Viipurin valtaus

Suomen joukot saartoivat Viipurin pihtiliikkeellä. 8. D ylitti Viipurinlahden ja sai sillanpään Lihaniemestä kohtaamatta vastarintaa. 25.8. Lihaniemessä oli jo kaksi suomalaista pataljoonaa, jotka etenivät vielä samana iltana Sommeen asemalla katkaisten Viipurissa olleiden neuvostoliittolaisten tärkeimmän yhteyden etelään.

Samaan aikaan 4 D. Saartoi kaupunkia pohjoisesta ja idästä ja 12. D kaakosta pyrkien kohti SommeeA. Viipurissa oli kolme Neuvostoliiton divisioonaa: 43 D, 115 D.ja 123 D. Huomattuaan kaupungin puolustamisen mahdottomaksi sodanjohto antoi joukoille luvan vetäytyä Viipurista. Suomalaisten katkaistua päätiet venäläiset pyrkivät vetäytymään metsien kautta. Ne kuitenkin jäviät mottiin Porlammen-Sommen alueelle. Se oli Suomen sotahistorian suurin motti, eikä neuvostojoukkoja lopulta pystytty pidättelemään niiden murtautuessa kohti Koivistoa.

Ensimmäiset suomalaiset partiot saapuivat Viipurin keskustaan 29.8. Näky oli lohduton, Vetäytyessään neuvostoliittolaiset olivat sytyttäneet tulipaloja ja räjäyttäneet rakennuksia. Muiden muassa tuomiokirkko ja rautatieasema oliva raunioina. Kuuluisa pyöreä torni oli kuitenkin pystyssä. Linnan torniin vedettiin valtauksen merkiksi valkoinen aluspaita, sillä miehillä ei ollut lippua mukanaan. Ankarien mottitaisteluiden rauhoituttua hieman valtausparaati järjestettiin 31.8. IV Armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Oesch vastaanotti paraatin. Linnan salkoon oli nostettu sama lippu, joka sieltä oli laskettu talvisodan lopulla 13.3.1940.

Porlammen motti laukesi lopullisesti vasta sen jälkeen, kun Viipuri oli suomalaisilla, Motti oli kaaoksessa, eikä sen huolto toiminut. Ulosmurtautumisyritykset epäonnistuivat yksi toisensa jälkeen, ja suomalaisten paine saarrettuja vastaan kasvoi. Osa neuvostojoukoista pyrki ulos paniikissa, 1.9. motitetut alkoivat antautua, Jättimotista saatu oli valtava, siihen kuuluivat kahden divisioonan tarvikkeet: 306 tykkiä, 55 panssarivaunua, 673 autoa, yli 4000 hevosta ja 430 000 litraa polttoainetta. Vankeja motista saatiin 9000, joukossa 43, D:n komentaja, kenraalimajuri Kirpishnikov. Venäläisten tappiot kaatuneina olivat nin 7000. Kovistolle pääsi vetäytymään noiin 12000 sotilasta. Suomalaisen IV AK:n tappiot kymmenen päivää kestäneissä taisteluissa olivat noin 3000 miestä.

Samaan aikaan taisteluiden vielä riehuessa Viipurin eteläpuolella suomalaiset etenivät muualla Kannaksella kohti vanhoja rajoja. Etelässä Suomen joukoista eteni IV AK, keskellä II AK ja sen pohjoispuolella I AK. Kiivaita taisteluita käytiin muun muassa Ala-Hotakan maastossa Muolaanjärven tuntumassa Keski-Kannaksella. Siellä Suomen II AK:aan kuulunut JR 46 mittteli leningradilaisia JR 1:a ja JR 255:a vastaan niiden pyrkiessä vetäytymään taaksepäin. Neuvostojoukoilla oli tukenaan panssareita, jotka tekivät vahvoja vastaiskuja, 27.8. taistelu alkoi mennä sekavaksi puuroksi, mutta yähön mennessä puna-armeijalaiset oli lyöty. Maasto jäi suomalaisten haltuun. Neuvostoliiton tappiot Hotakan taisteluissa olivat 500 miestä ja 11 panssarivaunua. Suomalaiset saivat saaliikseen muun muassa tykkejä.

Matkallaan kohti vanhaa rajaa suomalaiset työnsivät edellään vetäytyviä neuvostojoukkoja. Joistakin asutuskeskuksista jouduttiin taistelemaan enemmän, joistakin vähemmän. Pajarin johtama 18. D valtasi Kivennavan 29.8., Sihvon johtama 10. D. Puolestaan Valkjärven 31.8. Tiukkaa vastarintaa kohdattiin muun muassa Jäppilässä, Mainilasta luoteeseen. Siellä Suomen JR 6 ja JR 49 työnsivät vastustajan kuitenkin Rajajoen taakse. Vihollisen tappiot laskettiin sadoissa kaatuneissa. Kun 18. D:n joukot lähestyivät Mainilaa Jäppilän suunnalla, päätettiin maksaa vanhoja kalavelkoja. Divisioonan tyksitö tulitti usean patteriston vooimin talvisodan alkulaukauksien paikkaa,. Pian tämän jälkeen JR 6 saavutti vanhan rajan Mainilassa.

Seuraavien päivien aikana Rajajokea pitkin kulkenut vanha raja saavutettiin myös muissa kohdin koko Kannaksen pituudelta. Neuvostoliiton Leningradin esikkunnassa asemasodan alussa tehdystä asiakirjasta käy ilmi, että Kannaksen puolustuksesta vastanneen 23. Armeijan vetäytyminen oli 28.9. alkaen muuttunut kaoottiseksi paoksi. Joukot hylkäsivät maastoon aseitaan ja muuta toimintakuntoista kalustoa nopeuttaakseen matkaan kohti itää. Myös miestappiot olivat suuret.

Tsalkan valtaamisen jälkeen eversti Heiskasen johtama 11. D. Kekistettiin VII AK:n komentaja Hägglundin käskystä Säämäjärven-Sotjärven kannakselle. Sen tavoitteena oli avata järvien välinen kannas, jota pitkin kulki rautatien Petroskoihin Äänisen rannalle.

Suomalaisten eteneminen kävi nopeasti. 25.8. alkanut hyökkäys pääsi tavoitteeseensa 1.9. Silloin hyökkäyksen kärkenä edennyt JR 8 valtasi Säämäjärven kylän laajalla saarrostusliikkeellä. Kylän itäpuolella sijainneet Sänkäjoen yli vievät maantie- ja rautatiesillat jäivät suomalaisten haltuun ehjinä. Vihollisen vastahyökkäykset torjuttiin. JR 8 oli Väinö Linnan joukko-osasto jatkosodassa sen alusta huhtikuulle 1943 asti. Linna oli konekiväärikomppanian ryhmänjohtaja. Kirjailija ammensi kokemastaaan ja näkemästään romaaniinsa Tuntematon sotilas.

Sallan suunnalla saksalais-suomalaiset joukot olivat olleet pitkään Kairalan-Mikkolan tasalla aivan Sallan itäpuolella. Neuvostoasemat murtuivat 27.8. ja joukot etenivät Alakurttiin elokuun viimeisenä päivänä. Sieltä eteneminen jatkui Tuntsajoelle.

Lähdeaineisto. Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-941-S

Yli Vuoksen

Suomen IV:n AK:n hyökkäys Länsi-Kannaksella alkoi 18.8.1941. Suomalaiset ylittivät Vuoksen. Saksalaiset jatkoivat Sallassa pysähdyksissä olluttaa hyökkäystään. Kiestingin suunnalla suomalaiset jäivät mottiin.

Suomen 18. D oli saavuttanut Vuoksen rannan. Tavoitteena oli vallata joen toiselta puolen sillanpää, jota laajennettaisiin kohti Vuosalmea. Ylimeno aloitettiin 18.8. vastaisena yönä, ja sitä varten joen rannalle oli keskitetty paljon tukiaseita, muun muassa konekivääreitä ja suorasuuntaustykkejä. Tykistö oli valmiudessa tulitukeen, mutta ylimenoa ei valmisteltu keskityksellä, sillä ylimenokohta haluttiin pitää salassa. Neuvostoliiton joukkoja oli sen sijaan harhautettava voimakkain ammunnoin sivusuunnassa.

Virta oli noin 400 metriä leveä, ja suomalaiset ylittivät sen kahdesta kohdasta. Toisella rannalla oli vastassa vain kymmenen sotilaan kenttävartio, joka pakeni nopeasti. Seuraavina päivinä suomalaiset laajenisivat sillanpäätä. Kovempiin taisteluihin jouduttiin esimerkiksi Äyräpäässä. Viikon aikana Vuoksen takaa saavutettiin noin 30 kilometriä leveä ja 5-10 kilometriä syvä sillanpääasema.

II AK:n alueen keskellä hyökännyt 10.D oli vallannut Räisälän. Seuraavaksi se lähti etenemään kohti Vuoksen ja Suvannon erottavaa Kiviniemeä. JR 43 saavutti Kiviniemen 20.8. Sitä vastassa oli vihollisen rajavartio-osastoja, jotka yrittivät säilyttää asemansa joen pohjoisrannalla, mutta suomalaiset heittivät ne veden yli. Sillanpään valtaaminen kosken etelärannalta ei kuitenkaan onnistunut, koska neuvostojoukot ehtivät räjäyttää sillat.

JR I eteni Kiviniemestä itään Suvannon pohjoisrantaa. Se joutui ankariin taisteluihin, sillä neuvostojoukot tiesivät tappion tarkoittavan Suvannon ja Laatokan yhtymäkohdassa olevan Taipaleen menettämistä ja alueella olevien viimeisen vetäytymistien katkeamista.

Pohjoisemmassa JR 2 valtasi Käkisalmen 21.8. pienen kahakan jälkeen. Siletäkin neuvostoliittolaiset olivat vetäytyneet pääosillaan saman päivän aamuna, Nyt Suomen hyökkäys vyöryi kohti Taipaletta. Osa joukoista eteni sinne Laatokan rantatietä, osa puolestaan Suvannon pohjoispuolella olevia jarvikannaksia, joille neuvostojoukot yrittivät järjestää puolustustaan.

Suomen JR 43 saavutti Taipaleenjoen Terenttilässä 23.8. JR 2 puolestaan samana päivä Taipaleen kylässä. II AK oli saavuttanut tavoitteensa, Vuoksen-Suvannon linjan. Takaa-ajotaisteluiden ja nopeiden marssien väsyttämät miehet eivät päämajan pyynnöstä huolimatta ylittäneet jokea heti.

II AK:n edellä Kilpolansaareen peräytyneet Neuvostoliiton joukot vetäytyivät sieltä edelleen vesitse Laatokan satamiin. Suomalaiset yrittivät murtaa suojaavaa puolustusta, mutta se oli vahva. 23.8. JR 15 eteni Kilpolansaareen, joka oli tyhjä, Vetäytyminen oli onnistunut. Suomalaiset näkivät horisontissa suuren klujetuslaivaston lipuvan kohti etelää sota-alusten suojaamana.

Suomen IV Armeijakunta olii odotellut hyökkäyskäskyään ryhmittyneenä Virolahden ja Imatran välille. Oikealla siivellä oli 8. D , keskellä JR 25, ja vasemmalla siivella oli 12 D. Lisäksi reservissä oli 4. D. Armeijakunnan joukkoihin kuului myös Kevyt Prikaati T (Kev.Pr. T). AK:n vahvuus oli noin 41 000 miestä.

Kun IV AK:n vasemmalla puolella hyökännyt II AK:n 18. D saavutti Vuoksen 18.8., IV AK:n yökkäys määrättiin alkavaksi 22.8. Sen painopiste oli vasemmalla sivustalla, jossa määränpäänä oli Viipuri. Yöllä 21.8. tuli kuitenkin tieto, jonka neuvostojoukot irtautuivat asemistaan koko rintaman pituudelta. Neuvostoliiton 23.Armeija oli jäämässä saarroksin suomalaisten ylitettyä Vuoksen ja edetessä Itä-Kannaksella nopeasti. Suomalaiset saivat määryksen lähteä välisttömästi takaa-ajoon. Saman päivän aikana miehitettiin Enso ja Jääski, joita oli piiritetty pitkään.

