Nikolai II:n aikana
Venäjän hallitus turvautui järjestystä palauttaessaan usein
kasakooiden koettuun uskollisuuteen keisaria kohtaan.
Konkreettinen vaara näytti
syntyvän Suomen valtio-oikeudellista asemaa koskevien säädösten
ja ennakkotapausten kokoamisesta. Siihen ryhdyttiin Suomen senaatin
aloitteesta, ja kodifionnin sai 1885 tehtäväkseen suomalainen
komitea. Kreivi Heiden sekaantui kuitenkin 1890 asiaa ja asetti
keisarin suostumuksella työtä jatkamaan sekakomitean, jossa oli
arvovaltaisia venäläisiä jäseniä, lopulta enemmistönä. Komitea
ehdotti 1893 että keisarikunnan etuja koskevat Suomen lait
toimitettaisiin ennen keisarille esittelemistä Venäjän korkeimpien
hallintoelinten tarkastettavaksi. Suomalaisten tiukka asettuminen
tätä autonomialle vaarallista ehdotusta vastaan vaikutti kuitenkin
keisariin, ja keskeytti sen käsittelyn.
Vielä joulukuussa 1890
suomalaisen puolueen johtava lehti Uusi Suometar uskaltautui
kysymään, eivätkö eräät venäläiset lehdet olleet lähellä
valtiorikosta sanoessaan, ”että H.M. Keisarin ja hänen Herrassa
nukkuineiden vanhempiensa vakuutukset eivät ole minkäänarvoisia,
että ne voidaan kumota yhtä helposti kuin ne on annettukin”.
Vaaran merkkinä oli kuitenkin jo tuolloin, että Leo Mechelin, jota
Venäjällä soimattiin pahimmaksi separatistiksi, oli vapautettu
samana vuonna senaattorin virasta ja pari muutakin suomalaista
liberaalia oli menettänyt korkean virkansa.
Keisari oli myös alkanut
myötäillä Venäjän nationalisteja näiden halutessa yhdistää
Suomen rahalaitoksen sekä tulli- ja postilaitoksen venäläisiin
instituutioihin. Suomalaisten huomatuksista välittämättä hän
antoi kesäkuussa 1890 venäläisen virkamiehen esittelystä ja siis
Aleksanteri I:n vahvistamasta järjestyksestä poiketen
”postimanifestin”, jolla Suomen posti yhdistettiin Venäjän
postilaitokseen. Samalla oli syntynyt autonomian kannalta uhkaavalta
näyttävä ennakkotapaus. Raha- ja tullilaitoksen yhdistäminen
osoittautui mutkikkaammaksi, ja niiden osalta hanke raukesi. Venäjän
teollisuuspiirit ehtivätkin jo pelästyä sitä ajatusta, että
suomalaisia tuotteita voitaisiin tuoda keisarikuntaan tullitta.
Valtiopäivien avajaisissa
alkuvuodesta 1891 talonpoikaissäädyn puhemieheksi viidennen kerran
valittu herastuomari Carl Johan Slotte (1827-1903) Alavetelistä
totesi puheessaan, tyynenä ja arvokkaana kuten aina virallisissa
tehtävissään, että Suomen kansa oli syvästi huolissaan
perustuslakiensa kohtalosta. Slotte tarkoitti lähinnä
postimanifestin herättämää levottomuutta. Alavetelin isännät
ehtivät jo arvella: ”No ha Slotte-gobbä tala hovåav sä” (nyt
on Slotten ukko puhunut päänsä irti), mutta keisari vaati vain
lähempää selvitystä ja sai lausunnon, jonka Slotte oli
kirjoittanut Mechelinin ja Jonas Castrenin avulla.
Tästä lienee johtunut,
että Aleksanteri III antoi maaliskuussa 1891 säädyille
julistuksen, jossa hän katsoi suomalaisten levottomuuden johtuvan
siitä, että maan asema oli ymmärretty väärin. Hän lupasi pitää
voimassa Aleksanteri I:ltä saaman ”erityisen sisäisen
hallintojärjestyksen”, mutta eriävyys vaati toimia, jotka
lujittaisivat Suomen ja Venäjän yhdistäviä siteitä.
Valtiopäivämiehet huolestuivat entistä enemmän tästä
julistuksesta, jossa puhuttiin hallintojärjestyksestä mutta vain
ohimennen Suomen perustuslaeista. Nekin keisari saatoi käsittää
toisin kuin suomalaiset.
Huolia lisäsi Venäjän
sotaministerin Pjotr Semenovits Vannovskin 1891 tekemä aloite Suomen
asevelvollisuuslain yhtenäistämiseksi Venäjän vastaavan lain
kanssa. Se merkitsisi Suomen oman sotaväen lakkauttamista,
palvelusajan pidentymistä ja muita suomalaisita pelottavia
muutoksia. Keisari ilmoitti hyväksynsä hankkeen ja nimitti sitä
kehittämään komitean, jonka suomalaisina jäseninä oli kaksi
everstiä. Nämä asettuivat vastustamaan Vannovskin suunnitelmaa, ja
myös kenraalikuvernööri Heiden otti sen kannan, että muutoksista
ei olisi hyötyä, joten niillä loukattaisiin aiheetta Suomen
autonomiaa. Hanke pysähtyi komiteamietinnön antamiseen, kun keisari
ei halunnut uusia poliittiisia vaikeuksia.
Venäjän kirkkoa johtava
Pyhä synodi kiinnostui Aleksanteri III:n aikana Suomen
ortodotokseista, joiden katsottiin joutuneen liian riippuvaisiksi
luterilaisesta senaatista. Kirkon itsenäisyyden lisäämiseksi ja
sen venäläistämiseksi synodi perusti 1892 Suomen ortodoksisen
hiippakunnan, joka erotettiin Pietarin hiippakunnasta. Piispanistuin
sijoitettiin Viipuriin ja Suomen ensimmäiseksi ortodokseseksi
arkkipiispaksi nimitettin pappismunkki Antoni, joka osoitti suurta
ymmärtämystä Karjalan ortodoksipappien kansakielista toimintaa ja
suomenkielistä opetusta kohtaan. Tämä etevä kirkomies siirtyi
kuitenkin 1894 Pietarin metropolitaksi, ja suomenmieliset ortodoksit
menettivätn hänen välittömän tukensa.
Lähdeaineisto: Pentti
Virrankoskai Suomen historia 2 ISBN951-746-342-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti