Sekava viivytys

Suomalaiset jättävät taakseen palavan Uraan.

Neuvostojoukot lähestyivät 2.3.1940 Viipuria kahdelta suunnalta. Hiljaisemman jakson jälkeen Neuvostoliitto hyökkäsi Kollaalla ja Aittojoella. Kuhmossa suomalaiset valtasivat esikuntakukkulan.

Vastustaja eteni Heinjoella kohti Viipuria. Venäläiset iskivät suomalaisten asemiin Lyykylässä, mutta ensimmäinen hyökkäys torjuttiin. Yöllä venäläiset pääsivät murtautumaan asemiin. Myös käremäenlahdella suomalaiset kärsivät tappioita, ja taka-aseman etulinjan tukikohdista oli siellä luovuttava.

Viipurinlahdella tilanne oli huolestuttava. Neuvostojoukot valtasivat Tuppuransaaren panssarivaunujen tukemina. Tuppurna linnakkeen 152 mm tykit olivat ampuneet ammuksensa loppuun, mikä helpotti saaren valtausta huomattavasti.

Neuvostoliiton sotilaat valtasivat lisäksi sillanpääaseman Viipurinlahden länsirannalta Häränpääniemestä työntäen suomalaisia noin kaksi kilometriä taaksepäin. Suomalaiset tekivä Er. P 1 voimin vastahyökkäyksen, joka jäi tuloksettomaksi. He yrittivät kuitenkin vielä uudelleen yöllä, ja seuraavana aamuna Häränpäänniemi oli jälleen omilla.

Neuvostoliitto oli tammikuun aikana rakentanut teitä Kollaan korpiin. Sen suunnitelmana oli hyökätä leveänä rintamana suomalaisten puolustusasemia vastaan ja murtautua sivuilta sisään käyttäen hyväksi näitä liikkumisuria.

Aamu alkoi suurella tykistön tulivalmistelulla, jossa puntykistö ampui arviolta noin 30 000 kranaattia Suomen 12. D. Asemiin. Kollaan rintamalla oli yli kolmen divisioonan verran venäläisiä, joista kaksi divisioonaa oli suunnattu Suomen puolustuslinjan korpisivustoja vastaan. Neuvostojoukot hyökkäsivät koko rintaman leveydeltä ja päivän aikana käytyjen ankarien taistelujen johdosta IV AK:n esikunta otti myös reservissä oleen JR 34;n taistelukäytöön.

Kollaan hyökkäystä venäläiset tukivat pohjoisempana. Ryhmä Talvelan alueella, suoritetulla hyökkäyksellä. Suomalaiset saivat nämä yritykset torjuttua reservien vastaiskuin. Vaakkuusjärvellä neuvostojoukot valtasivat SissiP 2:n kenttävartion, joka kuitenkin saatiin valattua takaisin.

Kuhmon suunnalla hyökättiin jälleen kolmoismotin esikuntakukkulaa vastaan. Sen valtaaminen aloitettiin suomalaisittain massiivisella tulivalmistelulla, jossa murtokohtaan ammuttiin noin 3000 kranaattia. Pataljoona Hakanen hyökkäsi vihollisasemiin kolmen komppania voimin. Vaikka sisäänmurto onnistui, hyökkäys pysähtyi tulivalmistelulta säästyneiden tukikohtien tuleen. Pataljoonan reservi lähetettiin vyöryttämään taisteluhautaa kukkulan toiselle laidalle, ja puolustus murtui. Seuraavan päivän puolessavälissä kukkula oli lopullisesti vallattu. Suomalaisia kaatui valtauksessa 48, venäläsiä noin 80. Vankeja saatiin noin 60.

Stridgruppen SFK suunnitteli hyökkäystä neuvostoliittolaisten sivustaan Märkäjärvellä. Se lähetti komppanian vahvuisen osaston tiedustelemaan maastoa, mutta vahvasti varmistetut venäläiset huomasivat tieustelujoukkueen ja saartoivat sen. Seuranneessa taistelussa ruotsalaiset onnistuivatt torjumaan venäläisten hyökkäyksen ja vetäytymään tilanteesta Salmijärvelle. Venäläisten tappiot olivat arviolta 200 kaatunutta, ruotsalaisten yhdeksän.

Uraan saari menettiin 3.3.1940. Neuovostoliiton joukot hyökkäsivät myös Vuosalmella. Kuhmossa suomalaiset yrittivät vallata motteja. Suomi pyrki lieventämään rauhanehtoja.

Neuvostojoukot etenivät jo aivan Viipurin läheisyydessä ja suorittivat tiedusteluluonteisia hyökkäyksiä suomalaisia vastaan. Suomalaisten vetäytyminen kävi eritahtisesti, ja paikoin viivytysasemista luovuttiin väärinkäsitysten vuoksi. Rinnakkain vetääytyvien joukko-osastojen välillä tieto kulki usein huonosti, ja monesti aseman jätettiin, koska pelättiin punapanssareiden pääsevän kiertämään selustaaan.

Suomen 23. Divisioonaa vastaan edennyt Neuvostoliiton 84. D alkoi leivittäytyä tien suunnassa Viipuria ja Talia kohti. Suomalaiset taistelivat taka-asemassa neuvostojoukkoja vastaan, mutta panssarintorjunta oli vaikeaa, koska 23.D:llä oli käytössään vain 11 panssarintorjuntatykkiä. Suomen 3. Divisioonan vastahyökkäys Käsemäenlahden takaisinvaltaamiseksi pysähtyi venäläisten vastarintaan.

Keski-Kannaksella Suomen 2. Divisioonaa vastaan hyökkäsi ainakin kahden divisioonan verran neuvostojoukkoja. Niiden kohteina olivatt muun muassa Äyräpään kirkonmäki ja Vasikkasaari. Suomalaisten patteristojen ammuspulasta huolimatta venäläsihyökkäys onnistuttiin torjumaan tykistön tulella.

Esikuntakukkulan valtauksen jälkeen suomalaisjoukot pyrkivät valtaamaan heti perään Luelahden itäisen motin. Ensivaiheessa motissa puolustautuneet sidottiin rajuun tulitaistelun, jonka kestäessä juoksuhautoja ryhdyttiin vyöryttämään niiden toisesta ääripäästä. Näin saatiin haltuun puolustuskeskuksen ulommaisia tukikohtia. Taistelut mottia vastaan jatkuviat kaikkian noin viikon verran.

Kuusijoklinjalla suomalaiset olivat ryhmittyneet puolustukseen Kuhmon motteja vapauttamaan tulossa olleita uusia neuvostojoukkoja vastaan. Kiivaat taistelut olivat riehuneet puolustuslinjalla jo parin ajan. 3.3. suuren tulivalmistelun jälkeen neuvostojoukot hyökkäsivät suomalaisten puolustuksessa ollutta aukkoa vastaan. Suomalaiset irrottautuivat asemistaan ja vetäytyivät Löytövaaraan.

Suomi sai tiedon, että länsiliittoutuneilta ei kenties heruisikaan aivan niin paljon miehiä kuin aiemmin oli luvattu. Iso-Britannialta oli odotettavissa 6000 sotilasta ja Ranskalta 12 000. Tanner tiedusteli Ruotsin kautta Molotovilta, voitaisiinko rauhanehdoista poistaa Viipurin ja Sortavalan luovuttaminen. Tiedusteluun Ruotsin halusta puolustusliittoon hän sai jälleen kielteisen vastauksen.

