Sotilastiedustelun vaikeat vuodet 1938-1939

1930-luvulla Suomen suhteet muihin Pohjoismaihin kehittyivät myönteisesti. Toukokuun lopulla 1938 Pohjoismaiden ulkoministerit allekirjoittivat yhteisen puolueettomuusjulistuksen. Suomi ja Ruotsi valmistelivat konkreettista sotilaallist yhteistyötä yhteisen Ahvenanmaan puolustuksen aikaansaamiseksi. Molemmat maat pelkäsivät joko Neuvostoliiton tai Saksan miehittävän demilitarisoidun saariryhmän, mikäli sota leviäisi Itämerelle. Ahvenanmaan menettäminen olisi vaikeuttanut molempien valtioiden turvallisuuspoliittista asemaa.

Keväällä ja kesällä 1938 Neuvostoliitto esitti Suomelle Boris Jartsevin välityksellä huolensa Saksan voimistumisesta ja epäili Skasan suunnittelevan hyökkäystä Neuvostoliittoon Suomen alueen kautta. Neuvostoliitto toivoi Suomelta takuita siitä, että Suomi vastustaisi Saksan maihinnousua, se se halusi varmistaa Leningradin turvallisuuden. Se oli Neuvostoliiton toiseksi suurin kaupunki ja merkittävä aseteollisuuden keskus. Suomalaiset torjuivat ehdotukset. Neuvostoliittolaiset palasivat aiheeseen uudelleen keväällä 1939. Saman vuoden kesäkuussa Ruotsi ilmoitti luopuvana Ahvenanmaan yhteisistä puolustusaikeista Neuvostoliiton vastustuksen vuoksi. Neuvostoliitto vastusti hanketta, koska sen toiveita ei otettu huomioon – maa olisi esimerkiksi halunnut seurata linnotustöiden edistymistä.

Saksan ja Japanin sotilaallinen nousu 1930-luvun alussa, Suomen skandinaavinen suuntaus sekä Suomen läheiset suhteet Iso-Britanniaan ja Saksaan epäilyttivät Neuvostolittoa. Se pelkäsi, että Suomesta tulisi tukialue maahan kohdistuvalle hyökkäykselle.

Elokuun 23 päivänä 1939 Neuvostoliitto ja Saksa solmivat yllättäen Molotov-Ribbnetrop-sopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa aluksi Viro ja Latvia sekä myöhemmin myös Liettua ja Suomi kuuluivat Neuvostoliiton etupiiriin. 1.9. Saksa hyökkäsi sopimuksen mukaisesti Puolaan ja 3.9. Ranska ja Iso-Britannia julistivat sodan Saksalle. Suomi ja muut Pohjoismaat julistautuivt puolueettomiki, ja Suomi lisäsi sotilaallista valmiuttaan.

Syys-lokakuussa Neuvostoliitto painosti Baltian maita luovuttamaan sille tukikohtia alueiltaan ja solmimaan avunantosopimuksen. Suomi sai kutsun vastaaviin neuvotteluihin Moskovaan 5.10. Suomi reagoi heti ja asetti 6.10. lähes koko rauhanajan armeijansa suojajoukkokokoonpanoon Karjalan kannakselle ja Laatokan pohjoispuolelle. Liikekannallepanon ensimmäinen vaihe käynnistyi lokakuun 10. päivänä, kun niin sanotut ylimääräiset harjoitukset alkoivat Suomen ja Neuvostoliiton välisissä neuvotteluissa ei löydetty kompromissia. Suomen oli erityisen vaikea suostua neuvostoliittolaisten vaatimuksiin Hangon alueen vuokraamisesta ja aluvaihdoista Karjalan kannaksella Leningradin turvaamiseksi. Suomalaiset olivat valmiita vain vähäisiin valtioalueen luovutuksiin tai vaihtoihin, mikä ei tyydyttänyt Neuvostoliittoa. Neuvottelut katkesivat tuloksettomina 13.11.1939. 26.11. Neuvostolitto syytti Suomea Mainilan laukauksista. 28.11. maa irtisanoi maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja katkaisi myöhemmin diplomaattiset suhteet Suomeen. Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Suomea vastaan aamulla 30.11.1939 koko itärjan pituudella. Suomen turvallisuuspoliittiset linjaukset olivat koko itsenäistymisen ajan pyrkineet varmistamaan, ettei maa joutuisi koksaan yksin sotaan suurvaltaan vastaan. Politiikka kuitenkin epäonnistui.

Puolustusvoimien komento- ja koulutusasioista huolehtineet Sotaväen Esikunta ja Yleisesikunta oli vuonna 1925 yhdistetty Yleisesikunta-nimiseksi johtoesikunnaksi. Yhtenäistämisen jälkeen ylimmän sotilaallisen johdon tyänjako- ja vastuukysymykset pysyivät esillä. Eteenkin puolustusvalmiutta koskevien asioiden käsittelyssä todettiin puutteita. Taktinen auktoriteetti (Yleisesikunta) ei voinut yksin ratkaista asioita, koska ne päätettiin viime kädessä määrärahojen osalta puolustusministeriössä. Niinpä samoja asioita jouduttiin valmistelemaan kahdessa eri virastossa. Puolustusministeriö esitti ratkaisuki Yleisesikunnnan ja koko korkeimman sotilasjohdon liittämistä puolustusministeriöön. Yleisesikunta ja komentoviranomaiset esittivät puolestan Yleisesikunnan päällikön toimivaltaa laajennettavaksi.

Järjestelystä ei päästy yhteisymmärrykseen. Komentoviranomaiset olivat haluttomia parlamentaariseen valvontaan eivät luottaneet siviiliviranomaiseksi miellettyyn puolustusministeriöön. Eduskunnan ja hallituksen katsottiin heikentäneen puolustuslaitosta, mikä uhkasi saavutettua itsenäisyyttä. Sotilaspiireissä demokratiaa ja parlamentarismia pidettiin huonona vaihtoehtona.

Puolustusministeriön näkökulmasta parlamentaarinen valvonta ja mahdollisimman kiinteä sitoutuminen valtiovaltaan tarjosivat parhaat mahdollisuudet saada budjettivaroja puolustuslaitoksen suuriin hankintamenoihin. Tämän edellytyksenä maanpuolustukseen käytetyt varat tuli saada demokraattiseen valvontaan. Sotilasjohto haluttiin tiiviiseen yhteistyähän poliitikkojen kanssa. Valtio- ja sotilasjohdon haluttiin sitoutuvan toisiinsa, sillä sen katsottiin vähentävän epäselvyyksiä.

Yhdistämistä pohdittiin jälleen vuonna 1937, ja tuolloin asiassa päästiin kompromissiin. Yleisesikunnanpääosat siirrettiin puolustusministeriöön, missä Sotaväen päällikön alaiset sotilasammattimiehet syrjäyttivät vastuutehtävissä ministeriön osastopäälliköt. Puolustusneuvoston puheenjohtaja, sotamarsalkka Mannerheim, halusi kuitenkin säilyttä oman puolustusministeriöön kuulumattoman esikunnan. Esikunnaksi tuli kaksiosastoinen Yleisesikunta.

Vuoden 1938 alusta Yleisesikunnan kokoonpano, vahvuus, tehtävät ja asema muuttuivat merkittävästi puolustusvoimien ylimmän johdon uudelleenorganisoinnin yhteydessä. Yleisesikunnan päällikön alaisuudessa toimineeseen Yleisesikuntaan jäi kaksi osastoa: Operatiivinen osasto ja Ulkomaanosasto.

Yleisesikunta toimi puolustusneuvoston puheenjohtajan, sodanajan ylipäällikön, esikuntanta. Se valmisteli maan puolustussuunnitelmia ja keräsi niitä varten tietoja vieraiden maiden armeijoista. Yksikän vastuulle jäivät yleisesikuntien ydintehtävät. Yleisesikunta ja siihen kuuluvat virat määrättiin yhdistettäväksi puolustusministeriöön. Järjestelyn piti olla Mannerheimiin liittyvä tilapäisratkaisu, ja häänen väistyessään johtotehtävistä Yleisesikunta li tarkoitus liittää puolustusministeriöön. Sotahallintoa ei siis tuolloin täysin keskitetty, eikä keskittämistä viety loppuun koskaan myöhemminkään.

Lähdeaineisto Eero Ekivengren – Einar P Laidinen Vakoilua itärajan takana ISBN 978-952-492-660-7

Suomi lähestyy Ruotsia

Eljas Erkko

Kansainvälinen tilanteen nopea kiristyminen saa Suomen irtautumaan Kansainliiton turvallisuusjärjestelmästä ja aloittamaan puolustukselliset yhteistyöneuvottelut Ruotsin kanssa. Samaan aikaan Suomi nopeuttaa myös varustautumistaan.

Hitlerin valloituspolitiikka ajaa Euroopan pienet valtiot puun ja kuoren väliin. Ne olivat aikanaan liittyneet Kansainliittoon sen tarjoaman kollektiivisen turvallisuuden vuoksi, mutta nyt järjestön pakotepykälät, jotka velvoittavat jäsenmaita ryhtymään toimiin hyökkääjää vastaan, uhkaavat vetää ne mukaan suurvaltaselkkauksiin. Suomi sanoutuu Ruotsin tavoin 20. toukokuuta irti Kansainliiton solidaarisuusvelvoitteista. Suomi ei lämpene itsensä Stalinin lähettämän Boris Jartsevin esittämille ajatukselle puolustussopimuksen solmimisesta Neuvostoliiton kanssa vaan korostaa vastaavansa itse maan suvereenisuudesta. Ratkaisua auttaa Ruotsi, joka ilmoittaa keväällä olevansa valmis neuvottelemaan Suomen kanssa puolustuksellisesta yhteistyöstä. Neuvottelut koskevat aluksi Ahvenanmaan linnoittamista, mutta Suomen lopullisena tavoitteena on puolustusliitto länsinaapurin kanssa. Diplomaattisen ponnistelujen ohella Suomi varautuu tulevaisuuteen myös tehostamalla puolustusvalmiuttaan. Eduskunta hyväksyy 3. toukokuuta lähes yksimielisesti lain puolustusvoimien perushankinnoista. Yksimielisyyden saavuttaminen tyydyttää niin paljon marsalkka Mannerheimiä, että hän vierailee valtionvarainministeri Väinö Tannerin luona Siltasaarella. Tanner toteaa 17. heinäkuuta, että Suomen työväestö ei enää tunne katkeruutta Mannerheimiä kohtaan.

Englantilaismielisen ulkoministerin Rudolf Holstin asema heikkeni huomattavasti kun Suomi päätti luopua Kansainliittoon tukeutuvasta ulkopolitiikasta ja asettaa turvallisuutensa Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden varaan. Pienen edistyspuolueen edustajana Holsti asema oli muutenkin heikko ja syksllä 1938 hänen mahdollisuutensa hoitaa tehtäviään huonontuivat edelleen terveyden reistailun ja verovilppisyytösten vuoksi. Lopullisen niitin antaa liian runsas alkoholin käyttä, joka 26. syyskuuta johtaa siihen, että Holsti eräillä diplomaattipäivällisill kertoo oikean mielipiteensa Saksan johdosta. Saksalaiset antavat nopeasti ymmärtää, että Holstin jatkaminen ulkoministerinä tulisi vaikuttamaan epäsuotuisasti maiden välisiin suhteisiin. Suomen hallitus katsoo välttämättömäksi vaihtaa ulkoministeriä ja nimittää 12. joulukuuta uudeksi ulkoministeriksi Eljas Erkon. Nimitys ei muuta Suomen ulkopolitiikkaa myönteisemmäksi Saksalle, sillä Erkko on edeltäjänsä tavoin suuntautunut länsivaltoihin.

