Synkkiä pilviä taivaalla Aleksanteri III:n hallitessa

Nikolai II:n aikana Venäjän hallitus turvautui järjestystä palauttaessaan usein kasakooiden koettuun uskollisuuteen keisaria kohtaan.

Konkreettinen vaara näytti syntyvän Suomen valtio-oikeudellista asemaa koskevien säädösten ja ennakkotapausten kokoamisesta. Siihen ryhdyttiin Suomen senaatin aloitteesta, ja kodifionnin sai 1885 tehtäväkseen suomalainen komitea. Kreivi Heiden sekaantui kuitenkin 1890 asiaa ja asetti keisarin suostumuksella työtä jatkamaan sekakomitean, jossa oli arvovaltaisia venäläisiä jäseniä, lopulta enemmistönä. Komitea ehdotti 1893 että keisarikunnan etuja koskevat Suomen lait toimitettaisiin ennen keisarille esittelemistä Venäjän korkeimpien hallintoelinten tarkastettavaksi. Suomalaisten tiukka asettuminen tätä autonomialle vaarallista ehdotusta vastaan vaikutti kuitenkin keisariin, ja keskeytti sen käsittelyn.

Vielä joulukuussa 1890 suomalaisen puolueen johtava lehti Uusi Suometar uskaltautui kysymään, eivätkö eräät venäläiset lehdet olleet lähellä valtiorikosta sanoessaan, ”että H.M. Keisarin ja hänen Herrassa nukkuineiden vanhempiensa vakuutukset eivät ole minkäänarvoisia, että ne voidaan kumota yhtä helposti kuin ne on annettukin”. Vaaran merkkinä oli kuitenkin jo tuolloin, että Leo Mechelin, jota Venäjällä soimattiin pahimmaksi separatistiksi, oli vapautettu samana vuonna senaattorin virasta ja pari muutakin suomalaista liberaalia oli menettänyt korkean virkansa.

Keisari oli myös alkanut myötäillä Venäjän nationalisteja näiden halutessa yhdistää Suomen rahalaitoksen sekä tulli- ja postilaitoksen venäläisiin instituutioihin. Suomalaisten huomatuksista välittämättä hän antoi kesäkuussa 1890 venäläisen virkamiehen esittelystä ja siis Aleksanteri I:n vahvistamasta järjestyksestä poiketen ”postimanifestin”, jolla Suomen posti yhdistettiin Venäjän postilaitokseen. Samalla oli syntynyt autonomian kannalta uhkaavalta näyttävä ennakkotapaus. Raha- ja tullilaitoksen yhdistäminen osoittautui mutkikkaammaksi, ja niiden osalta hanke raukesi. Venäjän teollisuuspiirit ehtivätkin jo pelästyä sitä ajatusta, että suomalaisia tuotteita voitaisiin tuoda keisarikuntaan tullitta.

Valtiopäivien avajaisissa alkuvuodesta 1891 talonpoikaissäädyn puhemieheksi viidennen kerran valittu herastuomari Carl Johan Slotte (1827-1903) Alavetelistä totesi puheessaan, tyynenä ja arvokkaana kuten aina virallisissa tehtävissään, että Suomen kansa oli syvästi huolissaan perustuslakiensa kohtalosta. Slotte tarkoitti lähinnä postimanifestin herättämää levottomuutta. Alavetelin isännät ehtivät jo arvella: ”No ha Slotte-gobbä tala hovåav sä” (nyt on Slotten ukko puhunut päänsä irti), mutta keisari vaati vain lähempää selvitystä ja sai lausunnon, jonka Slotte oli kirjoittanut Mechelinin ja Jonas Castrenin avulla.

Tästä lienee johtunut, että Aleksanteri III antoi maaliskuussa 1891 säädyille julistuksen, jossa hän katsoi suomalaisten levottomuuden johtuvan siitä, että maan asema oli ymmärretty väärin. Hän lupasi pitää voimassa Aleksanteri I:ltä saaman ”erityisen sisäisen hallintojärjestyksen”, mutta eriävyys vaati toimia, jotka lujittaisivat Suomen ja Venäjän yhdistäviä siteitä. Valtiopäivämiehet huolestuivat entistä enemmän tästä julistuksesta, jossa puhuttiin hallintojärjestyksestä mutta vain ohimennen Suomen perustuslaeista. Nekin keisari saatoi käsittää toisin kuin suomalaiset.

Huolia lisäsi Venäjän sotaministerin Pjotr Semenovits Vannovskin 1891 tekemä aloite Suomen asevelvollisuuslain yhtenäistämiseksi Venäjän vastaavan lain kanssa. Se merkitsisi Suomen oman sotaväen lakkauttamista, palvelusajan pidentymistä ja muita suomalaisita pelottavia muutoksia. Keisari ilmoitti hyväksynsä hankkeen ja nimitti sitä kehittämään komitean, jonka suomalaisina jäseninä oli kaksi everstiä. Nämä asettuivat vastustamaan Vannovskin suunnitelmaa, ja myös kenraalikuvernööri Heiden otti sen kannan, että muutoksista ei olisi hyötyä, joten niillä loukattaisiin aiheetta Suomen autonomiaa. Hanke pysähtyi komiteamietinnön antamiseen, kun keisari ei halunnut uusia poliittiisia vaikeuksia.

Venäjän kirkkoa johtava Pyhä synodi kiinnostui Aleksanteri III:n aikana Suomen ortodotokseista, joiden katsottiin joutuneen liian riippuvaisiksi luterilaisesta senaatista. Kirkon itsenäisyyden lisäämiseksi ja sen venäläistämiseksi synodi perusti 1892 Suomen ortodoksisen hiippakunnan, joka erotettiin Pietarin hiippakunnasta. Piispanistuin sijoitettiin Viipuriin ja Suomen ensimmäiseksi ortodokseseksi arkkipiispaksi nimitettin pappismunkki Antoni, joka osoitti suurta ymmärtämystä Karjalan ortodoksipappien kansakielista toimintaa ja suomenkielistä opetusta kohtaan. Tämä etevä kirkomies siirtyi kuitenkin 1894 Pietarin metropolitaksi, ja suomenmieliset ortodoksit menettivätn hänen välittömän tukensa.

Lähdeaineisto: Pentti Virrankoskai Suomen historia 2 ISBN951-746-342-1