Neuvostojoukot vetäytyivät Viipurin suuntaan, ja suomalaiset seurasivat perässä. Venäläiset jättivät jälkeensä pieniä viivytysjoukkoja, joiden kanssa suomalaiset tiedustelupartiot kahakoivat. 23.8. ylipäällikkä antoi käskyn, jonka mukaan IV AK:n oli hyökättävä Viipurin etelä- ja kaakkoispuolelle ja katkaistava kaupungista sinne johtavat yhteydet. Näin Viipurin puolustajat pyrittiin saartamaan. Itä-Kannakselle hyökkäävän II AK:n oli puolestaan jatkettava omaa hyökkäystään Kivennapaa kohti.

8.D aloitti oman hyökkäyksensä Viipurinlahden yli pyrkien estämään vihollisen vetäytymisen Koivistolle. Ylimeno Lihaniemeen aloitettiin 24.8. Maitse Viipurin pohoispuolelta kiertävät joukot etenivät nopeasti, ja verkko neuvostojoukkojen ympärillä kiristyi. 23.8. Suomen joukot valtasivat Ihantalan, ja Kev.Pr T oli vin kahdeksan kilometrin päässä Viipurista. 24.8. aamulla puna-armeija aloitti väkevän v vastahyökkäyksen Viipurista koilliseen. Muun muassa Kev. Pr. T Sure-Peron suunnalla joutui koville ja siihen kuuluneen Osasto Kanevan rajajääkärikomppaniat joutuivat ankaraan taisteluun. Osato piti asemansa, vaikka yli 500 sotilaan vahvuisesta osastosta menetettin kaatuneina ja haavoittuneina noin 200miestä, joihin kuuluivat molempien komppanioiden päälliköt. Neuvostoliiton vastahyökkäys torjuttiin.

Sortavalan alueen valtaamiseksi muodostettu I AK oli saavuttanut osatavoitteensa vallatessaan kaupungin. Päävoimillaan, 2 D:n ja 19 D:n voimin se pyrki tuhoamaan Rautalahden-Karilahden alueelle saarretun vihollisosaston, joka koostui pääosiin 168 D:sta.

Neuvostojoukot vetäytyivät voimakkaan ilmatorjunnan ja viivytystaisteluiden suojissa Rautalahdesta Laatokan yli Valamon saareen ja Leningradiin. Suomalaisten yritykset divisioonan tuhoamiseksi eivät onnistuneet, mutta vesiperäski kutsutusta motista saatiin saaliiksi raskasta kalustoa, jota venäläiset eivät onnistuneet viemään mukanaan, muun muassa 40 tykkiä ja 8 panssarivaunua.

Pohjois-Karjalassa suomalais-saksalaiset joukot olivat edenneet Aittojoelle. Osasto Susitaivat oli edennyt Hyrsylön ja Suojärveltä itään johtavalle radalle. Rintamalle oli siirretty myös VII AK. Sen ja vahvennetun 163 D:n yhteistoiminnalla oli nyt tarkoitus lyödä Aittojoen-Suojärven alueella toimiva vihollinen.

Aittojoen yli mentiin 19.8. Ylitystä edelsi yli 40 minuuttia kestänyt tyksitövalmistelu, jonka jälkeen vihollisen vastarinta oli vaisua. Samana päivänä suomalaiset valtasivat Viitavaaran kylän ja jatkoivat Aittokosken- Vuonteleen tielle. Kun tämä hyökkäykselle pullonkaulaksi muodostunut kohta oli avattu, joukoe pääsivät eteenpäin.

Yöllä 21.8. suomalaiset valtasivat Suvilahden tienhaaran, ja vihollinen alkoi vetäytyä Näätäojalta, jossa oli taisteltu jo viikkotolkulla. Sieltä vetäytyvät neuvostojoukot olivat jo jääneet tienhaaraan päässeiden suomalaisten muodostamaan pussiin, ja ne lyötiin hajalle korpeen.

Saman päivän aikana 11. D saavutti vanhan rajan Hyrsylän mutkan eteläpuolella. Se oli matkalla kohti Tsalkkia katkaisemaan Suojärven alueelta vetäytyvien venäläisten tien itään. Vihollinen vetäytyi viivyttäen, ja taisteluita käytiin muun maussa Maaselässä, josta venäläiset tekivät vastahyökkäyksen panssareiden ja tykistön tukemina, I /JR 8 kiersi vihollisen selustaan, ja tilanne laukesi läpi yön kestäneissä taisteluissa. 23.8. II D. Eteni Tsalkkiin, josa neuvostojoukot olivat jo vetäytyneet. Niitä seuranneet saksalaisjoukot, muun muassa JR 307, olivat päästäneet kohtaktin vetäytyviin venäläisiin katkeamaan. Tsalkin valtauksen jälkeen saksalaisjoukot koottiin Suvilahteen ylipäällikö reserviksi.

Divisioona J:N JR 53 oli jäänyt uhkaavsti satimeen Neuvostoliiton keskitettyä lisää joukkoja Kiestingin itäpuolelle, jossa pyrittiin etenemään kohti Louhea. Divisioona J:n komentaja eversti Palojärvi yritti laukaista tilanteen hyökkäämällä saarrostamaan pyrkivien neuvostojoukkojen kimppuun saksalaisen SS-JR 6:n ja alueelle vahvennukseksi saadun SissiP 3:n miehillä. Neuvostoliiton JR 758:n hyökkäys romutti suomalaisten suunnitelmat. Se hyökkäsi rautatielle JR 53:n länsipuolelle ja katkaisi JR 53:n huoltoyhteyden 21.8.

JR 53 oli jäänyt mottiin. Sen alueella oli noin 600 haavoittunutta, ja ainoa yhteys omiin oli kiertää metsän kautta. Matka kesit hevosten kanssa noin vuorokauden. Suomalaiset yrittivät useite kertoja karkottaa radan katkaisseen vihollisen muuan muassa SissiP 3:n hyökkäyksillä, mutta siinä ei onnistuttu.

Uhtuan suunalla hyökännyt 3 D oli edelleen Kiskisjärvellä. Sitä heikennettiin lisää, kun armeijakunnan komentaja Siilasvuo irrotti siitä vielä pataljoonan lisää Kiestingin suunnalle.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-S

Itä-Kannaksen hyökkäys

Suurmäen valtaus

Tärkeän rautatie- ja maantiesolmun muodostava Hiitola kukistui 11. elokuuta, eteläisemmän hyökkäyskiilan saavuttaessa Laatokan rannikon Hiitolan ja Käkisalmen kaupungin välillä. Kaksi venälläisdivisioonaa tungettiin nyt suurelle Kilpolansaarelle, jossa ne tarmokkaasti pitivät puoliaan 23:nteen elokuuta, minkä jälkeen ne kuljetettiin vesitse Karjalan kannaksen Laatokan-puoleisiin satamiin. Myöhemmässä vaiheessa näiden divisioonien nähtiin osallistuvan Kannaksen taisteluihin.

Rannikkolohkolla tapahtuneen ratkaisun jälkeen oli ryhdyttävä raivaamaan tietä hyökkäykselle, joka oli määrä kohdistaa Länsi-Kannakselle olevien vihollisjoukkojen sivustaan ja selustaan. 13. elokuuta sai II armeijakunnan komentaja käskyn nopeasti vallata Vuoksen rannan Ensosta Pölläkkälään ja muodostaa sillanpääaseman virran etelärannalle. Sen jälkeen kun Vuoksen keskijuoksun pohjoispuolella olevat venäläsiosastot oli ankarissa taisteluisssa lyöty hajalle, pääsi oiekanpuoleinen siipemme tunkeutumaan virran rannalle, ja jo 23. elokuuta oli saatu muodostetuksi suuri, Äyräpäänjärven- Salmenkaitajaoen vesistolinjan rajoittama sillanpääasema. Näissä operaatioissa kunnostautui erityisesti 18. divisioona yritteliään komentajansa eversti Pajarin johtamana. Se ylitti Vuoksen Hopesalmen kohdalla – ja uudisti siten kesän 1939 taisteluharjoituksissa suoritetun vastaavan hyökkäyksen. Vallattuaan vihollisen polttaman käkisalmen 21. elokuuta asettui vasen siipi Suvannon – Taipaleen linjalle. Kolmiviikkoisten keskeytymättömien taistelujen jälkeen II armeijakunta oli täten suorittanut tehtävänsä loppuun.

Sillä välin olivat Sortvalan lohkolla taistelevat joukkomme edenneet siksi pitkälle, että voitiin ryhtyä toimenpiteisiin Sortavalan kaupungin ja sen länsipuolella olevine alueiden valtaamiseksi. Tehtävä annettiin tätä tarkoitusta varten muodostetulle I armeijakunnalle, jonka komentajaksi tuli kenraalimajuri Mäkinen. Tähän uuteen armeijakuntaan liitettiin suurin osa VII armeijakunnan taisteluvoimista, kun taas sen esikunta ja joukkojen jäljelle jäänyt osa uusilla yksiköillä vahvennettuna sirrettiin itään vakauttamaan Laatokan pohjoispuolella vallitsevaa tilannetta ja osallistumaan tällä rintamanosalla myöhemmin suoritettavaan etenemiseen. Sortavalan valtasi 16. elokuuta 7. divisioona, jota koomensi eversti Svensson. Täälläkin ankaran painostuksen alaisiksi joutuneet vihollisvoimat vetäytyivät saaristoon, mistä venäläisten Laatokan-laivue kuljetti ne Valamoon ja sieltä edelleen Pietarin seudulle. Suusi osa vihollisen kalustosta jäi sotasaaliina joukkojemme käsiin.

Laatokan Karjalan ja Laatokan Karjalan operaatiot oli suoritettu suunnitelman mukaisesti, mutta siitä huolimatta tulos ei ollut aivan sellainen kuin olin (Mannerheim) odottanut. Tämä johti kenties lähinnä siitä, että lentoaseemme ei kyennyt estämään venäläisiä vesiteitse irrottautumasta pihdeistä, jotka yhä tiukemmin oli puristettu heidän ympärilleen. Laatokan Karjalan oli kuitenkin vapautettu ja samalla luotu lähtöasemat Karjalan kannakselle suoritettavaa hyökkäysliikettä varten.

Sitä mukaan kuin Laatokan rannikot joutuivat jälleen valtaamme, sinne siirrettiin tykistöä ja muuta kalustoa Moskovan jälkeen Saimaan vesistön varteen rakennetulta puolustuslinjalta, jonka tykit olivat suureksi osaksi peräisin Laatokan rannikkopuolustuksesta. Entisten patterien jälleenrakentamisen yhteydessä irrotettiin kenttäarmeijan yksiköt tulossa olevia liikkuvia operaatioita varten.

Keski-Karjalassakinn oli minulle (Mannerheim) suoranaisesti alistettu 14. divisioona, jonka komentajana oli eversti Raappana, vallanntu maa-alaa ja saavuttanut suuria menestyksiä. Kun hänen joukkonsa olivat saartaneet ja hajoittaneet Repolan suunnalla erään venäläisdivisioonan ja samalla torjuneet vihollisen itsepintaiset vastahyökkäykset ne etenivät Rukajärven kylään, joka vallattiin 11. syyskuuta, minkä jälkeen annettiin käsky siirtyä puolustukseen. Näin oli saatu luoduksi suojavyöhyke turvaamaan Joensuun- Kontiomäen tärkeätä rataosaa, joka talvisodassakin oli ollut uhattuna.