Neuvostoliitto halusi sillanpääaseman 4.3.1040 Viipurin läsnipuolelta. Keski-Kannaksella taisteltiin kiivaasti. Kollaalla suomalaset kestivät voimakkaan hyökkäyksen paineessa.

Neuvostoliitto pyrki saartamaan Viipurin. Kannaksella sen joukot etenivät tätä Suomen toiseksi suurinta kaupunkia kohti etelästä Viipurinlahdelta ja koillisesta, Talin suunnalta. Lisäksi venäläiset yrittivät maihin vielä lähempänä. Neuvostojoukot lähtivät Neuvostoliiton miehittämästä Suursaaresta jään yli tavoitteenaan Kotka ja Virolahti. Kotkaa kohti vaeltaneet joukot ammuttiin hajalle kaupungin edustalla sijainneelta Rankin ja Kirkonmaan linnakkeilta. Vironlahdella huono sää haittasi rannikkolinnakkeiden toimintaa, ja Pukkiosta ja Mustamaalta ammuttu tykkituli jäi tehottomaksi. Neuvostoliittolaiset pääsivät Iso-Kalastajan ja Huovarin luodoille. Hyökkäys saatiin kuitenkin torjuttua jalkaväen tulella. Lopullisesti viholliset saatiin hajaantuaan sään seljettyä tykkien ja ilmavoimien avulla. Iso-Kalastaja jäi kuitenkin venäläisten haltuun.

Viipurinlahdella veäläiset nousivat jäältä maihin uudelleen Häränpäänniemessä. Niemeä puolustanut Er.P 18 joutui vetäytymään niemen puoliväliin. Jo aiemmin menetettyä Teikarinsaarta Viipurinlahdella pyrittiin valtaamaan takaisin Vilaniemestä löhteneiden joukkojen voimin. Neuvostoliitto toi saarelle lisävoimia. Panssarivainujen hyökätessä jäältä suomalaisen iskuosaston sivustaan sen oli vetäydyttävä takaisin Vilaniemeen.

Päivän aikana neuvostopanssarit tyäntyivät Viipurinlahden länsirannalle myös Vilaniemessä, jossa Vilaniemen kylään ajoi kahdeksan vaunua. Viisi niistä saatiin tuhottua, minkä jälkeen loput vetäytyivät mantereelta. Neuvostojalkaväki ei seurannut panssarivaunuja vaan jäi jäälle. Tilanne muodostui niin kriittiseksi, että Suomen ilmavoimien päävoimat keskitettiin Viipurinlahden puolustukseen.

Kello kuusi alkaneen ja neljä tuntia kestäneen tykistön tulivalmistelun jälkeen Neuvostoliiton jalkaväki hyökkäsi Äyräpäässä. Aseman suunnala II/JR 23 torjui vihollisvyöryn, mutta menetti johtajansa , majuri Sihvon.

Taistelut alueellaa kävivät kiivaina koko päivän, ja vihollien pääsi sisäänmurtoon Kirkonmäellä. Se paikattiin vastahyökkäyksellä, mutta alati uusina aaltoina vyöryvät puna-armeijalaiset valtasivat sen uudestaan. Vastahyökkäys ei enää toista kertaa tuottanut tulosta Suomen rajojen puolustajille. Vuoksessa sijaitsesa Vasikkasaari, joka oli menetetty vihollisen käsiin aiemmin, saatiin sen sijaan vallattua takaisin.

JR 69 puolustuslohkolla voimallisesti hyökännyt vihollinen oli edellisenä päivänä saanut aikaan sisäänmurron rintamassa. Lopulta asemiin päässyt osasto oli tuhottu. Hyökkäys 4.3. Kollaalla ei ollut enää yhtä voimakas, ja seuraavina päivinä neuvostohyökkäykset olivat pienemmin voimin tehtyjä paikallisempia yrityksiä. Miehet olivat rintamalla lopussa sekä lukumääräisesti että henkisesti ja fyysisesti. Konekiväärin apulainen saattoi nukahtaa aseen viereen sen nakuttaessa sarjaa ja hylsyjen sateessa hänen päälleen.

Lähdeaineisto Ilkka Enkeberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7, Talvisotakronikka ISBN 951-20-3446-8

Takaa-ajettuna taka-asemaan

Viipurinlinna ja vartiosotilas

Maaliskuussa Suomen puolustuksen painopiste siirtyi Viipurinlahdelle, jonka puolustukseen ei oltu panostettu riittävästi. Puna-armeija hyökkäsi kiivaasti myös Viipurin koillispuolella, Vuoksella ja Kollaalla, kunnes rauhantulo katkaisi sodan. Ennen rauhansopimuksen allekirjoittamista pyrittiin viimeiseen asti saamaan apua liittoutuneilta ja keventämään rauhanehtoja. Raskasta rauhaa kutsuttiin alusta lähtien välirauhaksi.

Suomalaisten vetäytyminen tapahtui eriaikaisesti, toisaalla joukot saavuttivat taka-aseman nopemmin kuin taas toisaalla. Neuvostojoukot seurasivat suomalaisia, mutta pääosin ilman selkeää taistelukosketusta. Viivytystaistelu taka-asemaan oli kuitenkin pääpiirteissään ohi nopeammin kuin oli toivottu. Tämä johtui lähinnä siitä, että naapurilohkoilla oli vetäydyttävä saarrotusuhan vuoksi. Monesti suomalaisosatojen välinen vieistiliikenne oli huonolla tolalla, ja joukot vetäytyivät oletettujen sivustauhken perusteella. Kiihkeimmät taistelut maaliskuussa käytiin Vuoksen suunnalla Keski-Kannaksella ja Viipurinlahdella.

Suomen sodanjohto ei ollut ottanut huomioon Viipurinlahden talvisolosuhteiden aiheuttamaa uhkaa. Ankara pakkastalvi sai lahden jäätymään niin, että se kantoi raskaat ajoneuvot kuoroma-auto- ja panssarikolonnia myöten. Vaikka Suomi keskitti tilanteen kiristyessä lohkolle lisää joukkoja, ne tulivat hieman myöhässä ja niiden hallitseminen oli vaikeaa. Johtosuhteita jouduttiin järjestelemään uudelleen pitkin maaliskuuta.

Neuvostoliitto pääsi maihin Viipurinlahden länsirannalle ja eteni sieltä kaupungiista länteen vievälle tielle. Myös lahden saarista käytiin ankaria taisteluita. Sodan päättyessä suomalaiset olivat kuitenkin onnistuneet pitämään vihollisen poissa itse kaupungista. Neuvostoliiton Viipurinlahden länsirannalta valtaamia sillanpääasemin vastaan pystyttiin puolustautumaan.

