaettu alueellisten puolustusvastuiden mukaan Uudenkirkon, Muolan, Lipolan ja Raudun ryhmiin. Kannaksella suojajoukot saivat vastaansa Neuvostoliiton 7.armeijan etulinjan kuusi divisioonaa, noin 120 000 sotilasta.

Osa joukoista joutu nopeasti kontaktiin vihollisen kanssa. He huomasivat pelon vääräksi. Motorisoidut venäläisjoukot etenivät varovasti sen sijaan , että olisivat käyttäneet hyväkseen nopeita etenemismahdollisuuksia. Tällainen olisi ollut jo ensimmäisenäpäivänä, kun neuvostojoukot pääsivät kahden suomalaisryhmän valiiin. Samalla toinenkin olettamsu osoittautui vääräksi, vihollinen ei karttanut metsiä. Muolaan ja Lipolan ryhmien väliin päässyt venäläisosasto eteni juuri metsää pitkin. Se ei kuitenkaan käyttänyt asemaansa hyväkseen kiertämällä suomalaisten selkään.

Jo ensimmäisenä taistelupäivänä käytiin kovia taisteluita, Itä-Kannakselle Raudun ryhmän alueella Karjalan omista miehistä koottu Er,P6 torjui kiivaissa taisteluissa panssarivaunujen tukeman läpimurtoyrityksen. Suomalaisjoukot vetäytyivät taistellen lähes koko rajan mitalta suojaten siviilien evakuoimista ja varmistaen selustansa. Suojajoukot polttivat vetäytyessään kylät, jotta viholliselle ei jäisi ruokaa eikä taloja yösijoiksi.

Neuvostoliitto aloitti ilmapommitukset ensimmäisenä aamuna. Tällainen totaalinen sodankäynti, jossa hyökättiin myös siviilejä vastaan, oli aluksi suomalaisille ihmettleyn aihe eikä ilmahölytyksiä heti otettu todesta. Poliisi saikin hätistellä kaduilla tilanteen kehtittymistä seuranneita ilmasuojiin.

Ensimmäisen pommiryöpyn niskaansa sai Viipuri, jonka pommikoneet tavoittivat klo 9 vaatien yhdeksän uhria. Helsingissä annettiin ilmahälytys klo 9.15. Kaupungin yllä lentäneet pommikoneet sylkivät sisuksistaan lehtolehtisiä ja pommittivat Malmin lentokenttää. Tuhoisin pommitus kohdistui Helsinkiin noin klo 14.50. Pilviverhon takaa iskeneet yhdeksän konetta yllättivät kaupungin vain puoli tuntia sen jälkeen, kun aamulla annetun ilmahälytyksen vaara ohi-merkki oli annettu. Pommituksen uhreina kuoli Helsingissä 91 ihmistä. Kaikkiaan Neuvostoliitto teki sodan ensimmäisenä päivänä 140 pommituslentoa 16 paikkakunnalle, ja pommituksissa sai surmansa 110 henkeä.

C.G.E. Mannerheim oli toiminut puolustusneuvoston puheenjohtajana vuodesta 1931. Valtiojohto, ennen kaikkea presidentti P.E.Svinhuvud, oli järjestänyt neuvoston siten, että vuodesta 1919 hävityst presidentinvaalista lähtien päivänpolitiikasta sivussa ollut Mannereheim pääsisi mukaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiöön. Puolustusneuvosto teki esityksiä Suomen puolustusvalmiuden kehittämisestä. Sillä ei ollut päätäntävaltaa asioihin, mutta oli sovittu, että sen johtaja siirtyisi mahdollisen sodan syttyessä puolutusvoimiesn ylipäälliköksi. Samana päivänä kun sota sytti, Kallio pyysi Mannerheimiä vastaanottamaan puolustusvoimien ylipäällikyyden. Mannerheim suostui.

Lähdeaineisto Illkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä 978-952-220-706-7

Marraskuun 30. päivän aamu

Viipurilaiset olivat heräilleet uuteen työpäivään tavalliseen aikaan. Pakkasta oli muutama ast, ja maa oli kuurassa. Pikkuåuodit ja isommat kauppaliikkeet availivat oviaan. Punaisenlähteentorilla vallitsi tuttu aamuhyörinä. ”Siellä tarjottiin mitä erilaisinta tarvekalua ja tarpeetonta rihkamaa, koristetta kaikenlaista, valmista vaatetta ja kangasta, kenkää, saapasta, remeliä ja muuta nahkatavaraa, huovikasta ja koivistolaista karvahattua, sivakkaa ja sauvaa, potkukelkkaa, rekeä ja reslaa, puutiinua ja saviruukkua, huuliharppua ja savikukkopilliä – mitä tahansa”.