Sotatoimien kestäessä olin (Mannerheim) useaan kertaan joukkojen luoja ja tällöin saanut tilaisuuden tutustua niiden vaikeuksiin mutta myös niiden ainutlaatuiseen hyökkäyshenkeen. Jo ensimmäisen, Korpiselän – Salmin suuntaan tapahtuneen etenemisliikkeen aikana olin käynyt Karjalan armeijan esikunnassa, joka oli sijoitettuna Niittylahteen Joensuun lähelle, ja äsken takaisin vallatun Värtsilän rautatieasemalla oli tavannut useita komentajia ja tervehtinyt etenpäin marssivia joukkoja. Myös VI armeijakunnan komentaja oli kutsuttu Värtsilään.Kenraalimajuri Talvela oli vaatinut, että olisi jälleen ryhdyttävä etenemään Tuulosjoen linjalta käsin, mutta tuntien hänen impulsiivisen luonteensa katsoin asiakseni huomauttaa hänelle, että siihen ei aika vielä ollut kypsä. Hyökkäystä ei voitu aloittaa, ennen kuin huoltoyhteydet oli saatu kuntoon ja muilta rintamanosilta irrotettu lisävoimia. En halunnut mitään salamamenestyksiä

Lähdeaineisto G.Mannereheim Muistelmat 

Sortavalan valtaus ja Neuvostoliiton vastahyökkäys

Suomalaisten voittokulku Laatokan rannoilla jatkui: joukot marssivat Hiitolaan ja Sortavalaan. Räisälän suunnalla Suomen 10. D kesti Nueovostoliiton elittidivisioonan vastahyökäyksen. Kiestingin suunnalla suomalaiset olivat vaikeuksissa.

Kaupungin valtaamiseksi perustettiin 13.8. I Ak, johon kuuluivat 2., 7. ja 19 D. Se oli väliaikainen sotatoimiyhtymä, joka perustettiin Kar. A:n hyökkäyksessä suomalaisten saartamiksi jääneiden neuvostojoukkojen nujertamiseksi. I AK lakkautettiin 2.9.1941.

Saarros Sortavalan ympärillä kiristyi päivä päivältä. 7. D:aan kuulunut JR 30 oli jo viikonvaihteessa onnistunut luomaan sillanpääaseman Sortavalan länsilaidalla olevan Karmalansalmen itäpuolelle. Salmi ylitettiin savuverhon suojissa, ja sillanpää saatiin pidettyä vastahyökkäyksistä huolimatta, Aamulla 14.8. suomalaiset valtasivat Sortavalan koillisosassa sijainneet mäes. Seuraavan päivän aamuna JR 30 työntyi kaupunkiin. Se ei kohdannut raskasta vastarintaa, sillä neuvostojoukot olivat jo aloittaneet vetäytymisen. Klo 15.10 nousi Suomen lippu kaupungintalon salkoon.

Jäljelle jääneet venäläiset olivat piiloutuneet kaupungissa eri paikkoihin, kuten kellareihin ja erään tehtaan höyrykattilaan. Heidät saatiin ulos ja antautumaan kaiutinprogandan avulla. Vankeja saatiin 540. Suomalaiset olivat välttäneet kaupungin keskustan pommittamista, joten rakennukset olivat kutakuinkin ehjiä. Suomen joukot jatkoivat venäläisten takaa-ajoa kohti Laatokkaa.

Etelämpänä neuvostojoukot vetäytyivät kohti Kilpolaa, josta ne laivattaisiin Laatokan yli. Alueella hyökkäsi Suomen II Ak. Armeijakunnan pohjoisella siivella saarrosti everstin Niilo Hersalon johtama 15.D, keskellä tynni taisteluihin tuoreempana voimana heitetty 10. D. jota johti eversti Johannes Sihvo, ja etelässä saarrosti 18. d. Johdossaan eversti Aaro Pajari.

Maanantaina 11.8. suomalaiset valtasivat Hiitolan aseman. Muutaman tunnin kestäneissä taisteluissa vastassa oli pieniä vihollisosastoja. Päävoimat vetäytyivät kovaa vauhtia kohti Laatokkaa ja pelastusta puolustaen Kilpolansaareen johtavaa tietä tiukasti. Suomen 15, D:aan kuulunet JR 15 ja JR 57 pyrkivät saartamaan neuvostojoukot, joilla oli huomattava ylivoima ja tukenaan voimakas ilmapuolustus. Taistelut jatkuivat seuraavalle viikolle.

Kun II AK:n ensimmäinen tavoite Ilmee-Hiitola-Elisenvaara alkoi olla vallattu, sen vastuualueen etelälaidalla hyökännyt 18. D oli jo alkanut suunnata hyökkäystään kohti Vuoksen Karjalan Kannaksen itäosassa. Sen tavoitteena oli Sairalan-Antrean tie ja Vuoksen yläjuoksun valloittaminen Enson ja Antren välillä. Rintama oli lähes 40 kilometriä leveä ja edettävää tähän tavoitteeseen li 15 kilometriä.

Suomalaiset aloittivat hyökkäyksensä 10.8. Oikealla siivellä hyökkäsi JR 6 sai Toivolan haltuunsa 11.8. läpi yön kestäneiden taisteluiden jälkeen. Vasemmalla siivella hyökännyt JR 27 puolestaan tavoitteli Sairalaa. Sitä ei saatu vallattu 10.8. joten rykmentin komentaja everstiluutnantti Haanterä päätti kiertää selustaan. 11.8. kiertävä osasto saapui Sairalaan johtavalle maantielle. Tien tuntumassa käydyssä kiivaassa taistelussa vihollinen kärsi tuntuvia tappioita ja menetti osan panssarikalustostaan ja esikunnastaan.

10. ja ja 11.8. Neuvostoliiton joukot tekivät ankaria vastahyökkäyksiä. Muun muassa JR 27 torjui tykstön ja ilmavoimien tukeman puna-armeijan vastahyökkäyksen. Suomalaiset valtasivat Sairalan 12.8. Sieltä jatkettiin suoraan kohti Antreaa, ja JR 27 otti vielä saman päivän aikana iltapäivällä haltuunsa Koljolan aseman. 14.8. JR 27:n ja JR 49:n osat valtasivat edestakaisin riehuneiden taisteluiden jälkeen Antrean kirkonkylän. Samana päivänä suomalaiset valtasivat myös Antrean aseman ja työnsivät vihollisen Vuoksen taakse.

Suomen 18 D.n ja 10. D:n saumakohtaan tuodut tuoreet neuvostojoukot aloittivat suuren vastahyökkäyksensä 14.8. Sisäministeriön eliittisotilaita sisältänyt 265. D hyökkäsi Räisälän suunnalla. Sen tavoitteena oli pyrkiä kohti Hiitolaa, Se pääsi jo tunkeutumaan suomalaisten ulommaisten kenttätykistöasemien tuntumaan, mutta suomalaiset reagoivat uhkaan nopeasti. Vastahyökkäykseen ryhdyttiin JR 43:n ja JR 2:n osilla. Jo parin tunnin kuluttua suomalaisten vastahyökkäyksen alkamisesta vahvat neuvostojoukot saatiin pysäytetettyä. Taistelu jatkui koko päivän, ja vihollinen saatiin peräytymään aina lähtöasemiinsa asti.

10.D aloitti 15.8. hyökkäyksen tavoitteenaan ensin Timoskala ja sitten Räisälä. Operaatiota varten muodostettiin Taisteluosasto Vänttinen, jonka runko-osa oli everstiluutnantti Vänttisen johtama JR 43. Timoskala saavutettiin ensimmäisenä hyökkäyspäivänä, ja seuraavana aamuna kylä oli vallattu. Neuvostojoukot menettivät tykistönsä ja kuormastonsa, ja niiden komentaja ampui itsensä.

Timoskalan valtaus avasi tien sen eteläpuolella sijaitsevaan Räisälään.Siellä neuvostojoukot olivat ryhmittyneet 2-4 kilometrin päähän kirkolta varustettuihin asemiin. JR I katkaisi 17.8 Räisälästä Vuosalmelle johtavan tien, ja JR 2 katkaisi tien Kiviniemeen. JR 1 toinen pataljoona (II/JR I) ja II/JR 43 etenivät kylään. Vastahyökkäyksensä jälkeen sinne puolustukseen vetäytynyt 265. D oli saarrettu ja painettu kylän etelälaitaan. Yritettyään murtautua ulos vastaiskuin eliittidivisioona murtui lopulta paineen alla 18.8. mennessä. Hajanaiset osasto lähtivät paniikissa kohti itää.

265. D:n tappiot olivat 234 kaatunutta, 1155 haavoittunutta ja 4830 kadonnutta. Ne olivat puna-armeijan tilaston mukaan suurimmat kesällä 1941 taistelleista divisioonista.

14. D oli matkalla kohti Rukajärveä. 13.8. neuvostojoukot olivat irtautuneet Ontorosenvaarasta kohti Rukajärveä peläten jäävänsä saarroksiin. Suomalaiset jatkoivat kohti itää kahta päivää myöhemmin ja tavoittivat vihollisen Pismajoella. Sen itäpuolella saatiin vallattua sillanpää, mutta neuvostojoukot olivat ehtineet varustaa hyvät puolustusasemat ja pääsivät lisäksi ampumaan sivustatulta Rukavaaralta. Suomalaiset päättivät kaivautua ja tiedustella puolustajien asemat. Hyökkäystä jatkettiin syyskuun puolella.

Kiestingin valtauksen jälkeen sakalais-suomalaiset joukot jatkoivat Vienan Karjalassa kohti Louhea, joka sijaitsee Muurmannin radan varressa. Ryhmä I oli nimetty Divisioona J:ksi. Suomalaiset eenivät rautatietä pitkin itään. JR 53 oli saanut käskyn edetä rautatien ja maantien risteyskohtaan, noin 30 kilometriä Kiestingistä. Matkalla vastaan tullut Neuvostoliiton panssarijuna pakotti suomalaiset puolustuskannalle, mutta apuun hälytetyt syöksypommittajat tuhosivat sen.

Määrätylle risteysalueelle saavuttuaan suomalaiset valtasivat muonavaraston. Paikalle oli kuitenkin saapumassa Neuvostoliiton 88. D, jonak JR 426 jalkautui junasta suoraan taisteluun. Maantien katkaiseminen ei onnistunut, ja JR 53:nn tilanne kävi koko ajan kireämmäksi sen joutuessa torjumaan seuraavina päivinä toistuvia neuvostojoukkojen vastahyökkäyksiä. Hyökkäys pysähtyi Kapustajoelle.

Uhtuaa kohti edennyt III AK:n Ryhmä F oli pysähtynyt Kiskisjärven tasalle. Se torjui asemissaan 12.8. vihollisen vastahyökkäyksen. Kun se oli jatkamassa omaa hyökkäystään kohti Uhtuaa, armeijakunnan komentaja Siilavuolta saapui käsky, jolla SissiP 3 määrättiin Ryhmä J:n käyttöön. Ryhmä F:n vahvuus laksi neljänneksellä. Samalla sen nimi muutettiin entiselleen 3. D:ksi. Kiestingistä oli tullut armeijakunnan hyökkäyksen painopiste suunnalla saavutetun menestyksen vuoksi, ja joukkoja siirrettiin sinne. 3. D kuitenkin jatkoi omaa hyökkäystään, mutta JR 32:n 15.8. aloitettu eteneminen pysähtyi viikon lopussa.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-5

Sortavala saarroksiin

Suomalaiset marssivat valloitetulla maalla.

Suomen hyökkäys kohti itää näytti vyöryvän eteenpäin pysäyttämättömästi. Suomalaiset saartoivat Sortavalan. Pohjois-Karjalassa saavutettiin Aittojoki. III Ak valtasi Vienan Karjalan tärkeimmän kylän Kiestingin.