Cajanderin hallituksen sisäasianministeriksi valitti Urho Kekkonen otti erityiseksi silmätikukseen Isänmaallisen Kansanliikkeen IKL:n. Kekkonen katsoi, että IKL on epäkansallinen ja kansanvallan vastainen liike, joka vaarantaa Suomen kansallisen kehityksen. Kansainvälisen tilanteen kiristyessä Kekkonen piti äärioikeiston kieltämistä yhtä välttämättömänä kuin kommunistien toiminnan kieltäminen oli aikoinaan ollut. Hän käynnisti lakkautusprosessin syksyllä 1937, mutta käytännön toimet aloitettiin vastan sen jälkeen, kun IKL:n nuoriso-osastolaiset olivat räjäyttäneet pommin Kuopiossa. 22. marraskuuta sisäministeriö kieltää IKL:n ja sen lehtien toiminnan. Lakkautusprosessi ei kuitenkaan johda toivottuun tulokseen, sillä Helsingin raastuvanoikeus jättää 30. marraskuuta toimintakiellot vahvistamatta.

Vuosi 1938

http://fi.wikipedia.org/wiki/1938

Lähdeaineisto Kronikka 1900 – 1909 ISBN 951-35-6529-7

Varustautuminen alkaa

Kansainvälisen tilanteen kiristyminen sai Suomen irrottautumaan Kansainliiton turvallisuusjärjestelmästä ja lähestymään Ruotsia. Kuvassa Richard Sandler, Väinö Tanner, A.K. Cajander, Per Albin Hansson ja Eljas Erkko.

Suurpoliittinen tilanne kärjistyrttyä 1930-luvulla Euroopan valtiot alkoivat nopeasti varustautua pahimman varalle. Myös Suomessa mielialat maanpuolustusta kohtaan muuttuivat aikaisempaa myönteisemmiksi.

Punamultahallituksen ohjelmassa Suomen puolustusvalmiuden lisääminen oli tärkellä sijalla. Maalaisliitto oli jo syksyllä 1935 hyväksynyt puolustusmäärärahojen lisäämisen, ja Kansainliiton turvallisuusjärjestelmän romahtaminen sai sosiaalidemokraatit tinkimään turvallisuuspoliittisesta linjastaan, joka oli korostanut hyvin hoidetun ulkopolitiikan, kansainvälisen aseistariisuunan ja kanalaisten elintason kohottamisen merkitystä.

Hallitus asetti toukokuussa 1937 komitean valmistelemaan uutta hankintaohjelmaa. Seuraavana talvena valmistuneen ohjelman mukaan perushankintoihin oli käytettävä vuosina 1938-1943 noin 2,9 miljardia markkaa. SDP vaati ensin 500 miljoonan markan supistuksia ohjelmaan, mutta Anschlussin jälkeen se tyytyi 200 miljoonan markan supistuksiin ja ohjelman toteuttusaikataulun pidentämiseen vuodella. Eduskunta hyväksyi ohjelman toukokuussa 1938 lähes yksimielisesti.

Puolustusmäärärahojen lisääminen sai jatkoa vuoden 1939 alkupuolella, jolloin eduskunta hyväksyi 350 miljoonan markan lainan perushankintoja varten ja myönsi lisäksi 400 miljoonaa markkaa Ahvenanmaan varustamiseen ja miehittämiseen. Kaiken kaikkiaan puolustusmäärärahoja lisättiin niin voimakkaasti, että ne käsittivät vuonna 1939 jo puolet valtion menoista.

Määrärahapäätösten jälkeen Suomella oli taloudellisesti melko hyvät edellytykset varustautua. Asehankinnat olisivat kuitenkin vaatineet enemmän aikaa kuin mitä vuonna 1939 oli käytettävissä. Suomen varustautuminen oli vasta alkamassa, kun muualla aseita jo ryhdyttiin käyttämään.

Suomen varustautumisen puutteellisuuteen oli selvät syyt. Itsenäisyyden kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana luotiin koko suomalaisen yhteiskunnan perusta, joten maanpuolustus joutui kilpailemaan vähistä määrätahoista monen muun tärkeän asian kanssa. Rauhan vuosina tuntui järkevämmältä sijoittaa kansallisen elintason ja sosiaalisen hyvinvoinnin parantamiseen kuin tykkeihin ja tankkeihin.

Kaikki puutteet maanpuolustuksen materiaalisessa tilassa eivät johtuneet poliitikoista, vaan myös puolustusvoimain johto syyllistyi viivyttelyyn ja virheratkaisuihin mm. eri asetyypeistä päätettäessä. Suomi-konepistooliin ei uskottu, ja jalkaväen tarkastajana toiminut Erik Heinrcihs viivytti omapäisesti panssaritorjunta-aseen saattamista tuotantoon vielä kohtalon vuonna 1939.

Elintason nousun mukanaan tuoma maanpuolustustahdon kasvu korvasi monin verroin varustautumisen puutteet. Mannerheim oli jo 1930-luvun alussa painottanut, että väestön jakaminen punaisiin ja valkoisiin oli lopetettava, sillä Suomen puolustamisen ehdoton edellytys oli koko kansan tahto puolustaa maataan. Vuosikymmenen lopulla toive oli täyttynyt, sosiaaliministeri K-A Fagerholm korjoitti syksyllä 1939 kansan maanpuolustustahdosta: ”Tämä yksimielisyys on hyvältä osaltaan luotu täällä tapahtuneen sosiaaliden edistyksen ansiota – työläisetkin ovat syvästi tietoisia, että heillä on paljon puolustettavaa.”

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Poliitikkojen kitsaus puolustusvoimien harmina

Aluejärjestelmän toteutuessa nähtiin havainnollisesti puolustusvalmiuden puutteet. Määrärahojen niukkuuden takia oli noin 100 000 palveluskelpoista miestä jätetty kouluttamatta, aseistus oli kaikin puolin heikko, erikoisesti tykistöä oli vähän ja sekin vanhentunutta, tykinammusten tuotanto täysin riittämätön, ajanmukaisia taistelentokoneita yhä hyvin niukasti. Puolustuslaitoksen määrärahoja lisättiin jonkin verran Kivimäen hallituksen aikana 1934-35 ja edelleen A.K.Cajanderin hallituksen toimesta vuodesta 1937 lähtien. Eduskunta heräsi kuitenkin todellisuuteen varsinaisesti vasta Euroopan ollessa lähes ilmitulessa, ja silloin perushankintojen lisääminen alkoi olla myöhäistä. Kun 1930-luvun Suomea on sanottu militaristiseksi maaksi, kyseessä on ollut paha asiantuntemattomuus tai kylmäverinen valehtelu.

Eheytynyt kansakunta, joka alkoi olla henkisesti valmis puolustamaan itsenäisyyttään, oli todellisuudessa vaikka ajanmukaisia varusteita. Virhe ei ollut niinkään Cajanderin hallituksen kuin kaikkien varhaisempien. A.K. Cajander tuli kuitenkin ilmaisseeksi elokuussa 1939 varomattomasti ilonsa siitä että Suomi ei ollut hankkinut nopeasti vanhenevaa sotamateriaalia vaan raha oli käytetty paremmin. Sotilaat kysyivät, eikö olisi ollut viisaampaa hankkia edes sellaisia aseita kuin oli saatavissa, ja sodan aikana he kysyivät sitä vielä monesti. Pääministerin lausunnon takia myös talvisodan rintamalla yleinen siviiliasu, jossa sotilaallisuutta edustivat armeijan vyö ja lakkiin kiinnitetty kokardi, sai pilkkanimen ”malli Cajander”.

Vastuussa puolustuslaitoksen heikkoudesta olivat ennen kaikkea suurimmat puolueet SDP ja maalaisliitto. Maalaisliitossa oli 1930-luvullakin jäljellä perinteistä kitsautta, joka oli aikoinaan hidastanut kansakoulujen ja köyhäinhoidon kehittämistä; verojen nousua pelättiin enemmän kuin heikkoa puolustusvalmiutta. Talonpoikia vaivati myös liiallinen luottamus suojeluskuntien taistelukykyyn ja tietty epäsuopeus armeijan kantahenkilökutaa kohtaan. Aktiiviupseerit samaistettiin helposti entisajana kopeisiin virkamiehinn, ja monen everstin ruotsalainen nimikin tmpäisi aitosuomalaista isäntämiestä.

SDP suhtautui vastahakoisesti puolustusvoimiin 1920-luvulla. Vähitellen puolue tarkisti kantaansa, mutta talvisotaan asti Väinö Tanner oli penseä lisäämään puolustusmäärärahoja. Hän puolustautui sittemin: ” on tietysti helppo sanoa, että olisi täytynyt ottaa huomioon sodan tulo määrärahoista päätettäessä, mutta eihän kukaan voinut tietää varmasti, että sota oli tulossa”. Koska jokainen ymmärtää, että puolustusvalmiutta on myöhäistä parantaa sodan ollessa jo varma, Tannerin lausunto näyttää siltä osin kovin ontolta.

Tannerin toinen perustelu olil että työlaisten elinehtojen parannuttua ”heillä oli todella jotkain puolustettavaa, kansa kävi taisteluun yhtenäisenä. Sekä suurisuuntaiseen varustautumiseen että elintason kohottamiseen ei taas olisi riittänyt varoja.” Tanner viitannee elintason kohoamiseen ja tehokkaaseen sosiaalipolitiikkaan, jotka voimakas varustautuminen olisi hänen mielestään vaarantanut. Valtionvelan pienuus olisi kuitenkin sallinut ottaa suuriakin lainoja ja kohentaa puolustusvalmiutta alentamataa työväen elintasoa, mutta Mannerheimin ehdotettua tätä keväällä 1939 valtionvarainministeri Tanner torjui ajatuksen jyrkästi.

Tannerinlla oli tilaisuus puolustella politiikkaansa jälkeen päin, koska Suomi oli pysynyt puolustusmäärärahojen vähyydestä huolimatta itsenäisenä, mutta entä jos huonosti varustettu armeija olisi murtunut jo talvisodan alussa? Se olisi ollut täysin mahdollista. Kysymys ei ollutkaan valtion budjetista vaan SDP:n yhtenäisyyden varjelemisesta.

Cajanderin hallituksen ministerinä Väinö Tanner lienee pelännyt, että jos SDP suostuisi puolustusmenojen jyrkkään lisäämiseen, puolueen vasemmisto-opposition kannatus kasvaisi kohtalokkaasti. SDP:n ohjelma oli muotoiltu vielä 1930 antimilitaristiseksi, ja puoluetta äänestivät sittemin myös monet entiset kommunistien kannattajat. Epäilemättä SDP:n joutuminen pahoihin sisäsiin ristiriitoihin olisi rasittanut henkistä puolustusvalmiutta, ja jos Tannerin kitsauden todellisena motiivina oli tämän kehityksen välttäminen, hänen menettelyään voitaneen jossain määrin ymmärtää. Toiveajattelua siihen kuitenkin aivan ilmeisesti sisältyy, eikä Tanner ollut sen ainoa edustaja.

Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1

Kansainvälinen tilanne kiristyy

Hitlerin valtaannousu Saksassa kiristi kansainvällistä tilannetta

Vuonna 1933 valtaan noussut Adolf Hitler muutti Saksan terrorin ja progandan avulla nopeasti demokratiasta diktatuuriksi. Hän saattoi voimaan yleisen asevelvollisuuden ja aloitti varustautumisen.

Hitler vakuutti aluksi noudattavansa rauhanomaista ulkopolitiikkaa, mutta hänen tähtäimessään oli kaiken aikaa elintilan hankkiminen Saksan kansalle. Valloituspolitiikan aikan oli demilitarisoidun Reinimaan miehitys keväällä 1936.

Anschluss eli Itävallan liittäminen Saksaan tapahtui 12. maaliskuuta 1938. Itävalta ei ollut Hitlerin valloituspolitiikan ensimmäinen uhri, sillä saksalaiset kohtasivat pääasiassa riemuitsevia väkijoukkkoja. Harvat itävaltalaiset vastustivat Anschlussia edes passiivisesti, ja useimmat palvelivat uskollisesti Suur-Saksan katkeraan loppuun saakka.

Itävallan valtauksen jälkeen Saksa ympäröi Tsekkoslovakian kolmelta suunnalta. Tsekkoslovakialla oli vahva armeija sekä liittolaisina Ranska ja Neuvostoliitto, minkä vuoksi Hitler vaati aluksi vain ns. sadeettisaksalaisten asuttaman Sudettimaan liittämistä Saksaan.

Syksyllä 1938 Hitler uhkasi sodalla, ellei Tsekkoslovakia suostu alueliitokseen. Presidentti Eduars Benes määräsi liikekannallepanon, mutta Englanti ja Ranska kehottivat häntä taipumaan. Erityisesti Englannin pääministeri Neville Chamberlainin ajaman myöntyväispolitiikan tavoitteena oli rauhan säilyttäminen keinolla millä hyvänsä.

Saksan, Italian, Englannin ja Ranskan johtajat ratkaisivat asina Munchenin kokouksessaan 29. syyskuuta 1938. Tsekkoslovakian edustajat saivat odotaa sivuhuoneessa, kun suurvallat päättivät maan pirstomisesta. Sudeettimaan myötä Tsekkoslovakia menetti useita tärkeitä teollisuuslaitoksia ja linnoituksensa Saksan rajalla.

Shamberlain sai 30. syyskuuta Hitlerin allekirjoittamaan yhteisen julkilausuman Englannin ja Saksan pyrkimyksestä rauhanomaiseen tulevaisuuteen. Palattuaan Englantiin, Chamberlain heilutti hurraavalle väkijoukolle paperia ja totesi:”Luulen, että rauha meidän ajallamme on pelastettu.”

Hitler antoi Chamberlainin nauttia rauhantekijän roolistaan viisi ja puoli kuukautta, Tsekkoslovakian presidentiksi tullut Emil Hacha pakotettiin maaliskuun 15. päivän aamuyöllä 1939 allekirjoittamaan antautumissopimus. Saksan armeijan moottoroidut yksiköt ylittivät Tsekkoslovakian rajan välittömästi.

Tsekkoslovakian valtaus paljasti Hitlerin kasvot. Siihen saakka hän oli vallannut saksankielisiä alueita, mikä joillakin tahoilla hyväksyttiin. Nyt hän kaappasi alueen, joka oli ei-saksalainen ja halusi pysyä sellaisena.

Vain runsas viiko Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen Hitler otti yhteyttä Puolaan, jota Saksa saartoi nyt etelästä, lännestä ja pohjoisesta. Puolan olisi pitänyt suosutua Sanzigin vapaakaupungin liittämiseen Saksaan ja sallia moottori- ja rautatien rakentaminen ns. Puolan käytävän läpi itäiseen Saksaan.

Puola torjui esityksen täysin. Se kutsui aseisiin 750 000 miestä ja ilmoitti, että jos Hitler tunkeutuu Puolaan, seurauksena olisi sota. Englannin ja Ranskan arvovalta ei enää sallinut perääntymistä, minkä vuoksi ne antoivat turvallisuustakuut Puolalle. Tie suursotaan Eurooopassa oli kivetty.

Kansainvälisen tilanteen kiristyminen ja Kansainliiton arvovallan heikkeneminen ajoivat pienet maat puun ja kuoren väliin. Ne olivat liittynnet Kansainliittoon sen kollektiivisen turvallisuusjärjesetelmän vuoksi, mutta nyt ne joutuivat huomaamaan, että tuo järjestelmä vaaransi niiden turvallisuuden. Kansianliiton pakotepykälät, jotka velvoittivat jäseniä toimimaan hyökkääjää vastaan, uhkasivat sotkea ne suurvaltaselkkauksiin.

Suomi oli jo kesällä 1936 esittänyt Skandinavian maiden, Espanjan, Hollannin ja Sveitsin kanssa julkilausuman, että ne harkitsisivat tapaus tapaukselta, yhtyisivätkö ne pakotteisiin. Toukokuussa 1938 presidentti Kallio ilmoitti, että Suomi varaa Ruotsin tavoin oikeuden päättää, milloin Kansainliitto pakotepykälää olisi sovellettava. Parin kuukauden kuluttua Pohjoismaat ja Benelux-maat sanoutuivat yhteisesti irti Kansainliiton turvallisuusjärjestelmästä.

Suomen nopea irrottautuminen Kansainliiton helmasta johtui turvallisuuspolitiikan uudelleenarvioinnista. Kun Ruotsi oli antanut keväällä ymmärtää, että se on kiinnostunut lisäämään Pohjoismaiden puolustuksellista yhteistyötä, Suomi tarttui tarjoukseen. Suomi ehdotti Ruotisille Ahvenanmaan yhteistä linnoittamista, mitta lopullisena tavoitteena oli puolustusliito länsinaapurin kanssa,

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Talonpoikaispresidentti ja punamultahallitus

Suomalaisen yhteiskunnan eheytymiskehitys edistyi huomattavasti, kun maalaisliitto ja sosiaalidemokraatit aloittivat hallitusyhteistyön vuonna 1937. Ajatus ”talonpojan ja työmiehen rintamasta” oli ollut esillä jo aiemmin, mutta vasta Kyösti Kallion tulo presidentikis toi sen mahdolliseksi.

Vuoden 1937 presidentinvaalien ennakkotilanne on selkeä: yleisporvarillinen rintama ajaa Svinhufvudn uudelleen valintaa, kun taas hallitusratkaisuun pettyneet sosiaalidemokraatit päättävät tehdä kaikkensa estääkseen tämän valinnan. Svinhufvudin lisäksi ehokkaiksi asettuivat maalaisliiton Kyösti Kallio, edistyspuolueen K.J. Ståhlberg ja SDP:n Väinö Tanner. Valitsijamiesvaaleissa Tanner saa 95, Svinhufvud 86, Kallio 56, Ståhlberg 36 ja ilman omaa ehdokastaan esiintyvä RKP 25 valitsijamiestä. Svinhufvudin korkea valitsijamiesmäärää pelästyttää sosiaalidemokraatteja niin paljon, että he päätyvät erikoiseen ratkaisuun. Puolue päättää äänestää ensimmäisellä kierroksella Ståhöbergia, ja jos tämä ei tule valituksi, toisella kierroksella äänet siirretään Kalliolle. Ståhlberg jää ensimmäisellä kierroksella vain äänen päähän valinnasta, joten hänen valintansa toiselle kierrokselle olisi ollut lähes varma muutamien RKP:n valitsijamiesten äänten turvin. SDP ei kuitenkaan ota mitään riskiä vaan keskittää äänensä Kalliolle, joka valitaan helmikuun 15. presidentiksi 177 äänellä. Kallio on vastuullinen ja kokenut talonpoikaisjohtaja, joka on toiminut pääministerinä neljästi ja eduskunnan puhemiehenä kuudesti.

Laajaa hallitusyhteistyötä kannattaneen Kyösti Kallion nousu presidentiki luo edellytykset maalaisliiton ja SDP:n hallitusyhteistyölle. Vaikka molemmissa puolueissa yhteistyön kannattajat ovat enemmistönä, vastustajiakin on niin paljon, että hallituksen kokoonpanosta on vaikea päästä yksimielisyyteen. Kiista ratkaistaan luovuttamalla hallituksen keskeiset paikat pienelle edistyspuolueelle, pääministeriksi tulee A.K. Cajander ja ulkoministeriksi Rudolf Holsti. Molemmat pääpuolueet saavat viisi ministerinpaikkaa. 12. maaliskuuta nimitetty uusi hallitus on parlamentaarisesti vahva, sillä hallituspuolueilla on eduskunnassa 143 paikkaa. Se vaikuttaakin huomattavasti parlamentarismin kehittymiseen ja edistää siirtymistä hyvinvointivaltiolle ominaiseen neuvottelu- ja sovittelujärjestelmään.

Kyösti Kallion hallituksen ulkoministeri Rudolf Holsti aloittaa uuden kauden Suomen ulkopolitiikassa, kun hän tekee 7. helmikuuta esnimmäisenä itsenäisen Suomen ulkoministerinä virallisen vierailun Moskovaan. Vierailu on tarkoitettu puhtaaksi kohteliaisuuskäynniksi, jonka toivotaan liennyttävän maiden välisiä suhteita. Matka ei kuitenkaan täytä suomalaisten toiveita, sillä neuvostoliittolaiset haluavat sanahelinän sijasta selkeitä turvallisuuspoliittisia sopimuksia ja ennan kaikkea vasauksen kysymykseen, mitä Suomi tekisi, jos jokin kolmas valtio käyttäisi Suomen aluetta Neuvostoliittoa vastaan. Kun suomalaiset tyytyvät vain vakuttamaan puolustautuvansa jokaista maahantunkeutujaa vastaan,maiden väliset suhteet pysyvät edelleen viileinä.

Lähdeaineisto Kronikka 1900-1999 ISBN 951-35-6529-7

Vallanvaihto

Kyösti Kallio

Lähes neljä vuotta vallassa pysynyt Kivimäen hallitus kaatui syksyllä 1936 kohuun muistiosta, jonka Etsivä Keskuspoliisi oli pääministerin toimeksiannosta tehnyt kommunistien soluttautumisesta eräisiin yhdistyksiin ja kansalaisjärjestöihin. Eduskuntavaalit voittanut SDP tarjoutui tuolloin osallistumaan hallitukseen, Presidentti Svinhufvudin mielestä sosialisteilla ei kuitenkaan ollut asiaa hallitukseen.

Svinhufvudin ratkaisun jälkeen vuoden presidentinvaalien peruskuvio oli selkeä. Varta vastenb perustettu yleisporvarillinen rintama ajoi Svinhufvudin uudelleenvalintaa, kun taas Svinhufvudin lisäksi vaaleihin asettuivat ehdokkaiksi maalaisliiton Kyösti Kallio, edistyspuolueen K.J.Ståhlberg ja SDP:n Väinö Tanner. Valtisijamiesvaaleissa Tanner sai 95, Svinhufvud 86, Kallio 56 ja Stählberg 36 valitsijamiestä. Ilman omaa ehdokasta esiintynyt RKP sai 27 valitsijamiestä.

