Kielitaistelu katkerimmillaan

Leo Mechelin

Kielitaistelu hallitsi Suomen sisäpolitiikkaa vielä 1880-luvulla, mutta Suomen kielen voitto alkoi jo olla näkyvissä. Vuoden 1865 kieliasetus ei ollut tyydyttänyt suomenmielisiä, ja 1877-78 he arvostelivat valtiopäivillä senaatti ankarasti, kun se ei ollut pyrkinyt edistämään edes tässä asetuksessa osoitettuja vaatimattomia tavoitteita. Vuoden 1882 valtiopäivillä säädyt saivat lausua sanansa virkakieliasian ratkaisusta ja olivat kovin erimielisiä. Yrjö Koskinen pyrki tämän jälkeen hankkimaan suomen kielen asemaa vahvistavan asetuksen nojautumalla fennomaanien ystävänä pidettyyn kenraalikuvernööri Heideniin ja keisariin.

Liberaaleihin kuuluvat prokuraattori Robert August Montgomery piti ”Pietarin tien” käyttö' autonomialle vaarallisena ja huomautti, että suomen kielen julistaminen toiseksi viralliseksi kieleksi edellytti valtisäätyjen päätöstä. Montogomery vetosi kantansa perusteluksi vuoden 1734 lain kohtaan, jossa kiellettiin ”vieraan kielen” käyttö oikeudenkäynnissä. Fennomaanit repäisivät vaatteensa kuultuaan suomen olevan vieras kieli, mutta laki määräsi todellakin selvästi ruotsin virkakieleksi. Pirkko Rommi katsoo, että Montgomeryn menettelyssä, jota Leo Mechelin tuki ”oli kyse liberaalien perustuslaillisesta Venäjän politiikasta eikä suomen kieltä vastustavasta kielipolitiikasta”. Kiista johti kompromissiin; suomen kielen asemaa oikeudenkäytössä parannettiin 1883 asetuksella, mutta sitä ei julistettu viralliseksi kieleksi.

Seuraavina vuosina G.Z. Yrjö-Koskinen, jolla oli tämä nimi vuodesta 1882, säilytti jyrkän poliittisen linjansa ja oli muuten solidaarinen keisaria kohtaan. Niinpä senaattiin nimitettiin lisää fennomaaneja. Suomen kielen käyttöä virastoissa lisättiin jälleen 1986-87 annetuin asetuksin, mutta varsinaista virallista kieltä siitä ei vieläkään tullut. Tämä alkoi nyt olla pelkkä arvovaltakysymys, sillä suomen kielen asema virkakielenä oli kohentunut siinä määrin, että virkoja ei saanut, ellei osannut suomea. Tosin viranhakijalle annettu kielitodistus ei aina taannut sitä, että asianomainen pystyi käytännössä kirjoittamaan kaiken tarvittavan suomeksi.

Täydellisen ja näkyvän voiton viipyminen suututti jyrkimpiä fennomaaneja. Yrjö-Koskinen ja hänen kumppaninsa kuulivat 1870-luvun lopulta lähtien olevansa saamattomia vanhoja herroja nuorten radikaalien rynnistäessä kentälle. Heidän johtajinaan olivat pohjalaiset lakimiehet Jonas Castren ja Lauri Kivekäs, alkuaan Stenbäck, joka oli suomentanut nimensä harvinaisen varhain. Castrenin kanta oli, että suomi tuli julistaa ainoaksi viralliseksi kieleksi.

Suomen kielen asemaa saatiin parannetuksi myös koulutuksessa, ja suomekielisen kirjallisuuden vahva nousu 1880-luvulla osoitti kielen kehtiyskyvyn entistä paremmin. Suomenmieliset pääsivät 1880 ensi kertaa voitolle ylioppilaskunnan puheenjohtajan vaalissa mutta joutisvat sittemmin kokemaan tappioitakin.

Kieliriitaan kului niin paljon voimia ja aikaa, että jotkut maltilliset huolestuivat, koska Suomessa oli selvästikin muitakin tärkeitä ongelmia. Jotkut ruotsinmieliset kuten Mechelin säilyttivät maltillisuutensa, mutta suuri jyrkkyys antoi silti leimansa kieliryhmien suhteille 1800-luvun loppuun asti.

Leo Mechelin

http://fi.wikipedia.org/wiki/Leo_Mechelin

Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1