Kannaksella suomalaiset vetäytyivät taka-asemaan, johon tuli murtoja etenkin kokemattoman ja huonosti varustetun 23. D:n puolustuslohkolla. Neuvostojoukot eivät olleet saaneet Taipaletta murrettua helmikuussa, maaliskuussa Neuvostoliiton hyökkäyksen paine siirtyi Taipaleesta keskemmälle Kannasta, Vuoksen maastoihin, joista etenkin Vuosalmella taisteltiin kovasti. Tappiot olivat suuria puolin ja toisin, mutta suomalaiset kestivät huvenneidenkin joukkojen voimin. Tykistö oli suureksi avuksi puolustajille.

Suomi yritti loppuun asti etsiä tukea mutta joutui lopulta pettymään sekä Ruotsiin että liittoutuneisiin. Kummaltakaan ei tullut kaivantunkaltaista apua, vaan molemmat tahot halusivat pitää kiinni omista eduistaan. Rauhanehtoihin pyrittiin saamaan lievennyksi, mutta tilanteen muututtua rintamilla kriittiseksi Molotov piti kiinni Neuvostoliiton esittämistä vaatimuksista.

Rauhasta tuli raska, ja se oli tavallisille kansalaisille myös yllättä, koska he olivat tottuneet lukemaan uutisia Suomen menestyksestä sodassa. Rauhanetojen toivottiin jäävän väliaikaisiksi.

Neuvostojoukkojen panssarikärki oli 1.3.1940 jo Talin ja Viipurin välisellä tiellä. Liittoutuneet lupasivat Suomelle sotilaallista apua, ja vastausta Stalinille viivyteltiin. Maaliskuu Kannakselle alkoi synkissä tunnelmissa. Väsyneet suomalaiset vetäytyivät taakse, ja neuvostojoukot seurasivat heitä. Neuvostoliiton panssarijoukot ohittivat paikon taakse matkaavat joukot.

Väliaseman ja taka-aseman välillä pyrittiin vetäytymään askeleittain taaksepäin vivytyslinjalta toiselle. Käytännössä viivytyslinjoja ei juuri ehditty valmistelemaan taaksepäin vetäydyttäessä. Neuvostojoukot hyökkäsivät myös Heinjoella ja Viipurin lahdella. Heinjoki menetettiin, mutta Viipurinlahdella Uuraalla suomalaiset onnistuivat pitämään hyökkäjän poissa asemista.

Kun Länsi-Kannakselle suomalaiset vetäytyivt kohti taka-asemaa, Taipaleen joukot,lähinnä 7.D. olivat pitäneet jalansijansa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen ajan. Alueella oli hyökännyt kolme neuvostodivisioonaa. Avain voittoon oli joukkojen tiivis vaihto etulinjaan, jolloin siellä olleet eivät päässeet määrällisesti tai henkisesti kulumaan aivan loppuun asti.

Kun puolustuslinja painui länteen, oli Taipaleen joukkojen vahvistettava omaa oikeata sivustaansa Vuosalmen suunnalla. III AK siirsi sinne joukkojaan, ja Taipaleeseen jäi vain seitsemän vajaavahvuista pataljoonaa. III AK:n tappiot helmikuussa olivat noin 1200 kaatunutta. Neuvostojoukkojen tappiot olivat helmikuussa niin suuret, että se keskeytti läpimurtoyrityksensä kuun lopussa.

Suomi oli päättänyt odottaa tietoja mahdollisista liittoutuneiden apujoukoista, ennen kuin Neuvostoliiton rauhanehdotukseen vastattaisiin. Heti puolenön jälkeen 1.3. pääministeri Ryti sai tiedon että Ranskan pääministeri Daladier lupasi lähettää Suomen avuksi 50 000 erikoisvarusteluta miestä maaliskuun lopulla. Tosiasiassa määrään sisältyivät kaikki joukot, jotka oli tarkoitettu lähettää Skandinaviaan turvaamaan liittoutuneiden etuja.

Suomen hallitus kokoontui pohtimaan tilannetta Rydin, Tannerin ja Mannerheimin johdolla alettiin toteuttaa viivytystaktiikkaa. Neuvostoliitolle annettavassa vastauksessa päätettiin kysyä tarkennuksia sen vaatimuksiin ja tiedustella myönnytyksistä saatavia korvauksia. Länsivalloilta puolestaan perättiin virallista vahvistusta apujoukkojen määrälle ja aikataululle. Ruotsin pääministerille Suomi ilmoitti vakavasti harkitsevansa länsivaltojen puoleen kääntymistä.

Rintamavastuun Sallassa ottanut ruotsalainen Stridgruppen SFK käy Paikanselässä asemasotaa Märkäjärven länsipuolelle pureutunutta neuvostorykmenttiä vastaan. Taistelut vaativat uhrinsa myös upseereilta, sillä taistelurykmentin ensimmäisen pataljoonan komentaja, everstiluutnantti Magnus Dyrssen kaatuu tykistön tulituksessa. Hänen seuraajakseen tulee 11.3. everstiluutantti Carl-Oskar Agell

Lähdeaineisto: Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7,

Talvisotakronikka ISBN 951-20-3446-8

Raiteet poikki

Viipurin tavara-aseman junamies Osmo Saari nukkui Yhdysoluttehtaan kellarissa. Se oli kakkoslohkon väestönsuoja. Junamiehen työ oli likaista ja raskasta varsinkin talvisaikaan. Ruuvikytkimet, joilla vaunujen puskimet kiristettiin yhteen, olivat kylmästä jäykkiä. Niin olivat myös ilmaletkut, joilla junaa veturista jarrutettiin.

Osmo Saaren samoin kuin muidenkin Viipurin rautatieläisten päivät oli vaarantäyteisiä. Oli työskenneltävä jatkuvan pommitusuhan alla. Rintama oli niin lähellä, että vihollisen tykistö kykeni ampumaan kaupungin suuntaan kymmenen tuuman kranaatteja aikaisempien kuusituumaisten sijaan. Kohteena oli erityisesti Maaskolan laaja järjestelyratapiha. Se oli Suomen suurimpia, rakennuksiakin puolensataa, niin puisia vajoja kuin suuria tiilisiä konepajarakennuksiakin.

Ratapihan ruuhkat olivat jokapäiväisiä. Silti oli saatava vaunusto kiertämään mahdollisimman nopeasti pis vaaralliselta asemanseudulta. Virallisia aikatauluja ei enää ollut. Pommitukset ja hävittäjien tulitus katkoivat tuon tuostakin eri asemien väliset ilmajohdoissa kulkevat puhelinyhteydet. Toisinaan oli käytettävä hiihtopartioita hoitamaan asemien välistä tiedonkulkua.

Osmo Saari oli työvuorossa myös tuhosunnuntaina, helmikuun 18. päivänä. Rataosuus Viipuri-Tienhaara katkesi, smaoin katkesivat rataosuudet Viipuri-Liimatta ja Viipuri-Tammisuo. Maaskolan suojelujohtajan vaurioilmoitus oli loputtoman pitkä: Karjalan talli keskeltä poikki, tavara-aseman pistolaituri rikki, konepajan konttorirakennus sortunut, nokitie poikki ja palojuna pussissa, pommi rikkonut puisen varastorakennuksen, Raviisikuopan laitaan pudonnut pommi katkaissut tien, reunatie konepajan sivulla poikki ja vaunut kaatunut, iso miinapommi särkenyt raiteet 61,56,55,45,46,47...