Kello 8.52 hälytyssireenien vuoroon nouseva ja vuoroon laskeva ääni ilmoitti ilmavaarasta. Ensimmäiset hopeanväriset koneet lähestyivät kaupunkia idästä päin. Siipien alapinnassa oleva suuret punaiset tähdet erottuivat selvästi. Pilvikerros roikkui alhaalla,ja koneet olivat päässeet lentämään kaupungin ylle lähes huomaamatta. Ne lensivät niin matalalla, että ihmiset jäivät seisomaan ja tuijottamaan taivaalle, ennen kuin tajusivat suojautua talojen rappukäytäviin tai puistoihin kaivettuihin sirpalesuojiin.

Mistä oikein oli kysysmys? Eihän mitän sotaa ollut olemassa, ei sellaisesta ainakaan ollut kerrottu radiouutisissa. Hälytyssireenien ääni kantautui jopa Viipurinlahden saariin asti, niin myös Kaupposensaareen. ”Kaupungist päin rupes kuulumaa pahan iänn, semmone ulvomine, mitä mie en olt enne millokaa kuult. Oikei rupes pelottammaa”, muisteli Kalevi Raulisto myöhemmin.

Ennen puoltayötä painetuista sanomalehdistä ei sotauutisia tietenkään vielä löytynyt. Karjala-lehden etusivun ilmoitus tiedotti Viipurilaisen osakunnan entisille ja nykyisille jäsenille, että Pyöreässä Tornissa pamahtaa klo 20.30. Perinteeseen kuuluu juhlia Viipurin pamausta, josta nyt oli kulunut päivälleen 444 vuotta. Yleisesti tunnetun kansantarinan mukaan suuri räjähdys karkotti marraskuun 30. päivänä 1495 venäläisen ssotajoukon Viipurin porteilta. Räjähdyksen oli aiheuttanut Viipurin linnan komentaja Knut Pose asettamalla ruutipanoksen linnan yhden tornin alle.

Viipurin pamauksen merkkipäivää oli monessa porvarisperheessa tapana viettää illanistujaisten merkeissä. Makeistehtailija Wodemar Winner, vanhanpoika, oli saanut kutsun Erkki Pyhänojan perheen luo, joka asui samassa Myllyaukion kivitalossa. Samalla vietettäisiin myös perheen kaksivuotiaan Antti-pojan nimipäivää. Jo edellisenä päivänä Winner oli käynyt ostamassa pojalle lahjaksi suuren pehmeän nallen.

Vain hyvin pieni ja valikoitu joukko kaupungissa tiesi, että puna-armeijan joukot olivat aloittaneet aamulla sotatoimet. Yksi heistä oli Viipurissa melkein koko upseeriuransa ajan asunut kenraaliluutnantti Harald Öhqvist. Kello 7.30 hän sai tiedon, että venäläiset olivat puolisen tuntia aikaisemmin avanneet tykkitulen koko rajan mitalta. Tiedon saatuaan hän käski välittömästi nostamaan Suomen sotalipun Viipurin torniin. Öhqvist oli koko 1930-luvun ollut varma siitä, että jos sota Neuvostoliiton kanssa syttyisi, ratkaisut tapahtuisivat Karjalan kannaksella. Vuosien mittaan hän tutustui alueen maantieteeseen niin tarkasti, että ”tunsi lopulta sen polutkin”.

Sotatoimien alkaminen ei ollut Harald Öhqvistille yllätys. Kapteeni Reeino Hallamaan radiotiedustelu oli siepannut sähkösanoman, jonka mukaan venäläinen panssariprikaati oli saanut hyökkäyskäskyn. Sen piti heti marraskuun 30. päivän aamulla edetä tykistön tukemana Suomen rajan yli. Myös jokaisen idästä länteen johtavan tien suunnassa oli asemissa vähintään yksi neuvostodivisioona. Karjalan kannaksella hyökkäsi 7. Armeija, johon kuuluvan 19. Armeijakunnan piti valloittaa Viipuri neljässä päivässä. Upseeristo oli saanut tiukan ohjeen: Helsinkiin olisi sopiva saapu Stalin 60-vuotispäivään 21.12 mennessä.

Kun hälytyssireenit alkoivat ulvia, Öhqvist käveli linnansillalla kohti esikuntaansa.”Ihmiset olivat hämmästyneen näköisiä ja tuijottivat taivaalle. Sanoin rauhallisesti lähinnä seisovalle, että nyt on tosi kysymyksessä ja että he tekivät viisaammin hakeutuessaan pommisuojiin. Useimpien näytti olevan vaikea sitä uskoa. Heti kohta,kun olin linnassa ehtinyt omaan huoneeseeni, alkoi kuulua ilmatorjuntatykistön ja konekiväärien tulta. Kello oli silloin 9.19.