Svinhufvudin menestys valitsijamiesvaaleissa pelästytti sosiaalidemokraatit niin pahasti, että he päättivä luopua Tannerista jo ensimmäisessä äänestyksessä. Puolue teki tiettäväksi, että se äänestää ensimmäisellä kierroksella Ståhöbergiä, mutta jos tämä ei tule valituksi, toisella kierroksella äänet siirretään Kalliolle.

Ensimmäisellä kierroksella Ståhlberg jäi äänen päähän valinnasta. Hänen valintansa toisella kierroksella olisi ollut lähes varma, sillä muutamat Svinufvudia äänestäneet RKP:n valitsijamiehet olivat valmiit äänestämään Stähöbergiä estääkseen vieroksumansa Kallion valinnan. Sosiaalidemokraatit eivät ottaneet riskiä, ja niin Kallio valittiin presidentiksi 177 äänellä.

Kyösti Kallion (1873-1940) polittiinen ura oli alkanut kunnallistasolla Nivalassa, ja hän oli ollut maalaisliiton kansanedustajana yhtäjaksoisesti vuodesta 1907. Kallio johti itsenäisyyssenaatin maanviljelystoimituskuntaa, ja seuraavina vuosina hän toimi useissa hallituksissa maatalousministerinä. Pääministerinä Kallio oli neöjästi ja eduskunnan puhemiehenä kuudesti.

Kallio oli vastuullinen talonpoikaisjohtaja, joka piti esikuvanaan maalaisliiton perustajaa Santeri Alkiota. Kallio oli määrätietoinen demokratian ja yhteiskunnallisen eheytyksen puolestapuhuja, oka oli omin silmin nähnyt, miten pulavuodet olivat koetelleet vähäosaisia. Hän piti korkeimpana velvollisuutenaan saattaa kansallinen rintama eheäksi.

Kallion luottamus kansan yksimielisyyden merkitykseen ja idealistinen usko ulkopoliittiseen oikeudenmukaisuuteen loivat pohjan hänen taipumattomuudelleen Moskovan neuvottelujen aikana 1939. Sodan syttyminen ja Moskovan rauhan menetykset järkyttivät häntä syvästi, mutta sodan jälkeen hän loi kansaa tulevaisuudenuskoa.

Kallio ehti olla presidenttinä kolme ja puoli vuotta, ennen kuin hän elokuun lopulla 1940 sai vakavan halvauskohtauksen. Hän olisi halunnut jatkaa presidentin tehtävien hoitoa, mutta ilmeisesti marsalkka Mannerheimin kehotus vakavaan harkintaan sai hänet allekirjoittamaan eroilmoituksen 29. marraskuuta 1940.

Kuukauden kuluttua Suomen poliittinen johto kerääntyi Helsinigin rautatieasemalle saattamaan Nivalaan palaavaa Kalliota. Hyvästelyn jälkeen Kallio astui Maamme-laulun soidessa kohti junaa, kun halvauskohtaus sai hänet tuupertumaan adjutanttinsa Aladar Paasosen käsivarsille. ”Se oli komea kuolema, jos niin voi sanoa”, kirjoitti marsalkka Manneheim sisarelleen.

Kallion valina presidentiksi loi edellytykset maalaisliiton ja SDP:n yhteistyölle, ”talonpojan ja työmiehen rintamalle”. Puolueita oli pitkään erottanut idelogisten erimieliisyyksien lisäksi tuottajan ja kuluttajan eturistiriita, joten lähentyminen ei ollut kummallekaan osapuolelle helppoa. Asiaa auttoivat alkuun yhteinen kamppailu poliittisia äärisuuntia vastaan ja kasvava tyytymättömyys T.M. Kivimäen hallitukseen.

Maalaisliiton puolesta yhteistyötä ajoivat Kallion lisäksi Juho Niukkanen ja Urho Kekkonen. He korostivat sosiaalidemokraattien myönteisiä piirteitä ja muuttunutta politiikkaa. Puolueen oikeistosiipi toki varoitti ankarasti ryhtymästä yhteistyöhän ”marxilaisten sosialistien” kanssa.

SDP:n puolelta neuvotteluja kävivät Väinö Tanner, Aleksi Aaltonen ja Mauno Pekkala. Heillä oli kova tyä pitää kurissa puolueen vähemmistö, joka vastusti yhteistyötä maalaisliiton kanssa.

Hallitusratkaisu sinetöitiin nopeasti presidentinvaihdoksen jälkeen, sillä punamultahallitus nimitettiin jo 12. maaliskuuta 1937. Hallituksen pääpuolueet olivat maalaisliitto ja SDP, jotka kumpikin sai hallitukseen näkyvimmät paikat, kun pääministeriksi nimitettiin A.K.Cajander ja ulkoministeriksi Rudolf Holsti. Lisäksi hallituksessa oli yksi ammattiministeri, oikeusministeri Arvi Ahmavaara.

Uusi hallitus oli parlamentaarisesti poikkeuksellisen vahva, sillä hallituspuolueilla oli eduskunnassa 143 paikkaa. Oppositioon jääneiden kokoomuksen, IKL:n ja RKP:n 55 edustajaa eivät riittäneet ede valtiopäiväjrjestyksen määrävähemmistöön.

Punamultayhteistyön merkittävin piirre oli siinä, että nyt astuttiin ensimmäisen kerran hallitustasolla vuoden 1918 voimaryhmittymien yli, ja sosiaalidemokraatit hyväksyttiin tasavertaisiksi suomalaisen yhteiskunnan rakentajiksi. Hallituspuolueet joutuivat tinkimään omista tavoitteistaaan, mutta saattoivat sopia keskeisimmistä kysymyksistä ja toteuttaa ne. Hallitus jatkoi Kivimäen hallituksen aloittamaa sosiaalipoliittiista uudistustyötä ja taistelua poliittisiä äärisuuntia vastaan. Tämän politiikan tuloksia olivat mm.laki Espanjan sisällisotaan osallistumisesta vuonna 1937, laki IKL:n ja sen lehtien toiminnan kieltämisestä, IKL:n toiminnan lakkauttamisesta ei tosin tullut mitään, koska Helsingin raastuvanoikeus jätti vahvistamatta sisäministeriön määrämät toimintakiellot.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Punamultahallitus

Artturi Leinosen Ilkka-lehdessä oli liikemies Frans Kivistön artikkelisarja ”Työläisen ja talonpojan yhteisrintama” 1936. Otsikko toi mieleen työläisten ja talonpoikien neuvostotasavaltojen liiton, jota symboloivat sirppi ja vasara. Kyösti Kallion mielestä ei otsikoista ollut haittaa, mutta asian esittämisen ajankohta ei ollut oikea. Aloite tuntui liian rohkealta. Kuukauden asiaan totuteltuaan maalaisliitto aloitti sitten hallitusneuvottelut sosiaalidemokraattien kanssa. Kommunistien ja vasemmistososialistien puolueen lakkauttaminen oli tehnyt Tannerin puolueesta ison. Sillä oli 83 kansanedustajaa. Oikeiston isänmaallinen kansanliike oli puolestaan tehnyt oikeistopuolueista hassun pieniä. Kokoomuksella oli 20 kansanedustajaa, IKL:llä 14, edistyksellä 7. Ruotsalaisella kansanpuolueella oli sentään vanhat 21. Maalaisliitolla oli 53. Maassa oli kaksi suurta puoluetta. Niillä oli 136 kansanedustajaa.

Maalaisliiton Juho Niukkanen ja sosiaalidemokraattien Aleksi Aaltonen neuvottelivat koko syksyn ja talven yhteisen hallituksen muodostamisesta. Niukkanen pelkäsi IKL:n rupeavan pilkkomaan maalaisliittoa niin kuin äsken kokoomusta, jos se menisi siihen. Tannerin mielestä kokoomus olisi ollut mukavampi hallituskumppani kuin maalaisliitto, joka vihasi kaupunkeja ja teollisuuskeskuksia ja pyrki pitämään elintarvikkeiden ja tukkupuiden hinnat mahdollisimman korkeina ja lannoittamaan peltoja valtion rahalla. Tanner tuli hyvin toimeen kokoomusta pelastamaan pannun Paasikiven kanssa. He olivat yhtä kovia realisteja ja väheksyivät aatteeksi nimitettyjä haihatteluja.

Maltillinen sosiaalidemokraatti Mauno Pekkala oli mennyt lupaamaan tukea maataloudelle, mihin Tanner ei ollut vielä valmis, kertoi Niukkanen eduskuntaryhmänsä valtuuskunnalle 2.9.1936. Pekkalasta oli tärkeintä vapautua Svinhufvudin ja Kivimäen hallituksesta. Tosin hän myönsi, ettei sosiaalidemokraattien mukana olo hallituksessa ollut välttämätön. Heidän tukensa pitäisi pystyssä puhtaasti maalaisliittolaisen hallituksen. Tuosta tuesta maalaisliitto joutuisi tietysti maksamaan sosiaalidemokraateille. Svinhufvud lyötäisiin laudalta Kalliolla kaikessa sovussa ja sosiaalidemokraateille avautuisi tie valtaan ja korkeimmillekin virkapaikoille.

Maalaisliitto päätti siirtää neuvottelut kulissien takaa niiden eteen 10.9.1936.Neuvottelijoikseen se valitsi Niukkasen, Kalliokosken, Vesterisen ja Koivurnaan. Kun Kalliokoski lähti viikon kuluttua matkoille, hänet korvasi Urho Kekkonen, joka nousi uoluejohdon raskaaseen sarjaan. Sosiaalidemokraattien neuvottelijat olivat Tanner, Mauno Pekkala ja Aleksi Aaltonen. Neuvottelupohjaksi hyväksyttiin kuusi päivää myöhemmin Niukkasen, Kekkosen ja Kalliokosken valmistama promemoria eli ehdotus lahiaikojen toimintaohjelmaksi. Neuvottelijoiden mielestä Suomessa ei ollut noudatettu parlamentarismin pelisääntöjä sen jälkeen, kun Svinhufvudista tuli pääministeri. Oli aika palata normaaliin elämänmenoon. Lapuanliikkeen aikaansaama poikkeustila oli ilmoitettava päättyneeksi. Kalliokoski puhui punamultahallituksesta, joka oli oikeastaan haukkumasana. Hän vastusti sitä. Eivät Niukkanen ja Kekkonenkaan innostuneet. He kallistuivat samalla kannalle kuin sosiaalidemokraatit. Maalaisliiton vähemmistöhallituksella olisi sosiaalidemokraattien tuki ja se hoitaisi hommat vähemmällä vaivalla ja liian paljon oikeisota ärsyttämättä. Svinhufvudikaan ei pääsisi aloittamaan taistelua presidentin lakiin perustumattomien valtaoikeuksien puoleta.

