Kiristynyt kansainvälinen tilanne

Levottominpana aikana noin 150 000 kaupunkilaista siirtyi joksikin aikaa maaseudulle ja koulutkin lopetettiin väliaikaisesti.

Kiristynyt kansainvälinen tilanne pisti käyntiin toimet väestön suojelemiseksi mahdollisen sodan varalta. Virallisella tasolla toin aivan viime tingassa, sillä väestönsuojelulaki vahvistettiin vasta marraskuussa 1939 aiva sodan kynnyksellä. Suomen suurimmissa kaupungeissa ryhdyttiin kuitenkn toimeen jo tätä aiemmin perustamalla vapaaehtoisia väestönsuojeluorganisaatioita ja harjoituttamalla niitä.

Aleksis Kiven päivän iltana 10. lokakuuta 1939 uusmaalaiset hämmästyivät, kun radiosta kuultiin tiedoitus ”myöhemmin tapahtuvan kaupungin pakkotyhjentämisen helpottamiseksi”. Tarkoitusta varten oli varattu ylimääräisiä junia. Myös koulujen ilmoitettiin keskeyttävän toimintansa. Suoranaisesti sodan mahdollisuuteen viittasi sisäministeri Urho Kekkosen vähän myöhemmin pitämä puhe, jossa hän perusteli siirtymistä pois kaupungeista sillä, että mahdollisten myöhempien sotilaallisten toimenpiteiden aikana liikennenvälineistä tulisi olemaan puutetta ja kaupunkien evakuntointi olisi huomattavasti vaikeampaa. Helsingin ohella myös muiden Suomen suurimpien kaupunkien asukkaita kehotettiin poistumaan maaseudulle.

Pitkälle menneistä toimista huolimatta sodan mahdollisuuteen ei sittenkän Suomessa uskottu, mitä osoittaa se, että valtiovalta ryhtyi marraskuun puolivälissä purkamaan väestönsuojelussa aikaansaatua valmiutta. Maaseudulle siirtyneet kaupunkilaiset palasivat takaisin koteihinsa ja myös koulut aloittivat toimintansa.

Sodan pelossa ryhdyttiin lkaupunkitalojen ullakkoja siivoamaan tulenarasta tavarasta ja ikkunoita teippaamaan särkymisvaaran estämiseksi, Valmistautuminen pahimman varalle oli huipussaan lokakuussa 1939.

Kansainvälisen ilmmapiirin kiristyminen ja sen aikaansaama kansan hamstrausinto synnytti Suomeen syyskuun 20. päivänä 1939 kansanhuoltoministeriön, jonka tehtävänä oli ”väestön toimeentulon turvaaminen sekä talouselämän ja työvoiman käytön säännösteleminen sodan tai muun poikkeuksellisen tilanteen aikana”.

Ensimmäiseksi kansanhuuoltoministeriksi nimitettiin Pohjoismaiden Yhdyspankin pääjohtaja Rainer von Fieandt.

Kansanhuoltoministeriön perustamisen seurauksena Suomen kansa ryhtyi asioimaan erilaisilla ostokorteilla, joita riittikin aina 1950-luvulle saakka. Kun korttipeli kävi kiivaimmillaan, piti jokaisella suomalaisella olla samanaikaisesti 51 erilaista ostokorttia. Kaiken kaikkiaan ostokortteja oli käytösä kaikkiaan 162 erilaista.

Ensimmäisinä säännöstelyn piiriin joutuneita tuotteita olivat ulkomaankaupan kannalta haavoittuvimmat artikkelit poltto- ja voiteluaineet sekä sokeri ja kahvi. Koska näiden aineiden hamstraus oli lisääntynyt sitä mukaa kuin kansainvälinen tilanne oli kiristynyt, ne pantin myös ensimmäisinä kortille. Poltto- ja voiteluaineiden säännöstely aloitettin jo 4. syyskuuta. Sokeri meni kortille 6.lokakuuta ja kahvi vasta myöhemmin eli 28. lokakuuta,

Suomi päätti lokakuussa 1939 kutsua koko reservinsä ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Käytännössä tämä tarkoitti täyttä varautumista sotaan eli liikekannallepanoa. Kutsu aseisiin tavoitti lähes 300 000 miestä. Maassa vallinnutta maanpuolustusintoa kuvastaa se, että monet jotka eivät olleet saaneet kutsua, soittivat esikuntiin ja kysyivät syytä kutsukortin puuttumiseen.