II AK eteni kohti Laatokkaa kaksipuolisella saarrotushyökkäyksellä. Pohjoista kohti Lahdenpohjaa ja Elisenvaaraa eteni 2 D, etelästi kohti Hiitolaa 15 D ja sen eteläpuolella Vuokselle 18. D, 4.8. II AK sai käyttöönsä vielä reservissä olleen 10.D:n, joka sijoitettiin 15. ja 18 D väliin.

Tyrjän valtauksen jälkeen Suomen 2. D eteni kohti Elisenvaarana-Sortavalan rautatietä, jonka se saavutti nopeasti. 7.8. 2.D valtasi Lahdnpohjan kauppalan Laatokan rannalla. Näin Neuvostoliiton joukkojen maayhteys oli katkaistu molemmin puolin Laatokkaa, ja Sortavalan alueella taistelevat joukot jäivät osittain pussiin. Saarrostus oli osittainen, koska Laatokka oli Neuvostoliiton hallussa ja joukkoja voitiin huoltaa veisteitse.

Suomen II AK:n 15. ja 18 D, työntyivät leveänä kiilana kohti Hiitolaa ja sen takana siintävää Laatokkaa. Änkisalon maastoissa puolustautuneet neuvostojoukot yrittivät viikon alussa murtautua 15. D:n joukkojen läpi mutta eivät onnistuneet. Epäonnistuneen murtoyrityksen jälkeen venäläiset vetäytyivät itään.

Viikon puolivälissä kokonaistilanne II AK:n suunnalla oli selvillä: venäläiset pyrkivät vetämään joukkonsa Hiitolaan ja Kilpolansaarelle, josta ne voisivat turvallisest vetäytyä Laatokan yli itään, Suomi pyrki lyömään vihollisen ennen Kilpolansaarta katkaisemalla tiet Hiitolan koillispuolella.

Neuvostoliiton luoteisen suunnan päällikkö Kliment Vorosilov antoi Hiitlan suunnalla olleille joukolle käskyn vastahyökkäyksestä. Sillä oli tarkoitus kukistaa Hiitolan alueelle tunkeutuneet suomalaisjoukot. Vorosilov lähetti alueella olleiden joukkojen tueksi 265. Jalkaväkidivisioonan (265.D), jonka vahvuudesta noin 40 % oli NKVD:n miehiä, käytännössä valiosotiloita. Neuvostoliiton vastahyäkkäysjooukot ryhmittyivät Suomen II AK:n lounaiselle sivustalle. Hyökkäyksen oli määrä alkaa 10.8.

Saksan 163. D, joka oli vahvennettu suomalaisilla joukoilla eteni keskimmäisellä kaistalla. 5.8. joukot saavuttivat Ägläjärven kylän ja valtasivat sen tyksitön tuoella saman päivän aikana. Aittojokea, jonka ylitse kulkevan sillan he räjäyttivät 6.8. perässään tulevien joukkojen edestä. 163. D:n pohjoisen siiven edellä vetäytyneet neuvostojoukot vetäytyivät Kuolismaalta, koska niiden asema oli uhattuna Aittojoen suunnalle edenneiden saksalais-suomalaisten joukkojen vuoksi.

Kohti Rukajärveä pyrkinyt Suomen 14. D kohtasi vahvan vihollisen Ontorosenvaarassa. Vaikka suomalaiset olivat saaneet sillanpään joen itäpuolelta, ponnistelut tuottivat tuloksia vain hitaasti, Tavoitteena oli saartaa alueella olleet puna-armeijalaiset ja estää heidän vetäytymisensä tietä pitkin Rukajärvelle. JR 52 meni yli sillanpääaseman kohdalta. Sen tarkoituksena oli kiertää neuvostojoukkojen ja Ontorosenvaaran taakse Rukajärvelle johtavalle tielle, Sillanpään jälkeen Tsirkka-Kemijoen eteläpuolella vihollisen kiivas vastarinta pysäytti suomalaiset 10.8.

Suomen III AK: Ryhmä J eteni Vienan Karjalassa kohti Kiestinkiä. Neuvostoliiton joukot saivat suomalaisten saarrotusyrityksistä huolimatta pidettyä vetäytymisreitin Sohjannalta Kiestinkiin auki. Ne tekivät vetäytyessään ankaraa vastarintaa, ja erityisen verisiä taisteluita käytiin Kiestingin kylästä viiden kilometrin päässä sijainneesta ”Kuolemankukkulasta”. Suomalais-saksalaiset joukot hyökkäsivät kukkulaa kohti 4.8. aikana kolme kertaa, mutta joka kerran ne lyötiin takaisin. Seuraavana päivänä hyökkäyksen kärkenä edennyt JR 53 saavutti sisäänmurron vihollisasemiin, mutta eteneminen oli yhä hidasta. Taistelut kestivät koko yön. Sen jälkeen Ryhmä J:n komentaja everstiluutnantti Turtola päätti keskeyttää hyökkäyksen. Kahden tunnin kuluttua venäläiset kuitenkin irtaantuivat asemistaan, ja Turtola käsi jatkaa hyökäystä. Kiestinki vallattiin 7. ja 8.8. välisneä yönä.

Taistelu Sohjanasta Kiestinkiin olivat olleet rasittavia. Pelkästään ”Kuolemankukkulan” valtauksessa kaatui 81 ja haavoittui yli 200 suomalaista ja lisäsi tuntematon määrä saksalaisia. Ulkomailla kunnia Kiestingin valtauksesta meni saksalaisille, sillä suomalaisten tukena ollut SS-rykmentti tiedotti siitä Berliiniin, ennen kuin edes Suomen päämaja Mikkelissä tiesi asiasta.

Ryhmä J:n lääkärit suosittelivat Turtolalle hylökkäyksen pysäyttämistä Kiestingissä joukkojen tappioiden, ripulin ja mielenhäirioiden vuoksi. III AK:n komentaja Siilasvuo näki kuitenkin tarpeelliseksi jatkaa kohti Louhea. Kiestingistä Louheen johti tie, jonka neuvostojoukot olivat miinoittaneet ja jonka sillat oli tuhottu. Seuraavat päivät kuluivat siltojen ja tien kunnostuksessa. Venäläiset vetäytyivät miinotteiden suojassa.

III AK:n toinen joukko, Ryhmä F oli hyökkäämässä kohti Uhtuaa, mutta se oli pysähtynyt puolutukseeen Kiskisjärven maastoon torjuttuaan neuvostojoukkojen kovan vastahyökkäyksen. Ryhmä F.n hyökkäys jatkuisi vasta seuraavalla viikolla. Kiestingin suunalla 7.8. mieli viemässä komppanianpäällikön viestiä huoltopolkua pitkin. Hänet yllätti viiden miehen vihollispartio, joka otti suomalaisen vangiksi.

Suomen Tie Jatkosotaan 1940-1941
https://www.youtube.com/watch?v=Nf7a7SLkuJo

Tikkakosken ihme - "Suomi"-konepistooli m/31
https://www.youtube.com/watch?v=7Pz9QgFzsUo

ilmasotaa ympäri Suomen (1/7)
https://www.youtube.com/watch?v=436UoCzXyFg

ilmasotaa ympäri Suomen (2/7)
https://www.youtube.com/watch?v=R8bLJbGr0AI

ilmasotaa ympäri Suomen (3/7)
https://www.youtube.com/watch?v=s-grQRvgq3M

ilmasotaa ympäri Suomen 4/7)
https://www.youtube.com/watch?v=fNPMwP8xK2I

ilmasotaa ympäri Suomen (5/7)
https://www.youtube.com/watch?v=_U-Pmvy5PhE

ilmasotaa ympäri Suomen (6/7)
https://www.youtube.com/watch?v=Zr8ZpaDRga4

ilmasotaa ympäri Suomen (7/7)
https://www.youtube.com/watch?v=v07WCpI2RSU

Suomalaiset joukot saavuttavat Syvärin
https://www.youtube.com/watch?v=T0o3ciwZ0JA

Suomalainen ilotalo Karjalassa
https://www.youtube.com/watch?v=j9yPCWMZIeU

Jatkosodan Agenttikoulu osa ½
https://www.youtube.com/watch?v=VvGp4m7Vsts

Jatkosodan Agenttikoulu osa 2/2
https://www.youtube.com/watch?v=7IT7Or1GLms

200 videoa Neuvstoliitto vastaan Suomi

https://www.youtube.com/watch?v=0B74ngZDpHY&list=PL8OlNMD0ELfvqRztutuNbbR_X2VtqWegQ

Etulinjan Katsaus 1 / Report 1 From The Frontline
https://www.youtube.com/watch?v=6yobCe5rw7Y

Etulinjan Katsaus 2 / Report 2 From The Frontline
https://www.youtube.com/watch?v=DkiiltoR-JA

Etulinjan Katsaus 3 / Report 3 From The Frontline
https://www.youtube.com/watch?v=RlS5UDZZR08

Etulinjan Katsaus 4 / Report 4 From The Frontline
https://www.youtube.com/watch?v=62MJNZtvGMU

Etulinjan Katsaus 5 / Report 5 From The Frontline
https://www.youtube.com/watch?v=zbLHl6q4PWg

Etulinjan Katsaus 6 / Report 6 From The Frontline
https://www.youtube.com/watch?v=iz0IPBFkvOs

Etulinjan Katsaus 7 / Report 7 From The Frontline
https://www.youtube.com/watch?v=KTjyak06a90

Etulinjan Katsaus 8 / Report 8 From The Frontline
https://www.youtube.com/watch?v=EEu7LWb0-Ww

Etulinjan Katsaus 9 / Report 9 From The Frontline
https://www.youtube.com/watch?v=dJfHqhIuCLI

Etulinjan Katsaus 10 / Report 10 From The Frontline
https://www.youtube.com/watch?v=227TtnsHe3I

Etulinjan Katsaus 11 / Report 11 From The Frontline
https://www.youtube.com/watch?v=f7c-HkNami8

Etulinjan Katsaus 12 / Report 12 From The Frontline
https://www.youtube.com/watch?v=vM_YBJvMeHA

Etulinjan Katsaus 13 / Report 13 From The Frontline
https://www.youtube.com/watch?v=XusOzHDm5A8

Etulinjan Katsaus 14 / Report 14 From The Frontline
https://www.youtube.com/watch?v=og1B4qaN20o


Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-5

Kannakselle!

Suomi oli heinäkuun 10. päivänä aloittanut suuren hyökkäyksen Laatokan Karjalassa, nyt oli aika toimia myös Itä-Kannaksella. Siellä hyökkäsi kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen johtama II AK. Se oli aiemmin tehnyt pienempiä hyökkäyksiä, muun muassa 2.D oli ollut taisteluissa Tyrjässä. Nyt armeijakunta aloitti yleishyökkäyksen, jonka ensimmäisenä tavoitteena oli vallata Laatokan länsirannalta kolmi Elisenvaara-Hiitola-Ilmee. Hyökkäyksen ajankohdan määritteli osalta se, että pohjoisemmassa hyökkäävän Karjalan Armeijan eteneminen Sortavalaan oli hidastunut, ja Neuvostoliitto oli siirtänyt kaupunkia puolustamaan resrevijoukkojaan Kannakselta, Länsi-Kannaksella asemissa ollut IV AK odotti vielä asemissaan.

II AK:n oikella siivellä hyökännyt eversti Aaro Pajarin johtama 18 D aloitti hyökkäyksensä 31.7. kohti Ilmeetä. Se oli tiestön solmukohta ja siten strategisesti tärkeä kohde. Heti ensimmäisenä päivänä vastarinta oli kiivasta, mutta kasapanoksin, käsikranaatein ja tykistön suorasuuntaustulen avulla tukikohtia vallattiin yksi toisensa jälkeen. Divisioonan kärkenä etenivät JR 27 ja JR 49.