Kallion kanssa puolueen johtopaikoista kilpailut Sunila haudattiin 6.10.1936. Hän oli kuollut sopivaan aikaan. Seuraavana päivänä syntyi Kallion hallitus. Svinhufvud oli väkisin tehdä siitä porvarillisen kokoomushallituksen. Hän vaati , että edellisen hallituksen kokoomuslainen puolustusministeri Arvi Oksala saisi säilyttää paikkansa, samoin Pukakka. ”Oteetaan Oksala siksi aikaa, kun ukko on ruorissa”, sanoi Kekkonen. Kumpainenkin otettiin, mutta ammattiministereinä. Kokoomus ilmoitti yllättäen kannattavansa uutta hallitusta, jolloin Oksalasta ja Puhakasta olisi tullut puolueen ministereitä. Maalaisliitto ei tätä hyväksynyt, koska se uskoi hallituksen menettävän sosiaalidemokraattien tuen ja riittävän vasemmistolaisen luonteen. Kekkonen piti sitä tärkeänä avauksena vasemmalle, kun tavoitteena oli ”kansanvaltainen vähemmistöhallitus”.

Svinhufvud lisäsi painetta, kun vaati hallitukseen kolmanneksi kokoomuslaisen ja lisäksi ruotsalaisen kansanpuolueen miehen.Svinhufvud uhkasi jopa erota. Kekkosesta se edisti vain asiaa,koska sosiaalidemokraateille kävin entistä tärkeämmäksi tukea Kallion maalalaisliittolaistapainotteista vähemmistöhallitusta. Kekkonen piti kovasta pelistä eikä pelännyt riskinottoa. Kun maalaisliitto ei antanut periksi, Svinhufvud perääntyti ja nimitti Kallion hallituksen. Kekkosta oli ajateltu sisäministeriksi, mutta hän ei itse halunnut, kun hänellä oli huonot välitiEtsivän Keskuspoliisin eli valtiollisen poliisin päällikköön Esko Riekkiin, joka oli hyvin omavaltainen herra, ja koska hän olisi joutunut vastaamaan välittömästi sosiaalidemokraattien välikysymykseen, joihin oli luetteloitu kaikki epäluotettavat järjestöt ja kansalaiset. Kokoomuslainen Puhakka sai vastata niistä. Kekkosesta tehtiin oikeusministeri. Kaksi päivää hallituksen nimittämisen jälkeen hänet nimitettiin myös toiseksi sisäministeriksi. Entisenä Etsivän Keskuspoliisin tutkijana ja kuulustelijana hän tunsi hyvin kentän ja siellä liikkuvat tyypit. Voimakkain ja vaarallisin ja selvästi laiton oli hänen mielestään isänmaallinen kansanliike, joka jatkoi lakkautetun lapuanliikkeen toimintaa peitenimen suojassa. Olivat kai opinneet tuon tempun kommunisteilta.

Kyösti Kallio

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ky%C3%B6sti_Kallio

Kyösti Kallio

http://www.uta.fi/yky/arkisto/suomi80/tieto27.htm

Kyösti Kallio

http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Kallio_Ky%C3%B6sti

Kyösti Kallio

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/629/

Kyösti Kallion II hallitus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kallion_II_hallitus

Hallitusohjelma

http://valtioneuvosto.fi/tietoa-valtioneuvostosta/hallitukset/hallitusohjelmat/vanhat/Kallio_IV/fi.jsp

Tasavallan talonpoika

http://www.pellervo.fi/otlehti/uotneuvonta/sankareita/6_11kallio.htm

Presidentti Kallion puhe talvisodan alussa
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/presidentti_kallion_puhe_talvisodan_alussa_2986.html#media=2989

Suur-Suomi
http://www.valtakunta.eu/suomi/historia.shtml

Kyösti Kallion kirjeitä: Mitä oli kansanedustajan työ 100 vuotta sitten?
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/kyosti-kallion-kirjeita-mita-oli-kansanedustajan-tyo-100-vuotta-sitten/

Lähdeaineisto Veijo Meri Suurta olla pieni kansa ISBN 951-1-14397-2

Kyösti Kallion hallituksen nimittäminen ja presidentin vaalit

Kallion hallitus nimitettiin 7.10.1936. Svinhufvud tunsi tarvettaa kirjoittaa muistion, jossa hän selitti, miksi hän oli jatkuvasti syrjäyttänyt hallitusta muodostettaessa sosiaalidemokraatit. He suhtautuivat hänen mielestään vihamielisesti porvarilliseen yhteiskuntaan. Maltillisemmatkaan heistä, kuten Tanner, Hannes Ryömä ja Mauno Pekkala, eivät kieltäneet marxilaista oppia ja luokkataistelua. Tannerin puhtaasti sosiaalidemokraattinen hallitus oli 1926-27, ihme sekin, pyrkinyt progressiiviseen kunnallisveroon, korottamaan omaisuusveroa sadalla prosentilla, lyhentämään asevelvollisten palvelusajan vuodesta yhdeksään kuukauteen ja poistamaan budjetista suojeluskuntajärjestölle myönnetyt määrärahat. Tuo marxilainen hallituskausi oli herpaannuttanut myöhemmät porvarihallitukset niin, etteivät ne kyenneet nujertamaan kommunismia maassa. Kun siihen liittyi monia laittomuusilmiöitä, se järkytti pahasti yhteiskuntarauhaa.

Svinhufvud puolusti presidentin oikeutta puuttua ministerien valintaa. Ei riittänyt, että he nauttivat eduskunnan luottamusta. Heillä täytyi myös olla ja heidän täytyi ansaita presidentin luottamus. Professori Kaira tuki tässä asiassa Svinhufvudia. Hän kirjoitti Uudessa Suomessa, että presidentti kutsuu hallitusmuodon mukaan ministereiksi rehellisiä ja taitaviksi tunnettuja syntyperäisiä Suomen kansalaisia. Siksi hänellä oli oikeus valita heidät vapaasti.

Ollessaan metsästämässä Elimäellä syksyllä 1936 Svinhufvud oli kerran passinssa adjutanttinsa majuri Börje Soderströmin kanssa. Majurin mielestä oli väärin syrjiä sosiaalidemokraatteja. Miksei heitä otettu hallitukseen? Joukossa on sentään paljon hyviä miehiä.

”Kyllä voi olla hyviä miehiä, mutta oppi on väärä, oppi on väärä”, Svihufvud sanoi.

Vuoden1937 presidentinvaalissa Svinhufvudia kannattivat kokoomuspuolue ja isänmaallinen kansanliike. Jälkimmäinen oli kylläkin pyytänyt Mannerheimia ehdokkaaseen, mutta hän oli kieltäytynyt ja kehottanut äänestämään Svinhufvudia. Sosiaalidemokraattien ehdokas oli Tanner, maalaisliittolaisten Kallio ja edistyspuolueen Ståhlberg. Ensimmäisellä kierroksella sosiaalidemokraatit eivät äänestäneet Tanneria vaan Ståhöbergia, joka sai 150 ääntä. Yhtä puuttui. Toinen kierros ratkaisi. Kallio sai 177 ääntä, Svinhufvud 104 ja Ståhlberg 19. Ruotsinkielisistä 18 kannatti Svinhufvudia ja 7 Ståhlbergia. Kukaan heistä ei kannattanut Kalliota, koska tämä ei osannut ruotsia.

Svinhufvudin mielestä Kallio oli auttamattoman heikko. Ryti olisi ollut paras mies presidentiksi. Kallion valinta oli karhunpalvelus demokratialle. Demokraattinen järjestelmä vaati vastapainokseen voimakkaan johtajan. Vuosikausia olivat hän ja pääministeri Kivimäki pitäneet ohjat tiukalla ja kaikki oli mennyt hyvin, valtiokoneisto toimi häiriöttä.

Lähtiessään Helsingistä kotiin Luumäellä Svinhufvud antoi Uuden Suomen haastattelijan tehtäväksi välittä viestinsä Suomen kansalle: ”Ensin on rajat turvattava, siteen vasta leipää levennettävä. Sosialistit pitävät meillä sosiaalisia parannuksia puolustustehokkuutta tärkeämpänä. Mutta minun mielestäni on maanpuolustuksen turvaaminen tärkeintä, sillä jos se pettää, mitä arvoa on silloin aikaansaaduilla parannuksilla.”

Mannerheim ei pitänyt Svinhufvudista senkään takia, että tämä ei tajunnut raskaan ja modernin aseistuksen merkitystä, Svinhufvudille näytti riittävän pystykorvakivääri, suojeluskuntien ase.

Syksyllä Svinhufvud matkusti Neuheimiin Saksaan kylpemään ja laihtumaan. Hän painoi 110 kiloa. Neljän viikon kuurin jälkeen paino oli vähentynyt viisi kiloa. Saksan kansallissosialistisen puolueen virkakoneiston tehokkain ja pelottavin elin SS järjesti Svinhufvudin olon, esimerkiksi majoituksen, Neuheimissa. SS-johtaja Heinrich Himmler lähetti kaksi autoa hakemaan Svinhufvudin ja tämän vävyn kylpykauden päätyttyä Berliiniin. Hän kutsui heidät lounaalle. Pöytään istuutuivat natsijohtajista myös liikkeen ideologi baltiankansalainen Rosenberg sekä SS.n turvallisuuspalvelun päällikkö Heydrich ja Franck, myöhempi valloitetun Puolan kenraalikuvernööri.

Suomen lähetystössä järjestetyllä vastaanototlla Svinhufvud kertoi joillekin saksalaisille, että Neuvostoliitto oli Suomen ikuinen vihollinen ja että ”Venäjän vihollisen täytyy olla aina Suomen ystävä”. Suomen kansa piti saksalaisista. Se ei kannattanut ulkoministeri Holstin länteen suunnattua ulkopoliittiikkaa ja aktiivisuutta Kansainliitossa, koska suomalaiset eivät pitäneet englantilaisista. Svinhufvud sanoi myös, että jos Itä-Euroopassa syttyisi sota, Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen eikä Suomi voisi jäädä puolueettomaksi. Tämä kaikki raportoitiin Moskovaan.

Himmler järjesti Svinhufvudille ja tämän vävylle autokyydin myös Berliinistä Stettiin, jossa suomalaiset nousivat Ariadneen, joka toi heidät kotiin.

Saksalainen laivasto-osasto vieraili Helsingissä elokuussa 1937. Neuvostoliitto pani sen pahakseen. Se piti sitä itseään vastaan suunnattuna mielenosoituksena. Lähettiläs Assmus kertoi diplomaattipiireissä, että Suomella oli salainen sopimus sotilaallisesta yhteistyöstä Saksan kanssa. Assmusin puheita ei kuitenkaan tarvinnut kauan kuunnella, sillä myöhäissyksyllä hänet kutsuttiin Moskovaan ja ammuttiin. Hän oli yksi monista diplomaateista, jotka likvidoitiin. Oli tullut heidän vuoronsa.