Illalla evakuoitiin Viipurista kaikki armeijakunnan esikunnan upseerien ja aliupseerien perheet. Heidät vietiin armeijan autoilla Lappeenranna-Luumäen alueelle. Öhqvist jäi yksin perheen Etelävallin huoneistoon, minne hän majoitti myös II Armeijakunnan tykistökomentajan, eversti Georg Schaumanin.

Lähdeaineisto Antero Raevuori Hyvästi, Viipuri ISBN 976-952-492-809-0

Cajanderin hallitus eroaa

400 000 Karjalan eteläosan ja Koillismaan rajaseudun asukasta menetti kotinsa.


Sodan alettua Cajanderin hallitus erosi, ja työtä jatkoi kokoomushalitus, jossa olivat mukana kaikki merkittävät puolueet, paitsi IKL. Pääministerinä oli Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti edistyspuolueesta, maanviljelijän poika Huittisista, teräväälyiseksi sekä luonteeltaan tyyneksi ja asialliseksi tunnettu mies, joka iältään oli 50 vuotias ja täysissä voimissaan. Oltuaan vuodesta 1923 Suomen Pankin johdossa Ryti oli viisain toimin, ulkomaillakin arvostettuna finanssimiehenä auttanut ratkaisevasti maataan selviytymään taloudellisista vaikeuksista muun muassa 1930-luvun pulakautena. Ennen toista maailmansotaa Ryti tunnettiin Englannin ja Yhdysvaltain ystävänä; kommunismia hän vihasi, eikä hän hyväksynyt myöskään Saksan kansallissosialisteja.


Muu kuin talouspolitiikka ei ollut erikoisesti kiinnostanut Rytiä, ja kun häntä pyydettiin pääministeriksi, hän aluksi epäröi. Oli luonnollisesti vaikea siirtyä Suomen Pankin pääjohtajan rauhallisesta virkahuoneesta äärimmäisen raskaaseen poliittiseen tehtävään. Otettuaan sen kuitenkin vastaan Risto Ryti kantoi vastuunsa uskolisesti ja uhrautuvasti vaikka joutui tekemään toisen maailmansodan aikana vaikemman tyän, ”mitä historiamme varrella kukaan aseeton Suomen mies on suorittanut”, kuten Edwin Linkomies kirjoittaa, tietysti johtoasemia tarkoittaen.


Ulkoministeriksi nimitettiin hieman yllättävästi Väinö Tanner, jonka ehkä luultiin herättävän vasemmistolaisena luottamusta Kremlissa. Se oli erehdys: oikeistosoisalisti oli pahinta, mitä siellä tiedettiin. J.K.Paasikivi toimi salkuttomana ministerinä. Uusi hallitus otti alusta pitäen tavoitteekseen rauhan palauttamisen, mutta Moskova ei ollut aluksi tietävinään Rytin hallituksesta.


Stalin oli näet koonnut Suomelle oman mielensä mukaisen hallituksen vuoden 1918 pakolaisista pääministerinä Otto Ville Kuusinen. Muut ministerit eivät olleet Suomessa kovin tunnettua väkes, kun Stalin teloituttu lähes kaikki vähänkin edustavat emingrantit. Kuusisen hallitus esitti julistuksessaan uudistusohjelman hamasta kahdeksantuntisesta työpäivästä aina valtionmuodon kansanvaltaistamiseen. Molemmat oli kyllä toteutettu Suomessa jo kauan sitten, mutta kansanvallasta oli Neuvostoliitossa tietenkin toinen käsitys kuin meillä.


Kuusisen hallitus ilmoitettiin kootun Suomessa, Terijoen rajapitäjässä ja joulukuun 2.päivä 1939 se solmi avunantosopimuksen Neuvostoliiton kanssa. ”Suomen kansanhallitus” luovutti sopimuskumppanilleen ne alueet, joita Stalin oli vaatinut Moskovan neuvotteluissa, ja sai vastineeksi puolen Itä-Karjalaa. Sopimustekstin mukaan tämä täytti ”Suomen ja Karjalan kansojen vuosisataiset toiveet”. Terijoen hallitukselle annettiin myös ”kansarmeija”, joka vapauttaisi Suomen työväen yhteistyössä puna-armeijan kanssa. Kuusisen demokraattisen hallituksen pääviholliseksi julistettiin Väinö Tanner, jonka väitetään olleen Moskovan neuvottelujen ”paha henki” ja ”Suomen kansan kavaltaja”.