Ylimääräsiten kertausharjoitusten aikana puolustuksen valmiutta ehdittiin vielä parantaa merkittävästi. Pääosa eli noin 2/3 armeijasta sijoitettiin Karjalan kannakselle. Lähimmäs rajaa ryhmitettin suojajoukkoja, joien tehtävänä oli viivyttää vihollista mahdollisen maahantunkeutumisen sattuessa.

Puukaasutinauto,jota kansan keskuudessa kutsuttiin häkäpöntöksi.

Puna-armeija liikehti välittömästi rajan takana ja teki hyökkäysharjoituksia kohti rajaa. Suomalaisten vartiomiesten oli kuitenkin käsketty tiukasti pitäää hermonsa kurissa viimeiseen asti. Aihetta sodan aloittamiseen ei saanut viholliselle Suomen puolelta antaa.

Marraskuun 9. päivänä Suomen valtuuskunta neuvotteli Moskovassa viimeisen kerran neuvostojohtajien kanssa, Keskustelujen päätyttyä tuloksettomina Stalin ja Molotov hyvästelivät suomalaiset kohteliaasti, mutta tämän jälkeen eivät suomalaiset neuvottelijat saaneet enää minkäänlaista yhteyttä isäntiinsä. Neuvottelijat nousivatkin marraskuun 13. päivänä junaan ja palasivat takasin kotimaahansa kirjoitettuaan sitä ennen Molotoville kiitoskirjeen osakkeen tulleesta vieraanvalaisuudesta.

Tässä rakennetaan aitoa suomalaista korsua

Neuvottelujen katkettua asiat kehittyivät nopeasti huonompaan suuntaa. Neuvostoliiton tiedotusvälineet ryhtyivä syytämään ilmoille provosoivia uutisia Suomen armeijan liikekannallepanosta, ateistien ja kommunistien huonosta kohtelusta maasta. Neuvostoproganda huipetumana kuultiin marraskuun 26 päivän iltana uutinen, jonka mukaan Suomen tykistö oli ampunut Mainilassa rajan yli Neuvostoliiton puolelle surmaten ja haavoittaen 13 neuvostosotilasta. Marraskuun 28. päivänä Neuvostoliitto irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen Suomen kanssa.

Lähdeaineisto Jouni Kallioniemi Suomalaiset isänmaan asialla ISBN 951-97093-2-0

Epävarmuuden aika – sota ratkaisuna?

Neuvostoliitto vaatii Leningradin turvalisuuden takaamiseksi osaa Kannaksesta,Suomenlahden saaria sekä Hankoniemeä vuokralle, jotta se voisi sulkea Suomenlahden Vrion pohjoisrannikon tukikohtansa avulla. Vaihdossa Suomi olisi saanut Repolan ja Porajräven Aunuksen Karjalasta. Lokakuun neuvotteluissa sopimukseen ei päästy ja tilanne kiristyi. Neuvostoliitto ilmoitti alkuperäiset vaatimuksensa julkisuuteen lokakuun viimeisen päivän iltana, kun ulkoministeri Molotov puhui Moskovan radiossa. Tietojen julkistaminen tuli Suomen hallitukselle ja neuvottelutilanteeseen juuri vihityille kansanedustajille yllätyksenä ja se tulkittiin pelin kovenemiseksi; julkisuuteen annetuista vaatimuksista Neuvostoliitto ei kenties olisi enää valmis tinkimään, tosin kuin vielä lokakuun aikan monet olivat hallituksessa ajatelleet.

Suomen hallituksen ja asialle lokakuun lopussa vihittyjen eduskuntaryhmien kannalta vaikein pala oli Hankoniemen luovuttaminen vuokraa vastaan Neuvostoliiton tukikohdaksi. Tähän ei haluttu suostua vielä marrakuun alussakaan, jolloin ulkosaarista oltiin valmiit luopumaan ja Kannakseltakin oli valmistautuduttu hieman oikaisemaan rajaa Itä-Karjalasta saatua aluekorvausta vastaan, Mantereelta luovutettava tukikohta olisi nimittäin asetanut Suomen samaan asemaan Baltian maiden kanssa; ne olivat luovuttaneet itänaapurille tukikohtiaa, joihin sillä ei ollut maayhteyttä. Tämä olisi kyseenalaistanut maan suvereniteetin. Suomalaiset pohtivat myöntyvistä jonkin muuan laivastotukikohdan luovuttamiseen. Tapetilla oli esimerkiksi Jussärön saari Tammisaaren edustalla, mutta ideasta luovuttiin. Lopulta Stalin tuli vastaan vaatimuksessa ja olisi tyytynyt vaatimattomaampaan tukikohtaan Suomenlahden saarilla kuin koko Hankoniemeen. Myös Kannaksella suomalaiset halusivat luovuttaa maata vain niin vähän kuin mahdollista. Neuvostoliiton ja Suomen näkemykset eivät pienistä molemminpuolisista vastaantuloista täälläkään kohdanneet, Tämä ksymys oli erityisen tärkeä maalaisliittolaisile politikoille. Lisäksi pohdittavana oli rajansiirto Petsamon Kalasjansaarennolla. Neuvotteluista vastuussa ollut ulkoministeri Erkki ajoi tunnetusti myönnyksille kriittistä vähimmäsilinjaa. Sen jälkeen kun sota oli alkanut, alueluovutuksille alusta saakka suoela Tukholman läheittläs J.k. Paasikivi sälyttikin sosan syttymisen Tukholmaan siirretyn Erkon syyksi.

Edistyspuolueen Erkon asenne ei pehmentynyt Molotovin puheen jälkeen, Hän uhkasi erota, mikäli myönnytyksissä mentäisiin pitemmälle kuin hän oli valmist, eil ulkosaarten vaihtamiseen ja maltilliseen rajansiirtoon Kannakselle. Paasikivi alkoin pelätä, että eroamisen jälkeen vastuusta vapautuva Erkko laukaisisi suomalaisten keskuudessa vuosisadanvaihteen ns. routavuosia muistuttavan epäluulon myöntyväisyyttä ja passiivista vastarintaa kannattavien kansalaisten välillä. A.K. Kajanderin hallituksen oli siis julkisesti pdiettävä yhtä ja näytettävä yksimieliseltä, eikä Erkkoa saisi päästää eroamaan vaan ilmeisesti mahdollisuuksien mukaan taivutella myöntyväisemmäksi. Aikoinaan vanhasuomalaisin kuulunut Paasikivi tunsi nimittäin myäntyväisyydestä ylleen lankeavan varjon, sillä vuosisadan vaihteen routavuosiden aikkainen kansan jakautuminen oli seitsemänkymppisen konkarin muistissa ja omissa kokemuksissa, tuolloin hänkin nuorena miehenä oli joutunut kokemaan passiivista ja aktiivista vastarintaa kannattaneiden suomalaisten ylenkatseen.

Puolutusneuvoston puheenjohtaja C.G.E. Mannerheim, jolla ei ollut virallista roolin neuvotteluissa, oli alusta saakka valmisalueluovutuksiin etenkin alueilla, joiden puolustaminen olisi muutenkin olljut vaikeaa. Hän katsoi asiaa sotilaalliselta kannalta mutta myös itänaapurin turvallisuusnäkökohtia ymmärtäen.

Viimeisen viikon raportit ennen sodan yllättävää alkamista kertoivat, kuinka kanslaisten luottamus hallitukseen osoitti vahvistumisen merkkejä. Tämä johtui katkenneista neuvotteluista. Marraskuun 26. päivänä ammuttujen Mainilan laukausten aloittaman Neuvostoliiton ja Suomen noottienvaihdon aikana alkoi jopa tuntua siltä, ett sotaan valmistautunut vapaaehtoistyö alkoi mennä hukkaan.

Lähdeaineisto Tuomas Tepora Sodan henki – kaunis ja ruma talvisota ISBN 978-951-0-40166-8

Puolustusjärjestelyt sodan kynnyksellä

Suomen tasavallan poliittisen johdon, Mannerheimin puolustusneuvoston ja sotilaallisen johdon välisistä kiistoista talvisodan edellä on kirjoitettu paljon. Yleinen näkemys on ollut, että ministerit maan hallituksessa eivät ymmärtäneet sodanuhan todellisuutta eikä Mannerheimille annettu riittäviä resursseja uskottavan puolutuksen järjestämiseksi, Armeijan heikko varustus on nähty tuloksena epäonnistuneesta puolutusmäärärahapolitiikasta. Sotilaitten ja poliitikkojen erimielisyydet ovat kuitenkin sysänneet syrjään ylempien upseerien keskinäiset erimielisyydet, joilla oli paljon merkitystä sotaan varauduttaessa. Hankintojenkaan suhteen asetelma ei ollut yksiselitteinen.

Tasavallan presidentin vaihtuminen Svinhufvudista Kallioksi ja A.K. Cajanderin hallituksen muodostaminen keväällä 1937 muuttivat tilannetta. Uusi puolustusministeri Juho Niukkanen osoittautui itsepäiseksi eikä suostunut myötäilemään Mannerheimiä. Heidän vastakkainasettelunsa ei ole selitettävissä pelkastään intressien yhteentörmäyksellä. Sekä Niukkanen että Mannerheim olivat vahvoja persoonia, ja heidän peräänantamattomuutensa oli luontaista. Molemmat pyrkivät yliotteeseen, ja arvovaltakamppailu leimasi heidän yhteistyötään alusta lähtien.

Sotilasjohdon ja valtioneuvoston kiistely määrärahoista oli krooninen ilmiö. Kun yleisesikunta siirrettiin uudelleenjärjestelyssä puolustusministeriöön ja Mannerheim saioman johtoesikunnan keväällä 1938, sotilaita oli aiempaa korostetummin molemmin puolin.

Supistuksia vastaan taistellessa jouduttiin puolustusneuvostossa miettimään erilaisia esitystaktillisia vetoja. Kuvaavaa on, että jääjärikenraali Harald Öhqvist oli keväällä 1938 sitä mieltä, että vähemmällä vaingolla päästäisiin, jos pyyhittäisiin jokin suuri summa, kuten lentolaivueet, kokonaan pois.

Ilmavoimien hankinnat aiheuttivat jatkuvasti päänvaivaa. Ilmavooimien komentaja jääkärieversti Jarl Lundqvist ei kuulunut puolutusneuvostoon mutta vieraili siellä säännöllisesti esittelijänä. Ilma-aseesta henklökohtaisesti kiinnostunut Mannerheim olisi hyvin itsetietoinen eikä hevillä sulatanut ilmavoimien komentajan esityksiä.

Ensimmäinen suurempi kiista koski pommikoneiden hankintaa. Soramarsalkaa vaihtoi mielipidettään, eikä puolutusneuvostossa päästy yksimielisyyteen päästy yksimieliseen päätökseen konetyypistä. Ilmavoimille ostettiin Englannista Bristol Blenheim-koneita, joiden toimituksiin meni vielä pari vuotta, Viimeiset koneet saapuivat Suomeen kesällä 1938.

Seuraavaksi kiisteltiin yhteistoimintalaivueiden hankinnoista, Puolutusneuvoston puheenjohtajan ja ilmanvoimien komentajan välit kärjistyivät keväällä 1936 puolutusneuvoston istunnossa, joka pidettiin poikkeuksellisesti Mannerheimin kotona Kaivopuistossa, Eversti Lundqvist ilmaisi suorasanaisesti ästymyksensä epätietoisuudesta ja pitkittyneistä päätöksistä. Sotamarsalkka suuttui, ja käytännösä heitti ilmavoimien komentajan ulos.

Hävittäjien kohdalla hankintoihin pureuduttiin todenteolla keväällä 1939. Ilmavoimien komentajan mielestä yhden hävittäjälaivueen ssaaminen Kannakselle oli riittävän nopean reagoinnin kannalta välttämätöntä. Puolustusneuvostossa esitys hyväksyttiin.

Sotamarsalkka oli saanut valtiojohdon silmissä pessimistin leiman. Hänen varoittelunsa sodan uhasta eivät vakuttaneet määrärahoja jaettaessa. Merivoimien komentaja jääkärikenraalimajuri Väinö Valve totesi venäläisten liikehdinnän yhteydessä, että Ahvenanmaan turvaamisjärjestelyiden ollessa akuutteja meripuolustus elää lähinnä ”hyvällä onnella”.

