sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kiristynyt kansainvälinen tilanne

Levottominpana aikana noin 150 000 kaupunkilaista siirtyi joksikin aikaa maaseudulle ja koulutkin lopetettiin väliaikaisesti.

Kiristynyt kansainvälinen tilanne pisti käyntiin toimet väestön suojelemiseksi mahdollisen sodan varalta. Virallisella tasolla toin aivan viime tingassa, sillä väestönsuojelulaki vahvistettiin vasta marraskuussa 1939 aiva sodan kynnyksellä. Suomen suurimmissa kaupungeissa ryhdyttiin kuitenkn toimeen jo tätä aiemmin perustamalla vapaaehtoisia väestönsuojeluorganisaatioita ja harjoituttamalla niitä.

Aleksis Kiven päivän iltana 10. lokakuuta 1939 uusmaalaiset hämmästyivät, kun radiosta kuultiin tiedoitus ”myöhemmin tapahtuvan kaupungin pakkotyhjentämisen helpottamiseksi”. Tarkoitusta varten oli varattu ylimääräisiä junia. Myös koulujen ilmoitettiin keskeyttävän toimintansa. Suoranaisesti sodan mahdollisuuteen viittasi sisäministeri Urho Kekkosen vähän myöhemmin pitämä puhe, jossa hän perusteli siirtymistä pois kaupungeista sillä, että mahdollisten myöhempien sotilaallisten toimenpiteiden aikana liikennenvälineistä tulisi olemaan puutetta ja kaupunkien evakuntointi olisi huomattavasti vaikeampaa. Helsingin ohella myös muiden Suomen suurimpien kaupunkien asukkaita kehotettiin poistumaan maaseudulle.

Pitkälle menneistä toimista huolimatta sodan mahdollisuuteen ei sittenkän Suomessa uskottu, mitä osoittaa se, että valtiovalta ryhtyi marraskuun puolivälissä purkamaan väestönsuojelussa aikaansaatua valmiutta. Maaseudulle siirtyneet kaupunkilaiset palasivat takaisin koteihinsa ja myös koulut aloittivat toimintansa.

Sodan pelossa ryhdyttiin lkaupunkitalojen ullakkoja siivoamaan tulenarasta tavarasta ja ikkunoita teippaamaan särkymisvaaran estämiseksi, Valmistautuminen pahimman varalle oli huipussaan lokakuussa 1939.

Kansainvälisen ilmmapiirin kiristyminen ja sen aikaansaama kansan hamstrausinto synnytti Suomeen syyskuun 20. päivänä 1939 kansanhuoltoministeriön, jonka tehtävänä oli ”väestön toimeentulon turvaaminen sekä talouselämän ja työvoiman käytön säännösteleminen sodan tai muun poikkeuksellisen tilanteen aikana”.
Ensimmäiseksi kansanhuuoltoministeriksi nimitettiin Pohjoismaiden Yhdyspankin pääjohtaja Rainer von Fieandt.

Kansanhuoltoministeriön perustamisen seurauksena Suomen kansa ryhtyi asioimaan erilaisilla ostokorteilla, joita riittikin aina 1950-luvulle saakka. Kun korttipeli kävi kiivaimmillaan, piti jokaisella suomalaisella olla samanaikaisesti 51 erilaista ostokorttia. Kaiken kaikkiaan ostokortteja oli käytösä kaikkiaan 162 erilaista.



Ensimmäisinä säännöstelyn piiriin joutuneita tuotteita olivat ulkomaankaupan kannalta haavoittuvimmat artikkelit poltto- ja voiteluaineet sekä sokeri ja kahvi. Koska näiden aineiden hamstraus oli lisääntynyt sitä mukaa kuin kansainvälinen tilanne oli kiristynyt, ne pantin myös ensimmäisinä kortille. Poltto- ja voiteluaineiden säännöstely aloitettin jo 4. syyskuuta. Sokeri meni kortille 6.lokakuuta ja kahvi vasta myöhemmin eli 28. lokakuuta,

Suomi päätti lokakuussa 1939 kutsua koko reservinsä ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Käytännössä tämä tarkoitti täyttä varautumista sotaan eli liikekannallepanoa. Kutsu aseisiin tavoitti lähes 300 000 miestä. Maassa vallinnutta maanpuolustusintoa kuvastaa se, että monet jotka eivät olleet saaneet kutsua, soittivat esikuntiin ja kysyivät syytä kutsukortin puuttumiseen.
Ylimääräsiten kertausharjoitusten aikana puolustuksen valmiutta ehdittiin vielä parantaa merkittävästi. Pääosa eli noin 2/3 armeijasta sijoitettiin Karjalan kannakselle. Lähimmäs rajaa ryhmitettin suojajoukkoja, joien tehtävänä oli viivyttää vihollista mahdollisen maahantunkeutumisen sattuessa.

Puukaasutinauto,jota kansan keskuudessa kutsuttiin häkäpöntöksi.

Puna-armeija liikehti välittömästi rajan takana ja teki hyökkäysharjoituksia kohti rajaa. Suomalaisten vartiomiesten oli kuitenkin käsketty tiukasti pitäää hermonsa kurissa viimeiseen asti. Aihetta sodan aloittamiseen ei saanut viholliselle Suomen puolelta antaa.

Marraskuun 9. päivänä Suomen valtuuskunta neuvotteli Moskovassa viimeisen kerran neuvostojohtajien kanssa, Keskustelujen päätyttyä tuloksettomina Stalin ja Molotov hyvästelivät suomalaiset kohteliaasti, mutta tämän jälkeen eivät suomalaiset neuvottelijat saaneet enää minkäänlaista yhteyttä isäntiinsä. Neuvottelijat nousivatkin marraskuun 13. päivänä junaan ja palasivat takasin kotimaahansa kirjoitettuaan sitä ennen Molotoville kiitoskirjeen osakkeen tulleesta vieraanvalaisuudesta.

Tässä rakennetaan aitoa suomalaista korsua

Neuvottelujen katkettua asiat kehittyivät nopeasti huonompaan suuntaa. Neuvostoliiton tiedotusvälineet ryhtyivä syytämään ilmoille provosoivia uutisia Suomen armeijan liikekannallepanosta, ateistien ja kommunistien huonosta kohtelusta maasta. Neuvostoproganda huipetumana kuultiin marraskuun 26 päivän iltana uutinen, jonka mukaan Suomen tykistö oli ampunut Mainilassa rajan yli Neuvostoliiton puolelle surmaten ja haavoittaen 13 neuvostosotilasta. Marraskuun 28. päivänä Neuvostoliitto irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen Suomen kanssa.


Lähdeaineisto Jouni Kallioniemi Suomalaiset isänmaan asialla ISBN 951-97093-2-0

perjantai 11. joulukuuta 2015

Epävarmuuden aika – sota ratkaisuna?

Neuvostoliitto vaatii Leningradin turvalisuuden takaamiseksi osaa Kannaksesta,Suomenlahden saaria sekä Hankoniemeä vuokralle, jotta se voisi sulkea Suomenlahden Vrion pohjoisrannikon tukikohtansa avulla. Vaihdossa Suomi olisi saanut Repolan ja Porajräven Aunuksen Karjalasta. Lokakuun neuvotteluissa sopimukseen ei päästy ja tilanne kiristyi. Neuvostoliitto ilmoitti alkuperäiset vaatimuksensa julkisuuteen lokakuun viimeisen päivän iltana, kun ulkoministeri Molotov puhui Moskovan radiossa. Tietojen julkistaminen tuli Suomen hallitukselle ja neuvottelutilanteeseen juuri vihityille kansanedustajille yllätyksenä ja se tulkittiin pelin kovenemiseksi; julkisuuteen annetuista vaatimuksista Neuvostoliitto ei kenties olisi enää valmis tinkimään, tosin kuin vielä lokakuun aikan monet olivat hallituksessa ajatelleet.

Suomen hallituksen ja asialle lokakuun lopussa vihittyjen eduskuntaryhmien kannalta vaikein pala oli Hankoniemen luovuttaminen vuokraa vastaan Neuvostoliiton tukikohdaksi. Tähän ei haluttu suostua vielä marrakuun alussakaan, jolloin ulkosaarista oltiin valmiit luopumaan ja Kannakseltakin oli valmistautuduttu hieman oikaisemaan rajaa Itä-Karjalasta saatua aluekorvausta vastaan, Mantereelta luovutettava tukikohta olisi nimittäin asetanut Suomen samaan asemaan Baltian maiden kanssa; ne olivat luovuttaneet itänaapurille tukikohtiaa, joihin sillä ei ollut maayhteyttä. Tämä olisi kyseenalaistanut maan suvereniteetin. Suomalaiset pohtivat myöntyvistä jonkin muuan laivastotukikohdan luovuttamiseen. Tapetilla oli esimerkiksi Jussärön saari Tammisaaren edustalla, mutta ideasta luovuttiin. Lopulta Stalin tuli vastaan vaatimuksessa ja olisi tyytynyt vaatimattomaampaan tukikohtaan Suomenlahden saarilla kuin koko Hankoniemeen. Myös Kannaksella suomalaiset halusivat luovuttaa maata vain niin vähän kuin mahdollista. Neuvostoliiton ja Suomen näkemykset eivät pienistä molemminpuolisista vastaantuloista täälläkään kohdanneet, Tämä ksymys oli erityisen tärkeä maalaisliittolaisile politikoille. Lisäksi pohdittavana oli rajansiirto Petsamon Kalasjansaarennolla. Neuvotteluista vastuussa ollut ulkoministeri Erkki ajoi tunnetusti myönnyksille kriittistä vähimmäsilinjaa. Sen jälkeen kun sota oli alkanut, alueluovutuksille alusta saakka suoela Tukholman läheittläs J.k. Paasikivi sälyttikin sosan syttymisen Tukholmaan siirretyn Erkon syyksi.