Suomalaiset näkivät nyt selvästi, että maastamme aioittiin tehdä neuvostotasavalta tai Stalin vasallivaltio, ja tämä lujitti erikoisen tehokkaasti kansakunnan päätöstä puolustaa riippumattomuuttaan. Muuten Terijoen hallitus herätti vuosisataisten toiveiden ja kansanvallan toteuttamisesta huolimatta vain vihaa ja katkeraa hilpeyttä. Otto Ville Kuusisen nimi ei sytyttänyt enää juuri ketään. Stalin puolestaan pitäytyi muutaman viikon ajana hänen kanssaan tehtyyn sopimukseen, mutta tammikuun lopulla Terijoen kabinetti heitettiin kursailematta yli laidan kuten herra Petteri arkkiveisussa.


Terijoen hallituksen muodostamisen on epäilty perustuneen Kuusisen ja hänen ystäviensa optimismiin, mutta miten he olisivat uskaltaneet tehdä tällaisen aloitteen? Täytyy aina muistaa, mikä mies Stalin oli. Jos taas aloite oli kotoisin Kremlistä, ministerin tehtävästä kieltäytyminen olisi merkinnyt kuolemaa. Terijoen hallituksen jäseniä ei siis voitane moittia juuri muusta kuin yliampuvasta ohjelmajulistuksesta, mikä oli selvästi heidän työtään. Heitä ei sentään teloitettu,vaikka he olisivat Stalinin kannalta katsoen oikeastaan ansainneet sen.



Lähdeaineisto Pnetti Virrankoski Suomen historia 2 951-746-342-1

Talvisodan alku

Suomi joutui toiseen maailmansotaan marras-joukuun vaihteessa 1939. Neuvostoliiton ehdottomiin aluevatimuksiin ja -vaihtoihin ei suostuttu, minkä seuruaksena Neuvostoliitto hyökkäsi torstaina 30.11.1939 ilman sodanjulistusta. Sen maajoukot ylittivvät Suomen rajan koko pituudelta sisämaata kohti johtvien teiden suunnassa. Useat Suomen kaupungit joutuivat lentopommitusten kohteeksi.

Neuvostoliitolla oli sekä miehistö- että materiaaliylivoima. Tilanne pysyi samana koko sodan ajan, mutta räikeimmillään tilanne oli sodan alussa. Tätä kuvaa esimerkiksi se, että talvisodan alkaessa suomalaisella tykistöllä oli käytettävissään 270 000 ammusta. Puna-armeija olisi saattanut käyttää saman määrän yksittäiseen suureen tykistökeskitykseen. Ajan vaatimuksia vastaavia panssarivaunuja Suomella oli sodan alkaessa 10, vastustaja pystyi mobilisoimaan 300-kertaisen määrän panssareita. Myöskään toimivaan panssarintorjuntakalustoa ei juuri ollut. Pääase oli Boforsin valmistama 37 mm:n tykki, jonka panssarinläpäisykyky oli 30 mm:n luokkaa. Tämä riitti talvisodan alussa useimpia Neuvostoliiton panssareita vastaan, mutta tkkejä oli vain vajaat sata.

Panssarit olivat Neuvostoliiton armeijassa tärkeässä roolissa, sillä sen pyrki nopeasti läpimurtoihin. Moottorivoimalla liikkuva armeija ja runsas panssareiden käyttä tukivat tätä tavoitetta. Suomi kävi vihollisen tankkeja vastaan Molotovin cocktailein, joita pullotettiin Rajamäen tehtaalla talvisodan akan yli puoli miljoonaa. Kylmäpäiset taistelijat heittivät polttopullon vihollisvaunun moottorin ilmanottoaukkoon. Kaikkein kylmäverisimmät odottivat kuopassa jakun panssarivaunun moottori huusi vieressä, jumittivat puuparrulla sen telaketjut.

Suuren naapurimaan ylivoima oli yhtä hurja muillakin osa-alueilla. Suomen armeijan miesvahvuus oli noin 290 000 miestä, joista 250 000:lle pystyttiin jakamaan aseet. Neuvostoliitolla oli noin 460 000 sotilasta. Eräs heikkous suurella naapurimaalla oli: Stalin oli vainoissaan ”puhdistanut” ankaralla kädellä myös armeijan johtoa. 1930-luvulla kaikkiaan noin 30 000 puna-armeijaan kuuluvaa oli joutunut vainojen uhriksi. Erityisen kovalla kädellä kohdeltiin sotalaitoksen ylintä johtoa, esimerkiksi 186 divisioonan komentajasta loppunsa kohtasi 154. Niinpä talivosodan alkaessa suuri osa sotilasjohtajista oli vähemmän kokeneita.