Matkalla kohti Ilmeetä Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät suomalaisia vastaan Karjalaisen kylässä. Vastahyökkäykset muodostivat sivustauhan, joka oli torjuttava. Pajari otti III/JR 27:n omaan komentoonsa ja saartoi yhdessä Kev.Os, 7 kanssa kylän tykistövalmistelun jälkeen. Siellä olleet venäläiset pyrkivät murtautumaan ulos. Yritys torjuttiin, ja neuvostopataljoona tuhoutui taistelussa, Neuvostoliiton vastarinnan murruttua Karjalaisen kylässä ja muissa Ilmeetä ympäröivissä maastoissa 4.8. kylä vallattiin 20 minuutin tulivalmistelun jälkeen. Neuvostojoukot vetäytyivät Ilmeesta kaakkoon.

Hiitolaa kohti lähti etenemään 15. D, jota johti eversti Hersalo. Sen hyökkäys alkoi myös 31.7., ja kärkenä eteni JR 36. Heti hyökkäyksen alussa suomalaiset kohtasivat tiiviin vastarinnan Pajarin kylässä. Voimakkaisen tulivalmistelujen jälkeen kärkijoukot eivät päässeet juuri etenemään, joten suomalaiset päättivät saarrostaa. Tämä tuotti tulosta. Kylä vallattiin 3.8.

Viikon lopulla suomalaiset olivat tehneet Neuvostoliiton puolustukseen noin neljän kilometrin levyisen murron, josta joukot etenivät kohti Hiitolaa. Sivustoilla, esimerkiksi Änkilänsalossa, oli kuitenkin Neuvostoliiton asemia, jotka hidastivat kulkua ja tekivät sen epävarmaksi.

Suomen 2. D oli jo aiemmin kohdannut hyvin puolustautuvan vihollisen Tyrjän suunnalla. 31.7. tykistö ampui kylään noin puolentoista tunnin tulivalmistelun, jonka jälkeen eversti Kempin johtama JR 7 hyökkäsi. Maasto oli tiheästi miinoitettu, minkä lisäksi venäläisten sytyttämät metsäpalo hidastivat etenemistä kohti kylää. Parhaiten suomalaisjoukoista eteni JR 7:n toinen pataljoona, jota johti kapteeni Ahola, Se vyörytti eteenpäin kasapanosten voimala torjuen matkallaan panssareiden tukemat vihollisen vastahyökkäykset.

3.8. II/JR 7 mursi venäläisten puolustuksen Rokkolan talon suunnalla, ja I/JR 7 valtasi Hiekkamäen tukikohdan, Tämän jälkeen Tyrjä saarrettiin. Seuraavan päivän aamuna venäläiset yrittivät murtautua ulos, mutta yritys torjuttiin. Seuranneessa kiivaassa tulitaistellussa neuvostojoukot tuhottiin. Tyrjän taisteluissa menetettiin satoja henkiä. JR 7:n menetykset pelkästään kaatuneina olivat 326. Neuvostoliiton puolella kaatuneita oli satoja. Vangeiksi jäi noin 200 puna-armeijan sotilasta.

Sortavalaa tavoitteleva Suomen VII AK joutui Neuvostoliiton vastahyökkäyksen kohteeksi. Neuvostoliiton 168 D, oli saanut tuekseen 198. D:n. Ne hyökkäsivät Tohmajoella Sortavalan pohjoispuolella 29.7. Taistelut alueella raivosivat 2.8. asti. Paikoin ne ratkaistiin vyöryttämättä venäläsipesäkkeitä savupanosten ja liekinheitinten avulla.

Sortavalasta luoteeseen käytiin samanluonteisia taisteluita kuin Tohmajoellakin. Siellä Okanmäki ja Tirinmäki olivat keskipisteessä, kun hyökkäykset toisensa jälkeen löivät puolelta toiselle. Lopulta maasto jäi suomalaisten haltuun. Mäet olivat linnoitettu tykkiasemin ja konekivääripesäkkein, joiden oli tarkoitus estää suomalaisten pääsy Sortavalaan.

Tulemanjärven suunnalla Laatokan Karjalassa operoinut Suomen 1. D oli edennyt Vieljärvelle ja Pejärvelle. Se sai vastaansa Petroskoista tulevan tien suunnasta Neuvostoliiton vastahyökkäyksen, joka torjuttiin. Suomalaiset saivat saaliiksi muun muassa kahdeksan täydessä kunnossa ollutta panssarivaunua. Heinäkuun viimeisinä päivinä 1D hyökkäsi Kutsjärven kylään, mutta joutui perääntymään. Kuukauden lopussa tilanne oli vakaa, ja joukot olivat puolustuksessa Kutsjärven-Kirvesjärven tasalla. Myös monet Kat.A:n eteläsiiven joukot olivat puolustusryhmityksessä. Laatokan rantaa huimaa vahtia edenneet Laguksen joukot odottivat Tuuloksessa syyskun alkuun asti.

Kohti Suojärveä 1. D:n pohjoispuolella edennyt vahvennettu Saksan 163. D oli pysähtynyt Näätöojalle. Osa divisioonan joukoista jäi sinne, ekä siellä elokuun alusa merkittävää etenemistä saatu aikaan. Muilla oslla päätettiin edetä Tolvajärven ja Ägläjärven kannasten yli pohjoisesta saarrostaen. Hyökkäys alkoi 3.8. ja jo samana päivänä vallattiin Kitelänselän kylä.

Suomen 14,D oli parin viikon taisteluiden jälkeen vallannut Omelian. Nt sen tavoitteena siinsi Ontrosenvaara, joka oli välietappi matkalla Rukajärvelle. Aamulla 1.8. suomalaiset saavuttivat Tsikka-Kemijoen sillan. Sen takana oli Ontrosenvaara, Silta oli tulessa, ja puna-armeijalaiset olivat asemissa joen vastarannalla. 14. D:aa hätyyttelivät niin vihollisen lentokoneet kuin tykistökin. Kaikki viittasi siihen, että neuvostojoukkojen vahvistukset olivat saapuneet paikalle.

Vallatakseen Ontrosenvaaran suomalaisten oli turvattava sivustat ja vallattava sillanpää joen itäpuolelta, 4.8. suomalaiset saivt haltuunsa siltää tulellaan hallinneen tukikohdan. Saarrostusryhmän etenemistä kuitenkin hidastivat miinat ja vastahyökkäyksiä tekevä vihollinen. Taistelut kestivät reilun viikon.

Vienan Karjalassa operoineen III AK:n Ryhmä F jatkoi etenemistään kohti Uhtuaa. 1.8. neuvostojoukot suuntasivat vastahyökkäyksen JR 32:n niskaan, mutta sen saatiin torjuttua. Suomalaisten hyökkäys ei edennyt, ja joukot ryhmitettiin puolustukseen valmistelujen ajaksi.

Saksalaisdivisioona Nordin tukema Ryhmä I aloitti läpimurtohyökkäyksen Sohjanjoella 31.7. Suomalais-saksalaiset joukot pääsivät joen yli, mutta vihollisen viivytys sen toisella puolella oli tehokasta. Lopulta suomalaiset pakottivat vihollisen vetäytymään asemistaan. Samaan aikaan joen ylityksen kanssa suomalaiset veivät joukkoja Tuppajärven yli tavoitteenaan päästä vihollisen selustaan ja Sohjanan – Kiestingin tielle.

Viikon lopussa tilanne oli se, että neuvostojoukot vetäytyivät kohti Kiestinkiä, suomalaiset rakensivat siltaa Sohjanan joen yli, ja Sohjanan-Kiestingin tielle kiertäneet joukoi eivät pystyneet pitämään sitä halussaan. 3.8. joukot saivat käskyn hyökätä Sohjanasta itään, kunnes tielle järven yli kiertäneet joukot olisi tavoitettu.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-5

Sortavalan valtaus

Karjalan Armeijan hyökkäys oli jakanut Laatokan pohjoisrannalla taistelleet vihollisen 7. Armeijan joukot kahteen osaan. Pyhäjärven-Laatokan välisellä kannaksella jatkoi taistelua 168. Divisioona, ja valmistautui vastahyökkäykseen Karjalan kannakselta Sortavalan alueelle siirrettyä vajaata198. Divisioonaa vastaan, jota komensi kenraalimajuri Krukov. Vihollisen 168. D ja 198. D kuuluivat XIX Armeijakuntaan.

Kun kenraalimajuri Paavo Talvelan komentama VI Armeijakunta saavutti 16.7. Laatokan rannan Koirinojalla, oli vihollisen 71. Divisioona jäänyt mottiin suomalaisten VI ja VII Armeijakuntien väliin.

Vihollisen XIX Armeijakunta pyrki avaamaan vastahyökkäyksellä Jänisjärven- Laatokan välisen kanaksen ja saamaan yhteyden 71. Divisioonaan sekä edelleen 7. Armeijan joukkoihin. 198. Divisioona piti hyökätä Helylän-Voionmaan alueelta. Divisioonan oli lyötävä vastassa olevat suomalaiset joukot sekä vallata Hämekosken ja Läskelän alueet. 168. Divisioonan tuli hyökätä Leppäselän-Koivikkoniemen alueelta, lyödä vastassa olevat suomalaiset joukot tavoitteena Vahvajärven-Jänisjärven kannas. XIX Armeijakunnan hyökkäys ei yllättänyt suomalaisia, koska hyökkäyssuunnitelma oli joutunut suomalaisten haltuun jo heinäkuun 28. päivänä.

198. Divisioonan hyökkäys alkoi heinäkuun 29. päivänä. Taisteluosasto Kuistio puolusti Tohmajoen-Helylänjoen linjaa. Taisteluosastoon kuuluivat Jalkaväkirykmentti 9, Sissipataljoona 2, Kevyt Osasto 15, 14. Rajakomppania ja Polkupyöräpataljoona. Taistelut riehuivat kiivaina. Taisteluosasto Kuistio torjui vihollisen hyökkäykset 1.8. aamuun asti, jolloin vihollisjoukot alkoivat vetäytyä. Vihollinen piti kuitenkin hallussaan suppean sillanpään Mäkisenhovin luona 3.8. aamuun saakka.

Vihollisen aktiivisuus lisääntyi myös 7. Divisioonan, JR30:n ja JR 37:n lohkoilla. Suomalaiset pystyivät kuitenkin pitämään asemansa, mutta eivät kyenneet valtaamaan Leppäselän kansakoulun maastoa. Vasta elokuun 1. ja 3. päivän välisenä yönä alkanut JR 9:n II Pataljoonan raju hyökkäys mursi pesäke pesäkkeelta vihollisen sitkeän vastarinnan 2.8. iltaan mennessä. Vihollispesäkkeiden tuhoamiseen käytettiin savuja ja liekinheittimiä. Lappselkää vasaan taistelleita 7. Divisioonan joukkoja tuettiin neljällä patteristolla, yhteensä 48 kenttätykillä. Osa vihollisista pääsi pakenemaan länteen.

19. Divisioonan lohkolla vihollisen 168. Divisioonan hyökkäys alkoii heinäkuun 28. ja 29. päivän välisenä yönä. Se kohdistui suomalaisten asemiin Tirimäessä ja Okamäessä. Suomalaiset torjuivat hyökkäyksen tykistön tukemana. Jo kello 5 vihollinen aloitti Tirimäen eteläpuolelta voimakkaan, panssarivaunujen tukeman hyökkäyksen Koivikkomäkeen, jota puolusti Jalkaväkirykmentti 16:n I pataljoona. Suomalaiset torjuivat hyökkäyksen ja tuhosivat yksitoista panssarivaunua. Seuraavana yönä vihollinen hyökkäsi, mutta se torjuttiin.