Edistyspuolueen Erkon asenne ei pehmentynyt Molotovin puheen jälkeen, Hän uhkasi erota, mikäli myönnytyksissä mentäisiin pitemmälle kuin hän oli valmist, eil ulkosaarten vaihtamiseen ja maltilliseen rajansiirtoon Kannakselle. Paasikivi alkoin pelätä, että eroamisen jälkeen vastuusta vapautuva Erkko laukaisisi suomalaisten keskuudessa vuosisadanvaihteen ns. routavuosia muistuttavan epäluulon myöntyväisyyttä ja passiivista vastarintaa kannattavien kansalaisten välillä. A.K. Kajanderin hallituksen oli siis julkisesti pdiettävä yhtä ja näytettävä yksimieliseltä, eikä Erkkoa saisi päästää eroamaan vaan ilmeisesti mahdollisuuksien mukaan taivutella myöntyväisemmäksi. Aikoinaan vanhasuomalaisin kuulunut Paasikivi tunsi nimittäin myäntyväisyydestä ylleen lankeavan varjon, sillä vuosisadan vaihteen routavuosiden aikkainen kansan jakautuminen oli seitsemänkymppisen konkarin muistissa ja omissa kokemuksissa, tuolloin hänkin nuorena miehenä oli joutunut kokemaan passiivista ja aktiivista vastarintaa kannattaneiden suomalaisten ylenkatseen.

Puolutusneuvoston puheenjohtaja C.G.E. Mannerheim, jolla ei ollut virallista roolin neuvotteluissa, oli alusta saakka valmisalueluovutuksiin etenkin alueilla, joiden puolustaminen olisi muutenkin olljut vaikeaa. Hän katsoi asiaa sotilaalliselta kannalta mutta myös itänaapurin turvallisuusnäkökohtia ymmärtäen.

Viimeisen viikon raportit ennen sodan yllättävää alkamista kertoivat, kuinka kanslaisten luottamus hallitukseen osoitti vahvistumisen merkkejä. Tämä johtui katkenneista neuvotteluista. Marraskuun 26. päivänä ammuttujen Mainilan laukausten aloittaman Neuvostoliiton ja Suomen noottienvaihdon aikana alkoi jopa tuntua siltä, ett sotaan valmistautunut vapaaehtoistyö alkoi mennä hukkaan.


Lähdeaineisto Tuomas Tepora Sodan henki – kaunis ja ruma talvisota ISBN 978-951-0-40166-8

tiistai 8. joulukuuta 2015

Puolustusjärjestelyt sodan kynnyksellä

Suomen tasavallan poliittisen johdon, Mannerheimin puolustusneuvoston ja sotilaallisen johdon välisistä kiistoista talvisodan edellä on kirjoitettu paljon. Yleinen näkemys on ollut, että ministerit maan hallituksessa eivät ymmärtäneet sodanuhan todellisuutta eikä Mannerheimille annettu riittäviä resursseja uskottavan puolutuksen järjestämiseksi, Armeijan heikko varustus on nähty tuloksena epäonnistuneesta puolutusmäärärahapolitiikasta. Sotilaitten ja poliitikkojen erimielisyydet ovat kuitenkin sysänneet syrjään ylempien upseerien keskinäiset erimielisyydet, joilla oli paljon merkitystä sotaan varauduttaessa. Hankintojenkaan suhteen asetelma ei ollut yksiselitteinen.

Tasavallan presidentin vaihtuminen Svinhufvudista Kallioksi ja A.K. Cajanderin hallituksen muodostaminen keväällä 1937 muuttivat tilannetta. Uusi puolustusministeri Juho Niukkanen osoittautui itsepäiseksi eikä suostunut myötäilemään Mannerheimiä. Heidän vastakkainasettelunsa ei ole selitettävissä pelkastään intressien yhteentörmäyksellä. Sekä Niukkanen että Mannerheim olivat vahvoja persoonia, ja heidän peräänantamattomuutensa oli luontaista. Molemmat pyrkivät yliotteeseen, ja arvovaltakamppailu leimasi heidän yhteistyötään alusta lähtien.

Sotilasjohdon ja valtioneuvoston kiistely määrärahoista oli krooninen ilmiö. Kun yleisesikunta siirrettiin uudelleenjärjestelyssä puolustusministeriöön ja Mannerheim saioman johtoesikunnan keväällä 1938, sotilaita oli aiempaa korostetummin molemmin puolin.
Supistuksia vastaan taistellessa jouduttiin puolustusneuvostossa miettimään erilaisia esitystaktillisia vetoja. Kuvaavaa on, että jääjärikenraali Harald Öhqvist oli keväällä 1938 sitä mieltä, että vähemmällä vaingolla päästäisiin, jos pyyhittäisiin jokin suuri summa, kuten lentolaivueet, kokonaan pois.

Ilmavoimien hankinnat aiheuttivat jatkuvasti päänvaivaa. Ilmavooimien komentaja jääkärieversti Jarl Lundqvist ei kuulunut puolutusneuvostoon mutta vieraili siellä säännöllisesti esittelijänä. Ilma-aseesta henklökohtaisesti kiinnostunut Mannerheim olisi hyvin itsetietoinen eikä hevillä sulatanut ilmavoimien komentajan esityksiä.
Ensimmäinen suurempi kiista koski pommikoneiden hankintaa. Soramarsalkaa vaihtoi mielipidettään, eikä puolutusneuvostossa päästy yksimielisyyteen päästy yksimieliseen päätökseen konetyypistä. Ilmavoimille ostettiin Englannista Bristol Blenheim-koneita, joiden toimituksiin meni vielä pari vuotta, Viimeiset koneet saapuivat Suomeen kesällä 1938.

Seuraavaksi kiisteltiin yhteistoimintalaivueiden hankinnoista, Puolutusneuvoston puheenjohtajan ja ilmanvoimien komentajan välit kärjistyivät keväällä 1936 puolutusneuvoston istunnossa, joka pidettiin poikkeuksellisesti Mannerheimin kotona Kaivopuistossa, Eversti Lundqvist ilmaisi suorasanaisesti ästymyksensä epätietoisuudesta ja pitkittyneistä päätöksistä. Sotamarsalkka suuttui, ja käytännösä heitti ilmavoimien komentajan ulos.

Hävittäjien kohdalla hankintoihin pureuduttiin todenteolla keväällä 1939. Ilmavoimien komentajan mielestä yhden hävittäjälaivueen ssaaminen Kannakselle oli riittävän nopean reagoinnin kannalta välttämätöntä. Puolustusneuvostossa esitys hyväksyttiin.

Sotamarsalkka oli saanut valtiojohdon silmissä pessimistin leiman. Hänen varoittelunsa sodan uhasta eivät vakuttaneet määrärahoja jaettaessa. Merivoimien komentaja jääkärikenraalimajuri Väinö Valve totesi venäläisten liikehdinnän yhteydessä, että Ahvenanmaan turvaamisjärjestelyiden ollessa akuutteja meripuolustus elää lähinnä ”hyvällä onnella”.

Puolustusneuvoston puheenjohtaja oli joutunut jatkuvasti pettymään puolutusministerin toimintaan, hallituksen esityksiin ja eduskunnan ratkaisuihin. Koska sodan uhka Euroopassa korostui korostumistaan, Mannerheimin oli yhä vaikeampi sietää puolusneuvosteon ylikävelemistä. Niukkasen omapäisyys ja suoranaiset kepulikonstit Ahvenanmaan linnoittamiseen varatuissa määrärahoissa keväällä 1939 ylittivät lopulta sotamarsalkan sietokyvyn. Hän anoi 16. kesäkuuta 1939 eroa puolutusneuvoston puheenjohtajan tehtävästä.

Mannerehimin eronpyynnöstä on havaittavissa sekä yksilöllinen että kollektiivinen puoli. Toisaalta hän vaati asemansa vahvistumista puolutusministeriin nähden, toisaalta puolutusneuvoston näkemysten esiintuomista valtioneuvostossa. Eripurat olivat Mannerehimin mielestä johtaneet niin suuriin laiminlyönteihin, että venäläisten invaasion torjumisen mahdollisuudet olivat kyseenalaistuneet.

Sotamarsalkan ero olisi romuttanut maanpuolustuksen uskottavuuden. Samalla kansalaismielipide olisi kääntynyt Cajanderin hallitusta vastaan. Kun presidentti Kallio sai lopulta tietää Mannerheimin eronpyynnöstä lukemalla siitä lehdestä sairauslomalla, hän hätkähti ja ryhtyi välittömästi sovittelijaksi osapuolten väliin. Kallion pystyi rauhoittamaan sotamarsalkan ja saamaan hänet harkitsemaan vaatimuksiaan uudelleen. Mannerheimin oli pakko tulla hallitusta vastaan ja niellä tosiasiat, Hän ei saanut hyväksytyksi kaikkea haluamaansa mutta kaiken saavutettavissa olevan eikä menettänyt kasvojaan.