Suomi oli valmistautunut hyökkäykseen linnoittamalla Laatokalla kannaksen yli Suomenlahdelle kulkevan pääaseman, jota myöhemmin on kutsuttu myös Mannerheim-linjaksi. Tämän seman eteen oli sijoitettu 21 000 miehen vahvuiset sotajoukot. Lisäksi Laatokan koillispuolelle oli sijoitettu reilummin joukkoja. Tästä pohjoiseen, aina Jäämerelle asti, puolustuksesta vastasivat vain yksittäiset pataljoonat ja komppaniat. Neuvostoliiton hyökkäys yllätti, se alkoi kaikkien Suomen johtavien teiden suunnassa yhtä aikaa, ja suomalaiset joutuivat vetäytymään heti kymmeniä kilometrejä koko rajan piituudella. Suojajoukot vetäytyivät pääasemaan. Myös muualla talvisodan ensimmäinen viikko oli lähinnä suomalaisten vetäytymistä. Ylipäällikkä Mennerheim sai kuvan, että miehet eivät halunneet taistella.

Joulukuun toisella viikolla puna-armeijan hyökkäys kannaksella pysäytettiin pääaseman eteen. Vihollinen lähestyi monessa kohdassa tärkeitä maan- ja rautatieristeyksiä, jotka olisivat tarjonneet joukoille uomia suoraan asutuskeskuksiin ja mahdollisuuden suomalaisten huoltokuljetusten katkaisemiseen. Tässä tilanteessa eversti Paavo Talvela päätti ottaa aloitteen käsiinsä ja hyökkäsi Tolvajärvellä vihollista vastaan voittaen tämän tärkeän taistelun. Joukkojen mieliala kohosi, ja menestystä serurasi sarja torjuntavoittoja, joista tunnetuin on Raatteen tien taistelu.

Neuvostoliiton tavoitteen oli hyökätä Suomen kapeimman kohdan poikki Ouluun ja katikaista maa kahtia. Etelässä suunnitelmiin kuului suurimpien asutuskeskusten valtaus. Lopullisena tavoitteena oli koko maan miehittäminen. Koko ajan Stalinnille olennaista oli Hangon saaminen. Toisen maailmansodan tilanteessa Hanko oli tärkeä turva Neuovostoliiton asemalle Suomenlahden pohjukassa ja erityisesti Leningradille. Suomen alueen valtaaminen olisi antanut Neuvostoliitolle turvan Saksan uhkaa vastaan. Puna-armeijan johto oli suunnitellut valloittavansa Suomen salamavauhtia, kolmessa viikossa. Joulukuun lopussa 1939 oli kuitenkin selvää, että näin ei tulisi tapahtumaan.

Suomen taistellessa yksin suurta vihollista vastaan Iso-Britannia ja Ranska pohtivat joukkojen lähettämistä Suomen avuksi. Liittoutuneet pelkäsivät Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua ja halusivat varmistaa Ruotsin rautamalmin omaan käyttöönsä. Ruotsi kuitenkin pelkäsi Saksan hyökkäystä, jos rautamalmitoimitukset sinne loppuisivat. Myös Suomi halusi pitää Saksan erossa asiasta, ja niin länsivaltojen apu jäi tulematta. Ruotista tuli Suomen tueksi kuitenkin tuhansia vapaaehtoisia, jotka oli varustettu hyvin.

Sodan ensimmäisen viikon vetäytyminen oli joulukuun loppuun mennessä vaihtunut sisukkaaksi puolustustaisteluksi. Vihollisen eteneminen oli pysäytetty. Sotaponnistelujen ja torjuntavoitoista sotasaaliiksi saatujen asien ja muun materiaalin ansioista Suomen sotavoima oli suurimmillaan joulukuun lopulla 1939. Taisteluissa koitti seesteisempi hetki. Suomi oli saanut torjuttua ensi-iskun, ja Neuvostoliiton korkeimmassa johdossa mietittiin uusia juonia Suomen nujertamiseksi.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 979-952-220-706-7

Puna-armeija hyökkää

Helsingin pommitukset. Kuvassa palaa Abrahaminkadun ja Lönnrotin kadun kulmatalo

Neuvostoliitto oli jo keväästä 1936 alkanut varautua sotaan Suomea vastaan, mutta lopullinen päätös sotatoimien aloittamisesta tehtiin vasta lokakuun lopulla 1939. Maan yleisesikunnalla oli sotaa varten valmis operatiivinen suunnitelma, joka perustui realistiseen arvioon Suomen puolustuskyvystä. Suunnitelma oli kuitenkin nopeita toimia vaatineen Stalinin mielestä ylimitoitettu, minkä vuoksi hän hylkäsi sen. Suomen-operaatio siirtyi Leningradin sotilaspiirin tehtäväksi.