Päivän aikana tuhoutui sekä kaupungin että myös VR:n oma vesijohtoverkosto. Sammutustyöhn oli käytettävissä vain palojunan vähäiset 15 000 litran vesisäiliöt. Enää ei verkostoa kyetty korjaamaan. Veturien vedentarve voitiin tyydyttää vain varavedenottopaikalle asennetutlla moottoriruiskulla. Liioin ei sähkövistaa saatu enää rautatiealueelle, koska VR:n sähkötehtaan muuntajaan johtavat Imatran korkeajännitekaapelit katkesivat eikä laitoksen omaa dieselmoottorilla toimivaa vara-asemaa saatu käyntiin. Valoa saatiin vain öljytuikuista, ja vaihteet piti kääntää pyörittämällä kammella erikseen jokaista vaihdemoottoria.

Helmikuun 19 päivänä Viipurin asema-alue oli jälleen voimakkaan ilmahyökkäyksen kohteena. Puolen tusinaa räjähdyspommia meni läpi asemarakennuksen katon. Pääraide Viipurista Tienhaaraan katkesi jälleen kahdesta kohdasta. Shellin bensiiniasema rautatien torin laidalla syttyi tuleen. Aseman viereiseen SOK:n taloon tuli miinapommin täysosuma.

Helmikuun 20. päivänä ilmahälytys kesti yhtäjaksoisesti lähes yhdeksän tuntia. Heti alkuunsa tuli kaksi täysosumaa matkustaja-asemalle. Toinen pommi tunkeutui aseman ensiapupaikan katon läpi ja toinen osus aseman pannuhuoneeseen. Hieman ennen puoltapäivää kaksi matkustajavaunua syttyi tuleen, kymmeniä raiteita katkesi ja 30 tavaravaunua pirstoutui. Kaikk länteen johtavat raiteet olivat poikki. Ne oli korjattava, mutta korjausjunia oli liian vähän. Parin-kolmenkymmenen miehen työryhmät täyttivät Viipurin ja Tienhaaran väliltä pommikuoppia ja raivasivat syrjään pirstoutuneita vaunuja. Pommikuoppien täyttäjiä seurasivat raiteiden asentajat. ”Huolimatta vihollishävittäjien jatkuvasta häirinnästtä ja siitä painostavasta tietoisuudsta että huomenissa saattaa ratapiha jälleen olla samalaiseksi hävitetty, jaksoivat miehet uurastaa koko yön”. Näin oli luettavissa päiväämättömässä ja vailla allekirjoitusta olleesta raportista.

Karkauspäivänä, helmikuun 29:ntenä, tuli Kannaksen Armeijan esikunnasta määräys kello 1.30 kaikkien rautatieläisten poistuttava Viipurista niin pian kuin mahdollista. Ensin oli kuitenkin saatava Karjalan markustajatiellä oleva veturi nostetuksi pois. Niin ikään oli ennen lähtöä laadittava pioneerien kanssa suunnitelma, miten Viipurin ratapihan, rakennusten ja teknisten laitteiden hävitys hoidetaan. Pommitusten ja tykistötulen takia lähtö siirrettiin iltaan.

Viipurin viimeiset rautatieläiset marssivat majapaikastaan SOK:n varastorakennuksen kellarista aseman ala-aulaan kello 20.30. Osastoa johti rautatieupseeri, reservinluutnantti Matti Kalervo. Suuren kaariholvin rikkoontuneista yläikkunoista kajastivat palavan kaupungin loimut. Kranaattien ulvoessa yli aulan kupukatoksen kaikui sen sisäpuolella Karjalaisten laulu. Sen jälkeen puhui luutananti Kalervo: ”Me olemme saaneet määräyksen jtää kotikontumme, jättää täämän laitoksen,joka meille jokaiselle on tarjonnut elämisenmahdollisuuden. Me jätämme sen vasta nyt, kun kaikki ympärillämme on muuttunut rauniokasoiksi. Mutta me emme jätä sitä iäksi – me palaamme vielä kerran ja lupaamme rakentaa rauniot uudelleen. Lakit päästä! Veisamme virren Jumala ompi linnamme.”

Luutantti Kalervon puheen jälkeen koko ryhmä siirtyi asema-aulasta junaan. Siinä oli kolme vaunua ja Tienhaarasta ajettu kevyen sarjan veturi. Juna lähti kello 20.50. Sen jälkeen ei Viipurista enää junia lähtenyt.

Lähdeaineisto Antero Raekorpi Hyvästi Viipuri Isbn 978-952-809-0

Puna-armeijan edellä Viipuriin

Venäläissotilaiden ruumiita motin lauettua

Suomalaiset saivat pääosin käynnistää vettäytymisen ja viivyksen rauhassa 28.2.1940. Pienehköjä neuvostohyökkäyksiä torjuttiin paikoin. Suomalaiset myös muodostivat sissiosastoja häiritsemään Neuvostoliiton etenemistä. II AK muodosti kaksi tällaista häirintäosastoa. Niiden vahvuus oli noin joukkueen verran per osasto, ja lisäksi niihin kuului panssarintorjuntaryhmä. Sissien tehtävänä oli vihollisen viestiyhteyksien katkominen, lähettien tuhoaminen, huollon ja komentopaikkojen häiritseminen sekä tiedustelu.

Tilanne Viipurinlahdella kävi ahdistavaksi. Päivän aikana jouduttiin luopumaan Vatnuorin ja Maisalan välisestä linjasta neuvostojoukkojen jatkuvien hyökkäysten ja omien joukkojen väsymyksen vuoksi. Illalla myös Tuppuran linnake sai käskyn irrottaa tykkinsä ja siirtyä Viipurinlahden rannalle. Myös Lihaniemi tyhjennettiin. Suomalaiset havaitsivat suuria Neuvostoliiton joukkojen keskittämisiä niin Viipurinlahdella kuin Kannaksellakin.

Ruotsista saapuneet vapaaehtoiset oli liitetty kenttäarmeijaan 20.2. Koko Pohjois-Suomen puolustus alistettiin ruotsalaista Svenska Frivillgkåria johtaneelle kenraaliluutnantti Enrst Linderille, joka oli syntyjään suomalainen. Ruotsalaisosastoon kuului myös norjalaisia ja sen kokonaisvahvuus oli noin 4600 miestä. Se oli hyvin varustettu, mutta hieman puutteellisesti koulutettu joukko.

Ruotsalaisista vapaaehtoisista koottu Stridgruppen SFK otti rintamavastuun 28.2. Märkäjärvellä. Joukkojen siirrot tapahtuivat noin 50 pakkasasteessa. Taistelutoiminta suunnalla oli asemasotaa. Ruotsalaisten otettua rintamavastuun viisi suomalaista kokenutta pataljoonaa vapauti ja suuntasi kulkunsa Viipurinlahden puolustuksen tueksi.

Suomalaiset siirtyivät 29.2. aikana jo osittain taka-asemaan. Monin paikoin neuvostojoukot työnsivät ne sinne, jossain kohdin sinne vetäydyttiin järjestyksessä. Osa Kannaksen I ja II AK:n joukoista oli kuitenkin vielä vetäytymässä. Neuvostojoukot ryhmittyivät hyökkäykseen Pien-Peron lähellä. Ne käviät hyökkäykseen Ratulammilla puolustanutta JR 61 vastaan, joka vetäytyi taempana olleiden suomalaisasemien läpi taka-asemaan asti.