Ruotsi seurasi epäluuloisena Suomen antamia ulkopoliittisiia signaaleja. Ei Neuvostoliitto ollut ainoa. Ruotsin sosiaalidemokraattinen hallitus kielsi Ruotsin puolustusvoimien komentajaa ja yhtä kenraaleista matkustamaan Suomeen vapaussodan 20-vuotisjuhliin, vaikka he olivat Suomesta virallisen kutsun saaneet. Ulkoministeri Holsti oli kertonut Ruotsin ulkoministeri Sandlerille Jartsevin tekemistä ehdotuksista. Neuvostoliitto halusi Suomelta Suomenlahden saaria lujittaakseen niillä meripuolustusta. Ruotsalaiset pelkäsivät Suomen turvautuvan Saksaan ja huonontavan entisestään välejään Venäjään. Ruotsi vaati Suomelta selvää kannanottoa. Se piti välttämättömänä Venäjän mukaantuloa neuvotteluihin, joita Ruotsi ja Suomi kävivät Ahvenanmaan puolutusmahdollisuuksia lisäävästä sopimuksesta. Siitä ei Suomi halunnut kuulla. Mannerheim oli jyrkästi vastaan. Tämä kerrottiin puhelimella Ruotsin lähettiläälle 28.4.1938. Paperille ei tuota kannattanut kirjoittaa. Mannerheim varoi jättämästä kirjallisia todisteita.

Lähdeaineisto: Veijo Meri Suurta olla pieni kanssa ISBN 951-1-14397-2

Karjalan tasavallan UNKVD/NKVD 14.7.1934-31.12.1937

Heinäkuun 10. päivänä 1934 sisäasiainkansankomissariaattiNKVD aloitti toimintansa. Valtion turvallisuuspäähallinto (GUGB) kuului jo yksikön alaisuuteen. Uuden laitoksen johtajaksi valittiin G.G.Jakoda, joka oli työskennellyt Tsekan ja OGPU:n johtopaikoilla jo vuodesta 19191 saakka.

Karjalan tasavallan UNKVD:n johtajina olivat N.S.Serkevskij ( 15.7.1934 – 27.12.1935) ja K.J. Tenisson (27.12.1935 -16.12.1937). 16.2.1937 UNKVD:stä tuli Karjalan sisäasiainkansankomissariaatti. Tenisson toimi sen johtajana 31.1.1938 saakka.

Karjalan UNKVD:n/NKVD:n alaisuuteen perustettiin oma Valtion turvallisuushallinto, johon kaikki Karjalan GPU:n osastot kuuluvat. UNKVD:n päällikkö toimi myös Valtion turvallisuushallinnon päällikkönä. Vuonna 1940 uudelle kansankomissariaatille rakennettiin toimitilat Petroskoin Komsomolskaja-kadulle (nykyään Andropovin katu). Nykyään rakennuksessa toimii Venäjän Federaation turvallisuuspalvelun Karjalan tasavallan hallinto.

Vuonna 1935 Karjalan UNKVD:n Valtion turvallisuushallinnon (UGB:n) kokoonpanoon kuuluivat Operatiivinen Sala-poliittinen Erikois-, Taloudellinen ja Kuljetusosastot sekä Erityis-, Yhteys-, Henkilöstö- ja tilastojaostot, Komendantinvirasto, Kirjanpito-osasto ja UGB:n kanssa työtä tehneiden koneasemien päälliköiden sijaiset. Sala-poliittiseen osastoon kuului Karjalan toimeenpanevan keskuskomitean ulkomainen osasto.

Tasavallan piireissä toimi 19 paikallisosastoa: Sorokan osasto, josta tuli vuoden 1938 jäkeen Belomorskin osasto, Vieljäreven osasto, Ääänisentakaisen seudun osasto, Uhtuassa sijaitseva Kalevalan osasto, Kantalahden osasto, joka vuoden 1938 jällkeen siirrettiin Murmanskin alueen UNKVD:n alaisuuteen, Kemin, Kiestingin, Kontupohjan , Loune, Karhumäen, Petrovskin, Prääsän, Puutoisen, Repolan , Rukajärven, Seesjärven, Tunkuan, Soutjärven ja Sekeen osastot.

Erikoisosasotosta erotettiin 25.11.1936 GUGB:n vastavakoiluosasto.

GUGB:n osastonimet lakkautettiin 25.11.1936, ja ne saivat numeronimitykset. Karjalain UNKVD:n operatiivisesta osastosta tuli 2, vastavakoiluosastosta 3, sala-poliittisesta osastosta 4, erikoisosastosta 5, kuljetusosastosta 6, rekisteriosastosta 8, erityisosastosta 9, ja vankilaosastosta 10. osasto. Lokakuussa 1935 NKVD:n eri elimien tyäntekijät olivat jo saaneet uudet arvot ja arvomerkit.

Karjalain UNKVD:n johtajan arvo vastasi Valtion turvallisuushallinnon majurin arvoa. Suurin osa työntekijöistä oli Valtion turvallisuushallinnon kersantteja ja osastojen päälliköt luutnantteja.

Karjalan NKVD:n perustamisen jälkeen laajmittaisten vainojen aikaan NKVD alkoi soluttaa Karjalaan oikeusliatoksen kokoonpanoon omia edustajiaan. Punasuomalaisesta talousosaston päälliköstä E. Britonista tuli 1.10.1034 Karjalan pääoikeuden erikoislautakunnan puheenjohtaja. Hänen uransa Tsekassa oli alkanut jo vuonna 1918. Karjalan oikeuslaitoksessa hän työskenteli vuoden 1940 elokuuhun saakka.

Kahden kuukauden kuluttua Sergej Kirovin surmasta Pääoikeuden erikoislautakunnan kokoonpanoon liittyi myös Karjalan vastavakoilun päällikkö I.G, Zotov-Zaitsev. Vuonna 1934 Karjalan NKVD tutk ”valkosissien” tapauksen. Valkosissit olivat Suomen soitalastiedustelun ja Akateemisen Karjalaseuran vakoiluryhmiä, jotka toimivat Neuvosto-Karjalan alueella. Yhteensä sissejä oli 90.

Vuonna 1935 Karjalan UNKVD:n talousosasto sai päätökseen vastavallankumouksellisten tuho- ja ryöstöryhmien likvidoinnin. Ryhmät olivat toimineet Katelles-trustin viiden metsäteollisuuspiirijn alueella Kantalahden, Tunkuan, Aunuksen, Louhen ja Sorokan metsäteollisuuspiireissä. Sitten Sala-poliittinen osasto suoritti Radikomiteassa, Kirjankustantamossa, Kirjailijoiden liitossa ja Petroskoin muissa järejstöissä toimineiden vastavallankumouksellisten, kansallisten ja tiedusteluryhmien paljastamisen. Vuonna 1936 NKVD tuhosi 40-henkisen troskilais-zinovjeviläisen maanalaisen järjestön ( 40 henkeä) Petroskoissa ja Karjalan eri piireissä. Karjalan suunnittelukomiteassa (Brijuiov, Lozinskaja ja muita), Paikallisen teollisuuden kansankossariaatissa (Wigner, Maksimova ja muita), likvidoi troskilaisen terroristiryhmän Kantalahden kemiantehtaalla (pautov, Gudkov ja muita),joka vuoden 1938 siirrettiin Murmanskin alueen UNKVD:n alaisuuteen, Kemin, Kiestingin, Kontupohjan,Louhen, Karhumäen, Petrovskin, Prääsän, Puutoisen, Repolan, Rukajärven, Seesjärven, Tunkuan, Soutjärven ja Sekeen osastot. Erikoisosastosta erotettiin 25.11.1936 GUGB:n vastavakoiluosasto.

Helmi-maaliskuussa 1937 järjestetyn Yleisliittolaisen kommunistisen puolueen yleiskokouksen jälkeen alettiin valmistella laajamittaisia vainoaj. Ne alkoivat Karjalassa toukokuussa 1937 ”Kapinoitsijoita”-operaatiolla ja ensimmäiset joukkoteloitukset suoritettiin 7. elokuuta 1937. Vuosina 1937-1938 Karjalan NKVD:n järjestämissä vainoissa menehtyi 8605 henkeä: 2415 venäläistä, 2738 karjalaista ja 2869 suomalaista. Suhteellisesti laajimmat vainot toteutettiin Repolan piirissä (5,8 %) väestöstä, Kalevalan piirissä (4,3 %), Kiestingin piirissä (3,9 %), Petrovskin ja Tunkuan piirissä (3,5 %), Äänisen piirissä (3,4 %), Seesjärven piirissä (3,1 %) ja Kontupohjan piirissä (3,0 %).

Karjalassa vainot koskivat 217 sotilashenkilöä. Kuolemantuomion sai 100 sotilasta. Heidän joukossaan yksi prikaatinkomenttaja, kuusi majuria, viisi kapteenia, kuusi yliluutnanttia, seitsemän luutnanttia, viisi politrukkia ja neljä sotilaslääkäriä. Vainot vaikuttivat eniten 54. jalkaväkidivisioonaan ( sen päällikkö prikaatinkomenttaja Gergi Antonov ammuttiin) sekä 18. ja 54. tykistörykmentteihin. Vainojen aikana tapettiin myös soitalsrakennustöiden 216. hallinnon johto (päällikkö Frdrihson, pääinsinööri Redkozub ja kirjanpitäjä Geindrishen).

Karjalan joukkovainoista olivat vastuussa Karjalan NKVD:n johtaja K.I. Tenisson, S.T. Matuzenko ja heidän sijaisensa G.G. Karpov, A.J. Solonitsyn, M.I. Baksakov sekä monet muut NKVD:n työntekijät.

Lähdeaineisto: Eero Elivengren – Einar P. Laidinen Vakoilua itärajan takana ISBN 978-952-492-660-7

Ahvenanmaan puolustus

Laatokkaa varten rakennetun pienoissukellusveneen Saukon vesillelasku Helsingin Hietalahden telakalla kesällä 1930.

Marraskuun lopussa 1936 A.A.Zdanov, joka oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroon jäsen ja Leningradin puoluejohtaja, varoitti Suomea rupeamasta Saksan astinlaudaksi, sen itään suuntatuvan hyökkäyksen tukialueeksi. Suomi joutuisi siinä tapauksessa olemaan puna-armeijan lujan iskun kohde. Tämän uhkauksen julkaisivat Neuvostoliiton lehdet. Sekin ennusti pahaa.

Ruotsin sosiaalidemomraattinen ulkoministeri Richard Sandler kertoi suomalaisille, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden normalisoiminen lisäisiä ruotsalaisten halua ruveta yhteistyähän suomalaisten kanssa. Ruotsalaisten mielestä ei venäläisistä ollut koitunut minkäänlaista vaaraa Ruotsille 1812-1917. Sandler yllytti ulkoministeri Holstia lähtemään Moskovaan parantamaan maiden välejä. Helmikuussa 1937 Holsti oli siellä ja vakuutti, että Suomi pitäisi jokaista tunkeutumista alueelleen vihamielisenä tekona. Hän tarkoitti Saksan maihinnousua.

”Naivia” puhahti Paasikivi Holstin omavaltiaisista puheista kuultuaan. Neuvostoliiton Tukholman lähettiläs madame Kollontai, jonka äidin isä oli kotoisin Savonlinnan seudulta ja hankki jälkeläisensäkin käyttään Kuusan hovin Äyräpääjärven rannalta, kuittasi tilanteen päiväkirjaansa: ”Ruotsi on pelkkä kauttakulkumaa. Se ei ryhtyisi itsepuolustukseen.” Sumen ei Neuvostoliitto uskonut siihen pystyvän ja Saksan ollessa hyökkääjänä edes siihen ryhtyvän. Mannerheim totesi, että Itämeren alueen äärimmäisen pienet ja sotilaallisesti heikot valtiot uskoivat pasifismiiin ja lupasivat pirättäytyä aseiden käytöstä konfliktien syntyessä huomaamatta ollenkaan, että Itämeri oli suurvaltojen laivastojen valvoma ja käyttämä alue. Ruotsi ja muut läntiset Skandinavian maat olivat likipitäne riisuneet itsenäs aseista. Suomeltakin puuttui raskas moderni aseistus.