Suomalaisten vuoro saada kutsu Moskovaan neuvotteluihin 5. lokakuuta oli sokki optimisteille poliittisessa johdossa. A.K.Cajanderin hallitus myöntyi vihdoin liikkekannallepanoon. Samantien Mannerehim perusti Kannaksen Armeijan, jonka tehtävänä oli estää neuvostojoukkojen tunkeutuminen maahan niin kutsutun ”Suomen portin” strategisella rintamalla. Samalla kaksi sen alaista armeijakuntaa - Öhqvistin II AK js jääkärikenraali Erik Heinrichsin III AK – aloittivat toimintansa. Kenttäarmeijan heikko varustus oli kenraaleille yllätys.

Lähdeaineisto Henrik Moisander Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään ISBN 978-952-234-327-7 Lasse Laaksosen kirjoitus


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Suojeluskunnilla suuri rooli sotien välisessä urheilussa

Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirn hiihtoparhaimmistoa 1930-luvun puolivälissä. Vas. Heimo Pulkkinen, Jussi Kurikkala, Valde Åaivu, A. Oravala ja M. Karkulahti.

Valtakunnallinen suojeluskuntajärjestö nousi kanslaissodan 1918 jälkeen merkittäään asemaan suomalaisen urheilutoiminnan kehittämisessä. Käytännössä SVUL ja suojelluskunnat toimivat yleensä hyvässä yhteisymmärryksessä. Jokaisesssa suojelukuntapiirissä oli päätominen urheiluohjaaja. Tehokkaimmat heistä olivat usein avainasemassa maaseudun muuten vähäisen urhelutoiminnan virittämisessä ja suurten massakilpailujen toteuttamisessa. SVUL puolestaan keskitti voimavaransa enemmänkin kilpaurheilun tukemiseen, kun järjestöllä ei ollut varaa päätoimisten sihteerien palkkaamiseen.

Suojeluskuntien järjestämät urheilukilpailut kokosivat 1920-luvulla yli 700 000 osanottajaa. Urheilutoiminnan luonteen ”sotilaallistumisesta” huolimatta suojeluskunnat säilyttivät myös 1930-luvulla merkittävän roolinsa suomalaisessa urheiluelämässä. Voimistelun ja urheilun mahdollisuudet huomattiin.

Yleisurheilu ei yltnyt Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirissä 1920-luvulla sen enempää harrastajamäärien kuin tulostenkaan valossa samalle viivalle hiihdon kanssa. Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin kulta-aikaa olivat 1930-luvun alkuvuodet. Korkeimmat tunnusluvut kirjattiin 1932, jolloin 178 kilpailua koko 200 joukkuetta ja 3956 osanottajaa, Talvella toteutettiin 56 hiihtokilpailua, 36 ampumahiihtokilpailua sekä kolme muuta kilpailutapahtumaa. Kesän vastaavat luvut olivat yleisurheilun osaslt 27, pesäpallon 19, maastojuoksun 16 ja muiden kilpailujen 21. Lukumäärät olivat kelvollisia, mutta tulokset eivät.

Suojeluskuntapiirien huomattavaan laajuuteen nähden järjestöllä oli liian vähän urheiluneuvojia, Tavoitteena olikin keskittää voimat muutamaan lajiin, ensisijaisesti ammuntaan, hiihtoon, murtomaajuoksuun, pesäpalloon ja voimisteluun.
Keski-Pohjanmaan urheilupiirin toiminnan on arvioitu jääneen 1920-luvun alussa vähäiseksi suojeluskuntien keskeisen roolin takia. Pienillä paikkakunnilla suojeluskuntien vaikutus voitiin kokea jopa liian vahvaksi. Jollakin tahoilla pelättiin suojeluskuntien ottavan vallan koko urheiluelämässä. Muutamilla paikkakunnilla suojeluskunnat huolehtivat yksinään urheilutoiminnasta. Alujejärjestelmään siirtyminen 1935 heikensi suojeluskuntien otetta urheiluelämästä järjstön keskittyessä sotilaallista taitoa vaatineisiin lajeihin.

Järjestöjen yhteistyö sujui mallikkaasti kaikesta huolimatta. SVUL:n Keski-Pohjanmaan piirin käynnistyminen vuoden 1918 katkoksen jälkeen kytkeytyi suojeluskuntapiirin toimintaan. Urheilupiri järjesti yleisurheilun ja pyöräilyn mestaruuskilpailut Kokkolan suojeluskuntajuhlien yhteydessä syyskuussa 1919. Keski-Pohjanmaan urheilu- ja suojeluskuntapiirien käytännön yhteistyöhön liittyivät 1920- ja 1930-luvuilla yhteiset piirinmestaruuskilpailut. Suojeluskuntapiri näyttää olleen tässä yhteistyössä määrävämi osapuoli.
SVUL:n liittojohtokunta esitti vuonna 1931, että keskusjärjestön piirijako muutettaisiin yhteneväiseksi suojeluskuntajärjstön vastaavan jaon kanssa. Hnake ei koskaan toteutunut.

Hiihdon osalta päästiin valtakunnallisella tasolla 1930-luvun alussa sopimukseen siitä, että suojeluskunnat keskittyvät massatoiminnan järjestämiseen ja Hiihtoliitto klpailutoimintaan. Suojeluskuntajärjestön valtakunnalliset talvimestaruuskilpailut tosin kokosivat laduilleen suurin piirtein kaikki maan parhaat hiihtäjät ja menestyminen niissä oli usein vaikeampaa kuin lajin SM-kisoissa. Maakunnan suurhiihtäjä Jussi Kurikkalakaan ei yltänyt talven 1934 kahdeksatta sijaa parempaan menestykseen. Järejstön valtakunnalliset mestaruudet ratkaistiin 1938 Kannuksessa, jolloin Vaasan suojeluskuntapiiriä edustanut kruunpyyläinen Per Strandvalla – Mona-Lisa Strandvallin isä – lykki yllättäen 20 kilometrin kolmanneksi ja uusi sijoituksensa kolme vuotta myöhemmin suojeluskuntajärjestön viimeiseksi jääneissä talvimestaruuskilpailuissa Viipurissa.

Valtakunnallisessa vertailussa ammunta oli Kesk-Pohjanmaan suojelukuntapiirin ylivoimaisesti vahvin urheilumuoto. Sen kautta nousivat 1930-luvula suurin kansainvälisiin menestyksiin Toholammilta kotosin olleet kvääriampujat Kullervo ja Viljo Leskinen sekä kalajokiset Lauri ja Martti Kaarta. Leskiset tosin edustivat tuolloin jo Lapuan suojeluskuntaa, jonka tunnuksin Kaarratkin kilpailivat sotavuosien edellä.


Lähdeaineisto Lauri Järvinen Sata tarinaa urheilusta ISBN 978-952-93-2182-7

maanantai 30. marraskuuta 2015

1930-luvun Suomi


Nuoren itsenäisen Suomen kansalaiset olivat ylpeitä omasta maastaan ja kansastaan, joka pärjäsi monen mittapuun mukaan hyvin maailman turuilla. Suomalainen naiskauneus juhli maailmalla jo 1930-luvulla. Ester Toivonen valittiin 1934 Miss Euroopaksi ja kolme vuotta hänen jälkeensä saman tittelin saavutti Britta Wickström. Taiteen ja kirjallisuuden allalla saavutettiin merkittävää kansainvälistä menestystä. Joulukuussa 1935 juhlittiin näyttävän kansainvälisesti Jean Sibeliusta tämän täyttäessä 70 vuotta. Sodan kynnyksellä sai F.E. Sillanpää arvostetun kirjallisuuden Nobelin palkinnon.


Nuori kansakunta ei menestynyt huonosti muillakaan elämänaloilla. Urheilun saralla Suomea juoksivat maailmankartalle mm. Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi ja Ville Ritola. Suomalaisten itsetuntoa nostatti myös 1930-luvun lopussa maallemme myönnetyt olympiakisat, jotka nostivat Suomen kansainväliseen polttopisteeseen. Helsingille oli myönnetty oikeus järjestää vuoden 1940 olympiakisat ja näitä kisoja silmälläpitäen useat tunnetut urheilujohtajat ja huippu-urheilijat vierailivat Suomessa ja Helsingissä ottamassa tuntumaa tulevaan olympiakaupunkiin.



Suomen maine maailmalla oli muutoinkin hyvä. 1930-luvun vaihteessa Suomi maksoi velkansa USA:lle ja saavutti maineitta asioistaan huolehtivana kansakuntana.
Tilanteen kiristyttyä nousi vapaaehtoisella pohjalla tehty maanpuolutustyö arvoonsa. Sodan varalta olivat koko 1920- ja 1030-luvun tehneet omaa työtään Suojeluskuntajärjestö ja Lotta Svärd. Maanpuolutuskyvyn kannalta tärkeä järjestö oli myös Sotilaskotiliitto, jonka aluunpaneva ajatuksen toivat jääkärit Saksasta tullessaan vuonna 1918. Oma tärkeä osansa oli tietysti myös Suomen Punaisella Ristillä.