Neuvostoliitto alkoi keskittää lisäjoukkoja Suomen rajan tuntumaan jo Moskovan neuvottelujen aikana. Leningradin sotilaspiirin komentaja K.A.Merenskov sai käskyn kiihdyttää valmisteluja. Hyökkäys piti aloittaa mahdollisimman nopeasti. Kaikesta kiirehtimisestä huolimatta valmistelut veivät vajaan kuukauden.

Neuvostoliitto käynnisti Suomea vastaan myös voimakkaan progandasodan, jolla pyrittiin vaikuttamaan sekä oman maan että muiden maiden yleiseen mielipiteeseen. Progandan tavoitteena oli osoittaa, että suomalaiset olivat joutuneet sotakiihkon valtaan. Leningradin radion kuuluttaja totesi: ”Annetaanpa suomalaisten narrien nähdä, että 180 miljoonaa lakaisee maan pinnalta sellaiset houkat, jotak eivät ymmärrä antaa meidän olla rauhassa.”

Moskovan hämäystaktiikkaan kuuluivat myös Mainilan laukaukset, jotka NKVD:n S.A. Guglidze ammutti 221. tykistörykmentin patterilla 26. marraskuuta 1939 Leningradista saamansa käskyn mukaisesti. Koska patteri sijaitsi Mainilan kylän pohjoispuolella, näytti siltä kuin tulitus olisi tullut Suomen puolelta.

Mainilan laukaukset olivat neuvostojohdon syy sanoa isti maiden välinen hyökkäämättömyyssopimus. Viimeisen esteen etiketin mukaiselta sotaan ryhtymiseltä Neuvostoliitto poisti 29. marraskuuta, jolloin se ilmoitti katkaisevana diplomaattiset suhteet Suomeen. Moskovan neuvottelujen katkeaminen ei ollut herättänyt Suomessa suurta levottomuutta. Monet uskoivat, että Neuvostoliitto oli vain hämännyt. Marraskuussa monet evakkoon lähteneet palasivat kotiseudulleen, ja koulut avattiin jälleen.

Sotilaallisesti Suomi valmistautui puolutussotaan. Rauhanaikaiset puolustusvoimat siirrettiin suojajoukkoryhmitykseen, ja liikekannallepano toteutettiin ylimääräisten harjoitusten nimella 10. lokakuuta alkaen. Näin suomalaiset joukot ehtivät rauhassa siirtyä puolustusasemiinsa sekä parantaa koulutustasoaan ja varustuksiaan.

Myös kesällä 1939 vapaaehtoisten voimin käynnistetty Karjalan kannaksen linnoitustyö eteni. Panssariesteiden lisäksi rakennettiin korsuja ja taisteluasemia. Pääasemaan eli Mannerheim-linjalle ehditiin marraskuun loppuun mennessä rakentaa ja osittain kunnostaa noin 150 betonista konekivääri- ja tykkikorsua.

Marraskuun puolivälin jälkeen usko sodan syttymiseen horjui jo niin paljon, että Suomen poliittinen johto harkitsi joukkojen osittaista kotiuttamista.Varmuus itänaapuri aikeista saatiin vasta aamuvarhaisella 30. marraskuuta 1939, jolloin neuvostotykistö avasi tulen rintamilla ja ensimmäiset punatähtiset pommituskoneet ilmestyivät Suomen taivaalle. Puna-armeijan joukot alkoivat vyöryä Suomeen koko itärajan pituudelta.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Helsinkiä pommitettiin

Suomen alueelle pakkolaskun tehnyt venäläinen kaukopommituskone suomalaisten tutkittavana. Se on tyyppiä DB-3.

Loka-marraskuun vaihteessa puna-armeijan yksiköt saivat käskyn rakentaa viestiyhteyksiä rajalle ja valmistautua jatkamaan niitä rajan yli Suomen puolelle. Tätä on pidetty varmana merkkinä siitä, että hyökkäys Suomeen oli jo päätetty korkeimmalla tasolla Kremlissä. Ilmavoimien siirtoja on pidetty vielä parempana todisteena. 7.11.1939 sai 6. raskas pommitusrykmentti käskyn siirtyä ylijohdon reservistä Moskovan alueelta Leningradin läheisyyteen. 14.11. siirto oli suoritettu ja illalla 17.11. tuli hyökkäys käsky. Koneiden piti olla lähtövalmiina 19.11. klo 7.00 aamulla. Rykmentin tehtävä oli pommittaa lentokentillä olevia koneita ja kenttiä ja niiden kiinteitä laitteita Puumalan, Mikkelin, Joroisten, Kuopion ja Iisalmen alueella ja matkalla kohteisiin. Asutuskeskusten pommittaminen oli kielletty.