Viiteentoista vuoteen itsenäistymisen jälkeen ei Suomella oikeastaan ollut laivastoa. Sillä oli 1930 tykkiveneet Matti Kurki ja Klaus Horn ja kymmenen vanhaa venäläistä torpedovenettä. Sotilasjohto luotti venäläisiltä jääneeseen raskaaseen rannikkotykistöön. Se oli ainoa vahva aselaji Suomessa. Pitkän kiistelyn jälkeen eduskunta hyväksyi laivastolain lokakuussa 1927. Seuraavien neljän vuoden aikana rakennettiin kaksi rannikkooanssarilaivaa, Väinämöinen ja Ilmarinen, kolme isoa ja yksi pieni sukellusvene ja neljä pientä puurakenteista torpedovenettä. Panssarilaivoissa oli runsas tykistä, mukana neljä 10 tuuman tykkiä. Nopeus oli vain15 solmua, uppouma 3900 tonnia. Niitä on sanottu liikkuviksi rannikkolinnakkeiksi, jotka oli tarkoitus sijouttua Ahvenanmaalle tai muualle rannikolla, missä oli puolustuksessa aukko. Niiden pohjapanssari oli jätetty vaarallisen ohueksi. Olisi tarvittu vielä kuusi hävittäjää ja kuusi saattoalusta saattuiden suojaksi.

Rannikkopanssarilaivat oli suunnittelut Haagissa Hollannissa toimiva saksalaishollantilainen yhtiä NV Ingenieurskantoor voor Scheepbouv, joka oli perustettu suunnittelemmaan salla tulevaisuuden sukellusveneitä Saksalle. Versailleisin sopimus kielsi siltä sukellusveneet. Yksi yhtiän asiantuntijoista li komentajakapteeni Karl Bartenback, jos vuodesta 1924 palveli kymmenen vuotta Helsingissä Suomen puolustusministeriän laivanrakennustoimistossa. Ei pidä ihmetellä sitä, että tuo yhtiö hoiti koko Suomen laivastoremontin, paitsi panssarilaivat, myös sukellusveneet, jotka olivat sen tärkein tuote. Yhtiö toimitti Suomeen telakalle piirustukset ja tyän valvojat ja toinen yhtiö laivojen valmistuttua koeajajat, jotka olivat saksalaisia merisotilaita. Tuon Hollannissa toimivan peiteyhtiän takana uskottiin jo silloin olevan Saksan armeijan tiedustelupalvelun Abwehrin.

Panssarilaivoissa oli saksalainen Krupp-Germania-merkkinen dieselsähkäjärjestelmä. 3500 hevosvoimaa kehittävät neljä dieselmoottoria pyörittivät generaattoreita, kukin omaansa, ja nämä antoivat voiman sähkömoottoreille, jotka pyörittivät kahta potkuria. Systeemi oli ihan uusi ja ainutlaatuinen ja sitä pidettiin luotettavana ja taloudellisesti edullisena ja halpana.

Panssarilaivojen neljä kymmenen tuuman kanuunaa pystyivät lähettämään 225 kilon painoisen kranaatin 35 kilometrin päähän ja ampumaan kolme lakausta minuutissa. Laivoissa oli kahdeksan 105 mm:n ilmatorjuntatykkiä ja neljä 40 mm:n konetykkiä, nekin ilmatorjuntaa varten. Hollantilainen sähkömekaaninen tulenjohtojärjestelmä oli modernein maailmassa. Tulenjohtue oli kolmekymmentä metriä korkean panssaritornin huipussa.

Tykistön tulivoima oli Vainämöisellä ja Ilmarisella niin iso, ettei niilä ollut Itämerellä tasavahvoja vastustajia muut kuin venäläiset tsaarin aikaisen taistelulaivat Marat ja Oktjabrskaja Revolutsija, alkuperäiseltä nimeltään Peropavlovsk ja Gangut.

Christon-Vulcanin Turun telakalla myyntiä varten rakentamaa pienenpää sukellusvenettä saksalaiset käyttivät tulevien sukellusvenepäälliköidensä kouluttamiseen. Se tapahtu Airiston selällä. Kun Suomen laivasto sen oli ostanut, se sai nimen. Siitä tuli Vesikko. Se tapahtui 1936. Vesikko oli modernein ja kehittynein suomalaisista sukellusveneistä. Sen uppouma oli 259 tonnia ja nopeus pinnalla 13 solmua ja sukelluksissa 7 solmua. Keulassa oli 53 sm:n topredoputkea. Kolme isoa Vetehis-luokan sukellusvenettä olivat siitä erikoisia, että niiden sisälle otettiin yhdeksän miinaa. Sen takia ne olivat reilut kuusi metriä leveitä, mikä heikensi niiden sukellusominaisuuksia. Vesikko oli vain neljä metriä leveä.Vetehinen oli 500 tonnin vene, jonka suurin nopeus pinnalla oli 15 solmua ja veden alla 9 solmua. Sen keulassa oli kaksi torpedoputkea ja perässä samaten kaksi.

Hietalahden telakalla Helsingissä rakennettu Saukko oli pienoissukellusvene, joka oli tarkoitettu Laatokalle. Sen uppouma oli 99 tonnia sen takia, että Suomisai pitää siellä vain alle sadantonnin sota-alluksia. Siitä oli sovittu Tarton rauhansopimuksessa. Saukko voittiin kuljettaa Laatokalle kahtena kappaleena junassa. Se ja sen käyttöratkoitus ja kuljetustapa koetettiin salata, mutta ennen pitkää julkaisi siitä Sortavalassa ilmestyvä Laatokka-lehti kolmen palstana jutun. Sen mielestä ei yksi sukellusvene Laatokalle riittänyt. Saukossa oli kaksi 45 sm:n keulasta ammuttavaa torpedoa.

Kun Suomi suoritti 1935 laivastovierailuaan Saksaan, se pani asialle Väinämöisen, tykkivene Hämeenmaan ja sukellusvene Vetehisen. Määräasema oli Kiel. Suomalaisten silmät levisivät hämmästyksestä, kun he näkivät siellä kaksitoista ihan Vesikon kokoista ja näköistä sukellusvenettä. Suomessa oli tehty tuon sukellusveneen koekappale. Turussa saksalaiset olivat sen myös testanneet ja käyttäneet sitä koululaivanaan. Saman tyypin sukellusveneitä saksalaiset toimittivat myöhemmin Neuvostoliitolle. Venäläiset nimesivät S-veneiksi, mutta miehistä käytti niistä lempinimeä Nemka, Saksatar. Venäläiset olivat kyllä vaatineet niihin voimakkaamat moottorit. Paitsi Suomessa, olivat saksalaiset rakennuttaneet ja kokeilleet tuota venetyyppiä Espanjassa.

Lähdeaineisto Veijo Meri Suurta olla pieni kansa ISBN 951-1-14397-2

Varoitus idästä

Leningradin puoluejohtaja Andrei Zdanov

Neuvostoliitossa ei seurata hyvällä Suomen suuntautumista kohto Ruotia ja muita Pohjoismaita. Sille ei riitä länsinaapurin puolueettomuus vaan se haluaa sitoa Suomen omiin turvallisuusjärjestelyihinsä.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteita väritti edelleen molemminpuolinen epäluuloisuus. Suomelle Neuvostoliitto merkitsi vierasta maailmaa. Toista, jota pelätään, vieratetaan ja aliarviooidaan, ja josta ainakin halutaan pysyä erossa. Neuvostoliitolle Suomi on arvaamattoman pieni naapurimaa, jota bolsevikkijohtajat osaavat pelätä jo siitäkin syystä, että olihan Suomi tajonnut heillekin tukialueen hyökkäyksille Venäjän keisarikuntaa vastaan. Saksan nopea varustautuminen lisäsi Neuvostoliiton epäluuloja Suomea kohtaan. Suomen jatkuva kieltäytyminen Neuvostoliiton tarjoamista turvallisuusjärjestelyistä ja suuntautuminen kohti Pohjoismaita tulkittiin Moskovassa osoitukseksi siitä, että Suomi on lähestymässä Saksaa. Erityisesti Nuevostoliittoa huolestuttaa miljoonakaupunki Leningradin turvallisuus. Neuvostoliittolaiset antavat jo varhain ymmärtää, että he eivät aio ottaa Saksan odotettavissa olevaa hyökkäystään vastaan omalla alueellaan vaan varautuvat mahdollisen eurooppalaisen sodan syttyessä miehittämään eräitä osia Suomesta. Lokakuun 8. päivänä Neuvostoliiton ulkoministeri Maksim Litvinov toteaa ulkoministeri Rudolf Holstille, että Suomen Saksaan nojautuva politiikka voi kansalliseen itsemurhaan.

Vuoden 1936 eduskuntavaalit päättyvät sosiaalidemokraattien voittoon. Vaikka IKL:n paikkaluku säilyy ennallaan, vaalien tulos merkitsee sitä, että suomalaiset haluavat yhteiskuntarauhan säilymiseen tähtäävän politiikan jatkuvan. Kun liki neljä vuotta istunut T.M. Kivimäen hallitus kaatuu syksyllä kohuun, jonka synnytti Etsivän keskuspoliisin kommunistien soluttautumista koskevien muistioiden tulo julkisuuteen. SDP pyrki osallistumaan hallituksen muodostamiseen. Svinhufvudin mielestä yhteiskuntajärjestelmän kaatamiseen tähtäävällä puolueella ei ole kuitenkaan mitään asiaa hallitukseen, joten hän nimittää 7. lokakuuta Kyösti Kallion maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen.

Vuoden 1936 olympiakisoille antaa uutta hohtoa se, että kisoja voidaan nyt ensimmäisen kerran seurata tuoreeltaan radionnin ansiosta. Garmisch-Partenkirchenin talvikisoista Suomi saa vain yhden kultamitalin, mutta se tulee näyttävästi ensimmäistä kertaa käsiohjelmassa olleessa 4x10 km:n viestissä. Kultakvartetin muodostavat Sulo Nurmela, Klaes Karppinen, Matti Lähde ja Kalle Jalkanen. Berliinin olympiakisoissa Suomi sijoittuu viidenneksi parhaaksi kansakunnaksi 8 kulta-, 6 hopea- ja 6 pronssimitalillaan. Näyttävin voitto tulee 10 000 m:n juoksussa, jossa Suomi saa kolmoisvoiton Ilmari Salmisen johdolla. Muita olympiavoittajia ovat yleisurheilijat Volmari Iso-Hollo ( 3000 m esteet) ja Gunnar Höckert ( 5000 m), painijat Lauri Koskela ( kr. room. Paini, 66 kg) ja Kustaa Pihlajamäki (vapaa 61 kg), nyrkkeilijä Sten Suvio (välisarja) ja voimistelija Ale Saarvala (rekki) Lisäksi Urho Karhumäki voittaa kultamitalin olympialaisissa taidekilpailuissa romaanillaan Avoveteen.