JR 68 kohdalla punapanssarit pääsivä suomalaisten asemiin, jonka johdosta joukot lähtivät vetäytymään. Hyökkäysvaunut ajoivat tämän jälkeen vetäytymässä olleiden sekaan, jolloin syntyi paniikki ja joukot hajaantuivat. Venäläiset saivat kosketuksen taka-asemaan vetäytyneisiin suomalaisjoukkoihin Äyräpäässä.

Viipurinlahdella Uuraan suunnalla taisteltiin myös. Suomalaiset joutuivat vetäytymään Pukinsaaresta ja Hannukkalansaaresta Uuraansaareen.

Itäisen Lemetin motissa oli kaksi venäläiskenraalia, ja sen puolustu oi erittäiin hyvin järjestetty. Lisäksi motissa oli tonnitolkulla panssarivaunuja. Suomalaiset olivat hyökkäilleet mottiin saarrettuja vastaan ja muutaman päivän ajan, ja öisin tehdyt hyökkäykset alkoivat syödä motissa olleita.

Ratkaiseva hyökkäys oli aloitettu jo edellisenä iltana. Suomalaiset etenivät iskuosastojen syöksyin pimeän aikaan. Päivällä motissa oli nähty reppuselkäisiä venäläiisä, jotka aikoivat yöllä purkautua ulos satojen miesten laumoina. Paennett joutuivat kosketuksiin suomalaisten varmistusosastojen kanssa, ja suurin osa joutui tuhon omaksi.

Motti kukistui aamuyöllä klo 4. Sillä saattiin ennätyksellinen sotasaalis: 71 panssarivaunua, joista vain 22 oli vaurioitunut, sekä satoja autoja. Motin tappiot olivat noin 2500 miestä. Motin puolustusta johtanut 18 D:n komentaja Kondrashev pääsi omien puolelle lievästi haavoittuneena. Hänet kuitenkin pidätettiin 4.3. sairaalassa ja teloitettiin sen pihalle. Ilmeisesti sodanjohto oli luvannut motissa olleille apua seuraavana päivänä, mutta nämä eivät malttaneet tai voineet enää odottaa sitä.

Ilmavalvonta ilmoitti puolen päivän aikaan lähestyvistä vihollispommikoneista. Hävittäjät nousivat ilmaan, mutta kohtasivat Ruoolahden yläpuolella pommikoneiden sijasta vahvan vihollishävittäjien katraan. Väärintulkinta johtui ilmeisesti venäläisten siipiinsä ripustamista lisäpolttoaineisäiliöistä, jotka olivat ilmavalvonnalle ennestään tuntemattomia. Ilmassa kieppui 15 suomalaiskonetta ja 36 venäläistä. Venäläiskoneet olivat tyyppejä I-153 ja I-16, suomalaiset lensivät Fokkereilla ja Gloster Gladiator-koneilla. Talvisodan suurimmassa hävittäjätaistelussa suomalaiskoneista putosi seitsemän. Niiden piloteista menettiin kolme. Venäläiskoneita ammuttiin alas neljä.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7, Talvisotakronikka ISBN 951-20-3446-8

Vetäytyminen taka-asemaan

Konekivääri siirretään joutuisasti uuteen asemaan.

Lasisaaresta taisteltiin jälleen 25.2.1940. Kuhmossa suomalaiset hyökkäsivät Luelahden kolmoismottia vastaan. Väliasemassa venäläiset torjuttiin. Suomen hallitus kokoontui keskustelemaan rauhasta.

JR 14 Näykkijärvellä joutui vihollisen suurimman paineen kohteeksi. Neuvostoliiton ilmavoimat aloittivat asemien pommittamisen aamulla, ja puolen päivän aikaan jalkaväki hyökkäsi suomalaisia vastaan raskaiden panssareiden tukemana. Osia suomalaisrykmentistä alkoi irtautua asemistaan, ja ne vetäytyivät Honkaniemen aseman tasalle. Hetken kuluttua neuvostopanssarit murtautuivat asemiin sielläkin.

Taempana asemissa ollut i/JR67 sai taistelukosketuksen viholliseen illalla, mutta punapanssarit saatiin torjuttua. Eversti Voldemar Oinosen johtama 23. D sai illalla tehtäväkseen tuhota Honkaniemeen edennyt vihollinen. Oinonen sai seuraavana aamuna alkavaksi määrättyä hyökkäystä varten käyttöönsä myös 15 Vickers-panssarivaunun muodostaman panssarivaunukomppanian.

Samoissa maastoissa, joissa oli taisteltu myös edellisenä päivänä, neuvostojoukojen hyökkäykset jatkuivat. Käenniemessä puna-armeijan onnistui tunkeutua noin pataljoonan vahvuisella joukolla suomalaisten puolustusasemiin, eikä vihollista saatu ajettua pois. Muolaanjärvellä Neuvostoliitto keskitti jatkuvasti lisää joukkoja Suursaareen, mutta sieltä tulleet hyökkäykset saatiin torjuttua seuraavina päivinä.

Varhain aamulla JR 10:n toinen pataljoona hyökkäsi Lasisaareen. Suomalaisten eteneminen oli aluksi nopeaa, mutta vastarinta koveni saaren keskiosaa lähetyttäessä. Kun suomalaiset olivat päässeet saaren puoliväliin klo 16, alkoivat Neuvostoliiton ilmavoimat ja tykistö pommittaa sen pohjoisosaa.

Iltapäivällä neuvostojoukko teki vastahyökkäyksiä ja onnistui melkein karkoittamaan vasemalla kaistalla hyökänneen kuudennen komppanian. Kapteeni Järvi riensi kuitenkin itse johtamaan sen taistelua, ja niin vihollinen saatiin pysäytettyä. Kiivaat taistelut jatkuivat koko päivän, ja illalla neuvostoliittolaiset oli tungettu saaren eteläkärkeen.Neuvosotappiot olivat noin 150 miestä.

Taistelujen jälkeen II/JR 10 vaihtoi hyökkääjät lepoon. Tilanne saarella rauhoittui.

Kuhmon suunnalla suomalaiset pyrkivät laukaisemaan Luelahteen syntyneen kolmoismotin. Se oli järven rannoille syntynyt motti, jossa oli kolme osaa. 25.2. suomalaisten hyökkästä varten koottu osasto kävi motin keskimmäisen osan, esikuntakukkulan, kimppuun.

Suomalaisten vastahyökkäys Honkaniemellä 26.2.1940 valmisteltiin kiireessä. Joukot jäivät pienemmiksi kuin edellisenä päivänä oli kaavailtu. Hyökkäyksen oli määrä alkaa aamulla klo 5, mutta sitä jouduttiin siirtämään, koska tkistöön ei saatu yhteyttä tulivalmistelun tilaamiseksi. Kun yhteys lopulta saatiin, tulivalmistelu tuli tunnin myöhässä ja osittain omien joukkojen päälle. 30 miestä kuoli, ja hyökkäystä oli siirrettävä.