Puolustusneuvoston puheenjohtaja oli joutunut jatkuvasti pettymään puolutusministerin toimintaan, hallituksen esityksiin ja eduskunnan ratkaisuihin. Koska sodan uhka Euroopassa korostui korostumistaan, Mannerheimin oli yhä vaikeampi sietää puolusneuvosteon ylikävelemistä. Niukkasen omapäisyys ja suoranaiset kepulikonstit Ahvenanmaan linnoittamiseen varatuissa määrärahoissa keväällä 1939 ylittivät lopulta sotamarsalkan sietokyvyn. Hän anoi 16. kesäkuuta 1939 eroa puolutusneuvoston puheenjohtajan tehtävästä.

Mannerehimin eronpyynnöstä on havaittavissa sekä yksilöllinen että kollektiivinen puoli. Toisaalta hän vaati asemansa vahvistumista puolutusministeriin nähden, toisaalta puolutusneuvoston näkemysten esiintuomista valtioneuvostossa. Eripurat olivat Mannerehimin mielestä johtaneet niin suuriin laiminlyönteihin, että venäläisten invaasion torjumisen mahdollisuudet olivat kyseenalaistuneet.

Sotamarsalkan ero olisi romuttanut maanpuolustuksen uskottavuuden. Samalla kansalaismielipide olisi kääntynyt Cajanderin hallitusta vastaan. Kun presidentti Kallio sai lopulta tietää Mannerheimin eronpyynnöstä lukemalla siitä lehdestä sairauslomalla, hän hätkähti ja ryhtyi välittömästi sovittelijaksi osapuolten väliin. Kallion pystyi rauhoittamaan sotamarsalkan ja saamaan hänet harkitsemaan vaatimuksiaan uudelleen. Mannerheimin oli pakko tulla hallitusta vastaan ja niellä tosiasiat, Hän ei saanut hyväksytyksi kaikkea haluamaansa mutta kaiken saavutettavissa olevan eikä menettänyt kasvojaan.

Suomalaisten vuoro saada kutsu Moskovaan neuvotteluihin 5. lokakuuta oli sokki optimisteille poliittisessa johdossa. A.K.Cajanderin hallitus myöntyi vihdoin liikkekannallepanoon. Samantien Mannerehim perusti Kannaksen Armeijan, jonka tehtävänä oli estää neuvostojoukkojen tunkeutuminen maahan niin kutsutun ”Suomen portin” strategisella rintamalla. Samalla kaksi sen alaista armeijakuntaa - Öhqvistin II AK js jääkärikenraali Erik Heinrichsin III AK – aloittivat toimintansa. Kenttäarmeijan heikko varustus oli kenraaleille yllätys.

Lähdeaineisto Henrik Moisander Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään ISBN 978-952-234-327-7 Lasse Laaksosen kirjoitus

Suojeluskunnilla suuri rooli sotien välisessä urheilussa

Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirn hiihtoparhaimmistoa 1930-luvun puolivälissä. Vas. Heimo Pulkkinen, Jussi Kurikkala, Valde Åaivu, A. Oravala ja M. Karkulahti.

Valtakunnallinen suojeluskuntajärjestö nousi kanslaissodan 1918 jälkeen merkittäään asemaan suomalaisen urheilutoiminnan kehittämisessä. Käytännössä SVUL ja suojelluskunnat toimivat yleensä hyvässä yhteisymmärryksessä. Jokaisesssa suojelukuntapiirissä oli päätominen urheiluohjaaja. Tehokkaimmat heistä olivat usein avainasemassa maaseudun muuten vähäisen urhelutoiminnan virittämisessä ja suurten massakilpailujen toteuttamisessa. SVUL puolestaan keskitti voimavaransa enemmänkin kilpaurheilun tukemiseen, kun järjestöllä ei ollut varaa päätoimisten sihteerien palkkaamiseen.

Suojeluskuntien järjestämät urheilukilpailut kokosivat 1920-luvulla yli 700 000 osanottajaa. Urheilutoiminnan luonteen ”sotilaallistumisesta” huolimatta suojeluskunnat säilyttivät myös 1930-luvulla merkittävän roolinsa suomalaisessa urheiluelämässä. Voimistelun ja urheilun mahdollisuudet huomattiin.