Kuva Lotta Svärd-järejstön 20-vuotisjuhlallisuuksista, joihin osallistui lukuisa joukko valtakunnan silmäätekeviä.

Ensimmäinen merkki Neuvostoliiton konkreettisista aikeista Suomen suhteen saatiin vuonna 1938, jolloin Stalin käynnisti Suomen kanssa salaiset neuvottelut. Aiheena näissä keskusteluissa oli Leningradin turvallisuuden takaaminen, Neuvostoliitto katsoi, että valtakuntien välinen raja kulki liian lähellä Leningradin miljoonakaupunkia. Tällä syyllä Neuovstoliitto vaati Suomelta suuria alueluovutuksia. Käydyissä neuvotteluissa Suomi katsoi johdonmukaisesti, ettei maamme ollut uhka Neuvostoliitollle, joten Suomen hallitus kieltäytyi ryhtymästä mihinkään Neuvostoliiton esittämiin aluevaihtoihin tai muihin kouriintuntuviin toimiin.

Paasikivi seurueineen lähdössä ensimmäiselle neuvottelumatkalle 12.10.1939

Suomen asenne ei luonnollisestikaan miellyttänyt Stalinia, ja kun neuvottelut eivät johtaneet tuloksiin, julkisti Neuvostolitto lokakuun alussa 1939 neuvottelut lähettämällä Suomelle kutnsun saapua Moskovaan keskustelemaan ”ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä:” Suomen neuvottelijaksi matkaan lähetetty J.K. Paasikivi sai Kremlissä vastaansa entisestään koventuneet vaatimukset, joihin sisältyi mm. Karjalan kannaksen osan sekä Suomenlahden ulkosaarien luovuttaminen Neuvostoliiton haltuun.

Neuvostoliiton vaateet olivat niin kovat, ettei niitä olut tarkoitettukaan hyväksyttäviksi. Itse asiassa Stalin oli aloittanut sotaretken valmistelut Suomeen Leningradin sotilaspiirissä jo syksyllä 1938, joten diktaattori arveli hyvissä ajoin ennen neuvottelujen aloittamist Suomen ongelman ratkeava – jos ei hyvällä, niin sitten pahalla.

Synkästä tilanteesa huolimatta mielialat Suomessa olivat syksyllä 1939 loistavat. Suomalaisten mielialan ja tunteet vangitsi osuvasti kirjailija F.E: Sillanpää runossaan, joka julkaistiin lokakuussa 1939 Suomen Kuvalehdessä. Vähän myöhemmin se sävellettiin marssiksi, jonka tahdissa sitten edettiin koko sota-aika. Varsinkin runon viimeinen säkeistö kouraisi syvältä kaikkien kansalaisten tuntoja:

Mitä lieneekin aarteita Suomessa,
toki kalleihin on vapaus.
Tääl suorana seistä ja kaatua
joka miehellä on oikeus.
Siis te lapaset ja vanhukset,
ja te äidit ja morsiamet;
niin kauan teilla on suojattu lies,
kun on pysytssä yksikin mies.


Lähdeaineisto Jouni Kallioniemi Suomalaiset isänmaan asialla ISBN 951-97093-2-0

lauantai 28. marraskuuta 2015

Haupitseilla ja haulikoilla

Talvisodassa ei ollut kysymys mistä tahansa vihollisesta, vaan maasta, jolla oli 1930-luvun lopulla maailman suurin aseteollisuus ja joka sijoitti suurvalloista eniten maanpuolustukseen bruttokansantuotteensa nähden.
Malli Cajander on saanut nimensä A.K.Cajanderin maaliskuusta 1937- joulukuun alkuun 1939 istuneesta punamultahallituksesta, joka talvisodan sytyttyä sai luottamuksen eduskunnalta ja korvattiin laajemmalla Risto Rytin ”sotahallituksella”. Konkreettisesti malli Cajander syntyi loppukesän 1939 verbaalisessa väittelyssä sotamarsalkka C.G.Mannerheimin sekä pääministeri Cajanderin ja valtionvarainministeri Väinö Tannerin välillä edellisen vaatiessa vielä lisää varoja maanpuolustukseen ja jälkimmäisen suhteuttaessa puolustusmenoja muuhun yhteiskunnalliseen kehitykseen maassa.

Ylimääräisten harjoitusten alkaessa syksyllä asetakkeja ja -housuja riitti seitsemälle kymmenestä, päällystakkeja neljälle kymmenestä ja sotilasjalkineita miltei kolmelle kymmenestä. Todellisuudesa vaatetukseen liittyneet ongelmat ratkaistiin suhteellisen nopeasti eikä niillä ollut merkitystä itse sodankäyntiin. Ja ruokaakin riitti, kun päiväateria sisälsi 4140 kcal.
Malli Cajanderista ja Suomen puolustusvoimien 1930-luvun materiaalisesta puolutusvalmiudesta harvoin esitetään konkreettisia perusteita tai suhteutetaan asioita maamme tuolloiseen kantpkykyyn tai ylipäätänsä mihinkään.

Suomessa ryhdyttiin 1920-luvulla panostamaan sotataloudelliseen suunnitteluun, ensin kahdessa sotatalouskomiteassa ja vuodesta 1929 taludellisessa puolustusneuvostossa. Vuodesta 1936 alkaen suunnittelu toteutettiin puolustusministeriön sotatalousosastolla, jota johtamaan määrättiin tammikuussa 1936 Leonard Grandell. Kysymys ei ollut pelkästään puolutusvoimien matariaalisista tarpeista huolehtimisesta. Suunnitelmissa olivat mukana myös koko kansantalouden toimivuus ja siviiliväestön aineelliset tarpeet mahdollisessa kriisitilanteessa.

1920-luvull Suomessa sotatalouden suunnittelua haittasi puolustusvoimien haluttomuus antaa sotatalosukomiteoille tietoja sotilaspuolen asioista. Yhtenä merkittävänä askeleena armeijan materiaalisen puolustusvalmiuden kannalta voi pitää helmikuussa 1935 asetettua valtiontalouskomiteaa valtioneuvos J.K.Paasikiven johdolla. Jaos valmisteli puolustusministeriön tekemän pohjatyön perusteella perushankintaohjelman, jonka komitea hyväksyi, ja hallitus vei asiaa eteenpäin. Paasikiven komitea katsoi, että armeijan perushankintaohjelmaan tarvittiin 1678 miljoonaaa markkaa eli vuoden 1935 lisätalousarvioon 100 miljoonan lisäksi vähintään 210 miljoonaa markkaa lisää vuosina 1936-1942.

Taloudellisen puolustusvalmiuden suunnittelu siirrettiin 1936 puuolutusneuvoston puheenjohtajan sotamarsalkka Mannerheimin toivomusten mukaan sotilaiden johdettavaksi. Puolustusasetuksella 30. tammikuuta 1937 ministeriöön perustettiin sotatalouspäällikön virka, joon nimitettiin kenraalimajuriksi ylennetty Grandell. Se turvasi Mannerheimin mahdollisuuden tulla kuulluksi ja huomioon otetuksi sotalaoudellisessa suunnittelusa ja päätöksenteossa. Sotatalousosaston avuksi perustettiin maaliskuussa 1937 alusta saksalaisesikuvien mukaiset teollisuuspiirit Helsinkn, Turkuun, Tampereelle, Kuopioon ja Seinäjoelle ( myöhemmin Kokkolaan) sotateknisen koulutuksen saaneen upseerin johdolla. Sotatilan varalle oli olemassa suunnitelmat maan jakamisesta 43 teollisuusalueeseen.

Suomessa puolustuslaitoksen hankinnat suunnattiin 1920-luvun alun jälkeen lähes kokonaan kotimaisen tuotannon varaan, mikä pitkälti johtui eri intressipiirien halusta turvata omia asemiaan tässä yhteydessä. Tämä synnytti kotimaista ja valtion omistamaa sotatärkeää teollisuutta, jonka käyntiin saaminen vaati sekä aikaa että rahaa. Siksi tuotanto ei toiminut täysillä talvisodan syttyessä. Valtion omistamaan aseteollisuuteen luettiin 1918 perustettu Valtion laivatelakka Helsingissä ja Suomenlinnassa, ilmavoimien ilailutelaksta kehittynyt Valtion lentokonetehdas Helsingissä ( vuodesta 1937 Tampereella), Lapualle 1923 perustettu Valtion patruunatehdas ja 1926 Jyväskylässä aloittanut Valtion kivääritehdas, Vuonna 1935 esitettiin perushankitojen yhteydessä valtiojohtoisen tykkitehtaan perustamista. Valtion ruutitehdas oli aloittanut toimintansa Laukaan Vihtavuoressa vuonna 1926. Yksityisiä oli lähinnä kolem Tikkakoski Oy ( per. 1912) Oy Sytytin ( per.1929) aj Oy Sako Ab ( per.1921). Kotimaisen tuotannon suosiminen merkitsi varustautumisen kannalta sitä, että käytettävissä olleella rahamäärällä kyettiin ostamaan vähemmän tarvikkeita kuin mitä samalla summalla olisi saatu ulkomailta.