Hyökkäyskäskyä ei tullut ja synnä tähän pidetään sitä, ettei maavoimien keskitystä ollut saatu vielä loppuun suoritetuksi. Leningradissa pidettiin 14.11. kokous, jossa todettiin, ettei eri aselajien yhteistoiminnan suunnittelusssa ollut onnistuttu. 21.11.1939 Leningradin sotilaspiirin sotaneuvosto ilmoitti, että hyökkäys alkaisi kyllä marraskuun aikana,mutta siitä annettaisin aikanaan lopullinen käsky. 6. pommitusrykmentin DB-3 koneet saivat hyökkäyskäskyn 29.11., mutta seuraavana päivänä ne eivät huonon sään takia päässeet kentiltä.

Itämeren laivaston ilmavoimien onnistui nousta ilmaan ja tulla Helsingin päälee 30.11.1939. Klo 9.15 Virosta startannut E.N. Preobrazenskin kolmen DB-3 koneen parvi läysi suomalaiset panssarilaivat Turun saaristossa ja pommittivat niitä ilman tulosta. Klo 11.24 se ilmoitti haivainnoistaan 1. lentorykmentille. Kysymyksessä oli Itämeren laivaston 1. miina-torpedorykmentti, joka kunnostautui myöhemmin Saksan vastaisessa sodassa niin, että se korotettiin kaartin rykmentiksi. Preobrazenskistä tuli sotien jälkeen Tyynemeren laivaston ilmavoimien ja sitten merivoimien kaikkien ilmaovoimien komentaja. Ainakin hänellä oli tuon aselajin upseereista pitkäaikaisin sotakokemus.

Samana aamun 30.11.1939 klo 9.15 Suomenlinnan ilmavalvontakeskus hälytti ilmatorjunnan etelästä kuuluvan surinan takia. Pilvien yläpuolella lensi kohti kaupunkia kolme Tupolev SB-2 pommikonetta. Tuo kone oli vähän pienempi ja hitaampi kuin Iljushin DB-3. Edellinen oli pika-, jälkimmäinen kaukopommittaja. SB-2:ssa oli vain yksi konekivääri edessä, kun taas jälkimmäisessä koneessa oli takana rungon yläpuolella lasikuvun alla toinen konekivääri. Kumpaisessakin koneessa oli kolmen hengen miehistö: ohjaaj, tähysätjä ja konekivääriampuja. Heistä joku saattooi olla nainenkin. Rykmentin vahvuus oli 32 konetta. Nuo kumpaisetkin koneet olivat tuotannossa 1938-39, joten ne olivat uusinta kalustoa.

Vastaava suomalaisten käytössä ollut kone oli englantilainen kaksimoottorinen ja kolmen lentäjän miehittämä Bristol Blenheim. Sitä oli hankittu 18 ja sitä saatiin sodan aikana 22 lisää. Näistä menetettiin 11. Venäläinen hävittäjä ampui alas 6 ja 5 tuhoutui onnettomuuksissa, lensi huonossa säässä maaha tai päin kalliota. Kaksi koneista tuhoutui kun moottori pysähtyi startissa ja kone meni metsaan että ryskyi. Miehistöstä kaatui sai sai surmansa 17, 15 selvisi hengissä. Yksi koneista syöksyi Pohjanmereen, kun suomalaiset lentäjät toivat sitä Englannista Suomeen.

Bristol Blenheim oli hyvin nopea ja siksi siinä oli vain yksi pienikaliberinen konekivääri. Luotettiin siihen, etteivät vihollishävitätjät pysy sen vauhdissa. Kyllä ne pystyivät sen tavoittamaan. Koneessa oli kuitenkin niin vahva runko, että se kesti nopean syöksyn alas maan tuntumaan matalalentoon. Silloin se pääsi irtautumaan vihollisesta. Pommeja se pystyi kantamaan vähän ja sitä käytettiin paljolti tiedusteluun ja ilmavalokuvaukseen. Oli venäläisten yleisimminä käyttämällä SB-2-koneellakin heikkoutensa. Se oli helppoa riistaa hävittäjille, sillä sen moottorit ja polttoainesäiliöt syttyivät helposti tuleen. Sitä paitsi sen miehistö oli sijoitettu kapeaan runkoon sen verran etäälle toisistaan, että heidän oli vaikea pitää yhteyttä keskenään ja toimia yhdessä.

Suomalaiset hävittäjät pudottivat sodan aikana 102 SB-pommittajaa ja DB-3 koneista 49. Jälkimmäisistä luutnanttti Jorma Sarvanto ampui neljässä minuutissa alas kuusi Utin eteläpuolella, kun ne palasivat pommittamasta Kuopiota. Se tapahtui 6. tammikuuta 1940.