Berliinin olympialaiset

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kes%C3%A4olympialaiset_1936

Suomi kesäolympialaisissa 1936
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomi_kes%C3%A4olympialaisissa_1936

Vuosi 1936

http://fi.wikipedia.org/wiki/1936

Elävä arkisto 1936

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/tapahtuma/1936

Andrei Ždanov
http://fi.wikipedia.org/wiki/Andrei_%C5%BDdanov

Lähdeaineisto Kronikka 1900-1999 951-35-6529-7

Siniristi, punatähti ja hakaristi

Kuinka kukaan presidentti tulee neljää vuotta toimeen saman hallituksen kanssa tai päinvastoin; kuinka joku pääministeri kestää niin pitkään yhden ja saman presidentin kelkassa. Suomessa se on ollut mahdollista kerran. Presidenttinä oli silloin jouhevuudestaaan tunnettu P.E.Svinhufvud ja pääministerinä professori T.M. Kivimäki, molemmat juristeja ja kohtuullisen huumorintajuisia miehiä.

Heidän yhteistyönsä alkoi vaikeana aikana, Mäntäslän jälkimainingeissa. Kivimäki oli edellisen hallituksen oikeusminsternä vihoittanut monen lapualaisen mielen, eikä hänen tulemistaan pääministeriksi nähty oikealla lainkaan hyvänä asiana.

Svinhufvudin ja Kivimäen väliin pyrittiin iskemään kiilaa huhukampanjoilla jo kesällä 1932. Juttua oikeusministeri Kivimäen juonittelusta syötettiin presidentille muun muassa hänen poikansa Einon välityksellä, mutta heikolla menestyksellä. Kesäkuun 11. pnä 1932 isä vastasi pojalleen:

”Mitä hallituksen jäseniin tulee, luulen kyllä pysyväni asiain ja miesten tasalla. Huhua Kivimäestä kuulin myös toiselta taholta, mutta ensii liioin usko. Minä saan toiselta puolen (ministereiltä) kuulla myös niin paljon huhuja ”oikeustolaisista” ja ”suojeluskuntamiehistä”, että osaan jotenkin arvostella huhujen arvoa. Ne juontavat usein alkunsa jostakin ehkäpä sangen viattomasta puheesta, joita sitten suurennellaan ja josta vedetään aivan väärät johtopäätökset.”

Millaisia huhuja Kivimäen hallituksen ympärillä liikkui, siitä antoi näytteen lähestystöneuvos Teo Snellman hänen ja Tukholman lähettiläämme Rafael Erichin skimaa koskevassa raportissaan (Erich, Maydell ja Tukholman selkkaus). Talvella 1933-34, väitti IKL:ää lähellä ollut Snellmaan, ”Helsingistä Tukholmaan saapuvat matkustajat uhä useammin kertoivat, että Suomessa on odotettavissa samansuuntainen kehitys kuin Virossa”, eli että äärimmäinen oikeisto pannaan täälläkin seinää vasten.

Väitetään hallituksen olevan ryhtymässä toimiin valtansa vakiinnuttamiseksi, ”josta olisi seurauksena mm. IKL:n hajottaminen ja sen johtomiestan vangitseminen”. Väitettiinpä sitäkin, että Kivimäki aikoo ottaa ”koko vallan käsiinsä”.

Tämäntapaiset ja muut Mäntsälän miesten liikkeellelaskemat huhut eivät siis järkyttäneet presidentin mielenrauhaa. Svihufvud kirjoitti pojalleen Einolle, etteivät myöskään mahdolliset puheet hänen seuraajastaan ole yllättäviä, onhan hän jo vanha mies: ”Mitä ihmeellistä esim. siinä olisi, jos Kivimäki olisi omiensa kesken lausunut, että heidän pitää asettaa Cajander presidenttiehdokkaaksi, jos minä syystä tai toisestä joutuisin pois. Minä olen jo siksi vanjha, että minä päivänä jhyvänsä voin kuolla.”

Presidentin loppusanoista heijastuu pitkäaikaisen ammattitoveruuden luoma luottamus Kimimäkeä kohtaan, mutta myäs aito svinhufvudilainen laistelutahto: ”Mutta että hän (Kivimäki) suunnittelisi ikävyyksien kautta minua väsyttävän, sitä minä uskon. Enkä minä olekaan niin väsytettävissä; kyllä kestän niin kauan kuin vain terveyttä piisaa.”

Presidentin valtaoikeuksien kuuluvan ulkopolitiikan johtamisesta Svinhufvud piti tarkkaa huolta koko hallituskautensa ajan. Ulkominsterinään hänellä oli luotettu mies Antti Hackzell. Hänen aikanaan presidentin ei tarvinnut usein puuttua asioiden kulkuun. Mutta kun Hackzellin seuraajaksi tuli tätä armaattomampi Rudolf Holsti, Svihufvud saneli ohjeet, joiden mukaan suhteita tärkeimpään ilmansuuntaamme itään oli edelleenkin hoidettava. ”Venäjä-politiikassa on huomattava, ettemme suinkaan voin rakentaa suhteita uhraamalla vähääkään ulkopoliittisesta itsenäisyydestämme.” Kaikista toimenpiteistä, jotka olivat ristiriidassa ohjeiden kanssa, ulkoministerin tuli neuvotella presidentin kanssa.

Ulkoministerin asema ei ollut helppo vallankaan Kivimäen hallituksen alkuaikoina. Suomen ja Neuvostoliiton kireät suhteet nostivat ulkoministerin verenpainetta joka kerran kuin neuvostolähettiläs kävi ulkoministeriössä, ja oli aikoja jolloin hänet nähtiin siellä sangen usein.

Pääministeri Kivimäki ei ollut ihastunut Suur-Suomi-haaveiluun, joka hänen hallituskaudellaan sai erilaisia muotoja ja haittasi ulkopolitiikan hoitamista. AKS:n jäsenen Matti Kuusen kirjoittama ”Runon ja raudan kirja”, joka ilmestyi keväällä 1935 ja sisälsi sekä suuria näkyjä että olevien olojen karmeaa pilkkaa, sai pääministerin varsin ärtyneeksi. Hän lausui kesäpuhekietueellaan näytteitä Kuusen runoista osoittaakseen, ”millaista nuoriso ei saa olla”.

Kun Saksan lähettilään korvin marraskuussa 1936 tuli tieto silloisen ulkoministerin Holstin suunnitelmasta Moskovan-matkasta, Saksan lähettiläs kiirehti ulkoministerein ja sitten presidentin luo kysymään: mistä matka johtuu? Mihin sillä pyritään? Presidentti Svinhufvud puolestaan rauhoitti v. Blucheirä sanomalla, että Holstin matkalla ei ole mainittavaa merkitystä. ”Se on muodollisuus eikä muuta Suomen ulkopolitiika suuntausta.”

Evästäessään Moskovaan lähtevää ulkoministeriä presidentti Svinhufvud halusi, että venäläisille erityisesti tähdennetään, mistä maiden välinen jännitys johtuu. Perimmäisenä syynä on se, että Neuvostoliitto ei ole pitänyt, mitä se Tarton rauhansopimuksessa lupasi Itä-Karjalan ja Inkerin osalta.

Lähdeaineisto: Sakari Virkkunen Svinhufvud – Kansallinen presidentti ISBN 951-1-06531-9

Suomi kääntyy länteen

Suomi kutsuttiin ensimmäisen kerran vuonna 1934 Pohjoismaiden ulkoministereiden kokoukseen. Suomen ulkoministeri Antti Hackzell, Norjan pää- ja ulkoministeri Johan Ludvig Mowinckel, Ruotsin ulkoministeri Richard Sandler ja Tanskan ulkoministeri Peter Munch.

Saksan voimistuminen käynnistää Euroopassa turvallisuuspoliittisen liikehdinnän, joka pakottaa Suomen arvioimaan ulkopolitiikkansa perusteita. Hidas suunnanmuutos saadaan päätökseen, kun Suomi suuntautuu kohti Pohjoismaita.

Suomen Kansainliittoon nojautunut ulkopolitiikka alkoi menettää perusteitaan, kun Saksa erosi 1933 järjestöstä ja Neuvostoliitto liittyi seuraavana vuonna sen jäseneksi. Suomen johto suuntaa nyt katseensa länteen, Ruotsiin ja muihin Pohjoismaihin. Uusi ulkopoliittinen suuntaus juolkistetaan 5. joulukuutta 1935, jolloin pääministeri T.M.Kivimäki julistaa eduskunnassa Suomen noudattavan vastaisuudessa pohjoismaista suuntausta. Kivimäen mukaan Skandinavian mailla, etenkin Ruotsilla, on parhaat edellytykset pysyttäytyä kansainvälisen selkkauksen ulkopuolella, joten Suomen on syytä hakeutua niiden yhteyteen.

Puolustusvoimien hankintojen kannalta 1930-luvun alku oli synkkää aikaa. Vuonna 1930 säädetty hankintaohjelma ns. hätäohjelma, jäi pulavuosina toteuttamatta, mutta vasta uuteen aluejärjestelmään siirtyminen paljasti, kuinka retuperällä armeijan varustetaso oli.Laman hellittäminen ja kansainvälinen varustautumisen kännistyminen avaavat myös suomalaisten poliitikkojen kukkaronnyörit. Eduskunta hyväksyy 13. joulukuuta 1935 ns. toisen hätäohjelman ja alkaa muutenkin myöntää varoja puolustusvoimien hankintoihin.

Ensimmäistä maailmansotaa seurannut nationalismin voittokulku ilmen Suomessa esityisesti suomenkielisten ja ruotsinkielisten välisenä vastakohtaisuutena. Kielitaistelu kävi kuumana 1920-luvun alkupuolella ja nousi Lapuan liikkeen synnyttämän kielipoliittisen suvantovaiheen jälkeen uudelleen polttavaksi kysymykseksi 1930-luvun alussa. Kiista koski erityisesti Helsingin yliopistoa, jossa suomenmielisten mielestä ei annettu riittävästi suomenkielistä opetusta. Helsingin yliopiston suomalaistamista vaativat ylioppilaat järjestivät luentolakkoja 1928 ja 1932 ja astuivat myös suoran toiminnan tielle. Ruotsalaisuuden päivänä 6.marraskuuta 1933 järjestetyt mielenosoitukset olivat niin rajujal että presidentti P.E.Svinhfvud vetosi kansan yhtenäisyyden puolesta. Rauhoittaakseen tilannetta T.M. Kivimäen hallitus yritti vuoden 1934 lopulla kompromissiratkaisua, joka olisi taannut Helsingin yliopistoon ainakin 21 professuuria. Eduskunta kokoontui tammikuussa 1935 yimääräisille valtiopäiville käsittelemään hallituksen esitystä, mutta aitosuomalaiset kansanedustajat jarruttavat pitkillä puheillaan asian käsittelyä niin kauan, että esitys raukeaa. Puhemylly oli kielitaistelun viimeinen huipentuma, sillä aitosuomalaisuuden hiipuminen ja kansainvälisen tilanteen kiristyminen siirsivät ylioppilaiden päähuomioknn maanpuolustuksen lujittamiseen.

Vuosi 1935

http://fi.wikipedia.org/wiki/1935

Lähdeaineisto Kronikka 1900-1999 IBSN 951-35-6529-7