Sodan syttyessä Suomi oli hyvin maatalousvaltainen maa, jossa kolme viidesosaa työvoimasta luettiin alkutuotannon piiriin. Kolmekymmentäluvulle osuivat kansantalouden kultaiset vuodet, kun bruttokansantuote kasvoi kohisten. Hyvien aikojen ansioista ulkomainen velkamme aleni vuosikymmenen kuluessa noin kymmenestä miljardista markasta lähelle nollaa ja Suomi saavutti Yhdysvalloissa maineen maana, joka maksoi aina velkansa.

Suomen puolustusmenot olivat 15-20 prosenttia valtion kokonaismenoista, ja ne kasvoivat reaalisesti maailmansotien välisen ajan. Erityisesti 1920-luvun lopun laivasto-ohjelma sai rahaa, mikä vääristi sotilasmenojen rakennetta maavoimien kannalta katsottuna, Bruttokansantuotteeseen verrattuna Suomessa liikuttiin uli kahdessa prosentissa, mikä ylitti esimerkiksi Ison-Britannian vastaavan luvun. Sen aikaiset puolustusmenot kasvoivat tuntuvasti. Silti sen puolustusministeri Juho Niukkanen näki, että kaieksta sotavarustuksesta vallitsi puute.
Talvisota ja koko toinen maailmansota merkitsivät huomattavia menojen lisäyksiä Suomen valtiolle, erityisesti puolustusmenoina.

Talvisodan alkaessa Suomen armeijalla oli käytössään 255 000 kivääriä. Määrä oli kasvanut viiden edeltävän vuoden aikana reilulla neljänneksellä. Talvisodan päättyessä kiväärejä oli käytössä liki kaksi kolmasosaa enemmän kuin sodan alkaessa. Kotimaasta saatiin 83000 ja ulkomailta 77000 kivääriä sekä sotasaaliina vielä 25000 kivääriä.
Tykistöäkin Suomella oli, mutta talvisodan alkana sen ammusten päiväkiintiö oli vain muutamia kranaatteja tykkiä kohden. Talvisodan alkaessa armeijan käytössä oli 317 kenttäkanuunaan ja 279 kenttähaupitsiä ja sodan lopussa 460 kenttäkanuunaa ja 483 kenttähaupitsiä. Koko tykistön lisäys tuli ulkomailta.
Laivatolla oli talvisodan alkaessa käytössään parisataa laivaa ja liki neljäsataa moottorivenettä. Merivoimien hankinnoista kahdenkymmenen 45 torpedon hankinta tammikuussa 1940 Italiasta aiheutti jälkiselvittelyjä kuten 150 merimiinan hankinta samasta maasta.

Kansainvälisessä vertailussa talvisotaan lähtenyt Suomi pystyi mobilisoimaan rintamalle huomattavan suuren osan miespuolisesta väestöstään.
Kokonaisuutena ottaen voidaan sanoa, että Suomi oli suhteellisen hyvin valmistautunut talvisotaan, vaikka kansan mieliin on iskostettu ns. Cajanderin malli.

Lähdeaineisto Henrik Meinandet Historian kosto Suoomen talvisota kehyksissään Ilkka Nummelan kirjoitus ISBN 978-952-234-327-7



perjantai 27. marraskuuta 2015

Sa nuori, itsevarma nykyisyys

Viipurissa, tuossa hyvinvoivassa ja touhukkaassa Itä-Suomen pääkaupungissa, vietettiin lippurivitöt hulmuten soitto- ja laulujuhlia heinäkuussa 1937. Päivä paistoi ja Salakkalahden kimallus sekoittui vierailijoiden kansallispukujen väriloistoon. Juhlapuheissa katsottiin pystypäin tulevaisuuteen. Mikään ei tuntunut huolettavan keskikesän päivistä nauttivaa musiikkiväkeä. Karjala-lehti kirjoitti juhlien aikaan vieraiden iloksi, että suomalaisuus oli saanut suurta suosita Pariisin maailmannäyttelyssä.

Kesästä 1933 kesään 1939 oli lämpimän ilmastoaallon kautta, myös talouden, kulttuurin, sosiaalisen huollon ja poliittisen toimintakulttuurin uudistamisen ja kohentamisen aikaa. Uskoa monipuoliseen kansalliseen kasvuun ja sitä kautta valoisaan valtiolliseen tulevaisuuteen 3,5 miljoonaiselle maalaiselle kansalle loi ensinnäkin Suomen kansainvälisen geopoliittisen aseman stavilisoituminen. Hyökkäämättömyyssopimus Neuvostoliiton kanssa saatiin vihdoin paperille 1932, ja sitä jatkettin 1934. Turvallisuusajattelu vahvistui myös jo lähtokohtaisestaa uskosta Kansainliiton kykyyn hoitaa globaalit kriisit ja turvata pienen valtioiden herkkä asem suurten imperiumien ja kansojen liitossa. Neuvostoliiton yhdistyminen Kansainliiton jäseneksi 1934 oli omiaan vahvistamaan luottamusta Suomen mahdollisuuksiin pysyä erillään maailmanlaajuisista konflikteista. Lisäksi eduskunta hyväksyi 1935 yksimielisesti Suomen liittymisen pohjoismaisseen puolueettomuuspolitiikkaan, mikä sekin valoi uskoa Suomen kansan ja valtion turvalliseen tulevaisuuteen,

Toinen kansallista optimismia lujittanut puoluepoliittinen tapahtumaketju liittyi sisäpoliittisen elämän uusiin avauksiin eli metsähallituksen pääjohtajan Aima Cajanderin punamultahallituksen nimittämiseen keväällä 1937. Sosiaalidemokraatit olivat nyt ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1917 hallitusyhteistyössä oikeistopuolueiden kanssa, Mallia vasemmisto-talonpoikaisesta hallituksesa otettiin Ruotsista. Aikakauden vaiettuja aiheita oli muun muassa sisällisodan käsittely häävinnen näkökulmasa. Nuoren valtion uhoa voidaan nähdä yhä kannatusta saaneissa Suur-Suomi-puheissa jotka kiihtyivät sittemmin huippuunsa Suomen ja Natsi-Saksan liiton myötä.

Turvallisuutta tuovan hyökkäämättömyyssopimuksen ja korosteidsen valtiollisen itsevarmuuden lisäksi kolmas kansalaisissa toivoa herättänyt muutosprosessi liittyi talouselämän elpymiseen vuoden 1932 jälkeen. Lisäksi uudet talouselämän avaukset, Jäämerentien valmistuminen Rovaniemeltä Petsamoon 1933 sekä Kolosjoen nikkelikaivoksen rakentamisprosessin käynnityminen 1937 sekä kaivokseen littyvä kansainvälinen yhteistyö – saivat uskomaan, että pohjoinen kauppareitti tulisi olemaan Suomen talouden ennen näkemätön valttikortti menestykseen.

Vahva koulutususko oli lyhyen 30-luvun avainohjelmia, ja se johti myös käytännön toteutuksiin. Nuorison elämä jäsentyi koulutuspolkujen monipuolistumisen myötä aivan toisen näköiseksi kuin heidän vanhempiensa tulevaisuudenhaaveet olivat olleet.
Suomalaiskaupunkien katukandan pukeutumisessa alkoi pilkahdella tuon tuosta mannermaisia muotivaikutteita, kuten naisen asusteiden midipituiset jakkupukuluomukset viskooseineen ja vetoketjuineen viestittivät.

Neljäntenä 1930-luvun ihmisten tulevaisuuden uskoa ruokkivana tekijänä mainittakoon aikakauden perhepoliittiset ratkaisut, jotka ulottuivat aivan ruohojuuritasolle. Perheistituutioa, vaikka sekin oli muodoltaan erilainen kuin muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin, oli yhä yksilöllinen turvapaikka nopeiden muutosten maailmassa. Juuri rutiininomainen arki toi turvallisuuden tunnetta.

Uudesta sosiaalisesta ajattelusta kertovat myös lukuisat 30-luvulla toteutut lainsäädännölliset uudistukset, Terveydenhuoltolaki, tuberkuloosi- ja piirisairaalajärejstelmät, lastensuojelulaki, perheellistymistä tukeva väestöpolitiikka, ennen muuta vähävaraisia äitejä kannustava äitiysavustuslaki suosittuine äitiyspakkauksineen ( 1937), ensimmäinen kansaneläkelaki ja alkoholistihuollon kehittäminen alkoivat vähin erin muuttaa uskoa helpompaan ja turvatumpaan tulevaisuuteen. Yhä laajemmaksi tiedonvälittäjäksi levinnyt Yleisradio vastasi perhekeskeisen vuosikymmenen haasteisiin ja alkoi lähettää suuren suosion saanutta Suomisen perhe-kuunnelmaa vuodesta 1938.

Laajemmassa katsannossa edellä mainitut sosiaaliset uudistukset kertovat hyvinvointivaltioprosessin käynnistämisestä myös Suomessa.

Lähdeaineisto Heikki Menannder Historian kosto ISBN 978-952-234-327-7 Mari Lähteenmäen kirjoitus



tiistai 24. marraskuuta 2015

maanantai 23. marraskuuta 2015

Mäntsälän kapina kuivui kokoon

Vihtori Kosola, Walde Sario, Kurt Martti Wallenius ja neuvottelija Elja Rihtnimei 6. maaliskuuta Mäntsälässä.