Torjuttujen hyökkäysten jälkeen suomalaiset hyökkäsivät 29.7. aamulla tykistön tulivalmistelun jälkeen Okanmäkeen. Taistelut riehuivat kiivaina koko päivän, mutta vihollinen piti asemansa. Tilanne pysyi ennallaan. Vasta Jalkaväkirykmentti 58:n hyökkäys 3.8. Okanamäkeen johti tulokseen. Hyökkäystä oli valmistelut perusteellisesti ja tueksi oli saatu raskasta ja järeää kenttätykistöä. Eversti Juvan komentama Jalkaväkirykmentti 58 valtasi Okanmäen 5.8. aamulla tykistön lujan tulivalmistelun jälkeen.

VII Armeijakunta oli torjunut vihollisen XIX Armeijakunnan kahden divisioonan suuren vastahyökkäyksen. Samalla VII AK oli luonut hyvät edellytykset hyökkäyksensä jatkamiseksi Sortavalaan. Armeijakunta oli myös suojannut Karjalan Armeijan painopistesuunnassa Laatokan kaakkoispuolella hyökkäävän VI Armeijakunnan selustan. Kenraalimajuri Hägglund käski 5.8. 7.Divisioonan koko kaistallaan vetäytyvän vihollisen takaa-ajoon. Hän määräsi divisioonansa välirajaksi Okanmäen-Väärämäen-Papinvuoren-Jokirannan linjan.

VI Armeijakunnan oikeanpuolinen naapuri, kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen komentama II Armeijakunta oli jo 31.7. aloittanut hyökkäyksensä Rautjärven-Parikkalan alueelta kohti Karjalan kannaksen itäosaa. II Armeijakunnan hyökkäsy uhkasi katkaista Karajalan kannaksella VII Armeijakuntaa vastaan taistelevien vihollisjoukkojen maayhteydet. Niiden katkaiseminen suojaisi VII Armeijakunnan oikeanpuoleisen (lounainen) sivustan.

Everstiluutnantti Svensson esitti jo elokuun 3. päivänä kenraalimajuri Hägglundille, että 7. Divisioona saisi keskittää päävoimansa hyökkäykseen Tuoksjärven-Tohmajoen kannakselta Karmalansalmelle. Sieltä hyökättäisiin yllättäen Karmalansalmen yli suoraan Sortavalaan. Osilla 7. Divisioonan joukoista edettäisiin Sortavalan pohjoispuolelle Helylään. Kenraalimajuri Hägglund hyväksyi Svenssonin järkevän ehdotuksen.

Divisioonan hyökkäys alkoi elokuun 5. päivänä. Eversti Salmion komentama Jalkaväkirykmentti 37 hyökkäsi Leppäselän alueelta Tuoksjärven luoteispuolelle, jonne hyökkäys pysähtyi. Jalkaväkirykmentti 30 lähti 6.8. aamulla etenemään everstiluutnantti Ruotsalon johdolla Karmalansalmea kohti. Rykmentti mursi kohtaamansa vihollisen puolustuksen ja jatkoi etenemistään. JR 30:n I Pataljoonan komentaja, kapteeni Niilo Pietikäinen haavoittui. Hänen tilalleen määrättiin majri Väinö Väinlä. JR 30:n hyökkäykseen liittyivät JR 9:n III Pataljoona ja Sissipataljoona 2, joka ylitti Tohmajoen Mäkisen hovin kohdalla. 7. Divisioonan tukena oli voimakas tykistö, johon kuului kuusi patteristoa, yhteensä 72 kenttätykkiä. Divisioonan tkistökomentajana toimi everstiluutnantti Sture Ehnrooth. 7. Divisioonan joukot saavuttivat tykistön tukemana 9.8. illalla Tuoksjärven-Karmalansalmen-Helylän tason.

Kun JR 30 oli saavuttanut Karmalansalmen luoteisrannan, se ryhtyi heti komentajansa ja piiripäälikönsä johdolla valmistelemaan ylimenohyökkäystä. Ylimenoon oli aluksi käytettävissä ruuhia ja pikasiltoja. Pioneeripataljoona 35:n 3. komppania oi luutnantti Väinö Hiedan johdolla valmiina rakentamaan ruuhisillan Karmalansalmen yli.

Kapteeni Juho Hännisen komentama JR 30:n II Pataljoona alitti Karmalansalmen ylimenohyökkäyksen kello 9 tykistön lujan tulivalmistelun jälkeen. Se ylitti salmen savuverhon suojaamana ja valtasi sillanpään. Seuraavana meni salmen yli Väinö Väinölän komentama JR 30:n I Pataljoona. Myöhemmin siirrettiin salmen yli JR 37:n II Pataljoona ja JR 9:n III Pataljoona, joka alistettiin JR 30:n komentajalle, everstiluutnantti Erkki Ruotsalolle.

Ylimeno Karmalansalmella onnistui mainiosti. Sen jälkeen Pioneeripataljoona 35:n 3. Komppania rakensi ruuhisillan salmmen yli. Silta valmistui 10.8. puolenpäivän aikaan, Kapteeni Hännisen komentama JR 30:n II Pataljoona eteni sillanpäästä Sortavalan keskustaan lounaispuolelle Kymölään. Majuri Kaarlo Castrenin johtama JR 30:n III Pataljoona eteni Likolaan ja suojasi ylimenoalueen länteen. Everstiluutnantti Ruotsalo suuntasi JR 30:n I Pataljoonan etelään, missä pataljoona saavutti rautatien. Majuri Erik Enbergin komentama JR 9:n III Pataljoona suunnattiin kaakkoon Hypölänjärven-Leppäjärven kannakselle. Kun JR 9:n III Pataljona oli valmiina Hympölässä, koottiin JR 30:n I Pataljoona reserviksi Airanteenhovin alueelle.

Kapteeni Viljo Ratian komentama JR 37:n I Pataljoona sai käskyn siirtyä Karmalansalmelta itään johtavan tien suunnassa Sortavalan keskusta koillispuolelle, jossa pataljoona valtasi mielisairaalan alueen. JR 30:n II Pataljoona miehitti korken Kuhavuoren, josta oli erinomaiset tähystys- ja tulenjohtomahdollisuudet kaupungin keskustaan ja sen ympärille. Sissipataljoona 2 puhdisti Karmalanjärven pohjoispuolisen maaston.

Elokuun 11. päivään mennessä vihollisen Jalkaväkirykkentti 367 oli saarrettu kantakaupunkin ja sen pohjoispuolelle. Kun JR 37:n II Pataljoona valtasi 12.8. Puikkolan ja Liikolan, jakoi se kantakaupungissa ja sen pohjoispuolella toimineet vihollisjoukot kahtia. JR 51:n 2. Komppania oli miehittänyt Riekkolansaaren.

Jalkaväkirykmentti 367 oli täysin saarrettu ja jaettu kahteen osaan. 7. Divisioonan joukot aloittivat tunkeutumisen Sortavalan keskustaan puolilta päivin 15. elokuuta. Eversti Svensson halusi rajoittaa kaupungin tuhot mahdollisimman pieniksi, joten hän ielsi tyksitön tulenkäytön. Tykistöllä tulitettiin vain kantakaupungin ulkopuolella olevai maaleja, muun muassa Lahdenkylän aluetta ja erityisesti Paasovuorta. Suomalaiset joukot kohtasivat Sortavalaan tunekutuessaan vain vähäistä vastarintaa. 7. Divisioonan joukot valtasivat Sortavalan pienin omin tappioin. Kaupunki ei tuhoutunut. Suomalaiset saivat 540 sotavankia ja runsaan sotasaaliin.

Vihollisen yllättäinen on yksi sodankäynnin tärkeimmistä osatekijoistä. Eversti Antero Svensson käytti tätä taitoa esittäessään 3.8. VII Armeijakunnan komentajalle, että 7. Divisioonan hyökkäyksen painopiste Sortavalan valtaamiseksi pitäisi suunnata Karmalansalmen yli. VII Armeijakunta oli komentajansa, kenraaliluutnantti Woldemr Hägglundin johdolla täyttänyt hyvin tehtävänä Laatokan luoteisrintamalla. Ylipäällikkö sotamarsalkka Mannerheim siirsi 13.8.1942 kenraaliluutnantti Hägglundin ja hänen esikuntansa Aunuksen kannakselle.

Lähdeaineisto Matti Koskimaa Suomen kohtalon ratkaisut ISBN 978-952-291-011-0

Sortavalan saartaminen

Eversti Matti Laurilan komentaman Jalkaväkirykmentti 16:n piti vallata Jalkaväkirykmentti 58:n länsipuolella Kangaskylä, josta johti tie Kaalamoon. Näin piti suojat JR 58:n oikea sivusta.

Jalkaväkirykmentti 16:n hyökkäys alkoi 18. heinäkuuta kello 3.30 tykistön tulivalmistelun jälkeen. Rykmentti valtasi Kangaskylän samana iltapäivänä. Eversti Laurila sai käskyn jatkaa hyökkäystä Kaalamon-Vannisenmäen suuntaan.

Eversti Svensson oli jo heinäkuun 17. päivänä käskenyt eversti Salmion komentamalle Jalkaväkirykmentti 37:lle edetä Vahvajärven itäpäästä länteen. Rykmentin piti hyökätä Särkisyrjän kautta Ruskealan ja Sortavalan väliselle maantielle. Kun 19. Divisioonan Jalkaväkirykmentti 16 eteni samanaikaisesti Kaalamoa kohti, oli suomalaisilla joukoilla mahdollisuus saartaa vihollisen 168. Divisioonan osat Ruskealan-Kaalamon-Särkisyrjän alueella.

Jalkaväkirykmentti 37 kohtasi vahvan vihollisen Särkisyrjän kylässä 18.7. aamulla. Rykmentti saavutti lujasti taistellen Jänissaaren ja Särkisyrjän välisen maantien puolen päivän aikaan. Tälle tasalle suomalaisten eteneminen pysähtyi vihollisen kiivaaseen tuleen. Eversti Salmio määräsi 18.7. illalla hyökkäyksen pysäytettäväksi.

Myöhään 18.7. illalla vihollisjoukot aloittivat voimakkaan vastahyökkäyksen. Jalkaväkirykmentti 37:n joukot torjuivat vastahyökkäyksen, joka kuitenkin hidasti suomalaisten etenemistä. Jalkaväkirykmentti 37 pystyi jatkamaan hyökkäystään vasta seuraavana päivänä.

Karjalan Armeijan komentaja Heinrichs käski 19.7. VII Armeijakunnan lyödä Matkaselän- Sortavalan alueella oleva vihollinen ja vallata Sortavala. VII Armeijakunnan komentaja Häggllund käski 20.7. eversti Hannukselan komentaman 19. Divisioonan edetä päävoimillaan Kaalamon-Okanmäen-Sortavalan suuntaan. Divisioonan oli valmistauduttava eri käskyn saatuaan valtaamaan Sortavala yhteistoiminnassa 7. Divisioonan kanssa.

7. Divisioonan komentajan Svensson suuntasi 20.7. aamulla Jalkaväkirykmentti 9:n Lähteenselästä Kirjavanlahteen. Tässä vaiheessa VII Armeijakunnan komentaja totesi, että vihollisjoukkojen komentaja yritti kaikin voimin hidastaa 19. Divisioonan etenemistä Sortavalaan johtavien teiden suunnilla. Tämän vuoksi kenraalimajuri Hägglund käski 7. Divisioonan hyökätä kaikilla käytettävissä olevilla joukoilla Pien-Rytky-Helylän suuntaan ja vallata Rytkyn aseman- Helylän-Kirjavalahden alue. 7. Divisioonan hyökkäyksellä piti katkaista 19. Divisioonaa vastassa olevan vihollisen vetäytymisyritykset Sortavalaan. Kenraalimajuri Hägglundin 7. Divisioonalle käskemä sotatoimi onnistui ja johti menestykseen, vihollisjoukkojen saartamiseen.