Yleisurheilu ei yltnyt Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirissä 1920-luvulla sen enempää harrastajamäärien kuin tulostenkaan valossa samalle viivalle hiihdon kanssa. Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin kulta-aikaa olivat 1930-luvun alkuvuodet. Korkeimmat tunnusluvut kirjattiin 1932, jolloin 178 kilpailua koko 200 joukkuetta ja 3956 osanottajaa, Talvella toteutettiin 56 hiihtokilpailua, 36 ampumahiihtokilpailua sekä kolme muuta kilpailutapahtumaa. Kesän vastaavat luvut olivat yleisurheilun osaslt 27, pesäpallon 19, maastojuoksun 16 ja muiden kilpailujen 21. Lukumäärät olivat kelvollisia, mutta tulokset eivät.

Suojeluskuntapiirien huomattavaan laajuuteen nähden järjestöllä oli liian vähän urheiluneuvojia, Tavoitteena olikin keskittää voimat muutamaan lajiin, ensisijaisesti ammuntaan, hiihtoon, murtomaajuoksuun, pesäpalloon ja voimisteluun.

Keski-Pohjanmaan urheilupiirin toiminnan on arvioitu jääneen 1920-luvun alussa vähäiseksi suojeluskuntien keskeisen roolin takia. Pienillä paikkakunnilla suojeluskuntien vaikutus voitiin kokea jopa liian vahvaksi. Jollakin tahoilla pelättiin suojeluskuntien ottavan vallan koko urheiluelämässä. Muutamilla paikkakunnilla suojeluskunnat huolehtivat yksinään urheilutoiminnasta. Alujejärjestelmään siirtyminen 1935 heikensi suojeluskuntien otetta urheiluelämästä järjstön keskittyessä sotilaallista taitoa vaatineisiin lajeihin.

Järjestöjen yhteistyö sujui mallikkaasti kaikesta huolimatta. SVUL:n Keski-Pohjanmaan piirin käynnistyminen vuoden 1918 katkoksen jälkeen kytkeytyi suojeluskuntapiirin toimintaan. Urheilupiri järjesti yleisurheilun ja pyöräilyn mestaruuskilpailut Kokkolan suojeluskuntajuhlien yhteydessä syyskuussa 1919. Keski-Pohjanmaan urheilu- ja suojeluskuntapiirien käytännön yhteistyöhön liittyivät 1920- ja 1930-luvuilla yhteiset piirinmestaruuskilpailut. Suojeluskuntapiri näyttää olleen tässä yhteistyössä määrävämi osapuoli.

SVUL:n liittojohtokunta esitti vuonna 1931, että keskusjärjestön piirijako muutettaisiin yhteneväiseksi suojeluskuntajärjstön vastaavan jaon kanssa. Hnake ei koskaan toteutunut.

Hiihdon osalta päästiin valtakunnallisella tasolla 1930-luvun alussa sopimukseen siitä, että suojeluskunnat keskittyvät massatoiminnan järjestämiseen ja Hiihtoliitto klpailutoimintaan. Suojeluskuntajärjestön valtakunnalliset talvimestaruuskilpailut tosin kokosivat laduilleen suurin piirtein kaikki maan parhaat hiihtäjät ja menestyminen niissä oli usein vaikeampaa kuin lajin SM-kisoissa. Maakunnan suurhiihtäjä Jussi Kurikkalakaan ei yltänyt talven 1934 kahdeksatta sijaa parempaan menestykseen. Järejstön valtakunnalliset mestaruudet ratkaistiin 1938 Kannuksessa, jolloin Vaasan suojeluskuntapiiriä edustanut kruunpyyläinen Per Strandvalla – Mona-Lisa Strandvallin isä – lykki yllättäen 20 kilometrin kolmanneksi ja uusi sijoituksensa kolme vuotta myöhemmin suojeluskuntajärjestön viimeiseksi jääneissä talvimestaruuskilpailuissa Viipurissa.

Valtakunnallisessa vertailussa ammunta oli Kesk-Pohjanmaan suojelukuntapiirin ylivoimaisesti vahvin urheilumuoto. Sen kautta nousivat 1930-luvula suurin kansainvälisiin menestyksiin Toholammilta kotosin olleet kvääriampujat Kullervo ja Viljo Leskinen sekä kalajokiset Lauri ja Martti Kaarta. Leskiset tosin edustivat tuolloin jo Lapuan suojeluskuntaa, jonka tunnuksin Kaarratkin kilpailivat sotavuosien edellä.

Lähdeaineisto Lauri Järvinen Sata tarinaa urheilusta ISBN 978-952-93-2182-7