Vähäväkinen mutta vauraaksi mainittu maatalousvalainen Mäntsälä pohjoisella Uudellamaalla tiedettiin levottomaksi paikkakunnaksi, jossa oikeisto ja vasemmisto olivat ottaneet toistuvasti yhteen punakapian jälkeenkin. Kommunismi oli ajettu Suomessa maan alle, mutta Mäntsälän työväentalossa oli harjoitettu edelleen kiihotusta.

Kipinät leimahtivat liekkeihin, kun kokoomuksesta sosiaalidemokraatteihin loikannut kansanedustaja, filosofian tohtori Mikko Erich esitelmöi Ohkolan työväentalossa. Valtiovaltakin kaivoi tietoisesti verta nenästään, sillä provokatiivisen luonteen ymmärtänyt maaherra Bruno Jalander oli määrännyt 25 poliisia Erichin suojaksi. Mäntsälän tilaisuus oli myös presidentti Svihuvfudin ja Etsivän Keskuspoliisin tiedossa.

Tohtori Erich ehti verrata vahvassa kansansuosiossa ollutta Lapuan liikettä kommunismiin, koska hänen mukaansa molemmat tähtäsivät omaisuuden hävittämiseen. Erich myös paheksui kovasti Suomessa ilmenneitä väkivaltaisuuksia, joiden hän tulkitsi huonontaneen arveluttavasti maamme mainetta ulkomialla ja varsinkin läntisissä naapurimaissamme.

Iltamat alkoivat Hiski Salomaan Vapauden Kaiho-kappaleella ja ehtivät vanheta vain kymmenen minuuttia,ennen kuin pihalta sisään juossut poliisi ilmoitti töväentalon joutuneen saarretuksi. Ulkoa kuulunut laukaus keskeytti Erichin puheen. Tulitus jatkui taukoamatta parisen minuuttia. Muutama luoti löysi tiensä sisäänkin. Kukaan ei haavoittunut, mutta luoti lävisti kahden poliisin manttelinhelmat.

Tulitus loppui, kun Helsingistä saapunut merivoimien luutnantti Esra Emanuel Terä käski. Iltamaväki – joukossa oli paljon naisia ja lapsia – poistui peloissaan saartoketjun läpi, ja viimeisenä ulos saatettiin tohtori Erich. Häntä nuhdeltiin ankarasti mäntsäläläisten kiihottamisesti marxilaisella juutalaisuudella, Erichin annettiin kuitenkin nousta poliisiautoon, ja häntä lähdettiin viemään kohti Helsinkiä. Kello oli 21.20.

Erichin kerrottiin luvanneen ennen lähtöän, ettei hän tulisi koskaan enää Mäntsälään. Uusi Suomi oli kuitenkin tavoittanut tohtorin yöllä tämän kotoa Helsingistä. Erich kertoi lehdelle, ettei olisi missään tapauksessa sellaiseen lupaukseen suostunut.

Mäntsälän suojeluskuntatallle oli kokoontunut nelisensataa aseistettua miestä ympäri maan ”lottien keittämää kahvia juomaan”. He kieltäytyivät noudattamasta presidentti Svinhufvudin käskyä palata viipymättä takaisin kotiseudulle ”kuuliaisina maan laielle ja valalleen”. Päinvastoin Mäntsälään marssi lisää väkeä.

Maalaisliittolaisen Johan Emil Sunilan johtama hallitus antoi helmikuun 29. päivänä komunisteja vastaan suunnatun tasavallan suojelulain perusteella asetuksen, jonka nojalla Lapuan liikkeen johto määrättiin pidätettäväksi. Sotaväen päälllikkä Aarne Sihvo puolestaan oli valmis hyökkäämään panssarivaunujen ja tykistön tuella kapinallisten kimppuun.

Hämeenlinnaan kokoontunut Lapuan liikeen johto oli lähettänyt samana päivänä presidentille ja hallitukselle kirjelmän, jossa vaadittiin hallituksen eroa ja poliittisen suunnan muutosta. Jos niin ei kävisi, ei rauhallisuutta maassa voitaisi säilyttää.

Johto myös käski liikkeen kannattajien siirtyä aseistettuna Mäntsälään, ja sinne se sirtyi itsekin Vihtori Kosolan ja kenraali Kurt Martti Walleniuksen johdolla. Lapulaisiai hiersi eityisestin Svinhufvudin toiminta, silla ”Ukko-Pekkaa” oli totuttu pitämään liikkeen henkisenä tukimiehenä. Svinhufvudia alettiin kutsua ”Akka-Pekaksi”.

Otsikot lehdissä 29. helmikuuta väittivät, että Mäntsälään oli saapunut jo 3000 miestä, enimmäkseen Uudeltamaalta ja Etelä-Hämeestä. Tosiasiassa Mäntsälään oli saapunut vain satakunta miestä noin 400 miehen lisäksi. Joukon ehdoton vaatimus oli maaherra Jalanderin ja Ernst von Bornin ero. Viimeksimainittu oli aiemmin koetellut lapualaisten kärsivällisyyttä lausumalla: ”Nyt katsotaan, kuka tässä maassa määrää, hallitus vai Kosola”.

Uuden Suomen väliotsikko kysyi, saapuvatko Mäntsälän miehet Helsinkiin. ”STT ilmoittaa saaneensa sellaisia tietoja, että Mäntsälään kokoontuneiden aikomuksena lienee saapua Helsinkiin, sitten kun joukko on kasvanut riittävän suureksi. Tälle tiedolle emme ole saaneet minkäänlaista vahvistusta. Yksityiset retkeilijät lienevät kyllä sellaisiakin uhkailuja Mäntsälässä lausuneet. Toisaalta vakuutetaan, että mistään Helsinkiin saapumisesta ei ole ollut puhettakaan”.

Mäntsälän miehiä kämpissään sunnuntaina 6. maaliskuuta ennen antautumista.

Lehden Mäntsälän-kirjeenviahtaja esitti myös, että ammuskelu Ohkolan työväentalolla olisikin käynnistynyt työväentalon pihalta ammutuista laukauksista noin 100 metrin päässä ollutta miesketjua kohti. Sen jälkeen ketjussa olleet miehet olivat ampuneet noin puolen minuutin ajan laukauksia ilmaan kuten heitä oli kehoitettu.

Maaliskuussa otsikoitiin, että hallitus oli ryhtynyt toimiin järjestyksen palauttamiseksi. Tasavallan suojelulakia sovellettiin, ja Helsingin varusväkeä oli vahvistettu. Lisäksi vakuutettiin, että maassa vallitsi täysi rauha, vaikka joissakin paikoissa tapahtui mainittavaa kokoontumista.

Uuden Suomen pääkirjoituksessa kysyttiin ”Mitä tilanne vaatii?” Tekstissä haluttiin huomauttaa lehden olevan edelleen sillä kannalla, että tilanteen selvittelyä helpottaisi huomattavasti, jos hallitus vaihdettaisiin tai ainakin uudistettaisiin osittain. Lehden mukaan tuntui nimittäin siltä, että istuvalta hallitukselta puuttuivat edellytykset asioiden hoitamiseen, Pääkirjoituksessa muistutettiin lisäksi, että pääministerir Sunila oli vakavasti sairaana.

STT:n edustajalle tarjoutui mahdollisuus puhua puhelimessa Mäntsälän suojelukuntalolla majailevan aluepäällikkö Kivisen kanssa, mutta Kivinen kieltäyti jyrkästi antamaan mitään tietoja. Puhelimeen tuli siinä vaiheessa eräs liikkeen johtomiehistä, joka ilmoitti, että Mäntsälän miehet muodostavat vain etuvartiojoukon, jonka takana on suurempia joukkoja eri osissa maata. Suunnittelivatko Mäntsälän miehet matkaan Helsinkiin? Vastaus kuului ”Mitäpä me siellä tekisimme?”
Tankkeja Helsingissä Mäntsälän kapinan aikaan 3. maaliskuuta

Helsingissä kuitenkin varustauduttiin pahimpaan, Pääkaupunkiin johtavia teitä valvottiin, ja matkustusjunat tarkistettiin Pasilassa. Porin rykmentti kutsuttiin Turusta Helsinkiin, ja sotaväki toi Hämeenlinnasta kuusi tankkia. Kenttätykistörykmentti 1:stä Hyrylästä saapui puolestaan osasto, joka sijoitettiin kaartin maneesiin. Poliisin tukena oli lisäksi valkoisen kaartin joukkoja, Vanhankaupungin nuorisoseuran talolle asettuneen Uudenmaan rykmentin väen mukana oli myös konekiväärejä.

Suojeluskuntia oli kelletty liikehtimästä. Niiden ylipäällikön Lauri Malmivaaran mukaan suojeluskuntalaisten tuli noudattaa ainoastaan päällystonsä määräyksiä ottamatta vastaan mitään käskyjä ulkoa. Siihen liittyen Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapäällikkö Matti Laurila kielsi jyrkästi johtamansa piirin suojeluskuntalaisia lähtemästä liikkeelle minkään kanslian tai syrjäisen henkilön kehotuksesta.