Eversti Svensson pyysi lupaa ylittää Tohmajoki Rytyn aseman luona. Kenraalimajuri Hägglund antoi luvan ja käski samalla 7. Divisioonan vallata Leppäselän tienhaara. Heinäkuun 24. päivänä eversti Svensson käski Jalkaväkirykmenttin 37:n yökätä Tohmajoen yli ja vallata Leppäselän tienhaara. JR 37:n komentaja, eversti Salmio käski rykmenttinsa I Pataljoonan hyökätä Tohmajärven yli ja vallata sillanpää. Tohmajoen länsiranta oli kuitenkin vihollisen vahvasti miehittämää ja sitä hallitsi korkea Papyloninmäki. I Pataljoona valtasi määen tykistön tukemana vasta 25. heinäkuuta.

Jalkaväkirykmentti 37:n päävoimat aloittivat Tohmajoen ylityksen 25.7 aamulla rautatiesillan ja Rytyn välillä. Rykmentti eteni Leppäselkää kohti. Vihollinen teki ankaraa vastarintaa. Heinäkuun 27. päivänä eversti Svensson käski Jalkaväkirykmentti 37:n ja Jalkaväkirykmentti 30:n saartaa ja tuhota Leppäselän alueella toimivat vihollisjoukot. Ankarat taistelut jatkuivat Leppäselän-Okanmäen- Tapiolan hovin alueella Tykstöryhmä Väinämön neljän patterin tukemana. Saarretut vihollisjoukot kärsivät raskaita tappioita heinäkuun 27. ja 29. päivien välisenä aikana.

Kun Jalkaväkirykmentti 30 aikoi jatkaa hyökkäystä Tapiolan hovin alueelta kaakkoon, ajoi vastaan henkilöauto, joka tuhottiin. Autossa oli kuolleena vihollisen 198. Divisioonan esikuntapäällikkö. Suomalaisilla ei ollut aikaisemmin tietoa tästä vihollisdivisioonasta, Kaatuneen everstiluutnantti Sinukin mukana olleista asiakirjoista selvisi, että vihollinen valmisteli suurta vastahyökkäystä. Tämän vuoksi eversti Svensson käski Jalkaväkirykmentti 30:n ryhmittyä toistaiseksi puolustukseen.

Kenraalimajuri Hägglund käski 23.7. 19. Divisioonan jatkaa hyökkäystään Kaalamosta etelään Okanmäen-Leppäselän suuntaan. Eversti Hannuksela käski Jalkaväkirykmentti 58 hyökätä Okanmäen-Leppäselän suuntaan. Rykmenttiä tuki majuri Paul Aallon komentama tykistöryhmä, johon kuului kaksi patteristoa. Molempia jalkaävkirykmenttejä tuki 19. Divisioonan yhteispatteristo, Raskas Patteristo 17, jota komensi kapteeni Albert Tigerstedt.

Jalkaväkirykmentti 58:n päävoimat aloittivat etenemisen 25.7. aamupäivällä. Tiedustelupartiot totesivat, että viholllinen oli miehittänyt vahvasti Okanmäen ja Tirimäen, JR 58 hyökkäsi 26.7. päivällä tykistön tulivalmistelun jälkeen Okanmäkeä ja Tirimäkeä vastaan. Hyökkäykset jatkuivat heinäkuun 28. päivään saakka. Ne eivät johtaneet tulokseen. Vihollinen piti sitkeästi hallussaan puolustajalle maastoltaan edulliset ja lujasti linnoitetut Okanmäen ja Tirimäen.

Eversti Matti Laurilan komentaman Jalkaväkirykmentti 16:n III Pataljoona oli valloittanut Ihalanvaaran heinäkuun 22. päivänä. Vihollinen valtasi sen takaisin. Heinäkuun 25. päivänä vihollisjoukot kuitenkin vetäytyivät Ihalanvaarasta ja Haapavaarankylästä. Syy vihollisjoukkojen vetäytymiseen oli ilmeisesti se, että 7. Divisioonan hyökkäsy Leppäselkään uhkasi vakavasti viholllisjoukkojen vasenta sivustaa ja selutayhteyksiä.

Jalkaväkirykmentti 16:n hyökkäykset Kumurinkylän valtaamiseksi 25.-27. heinäkuuta eivät johtaneet tulokseen. Sen sijaan Jalkaväkirykmentti 16:n I Pataljoona valtasi Koivikkomäen 28.7. illalla ja katkaisi vihollisjoukkojen huoltotienOkanmäestä Ilmakoskelle.

Kenraalimajuri Hägglund suunnitteli kokoavansa 19. Divisioonan pääosat Kiteenjoen itäpuolelle ja hyökkäävänsä Höksölän-Ännikkäniemen tien eteläpuolistes Kalattoman tienhaaraan. Tarkoituksena oli saartaa VII Armeijakunnan oikeaa siipeä vastassa olevat vihollisjoukot. Tätä varten Jalkaväkirykmentti 51 sai käskyn siirtyä Jänisjokilaaksosta 19. Divisioonan hyökkäyskaistalle. Suunniteltua keskitettyä saarrostushyökkäystä ei voitu toteuttaa, sillä vihollinen aloitti 29.7. lisäjoukkoja saatuaan (198.D) lujan vastahyökkäyksen Pyhäjärven-Laatokan välisellä rintamalla.

Lähdeaineisto Matti Koskimaa Suomen kohtalon ratkaisut ISBN 978-952-291-011-0

Hyökkäys Rukajärvelle

Päämajan käskyn mukaan eversti E.J. Raappanan komentama 14. Divisioona, joka perustettiin Maanselän Sotilasläänin alueella, keskitettiin kesäkuussa 1941 Nurmeksen-Kuhmon alueelle. Sen tehtävänä oli pitää puolustustilanteessa Hattuvaara, Nurmijärvi, Rasti ja Kuhmo. Osa sen joukoista oli kuitenkin ryhmitettävä niin, että siirtyminen hyökkäykseen oli mahdollista. Divisioona määrättiin jäämään suoraan ylipäällikölle alistetuksi.

Divisioonan taistelurungon muodostivat Jalkaväkirykmentti 10 (JR 10) komentajanaan eversti U.A. Tähtinen, Jalkaväkirykmentti 51 (JR 51) komentajanaan everstiluutnantti F. Ilomäki ja Jalkaväkirykmentti 52 ( JR 52) komentajanaan everstiluutnantti K. Raunio. Divisioonan kenttätykistöön kuuluivat Kenttätykistörykmentti 18 (KTR 18) ja Raskas Patteristo 29. Näiden lisäksi siihen kuului runsaasti muita aselajijoukkoja, tulihan divisioona toimimaan erillisessä suunnassa.

Saatu puolustustehtävä katsottiin joukkojen keskuudessa väliaikaiseksi ja hyökkäyksen aloittamista ehdittiin odottaa pitkästymiseen saakka. Divisioona sai 25.6. hyökkäyskäskynsä, jonka mukaan sen oli alkuvaiheessa vallattava Lentiira ja Repola sekä olla sen jälkeen valmiina jatkaan hyökkäystä itään.

Helmikuun 3. päivänä annettiin joukoille käsky ottaa seuraavan yön aikana haltuunsa lähimaasto rajan itäpuolelta. Hyökkäys oli näin alkanut, ja ensimmäistä tehtäväänsä suorittaessaan joukot kohtasivat ainoastaan heikkoja vihollisen varmistusosastoja. Paahtava helle ja kova kuivuus olivat vallinneet koko keskitys- ja ryhmitysvaiheen ajan. Sää jatkui hyökkäyksen alettua edelleen samanlaisena. Ensimmäisen huomattavan taistelunsa divisioona kävi ennen Repolaa Kolvasjärjevellä, missä lyötiin vihollisen Jalkaväkirykmentti 337. Taistelun jälkeen divisioona jatkoi Repolan suuntaan.

Repolan valtauksen jälkeen alkoi taistelu sillanpään valtaamiseksi Virran vesistökapiekon itäpuolelta 12. heinäkuuta. Aamuyöllä kello 2.42 alkoi tykistön tulivalmistelu, ja sen päätyttyä JR 10 hyökkäsi yli veistön ja onnistui saamaan noin kilometrin syvyisen sillanpään neljä tuntia kestäneissä taisteluissa. Vihollinen aloitti vastahyökkäyksensä jo aamupäivällä, ja JR 10 joutui vetäytymään. Päivän päättyessä sillanpää oli kaventunut noin puoleksi kilometriksi Virran kapeikosta itään ja koilliseen.

Sillanpään valtaamisen jälkeen hyökkäys pysähtyi noin viikoksi, jona aikana valmisteliin huolella hyökkäys Omelian kylän valtaamiseksi. Erityinen huomio kohdistettiin etenemisteiden tiedusteluun. Edelleen jatkuvan tukahduttavan helteen ja kovan kuivuuden vallitessa joukot sirtyivät lähtöasemiinsa 20. heinäkuuta pääosin Virran kapean sillanpään kautta. Siirtyminen onnistuttiin toteuttamaan salassa viholliselta.

Aamulla 21.7. aloittivat JR 52 ja JR 51 etenemisensä. Alkumatkasta ei kumpikaan rykmentti kohdannut vastusta. Vasta saavuttuaan Omeliasta Rukajärvelle johtavalle tielle osastot kohtasivat vihollisen, joka saarrettin kahteen mottiin. Puolenpäivän jälkeen JR 51:n pääosat jatkoivat hyökkäystään, joka kuitenkin nopeasti pysähtyi metsäpalojen, miinoitettujen murrosten ja vihollisen tulen vuoksi. Koko päivän ja seuraavan yön molemmat hyökänneet rykmentit olivat kiivaissa saarrostustaisteluissa sitkeästi puolustavan vihollisen kanssa. JR 10, joka tähän saakka oli ollut divisioonan reservinä Virran länsipuolella, siirrettiin taistelualueelle, ja se otti osaa vihollisen tuhoamiseen. Illalla 24.7. ilmoitti 14. Divisioonan komentaja eversti E.J. Raappana ylipäällikölle. ”Omelian taistelu päättynyt, JR 557 tuhottu. Alueen puhdistus jatkuu. 14. Divisioonan uudelleen ryhmitys etenemistä varten alkaa”.

Alueen jälkipuhdistuksen aikana ilmeni, että motissa oli ollut JR 557:n lisäksi myös hapuitsipatteristo, joka koko raskas kalusto saatiin sotasaaliiksi. Vihollisia kaatui taistelussa noin 600 ja vangisi jäi yli 300 miestä.

Omelian valtauksen jälkeen divisioona jatkoi hyökkäystään itään tavoitteena Ontrosenvaara. Kärjessä eteni JR 10, joka lähti liikkeelle Omeliasta 25. heinäkuuta iltapäivällä. Eteneminen jatkui nyt jo leveämpää, mutta pehmeäpintaista tietä pöly- ja savupilvien keskellä. Helle jatkui, ja vihollinen oli hyökkäyksen hidastamiseksi sytyttänyt tienvarsimetsät palamaan. Koko etenemisen ajan vihollinen teki sitkeää vastarintaa. Heinäkuun 30. päivänä murrettiin vihollisen asemat Tiiksjoen linjalla ja täältä JR 52 jatkoi etenemistä kärjessä kohti tavoitteita.

Kun Tsirkka – Kemijoki oli saavutettu, voitiin Rukajärven tien eteläpuoleista maastoa käyttää saarrostavaan hyökkäykseen Ontrosenvaaran itäpuolella. Koukkaustehtävä annettiin JR 31:lle, joka tähänastisen etenemisen aikana oli päässyt helpommalla. Hyökkäys alkooi tulivalmistelulla 3. elokuuta. Suunniteltu JR 51:n joen ylityspaikka oli erittäin vahvasti vihollisen miehittämä. Elokuun 6. päivänä rykmentti onnistui vihdoin päästä joen yli, mutta vasta kaksi päivää myöhemmin se onnistui yrityksessään edetä sillanpääasemastaan eteenpäin. JR 10 hyökkäsi Rukajärven tien suunnalla sen etelapuolella, ja Kiimasvaaran kautta divisioonan alueen pohjoisosassa edennyt Osasto Seitamo eteni kohden Ontrosenvaaraa luoteesta.