15 panssarin pataljoonasta pääsi hyökkäyksen lähtöasemiin asti kuusi. Seitsemän vaunua jäi matkalle moottori- ja muiden ongelmien vuoksi. Huonoista lähtökohdista tehty hyökkäys ei menestynyt. Kuudesta panssarivaunusta viisi tuhoutui neuvostovaunujen tulessa, yksi jäi esteeseen eikä voinut osallistua taisteluun. Jalkaväki vetaytyi takaisin klo 10.

Välittämättä suomalaisten vastahyökkäyksestä neuvostojoukot hyökkäsivät itse Naykkijärven tienoolla. Suomalaisten, joiden ohi omat hyökäysjoukot olivat hetki sitten meenneet kohti vihollista, oli nyt vetäydyttävä taakse. Neuvostopanssarit puskivat Suomen asemiin useissa kohdissa. Vihollinen kärsi tappioita ja menetti niin miehiä kuin hyökkäysvaunujakin, mutta tilalle tuli uusia. Esimerkiksi JR 68 lohkolla iltapäivällä tapahtuneessa hyökkäyksessä mainitaan vihollisen menettäneen useita kymmeniä miehiä, kun omat tappiot olivat 10 miehen luokkaa.

Myös muualla väliasemassa venäläisjoukot saivat suomalaisten asemissa aikaan murtumia. Äyräpääjärven pohjoispuolelle ne pääsivät asemiin useissa kohdin, ja tilanne alkoi olla jo kriittinen.

Sallan suunnalla Neuvostoliiton JR 205 riensi omiensa apuun. Se hyökkäsi suomalaisia vastaan Kosnettijoella. Ensimmäisen, panssarivaunujen tukeman hyökkäyksen suomalaiset saivat torjuttua. Ilmavoimien ja tykistön tukema hyökkäys keskipäivällä pysähtyi myös suomalaisten asemiin. Kolams yritys oli kuitenkin puolustajille liikaa. Neuvostojoukot pääsivät pimeässä saartamaan suomalaiset, eivätkä vastahyökkäykset onnistuneet. Suomalaisten oli vetäydyttävä taaksepäin.

Ennen kaikkea Näykkijaärven huolestuttava tilanne sai Mannerehimin tekemään päätöksen väliasemasta luopumisesta. Vaarana oli, että neuvostoliittolaisten suomalaisten asemiin lyömät kiilat pääsisivät yhdistymään ja rymistelemään vauhdilla kohti selustaa ja Viipuria.

Kun panssarivaunuhyökkäyskin oi epäonnistunut, vaihtoehtoina oli yrittää pitää väliasema sen luhistumiseen asti vetäytyä heti. Ensimmäisessä tapauksessa taka-asemaan jouduttaisiin vetäytymään epäjärjestyksessä. Jos vetäytymään lähdettäisiin vielä, kun väliasema jollain lailla kesti, voitaisiin taka-asema miehittää rauhallisemmin ja miehistömenetykset vetäytymisen aikana olisivat vähäisemmät.

Neuvostojoukot saivat käskyn vallata Viipuri. Hyökkäyksen oli määrä alkaa kahta päivää myöhemmin, ja se toteutettaisiin saarrostaen. Neuvostoliiton päävoimien, 3-4 divisoonan vahvuisen 50.AK:n oli määrä kiertää koillisesta. Keskustassa hyökkäsi 2-3 divisioonan voimin 34 AK. Kolmas suunta oli Viipurinlahti.

Kaikkiaan 80 viholliskonetta pommitti jälleen Kouvolaa. Kohteena on erityisesti ratapiha, joka kärsii suuria vaurioita. Vauriot tonnistutaan kuitenkin nopeasti korjaamaan ja liikenne pääsee lyhyen katkoksen jälkeen jatkumaan normaalina. Kouvolaan vastaan hyökätään sodan aikana kaikkiaan 39 kertaa. Hyökkäyksiin lasketaan osallistuneen n. 850 lentokonetta. Pommeja koneet pudottavat arviolta 2000 kappaletta, palopommit mukaan lukien yli 12 000. Pommit tuhoavat kuusi kivi- ja 77 puutaloa. Eniten kärsiin rautatieaseman ympäristö.

Suomen vetäytyminen väliasemasta alkoi 27.2. Karjalan Kannaksella suomalaiset alkoivat vetäytyä taka-asemaan. Se oli maastoltaan puolustajille edullisempi, sillä aiemman kangasmetsä sijasta maasto oli kallioista ja siten panssarivaunuille vaikeakulkuisempi. Toisaalta myös kaivautuminen oli vaikeaa, mikä korosti pommien ja kranaattien sirpalevaikutusta.

Suomalaiset olivat pitäneet väliaseman 12 päivää. I ja II Ak aloittivat vetäytymisen illalla. Vetäytyessään suomalaiset jättivä taakseen varmistusjoukkoja viivyttämään hyökkääviä puna-armeijalaisia. Vetäytymisvaiheessa vihollista oli tarkoitus hidastaa mahdollisimman pitkään, mahdollisesti noin viikon ajan. Sillä aikaa pääjoukto vetäytyisivät järjestäytymään puolustukseen taka-asemassa.

Vetäytymisen syitä olivat useat vihollisen väliasemaan saamat sisäänmurrot, joukkojen väsymys ja Viipurinlahden luoma sivustauhka. Erityisesti 23. D. joka oli koottu sekalaisista joukoista, oli joutunut kantamaan yllätävän kovan taistelutaakan. Sen rivit rakoilivat. Sodanjohto ei puolestaan osannut ottaa huomioon Viipurinlahden talviolosuhteita. Sen puolustukseen oli panostettu huomattavan vähän siihen nähden, että pakkastalvi antoi panssareille mahdollisuuden edetä jäätä pitkin.

Suomalaiset pyrkivät päivän aikana valtaamaan Loson motin ja Luelahden kolmoismotin läntisen osan. Losossa aamuhämärissä alkanut hyökkäys eteni kukkulan laelle. Suomalaiset valtasivat edessään kolme suurta korsu ja kaksitoista pienempää pesäkettä. Kukkulan laella neuvostojoukkojen konekiväärituli kuitenkin pysäytti iskuosastot. Seuraavinakaan päivinä tehdyt hyökkäykset eivät tuottaneet tulosta, ja venäläiset saivat pidettyä moitn ydinosan itsellään sodan loppuun asti.

Luelahden läntisen valtaus ei myöskään onnistunut. Kahden komppania voimin suoritettu hyökkäys jäi torsoksi. Se päätettiin uudistaa perusteellisen tulivalmistelun kera muutaman päivän päästä.

Petsamon suunnalla Neuvostoliitto jatkoi hyökkäystään. Koko päivän sen ilmavoimat pommittivat suomalaisten asemia. Pommitusta seurasi jalkaväen hyökkäys, joka ajoi suomalaisia taaksepäin, Nautsissa olevien asemien läpi.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7, Talvisotakronikka ISBN 951-20-3446-8

Kovat rauhanehdot

Suomalainen hiihtopartio syöksyy yli peltoaukean Pohjois-Suomessa

Suomi menetti Koivoston saaret ja Lasisaaren Viipurinlahdella 22.2.1940. Väliasemassa Kannakselle neuvostohyökkäykset torjuttiin.