Mäntsälän miesten muonituksesta huolehtineita lottia

Keskiviikkona 2. maaliskuutta kerrottiin, että Lapuan liikkeen johtoa yritettiin tuloksetta vangita Hämeenlinnassa. Hallituksen varotoimenpiteitä vahvistettiin edelleen. Kaksi kokoomusministeriä – sosiaaliminiseri Kaarlo Edward Kilpeläinen ja apulaisministeri Niilo Solja – antoivat vt. Niukkaselle tasavallan presidentille osoitetun eronpyyntönsä. Sittemmin eroilmoituksen jätti myös valtionvarainministeri Kyösti Järvinen. Viimeksi mainittu kuitenkin perui eronsa. Kilpeläisen tilalle hallitukseen tuli kansanopistonjohtaja Erkki Paavolainen ja Soljan tilalle kenraalimajuri Karl Lennart Oesch, ja viimeksi mainittu sai haltunsa kaikki järjestystä ja turvallisuutta koskevat asia.

Mäntsälässä tilanne oli lehtien mkaan ennallaan. Huhut siitä, että Helsingistä olisi lähetetty sotaväkeä Mäntsälään olivat Uuden Suomen uutisen mukaan kaikkea perää vailla ja mahdollisesti saaneet alkuntsa siitä, että Helsinkiin tuotu kenttätykistörykemntin osasto piti yhteyttä varsinaiseen majoituspaikaansa Tuusulaan.

Uusi Suomi sai myös yhteyden Mäntsälän suojeluskuntatalolle. Puhelimmen vastasi todennäköissti luutantti Artturi Vuorimaa: ”Mitä sinne kuuluu, tiedustelimme,” ”Mitäpäs tänne, hyvää vaan. Meillä on täysi työ ottaessamme vastaan ja luetteloidessamme uusia tulijoita sekä järjestäessämme heille majapaikkoja.” ”Montako miestä siellä oikeastaan on?. Vastaukseksi tuli vain naurahdus.
Mäntsälän miesten konekiväärikomppania ennen antautumista

Keskiviikkona 2. maaliskuuta tasavallan presidentti Svinhufvud otti ylimmän johdon järjestyksen palauttamiseksi.Svinhufvud antoi radiossa julistuksen, jossa hän käski aseisiin tarttuneita palaamaan koteihinsä. Käskyn joudatajien presidentti lupasi välttyvän rangaistukselta, Lupaus ei kuitenkaan koskenut kapinaan yllyttäjiä
Lapulaisiin vetosi myys kaksi muuta vahvempaan arvostettua miestä eli arkkipiispa Lauri Ingman ja valtioneuvos JohanRichard-Kalmari.

Suomalaiset pääsivät huokaisemaan helpotuksesta perjantaina 4. maaliskuuta. Uuden Suomen etusivun pääostikko ”Maa rauhoittuu” kertoi kaiken oleellisen. Tasavallan presidentin päämajan ilmoitettiin kuitenkin toimivan, kunnes järejstys on täysin palautunut.

Lapuan liikkeen johdon kerrottiin kokoontuneen Tampereella. Siellä oli Uuden Suomen mukaan tehty päätös miesten palauttamisesta Mäntsälästä kotiseudulleen. Edelleen tiedettiin, että itse tasavallan presidentti olisi puhunut puhelimitse kokouspaikkaan kovaäänsen välityksellä.

Uudessa Suomessa julkaistiin 4. maaliskuuta mielenkiintoinen ilmoitus ”Kuvia Mäntsälän tapauksista”, Ilmoituksen mukaan samalla viikolla ilmestyvä ”suuremmoisen sisältörikas” Suomen Kuvalehti sisältää neljä kookasta sivua ja kaikkiaan 13 kuvaa.

Mäntsälä oli valtakunnan ainoa kipupiste. Liikehdintää oli myös Jyväskylässä. Helsinkiin Tasavallan presidentin puheille saapui Uuden Suomen mukaan perjantaina Mäntsälään kokoontuneiden miesten lähetystö. Auton kärjessä oli valkoinen viiri. Lähetystöön kuului porvoolainen tuomari E.A. Järveläinen sekä kolme suojeluskuntapukuun pukeutunutta miestä. Lähetystö esitti presidentille toiveita, minkä jälkeen se sai poistua. Kosola ja Walenius eivät olleet lähetystön mukana. Miehiä Mäntsälässä oli vielä arviolta kolmesataa.

Lauantaina 5. maaliskuuta ilmestynyt Uuden Suomen lisälehti ilmoitti, että Mäntsälä saarretaan, mutta Jyväskylästä olivat miesjoukot jo poistunueet. Hallitus olii miehittänyt Mäntsälään johtavat tiet. Lapuan liikkeen johtajista everstiluutnantti Susitaival ja Arne Somersalo olivat edelleen Mäntsälässä. Kosolan ja Walleniuksen olinpaikkaa ei tiedetty.

Seuraavana päivänä kerrottiin , että Mäntsälän joukko hajaantuu kotiseudulleen ja että jäljelle jäävät enää loppuselvitykset. Liikkeen johtomiestan kerrottiin olevan Mantsälässä ja antautunevan viranomaisille. Niminä mainittiin Kosola, Wallenius, Koivisto, Malkamäki, Sario, Susitaival, Somersalo, Tuomisto ja Vuorimaa.

Viimein maanantaina 7. maaliskuuta päästiin uutisoimaan, että Mäntsälän joukko oli antautunut sunnuntaina ja johtajat oli pidätetty. Samalla voitiin ilmoittaa, että Suomen markka nousee nopeassa tahdissa. Mäntsälän kapina johti käytännössä Lapuan liikkeen lopettamiseen. Liikkeen johtohahmot, myös Kosola ja Wallenius tuomittiin vankeuteen.

Lähdeaineisto Iltalehti Lapuan liike Asko Tanhuanpään kirjoitus

Mäntsälän kapina

Mäntsälän kapina

Mäntsälän kapina kukistettiin radion avulla

Elias Simojoki - heimosoturi, joka ratsasti pyhällä vihalla



perjantai 20. marraskuuta 2015

Talonpoikaismarssi - Lapuan liikkkeen huippuhetki

Vihtori Kosola kannettiin ja heitettin Pallokentällä ennen marssia Senaatintorille.

Talonpoikaismarssi 7. heinäkuuta 1930 huipensi Lapuan liikkeen. Silloin lähes koko porvarillinen Suomi katsoi sen edustavan kansan terveen ytimen pyhää tahtoa, vaikka keinoissa kansanmiehet. Marssi vauhditti kommunistilakien säätämistä. Jälkiaallossa porvarit saivat hajoitusvaaleissa 1.-2.10.1930 kahden kolmasosan määräenemmistön, mikä tarvitaan perustuslakien muuttamiseen. Talonpoikaismarssi oli oikeistolaisen Lapuan liikkeen kannattajien Helsingissä 7. heinäkuuta 1930 järjestämä joukkotapahtuma. Siihen osallistui 12 000 marssijaa. Talonpoikaismarssia on pidetty Lapuan liikkeen merkittävänä voimannäytteenä.

Lapuan valtuuskunta lähetti kiertokirjeen Suomen talonpojille, joiden tuli marssia Helsinkiin ilmoittamaan, että kommunismi on kitkettävä Suomesta. Ajatus marssiin saattoi tulla Italiasta, jossa Benito Mussolinin johtamat talonpojat marssivat Roomaan 1922, mutta marssin suunnittelijan mukaan marssi oli suunniteltu vastaavanlaisen, Ruotsissa vuonna 1914 järjestetyn marssin mukaan. Marssireitti suunniteltiin muistuttamaan kenraali Gustaf Mannerheimin johtamaa valkoisten voitonparaatia Suomen sisällissodassa 1918.
Marssijat kuljetettiin autoilla Helsinkiin, merkittiin sinimustin nauhoin ja järjestettiin ryhdikkääksi rivistöksi. Nauhat marssijoille oli järjestänyt Minna Craucher. Marssijat ottivat vastaan Senaatintorilla presidentti Lauri Kristian Relander, pääministeri Pehr Evind Svinhufvud, Mannerheim sekä Lapuan liikkeen johtohahmo Vihtori Kosola.

Ester ja K.J.Ståhlbergin kyyditys pian vaalien jälkeen käänsi maltilliset porvarit lapualaisuutta vastaan. Liike vaikutti vielä presidentinvaaleissa 1931 P.E.Svinhuvudin voittoon 151-149, mutta sitten oli yhtä alamäkeä; ensin neuvottomuus alkuperäisten tavoitteiden toteuduttua, sitten surkea Mäntsälän kapina.

Talonpoikaismarssin esikuvia olivat Bondetåget 1914, jossa vaadittiin Ruotsiin vahvempaa maanpuolustusta sekä Italian fasistien ”marssi Roomaan” 1922. Toisaalta marssi muistutti valkoisten vointoparaatia 16.5.1918. Lapualaiset väläyttivät marssia painostaakseen tukahduttamaan kommunistien toiminnan. Tärkein painostuskeino oli tosin poliittinen väkivalta kyydityksineen. Vallankaappauksen pelossa Kyösti Kallion keskustahallitus rajoittikin jokseenkin laittomasti kommunistien toimintaa ja antoi 1.7. lakiesitykset vasemmiston nujertamisesta.