Ensimmäisenä sota-aamuna yhdeksän jälkeen tulleet kolme SB-2-konette lensivät hyvin matalala ja pudottivat pommeja Malmille, Pasilaan ja Tikkurilaan. Niden tehtävänä oli ilmeisesti iskeä Malmin lentokentälle ja tuhota sinne mahdollisesti sijoitetut hävittäjät. Yksikään pommi ei pudonnut kentälle eikä sielä hävittäjiäkään ollut.

Toinen itämerenlaivaston ilmavoimien parvi menetti Helsingin alueella noin klo 11 DB-3-koneen ja toisen Hangon lähettyvillä klo 12.30 Russarön patteria Hangon edustalla, toisen lentorykmentin 12 SB-2konetta klo 10.30 Santahaminan eteläkärkeä, jossa oli merilentoasema. Venäläiset pyrkivät aluksi tuhoamaan kaupungin ilmapuolustuksen käytössä oleva hävittäjät ja lentoasemat. Ilmatorujuntatykit avasivat tulen ja yksi hyökkäävistä koneista, syöksyi mereen Santahaminan itäpuolella. Pommit surmasivat 15 suomalaista.

Panssarilaivojen kimppuun lähetettiin klo 12.30 kahdeksan DB-3-konetta. Ne lensivät Kalllbogagrundin ja Hangon kautta Högsåran ankkuripaikalle, mutta totesivat sen tyhjäksi. Väinämöinen ja Ilmarinen olivat siirtyneet Nauvon saaristoon Lohmin ankkuripaikalle. Koneiden varamaaliksi oli määrätty Helsingin satama. Iltapäivällä koko merialueen kattoi pilvipeite, joka oli 1300 metrin korkeudessa. Pilvissä olevastan aukosta lentäjät kuitenkin näkivät allaan sataman ja laivoja. He pudottivat tätä maalia kohden klo 14.59 koko pommilastinsa eli viisitoista 500 kg:n ja kolmekymmentä 100 kg:n pommia. Lentäjät ilmoittivat nähneensä kahdessa laivassa tulipalon ja neljä- tai visikerroksisen satamarakennuksen olevan tulessa. Suomalaisen ilmatorjunnan kranaatit räjähtivät oikeassa korkeudessa mutta koneiden oikeassa puolella, niin että osumia ei tullut. Koneet lensivät Hietalahden satama-alueen yli kkohti pohjoiskoillista.

Ilmahälyytys annettiin Helsingissä pommien jo putoillessa eivätkä ihmiset ehtineet suojiin. Hietalahden torin laidassa olevan Teknillisen korkeakoulun kookas ja edustavan näköinen rakennus sai osumia ja vaurioitui pahasti. Venäläiset lentäjät eivät siis kuulleet sitä eduskuntataloksi tai valtioneuvoston kansliaksi, niin kuin suomalaiset olivat kuvitelleet. He pitivät sitä jonkinlaisena makasiinina.

Kalevankadun 11:n kaasunaamarikokoomossa kuoli 11 naistyäntekijää. Paljon pommeja putosi linja-autoaseman läheisyyteen ja ihmisiä kuoli sielläkin. Vielä illan pimeydessä ja yöllä paloi taloja Lönnrotinkadun ja linja-autoaseman välisellä alueella. Kaikkiaan kuoli päivän pommituksissa Helsingissä 91 henkeä, vaikeasti haavoittuneita oli 36 ja lievästi haavoittuneita parisataa.

Lähdeaineisto Veijo Meri Suurta olla pieni kansaa ISBN 961-1-14397-2

Talvisodan ja jatkosodan kielletty historia osa6
http://www.youtube.com/watch?v=ysT2lnKU0ZM

Talvisodan ja jatkosodan kielletty historia osa7
http://www.youtube.com/watch?v=GVYb72smXZk

Talvisodan ja jatkosodan kielletty historia osa8
http://www.youtube.com/watch?v=Ei2WpuxK8gY

Talvisodan ja jatkosodan kielletty historia osa9
http://www.youtube.com/watch?v=V3FSTGqvovk

Talvisodan ja jatkosodan kielletty historia osa10
http://www.youtube.com/watch?v=txTQNJu9MRE

Talvisodan ensimmäinen päivä
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/talvisodan_ensimmainen_paiva_43369.html#media=43408

Talvisota
http://fi.wikipedia.org/wiki/Talvisota

Talvisodan pommitukset Helsingissä
http://fi.wikipedia.org/wiki/Talvisodan_pommitukset_Helsingiss%C3%A4

Talvisodan ensimmäinen päivä
http://blogit.mtv.fi/kaupunkilainen/2009/11/29/talvisodan-ensimmainen-paiva-helsingissa/

Talvisodan syttyminen
http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Talvisodan_syttyminen_30111939.htm

Talvisota

http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Talvisota.htm