Pakkastalvi oli jäädyttänyt Suomenlahden niin hyvin, että jää kantoi esimerkiksi kuorma-autot. Neuvostoliiton 43. D:n joukot käyttivät tätä hyväkseen ja hyökkäsivät aamulla Koiviston saariin kuuluvan Piisaaren eteläkärkeen. Ne onnistuivat maihinnousussa, mutta valtausyritys onnistuttiin rajoittamaan maihinnousualueelle.

Illalla Viipurin lohkon esikunta sai tiedon, jonka mukaan noin divisioonan vahvuinen hyökkääjä oli vallannut puolet Pikisaaresta. Kannaksen armeijan komentaja Heinrichs antoi luvan luopua Koiviston saarilta ja tuhosivat mennessään Saarenpään ja Tiurin linnakkeiden tykit.

Neuvostolitto valtasi myös Lasisaaren Viipurinlahdella. Suomalaiset tekivät kahden komppanian voimin vastahyökkäyksen yöllä, mutta saarta ei saatu valloitettua takaisin.

Selänmäen maastoissa, Pien-Peron suunnalla neuvostojoukot hyökkäsivät suomalaisten asemia vastaan. Ne onnistuivat työntämään puolustajia noin kilometrin verran taaksepäin, mutta illalla puna-armeijan eteneminen saatiin pysäytettyä. Mustalammella edellisenä päivänä hyökkäyksensä aloittanut ja estelinjan takaisin omien haltuun ottanut JP 2 torjui venäläisten iskut pohjoisesta ja etelästä.

Suomi sai Neuvostoliitolta 23.2.1940 rauhanehdot. Kannaksen Armeijan komentaja antoi joukoilleen käskyn valmistella vetäytymistä taka-asemaan. Tanner sai Neuvostoliiton rauhanehdot. Ruotsin Moskovan-lähettiläs Assarsson oli edellisenä päivänä Molotovin, ja ehdot välitti Suomelle Ruotsin ulkoministeriö.

Neuvostoliiton ehdot olivat: Hankoniemi, Karjalan Kannas mukaan lukien Viipuri, Laatokan Karjala mukaan lukien Sortavala sekä Suomen, Neuvostoliiton ja Viron muodostama puolustusliitto. Molotov oli maininnut keskustelussa myös ”Pietari Suuren rajat”, mikä viittasi vielä suurempiin alueluovutuksiin. Neuvostoliitto korosti, että mikäli esitettyjä vaatimuksia ei hyväksyttäisi, ehdot olisivat myöhemmin kovemmat. Molotov myös suositteli, että Suomen ei kannattaisi laskea länsivaltojen avun varaan.

Hallituksen ulkoasiainvaliokunta pui saatuja ehdotuksia illalla. Tanner, Ryti ja Paasikivi puolsivat rauhaa, mutta puolustuministeri Niukkanen vastusti. Presidentti Kallio oli epäileväinen.

Neuvostoliitto oli saavuttanut sisäänmurron väliasemassa Näykkijärven ja Perojeon välisellä rintamalla.Läpi tulleet panssarivaunut suojasivat toisiaan eikä niitä oltu saatu tuhotuksi. Sisäänmrtoalueiden reunoilla käytiin taisteluita niiden laajenemisen estämiseksi. Huonosti varustettua asemaa oli hankala pitää hallussa. Kannaksen armeijan komentaja Heinrichs antoi armeijakuntien ja divisoonien komentajille käskyn valmistautua vetäytymään taka-asemaan.

Mustallalammella neuvostojoukot hyökkäsivät useasti Suomen asemia vastaan. Ne kuitenkin pidettiin. Myös suomalaiset suunnittelivat hyökkäystä samalla suunnalla. Sen ydinjoukko oli JP 2, ja se käynnistyi 24.2. vastaisena yönä. Yritys jäi kuitenkin tehottomaksi, ja hyökkäysjoukot vetäytyivät aamulla takaisin puolustusasemaan. Keski-Kannaksella venäläiset pääsivät muutamassa kohdassa suomalaisten asemiin. Käenniemellä puolustanut Er.P. 5 menetti asemansa päivän aikana, mutta ne saatiin valattua takaisin öisellä vastaiskulla. Myös muissa kohdin asemiin päässeet vihollisjoukot lyötiin takaisin.

III/JR 10 määrättiin valtaamaan takaisin viholliselle menetetty Lasisaari Viipurinlahdella. Hyökkäys alkoi keskellä päivää lyhyen tulivalmistelun jälkeen, ja saari onnistuttiin iltaan mennessä valtaamaan omille. Pimeässä joukot menivät sekaisin, ja johtajat menettivät yhteytensä niihin. Niinpä pataljoona vetäytyi takaisin mantereelle, ja venäläiset pääsivät miehittämään saaren uudelleen.

Laatokan Karjalassa Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät Pitkärantaan, jossa niitä vastassa oli Taisteluosasto Kilpa. Koko Kilvan rintaman leveydeltä tullut hyökkäys saatiin kuitenkin torjuttua. Pitkäranna murtaminen olisi avannut tietä kohti Kitilän suurmottia.

Myös Laatokalla sijaitsevassa Petäjäsaaressa käytiin kiivaita taisteluita. Se oli aivan jäätä pitkin tapahtuvaan huoltoliikenteeseen Kitilän suurmottiin. Venäläiset valtasivat saaren eteläkärjen, mutta heidät ajettiin sieltä noin vuorokauden kuluttua pois.

Taistelu väliasemasta jatkui 24.2.1940. Suomalaiset puollustautuivat tkistön voimin siellä, missä ammuksia riitti. Kuhmossa suomalaiset valtasivat Reuhkavaaran motin. Myös Pohjois-Suomessa taisteltiin.

Keskellä Kannasta, 1 D:n lohkolla torjuttiin useita väliasemaa vastaan tehtyjä hyökkäyksiä. Tykistön tulella oli suuri vaikutus puolustuksen onnistumiseen.

Vihollinen hyökkäsi myös Käenniemellä, jossa ensin pääsi pataljoonan vahvuinen jalkaväkiosasto sisäänmurtoon. Se karkotettiin. Myöhemmin vielä yhdeksän panssarivaunua ajoi suomalaisten asemiin, mutta ne vetäytyivät takaisin, koska jalkaväki ei seurannut niitä.

Salmenkaidalla kantalinnoitteet alkoivat sortua. Suomalaisten asemat hajosivat pommituksissa ja tykistökeskityksissä.

Suomalaiset olivatt tulittaneet Kuhmon suunnalle Reuhkavaaran mottiin jääneitä venäläisiä jo reilun vuorokauden kenttätykin suorasuuntauksella. Hyökkäys aloitettiin 25.2. vastaisena yönä. Motin ympäristö oli tiukasti saarrettu, ja suomalaiset kävivät hyökkäykseen kahden komppanian voimin. Tulitukena oli neljä konekivääriä.

Yön pimeydessä iskuosastot ryömivät ensin pienimmille korsuille, joiden yllätettyjen puolusttajien vastarinta murtui nopeasti. Niiden jälkeen käytiin suurinta korsua vastaan. Sitä tulittivat kenttätykki ja tulitukiaiset. Taistelut päätyivät puolen päivän aikoihin 25.2.. Noin 200 neuvostoliittolaiset ruumiit löytyivät taistelualueelta, vain kolme jäi vangiksi. Suomen tappiot Reuhkavaarassa oli kolme kaatunutta ja viisi haavoittunutta. Sotasaaliiksi saatiin muun muaassa kaksi panssarivaunua.