Illalla 11.8. kuluessa vihollisen vastus alkoi herpaantumaan ja etelässä ollut vihollinen alkoi vetäytyä Rukajärven tielle. Seuraavana päivänä lentotiedustelu havaitsi Ontrosenvaarana kylän ja idenpänä olevan Tsirkka-Kemijojen silla palavan. Tätä pidettiin merkkinä vihollisen vetäytymisaikeista. 13.8. oli ainoastaan divisiooan reservinä taistelujen alkuvaiheessa ollut JR 52 taistelussa vihollisen kanssa. Illalla sekin oli jo päässyt tielle Ontrosenvaaran itäpuolella Alanjärven maastossa ja puhdisti kylän ja tien katkaisukohdan välimaaston vihollisesta.

Saarrostussuunnan erittäin vaikeakulkuinen maasto, joukkojen väsymys, vihollisen Omelian taistelusits saamat kokemukset sekä se, että Ontrosenvaaran maasto aivan ilmeisesti edellytti saarrostusta etelästä, olivat estäneet vihollisen motittamisen. Koukkauksen ansiosta vihollinen voitiin kuitenkin karkottaa erittäin edullisesta maastosta vähin omin tappioin. Taistelujen jälkeen arvioitiin Ontrosenvaaraa puolustamassa olleen arviolta kaksi rykmenttiä ja tykistöpatteristo minen vahvennuksineen.

Vihollinen oli vetäytynyt Ontrosenvaarasta ennalta valmistelemiinsa asemiin Pismajoelle säilyttäen joen länsipuolella sillanpääaseman. Elokuun 14. päivänä sai JR 52 tehtäväkseen lyödä Pismajoelle ryhmittyneen vihollisen, mutta seuraavana päivänä toteutettu hyökkäys johti vain osittaiseen tulokseen, kun Rukajärven tien eteläpuolella osa rykmenteistä pääsi joen yli. Hyökkäys pysäytettiin, ja divisioona aloitti voimakkaan tiedustelun, joka ulottui syvemmälle aina Rukajärveltä Ontajoelle menevälle tielle saakka.

Aamulla 5.9. aloitettiin hyökkäys JR 52:n toimiessa tien suunnassa divisioonan kärjessä. JR 3 suunnattiin Rukajärven eteläpuolitse katkaisemaan Ontajoelle menevää tietä, ja JR 10 sekä Rajapataljoona Sietamo hyökkäsivät pohjoisesta tavoitteena Rukajärvelle johtava tie. Hyökkäyksessä divisioonan painopiste oli Rukäjärven tien suunnassa ja tämä tuli todennäköisesti yllätyksenä viholliselle, sillä sen ryhmityksestä saattoi päätellä hyökäystä odotetun jommaltakummalta sivustalta.

Vihollinen taisteli sitkeästi torjuakseen Rukajärveltä Tunkualle ja Ontajärveööe johtaivien teiden katkaisuyritykset. Näin taistelut Rukajärven valtaamiseksi jatkuivat aina 11. syyskuuta saakka, jolloin JR 10 ilmoitti sen ensimmäisen pataljoonan edenneen kylään ja kolmannen pataljoonan saavuttaneen kylän eteläpään.

Rukajärven valtauksen jälkeen eteneminen jatkui edullisille puolutusalueille sekä Kostskomaan että Ontajärvelle johtavien teiden suunnassa. Hyökkäys pysäytettiin 16.9. ja divisioona aloitti pääpuolutuslinjan tiedustelun.

Eversti E.j. Rappanan 14. Divisioona oli saavuttanut Päämajan sille määrämän tehtävän. Kun lisäksi oli ilmeistä, että pitkäaikaisissa, rasittavissa taisteluissa kulunein joukoin divisioona ei olisi pystynyt jatkamaan Rukäjärveltä avautuvien kolmen tien suunnassa eteenpäin, se määrättiin asettumaan puolustukseen tavoittamalleen tasalle Ontajokilinjalle. Taistelut Rukajärven suunnalla olivat menestyksestään huolimatta osoitus siitä, kuinka alivoimainen mutta taitava vihollinen saataa edullisessa maastossa tuottaa hyökkääjälle raskaita tappioita ja tehdä etenemisen varsin vaikeaksi.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

Seis Tuuloksessa

Suomen 14. Divisioona katkaisi Rukajärvelle johtavan tien.

VI AK jatkoi nopeaa etenemistään Neuvostoliittoon. Laatokan rantaa edennyt Suomen 5 D:n kärki valtasi Salmin kirkonkylän aamuyöllä 21.7. Pohjoisempana Taisteluosasto Järvinen hyökkäsi 22.7. Suurmäkeen ja valtasi sen karkotettuaan ensin vihollisen kylää suojanneista betonibunkkereistä tykistön suorasuuntauksella.

Suurmäen valtauksen jälkeen Taisteluosasto Järvinen hyökkäsi Laatokan rannalla sijaitsevaa Viteleen kylää. Sinne hyökkäsivät myös 5 D:n päävoimat Salmista. Suomalaiset hyökkäsivät hanakasti vastaan pannutta vihollista vastaan saarrostaen. Vitele saatiin haltuun venäläisten vastaiskuista huolimatta 24.7.

Suomalaiset saivat päämajasta käskyn pysähtyä Viteleen-Vieljärven linjalle. Käsky johtui siitä, että rintama venyi, koska Laatokan rantaa etenevien suomalaisten pohjoispuolella eteneminen oli huomattavasti hitaanpaa. Kevyitä joukkoja sai kuitenkin lähettää edemmäs, ja niin Kev.Os 4 eteni Tuulosjoen itäpuolelle, jossa se asettui puolustukseen. Hyökkäävän armeijan vasen siipi ulottui nyt Tuuloksesta Tolvajärven kautta Ilomantsiin.

Neuvostoliitto pyrki iskemään Laatokan rantaa pitkin hyökkäävän Suomen VI AK:n sivustaan tekemällä maihinnousun Laatokan saariin. Yöllä 24.7. vähintään 15 aluksen vahvuiset Nevasta lähteneet maihinnousujoukot rantautuivat Lunkulansaareelle. Suomalaiset irrottivat uhan torjumiseksi kaikki käytettävissä olleet joukot, joihin kuului muun muassa KeV.Os.8 ja pioneerijoukkoja.

Lunkula saatiin puhdistetua vihollisista 26.7., jolloin venäläiset nousivat maihin myös Mantsissa. Juuri edellisen saaren taisteluista vapautuneet kuljetettiin pikaveneillä Mantsiin. Kiivaiden taisteluiden jälkeen Mantsi oli kokonaan omilla seuraavan päivän iltana.

VI AK:n hyökkäyksen painopisteen kulkiessa nopesti Laatokan rantaa sen pohjoinen sivusta oli jäänyt jumiin matkallaan kohti Suojärveä. Suunnalla toimivan Ryhmä Oinosen avuksi keskitettin kenraaliluutnantti Engelbrechtin johtama saksalainen 163. D, joka oli sodan alussa ollut yllipäällikön reservinä. 25.7. se aloitti yhdessä suomalaisten JR 310 ja JR 56 kanssa hyökkäyksen kohti Näätäojaa. Eteneminen pysähtyi 27.7. Vitsausojan maastoon, jonne neuvostojoukot olivat kaivautuneet.

Repolan suunnalla kohti Rukäjärveä hyökännyt Suomen 14. D oli taistellut Virran kapeikosta itselleen sillanpään. Sen eteneminen oli kuitenkin ollut hieman takkuista, mutta sodan 5. viikko toi alkaessaan voiton. Etelästä koukanneet joukot katkaisivat aamulla 21.7. Rukäjärvelle vievän tien, ja Omelian kylää puolustanut Neuvostoliiton JR 337 jäi saarroksiin. Venäläiset pyrkivät vimmatusti pois motista, mutta suomalaiset torjuivat vastahyökkäykset ja tietä pitkin mottiin jääneiden tueksi lähetettyjen joukkojen hyökkäykset. 23.7 luoteesta edenneet suomalaiset saivat hteyden etelästä koukanneisiin omiin. Kylä vallattiin heinäkuisen helteen hiostaessa taisteluiden melskeissä olleita joukkoja. Oman lisänsä kuunuuteen antoivat tykkitulesta syntyneet maastopalot, jotka laukaisivat miinoja. Motista saatu saalis oli runsas. Siihen kuului muun muassa 24 knettätykkiä ja 12 tykistön vetotraktoria. Sotavankeja saatiin 300. 14. D. eteni viikon loppun mennessä Karnisjärven lounaispuolelle. Sitä vastassa oli etupäässä nostojoukkoja, mutta Neuvostoliitto lähetti suunnalle vahvistuksia Petroskoista.

Suomen III AK:n Ryhmä F hyökkäsi Vienan Karjalassa kohti Uhtuaa karkotettuaan neuvostojoukot Vuonisenjoelta kohti Pistojokea. Suomalaisten tavoitteena oli katkaista niiden vetäytymistie. Neuvostojoukot olivat juuri irtatumassa Korpijärveltä, kun suomalaiset saapuivat kietäen tielle ja lähtivät neuvostoliittolaisten jälkijoukkojen takaa-ajoon. Puna-armeija räjäytti mennessään Pinkojoen yli vievän sillan, mutta Suomen III/JR 11 saavutti pakenijat seuraavana aamuna. Suomalaispataljoonan komentaja kapteeni M. Ylönen kaatui seruanneessa taistelussa, mutta vihollinen lyötiin hajalle ja tuhottiin osittain. Saaliiksi saatiin pieniä panssarivaunuja, tykkejä, konekivääreitä sekä paljon pienempiä aseita, Ryhmä F.n tappiot olivat tuntuvat.

Ryhmä F sai armeijakunnan komentaja Siilasvuolta käskyn jatkaa kohti Uhtuaa ja sen jällkeen Vienan Kemiin käyttäen syvän iskun kärkenä panssarivaunuja ja keveitä joukkoja. Ryhmä F.n johtaja Fagermäs määräsi joukot lepoon keräämään voimia tätä ponnistusta varten.

III AK:n toisena suuntana oli Kiestinki. Sinne oli matkalla everstiluutnantti Jussi Turtolan johtama Ryhmä J, joka sai viikon aikana tuekseen pohjoisemmasta irrotettuja SS-Div. Nordin sakasalaisjoukkoja, joihin kuului muun muassa jalkaväkirykmentti ja tykistöä. Ryhmä J valmistautui ylittämään Sohjananjoen.

26.7. keskiyöllä Neuvostoliiton maihinnousujoukot syöksyi rantaan Bengtskrin majakkasaareen. Iskuosaston tavoitteena oli räjäyttää majakka jota suomalaiset käyttivät tähystys- ja tulenjohtopaikkana. Hangosta lähteneet venäläiset pakoittivat 38-miehisen vartio-osaston vetäytymään ensin sisälle majakkaan ja lopulta sen torniin asti. Suomalaiset joutuivat tilaamaan kesityksiä Örön ja Granholmenin rannikkopatteristolta, jotka tulittivat saarta. Aamuyöllä tilanne hieman helpotti, kun suomalaiset tykkiveneet ja lentokoneet ehtivät paikalle. Yhdeksän aikaan aamulla saapui myös 80 miehen osasto, joka teki saareen maihinnousun. Pitkien ja veristen lähitaisteluiden jälkeen suomalaisosasto valtasi majakan. Venäläiset eivät onnistuneet tekemään toista maihinnousua suomalaisten tykkiveneiden vartioidessa Begtskärin rantoja. Taistelussa kuoli noin 100 venääläistä, 28 jäi vangiksi. Suomalaisten menetykset olivat 31 kaatunutta ja 45 haavoittunutta.

Lähdeaineisto: Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-5