SDP:tä myöten nähtiin, että tarvittiin laajapohjaisempi hallitus, jonka laupualaisetkin hyväksyisivät. Näin syntyi 4.7. P.E.Svinhuvudin porvarillinen kabinetti, johon Lapuan liike ei kuitenkaan saanut omaa edustajaa. Ukko-Pekka vaati myös pahimista väkivaltaisuuksista luopumista.
Siviiliin siirtynyt tuleva kenraali Paavo Talvela johti järjestelyjä, joissa nojattiin suojeluskuntiin ja lottiin. Marssille lähdettiin kuitenkin siviilipuvussa, Minna Craucher hankki käsivarsinauhat.

Osanottajamäärä rajoitettiin 12 mieheen, lotat saivat tyytyä keittiötöihi. Ikäraja oli 24 vuotta, jotta harkintakykyä riittäisi. Suuren joukon kuljettaminen ja huoltaminen oli ajan olooissa melkoinen suoritus. Lahjoituksia tuli yrityksiltä jopa yli oman tarpeen. Marssijat ryhmitettiin maakunnitttain rykmentteihin, pataljooniin ja komppanioihin. Aluksi rovasti K.R.Kares puhui Pallokentällä ja Vihtori Kosola huudatti eläköötä isänmaalle. ”Jumalan valitsemaa kansanjohtajaa” kannettiin vielä ympäri kenttää.

Marssi jatkui pitkin nykyistä Mannerheimin tietä vapaussodan sankarihaudoille; muuta nimeä eivät marssijat tietenkään hyväksyneet. Pääjuhlassa Suurtorilla puhui Kosola ja tuleva piispa Väinö Malmivaara saarnasi. Puheisiin vastasi Lauri Kr. Relander. Ohimarssia vastaanottamassa oli myös Mannerheim ja hallitus Svinhufvudin johdolla. Lopuksi Relander otti Kosolan kyytiinsä.

Tunnelma oli siis korkealla. Mitä Lapuan liike kuitenkaan tekisi, kun sen vaatimukset olivat jo toteutumassa? Joku väläytti jopa valmiin projektin lopettamista. Liike kuitenkin jyrkentyi ja vaati ensin SDP:n ja lopulta demokratian lakkauttamista.

Lapuan liike

Mustapaitojen marssi

Vapaussoturin valloituslaulu

Jääkärimarssi - Winter War

Porilaisten marssi - laulettu versio


torstai 19. marraskuuta 2015

Lapuan liike ja kyyditykset

Lapualaiset pahoinpitelivät punaupseerin, Työn Äänen kirjapainon faktorin Eino Niemisen Vaasan mellakassa 4. kesäkuuta 1930.

Lapuan liike oli ottanut oikeuden omiin käsiinsä. Se uhkaili, nöyryytti, alisti, kyyditti ja tappoi. Mielivalta rehotti. Mustat koppiautot kulkivat yössä ja sisältä saattoi kuulua laulun säkeitä. ”Kytösavun aukeilla mailla on kansa, mi aina on vaalinut vapauttansa..” Asiaan kuului, että kyydissä olleen, henkensä edestä pelänneen uhrin piti laulaa isäntien mukana.

Kurikassa toimi iskujoukko, jota muiden lailla johdettiin Lapualta. Yhteyttä sinne piti Säästöpankin kamreeri Urho Virtaen, joka toimi samalla suojeluskunnan päällikkönä. Kesäkuun loppupuolisikolla Kurikassa tapahtu neljä kyyditystä ja seitsemän kyydityksen yritystä. Niistä kuusi oli järjestäytyneen organisaation tekemiä.

Kurikkalaiset tekivät yhteistyötä Ilmajoen iskujoukon kanssa. Niin likainen työ jäi tuntemattomille ja ulkopuolisille, olivathan tuon ajan kyläyhteisöt pieniä ja jokainen tunsi toisensa. Harva kehtasi mennä hakkaamaan tuttua miestä. Lapuan liike teiki ainakin 254 kyyditystä kesän ja syksyn 1930 aikana. Tai olihan sillä oma terminsäkin, ”muiluttaminen”. Nimi johti Lapuan iskujoukossa toimineisin veljeksiin, Jussi ja Jaska Muiluun. Murhatekoja tehtiin kolme. Yhdessä niistä oli ampujana Vihtori Kosolan poika. Pentti Kosola ampui humalapäissään itärajalla suutari Eerik Petter Mätön Heinäjoelta, Mättö oli kaivannut takataskunstaan tupakkaa ja Kosola sai luulleensa sitä pistoolin tavoitteluksi. Pistooli oli heistä kuitenkin vain toisella ja sitä käytettiin.

Kokoukset, marssti ja kirjelmät olivat siis vaihtuneet järeisimpin aseisiin. Laittomalle toiminnalle haettiin oikeutusta sillä, että puoluepolitikointi olisi myrkyttänyt elinten kyvyn päätöksentekoon. Se ei ollut ainutlaatuinen ilmiö. Italiassa valtaan noussut diktaattori Benito Mussolini julisti samaa, ja siellä oli jyllännyt fasismin taisteluvuosina ”squadrismo”, entisten rintamamiesten harjoittama yksilöterrori.

Kaikki oli alkanut vierailivien kommunistipuhujien kyydistsemisestä pois paikkakunnalta, nyt keksittiin soveltaa samaa kotikommunisteihin. Kun laki oli otettu omiin käsiin, mukaan sekoittuivat myös muiluttajien omat antipatiat – eikä tieto ollut valttia.
Äänekosken kunnankamreeri, maltillinen sosiaalidemokraatti Ahti Kärkkäinen vietiin aamutimiin 2.9.1930 kotoaan. Kyydittäjät yrittivät soittaa Pihtiputaan kirkolta Vihtori Kosolalle. Puhelinlinjat eivät kuitenkaan toimineet, ja niin jäi selvittämättä, oliko kysymyksessä ollut väärä määräys. Kärkkäinen kun osoittautui tiukaksi kommunismin vastustajaksi. Siksi muiluttajat joutuivat jatkamaan matkaan etappitietä Keiteleen ja Leppävirran kautta Joensuuhun.

Näitä etappiteitä oli Suomessa useita ja ne kaikki päätyivät itärajalle. Autot ja kuljettajat vaihtuivat välillä. Vielä Joensuussakaan Kärkkäistä ei kuulustelujen jälkeen voitu vapauttaa. Aamukahvilla tapaus todettiin kyllä erehdykseksi, mutta vapauttamiskäskyn piti tulla Nurmeksesta. Sinne ajettiin mutka molemmin puolin Pielisjärveä – Kärkkäinen kun ei ollut aiemmin matkaillut Pohjois-Karjalassa. Joensuussa sitten Kärkkäinen saateltiin sitten matkailuhotelliin.

Kärkkäisen tapaus oli lähinnä koominen, mutta se ei ollut tyyppiesimerkki. Moni kommunisti vietiin perille asti ”ikitielle”, rajantakaiseen ”ihannevaltakuntaansa” Neuvostoliittoon. Heitä oli puolensataa.
Muilutukset koettelivat rajusi oikeusjärjestelmän uskottavuutta. Monin nimismies oli lapulaismielinen ja rikosten tutkinta oli retuperällä. Oikeudenkäynnitkään eivät suinkaan aina menneet Suomen lain mukaan. Todistustaakka lankesi uhreille, ei syytteeseen joutuneille. Todistajia ei tahtonut löytyä, koska he pelkäsivät kostoa.

Pahoinpitelykanteita hylättiin toteen näyttämättöminä, vaikka korvautsta vaatineella kantajalla olisi ollut lääkärintodistus kourassaan tai mustelmat selässään. Samoin tuomiot olivat erittäin lieviä. Esimerkiksi edellä mainittua Mättöä ampunut Kosola tuomittiin ”erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa suoritetusta tahallisesta taposta” viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen sekä kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen vapaudenriistosta. Korkein oikeus muutti oikeuskanslerin valituksesta tuomion kahdeksi vuodeki kuritushuonetta, joka oli minimirangaistus ilman lieventäviä asianhaaroja suoritetusta taposta.

Oikeus tahtoi myös tulkita rangaistukset kovin helposti ehdollisiksi. Oikeutta ei edes hetkauttanut se, että rangaistut eivät todellakaan katuneet tekojaan, vaan ilmoittivat usein valmiutensa teon uusimiseen. Tuomiot säilyivät ehdolllisina jopa rikoksensa uusineille. Linja muuttui vasta K.J. Ståhlbergin kyydityksen jälkimainingeissa. Tuolloin oikeuslaitos alkoi tulkita tosissaan myös vanhoja kyydityksiä. Juho Sunilan hallitus antoi 1932 lakiesityksen ehdollisesta rangairustuomiosta annetun lain koventamisesta juuri edellä mainitusta syystä. Tutkija Juha Siltalan mukaan vain joka viides kyyditys pätyi raastupaan asti. Kaikkiaan syytteitä nostettiin 656. Niistä raukesi 38 prosenttin. Vain joka kymmenes vankeustuomio oli ehdoton.


Lähdeaineisto Juha Siltala Lapuan likke ja kyyditykset 1930