Sissisotaan erikoistunut Er. K Kojonen oli melkein kuukauden matkannut Kuolajärven ja valtakunnanrajan väliselle tielle. Kuusivaarassa se kävi neuvostojoukkojen huoltokeskuksen kimppuun. Onnistuneessa hyökkäyksessä kaatui noin 20-30 neuvostosotilasta ja tuhottiin noin 10 autoa. Suomalaisia takaa-ajamaan lähtenyt neuvostokomppani tuhottiin väijytyksessä.

Petsamossa Neuvostoliiton 52. D. Lhetti 180-miehisen hiihtokomppanian suomalaisten yhteyksiä vastaan Hetejoellle. Suomalaiset iskivät heti komppanian havaittuaan sen sivustoihin neljän joukkueen voimin. Seurasi kaksi tuntia kestänyt taistelu, jonka jälkeen venäläiset pyrkivät irtautumaan, mutta heidän paluutiensä Kornettijoelle oli ehditty sulkea. Puolet hiihtokomppaniast apääsi murtautumaan saarroksista ja kaivautui Purovaaralle, jossa neuvostojoukot puolustautuivat suomalaisten iskuja vastaan. Hiihtokomppania apuun saapui Neuvostoliiton JR 205, johon pulaan jäänyt komppania kuului.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota Päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7, Talvisotakronikka ISBN 951-20-3446-8

Lännen apu

Jo ensi tapaamisella 15.12.1939 Ranskan pääministeri Daladier lupasi aseapua pyytämään lähetetylle eversti Aladar Paasoselle 30 Morane-Saulnier-hävittäjäkonetta. Se oli Ranskan ilmavoimien perustyyppi, hyvin ketterä kone, jonka aseistusta pidettiin heikohkona. Koneita lähetettiin Suomen sodan aikana. Niistä osallistui 14 sodan viimeisen viikon aikoina rajuihin ilmataisteluihin Lahden-Kouvolan alueella ja hyökkäsi Vironlahden läsirannalla ja jäällä venäläisten auto- ja panssarkolonnien kimppuun. Koneet tuotiin laatikoissa Ruotsiin, jossa ne kootiin. Sen jälken ne jo lensivät. Eversti Nordströmin loviisalaisen varustamon alukset toivat Ranskasta 14 laivalastillista sotatarveikkeita. Matka vei kuukauden. Alukset tulivat Ranskan satamista Norjan satamiin engantilaisissa laivasaattueissa saksalaisten sukellusveneiden aiheuttaman vaaran takia. Norjasta tavarat tuotiin junilla Suomen rajalle, jossa ne jouduttiin lastaamaan uudelleen suomalaisiin vaunuihin eri raideleveyden takia.

Erityisen kallisarvoinen lasti tuli Salli-laivalla: 100 000 kranaatinheittimen ammusta, 81 mm:n kranaatinheitin oli venäläisten erityisesti pelkäämä ase, koska suomalaiset kkenivät viemään sen mihin tahansa korpeen. Kaikkiaan noita kranaatteja saatiin 300 000. Kranaatinheittimiä 100. Käsikranaatteja tuli 200 000, panssarintorjuntatykkjeä 60, 105 mm:n haupitseja 24 ja niitä kiskomaan 17 traktoria, ammuksia 28 000, 105 mm:n haaralavettitykkejä 12 ja niihin 12000 ammusta, pikakiväärejä 2375 ja niihin 9,6 miljoonaa patruunaa, aseen kaliperi oli 8 mm, joka ei ollut tavallinen Suomessa, piikkilankaa 1000 tonnia, trotyylia 100 tonnia, vanhanaikaisia jäykkälavettisia kanuunoita 288 ja niihin 580 000 ammusta, jotka olivat hyvin tehokkaita. Viimeksi mainittu tykki siirrähti aina taakse päin laukaisutilanteessa ja se jouduttiin suuntaamaan uudelleen. Tämä hidasti sen käyttöä, mutta ehdittiin sillä ampua kaksi kranaattia minuutissa, kun kiirettä pidettiin.

Englannin pääministeri Neville Chamberlain joutui puolustelemaan Suomelle lähetetyn avun tehottomuutta ja hitautta parlamentissa. Hän kertoi, että kuningaskunta oli kuitenkin lähettänyt Suomeen 101 lentokonetta ja 114 erikaliberista tykkiä ja 185 000 ammusta niihin, 15700 lentopommia.... hän myös muistutti, kuinka paljon Englanti oli nähnyt vaivaa varustaessaan huomattavan Suomeen aiotun apuretkikunnan,

Ranskan ja Englannin yleinen mielipide ja lehdistö kannatti voimakkasti avun lähettämistä. Lehdistä kirjoitti Neuvostoliitosta kuin vihollisvaltiosta. Suomea ei kouvin hyvin tunnettu ja siitä luotu kuva saattoi monesti tuntua suomalaisista vähintään huvittavalta.

Tammikuun puolivälin jälkeen 1940 Englannilla ja Ranskalla olivat operaatiosuunnitelman raamit valmiina. Suomeen lähetettäisiin joukkoja, ei Petsamon kautta taistellen vaan Norjan ja Ruotsin läpi Narvikin satamasta pitkin vuoriketjun läpi menevä rautatietä Pohjanlahden rannalle. Etelässä oli valloitettava Tronheim ja Bergen purkaussatamiksi. Sieltä pääsi rautateitse Jällivaaran radalle. Samalla hankittiin tilaa, jonne voitiin sijoittaa joukkoja torjumaan mahdollista saksalaisten vastahyökkäystä etelästä. Oli miehitettävä myös Stavanger, koska seillä oli ainoa kunnollinen sotilaskäyttöön kelpaava lentokenttä koko Norjassa. Pohjanlahden rannalta oi varustettava Ruotsin Luulaja torjumaan saksalaisten maihinnousua. Joukkoja oli varattava operaatioon niin paljon, että niistä voitiin lähettää Suomeen vähintään kaksi prikaatia eli neljä rykmenttiä. Kansainliiton Suomea koskeva päätös velvoitti jäsenvaltiot auttamaan sotilaallisestikin hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsenvaltiota. Norja ja Ruotsi olivat kuitenkin irtisanoutuneet tuosta velvollisuudesta puolueettomuutensa takia. Jos ne eivät olisi sitä tehneet, paha niiden olisi ollut kieltää länsivaltojen joukkojen läpikulkua. Nyt nämä tekivät sen. Englanti ja Ranska jatkoivat siitä huolimatta retkikunnan kokoamista ja varustamista. Ne uskoivat, että Norja ja Ruotsi antaisivat periksi, kun joukot nousisivat maihin Norjan satamissa.

Retkikunnan komentajaksi määrätty englantilainen kenraali Kennedy oli paljon realistisempi kuin länsimaiden poliittinen johto, kun hän esitti sille epäilyksensä. Norjalaiset voisivat siirtää liikkuvan rautatiekalustonsa ulottumattomiin ja irrottaa kiskoja. Ruotsalaiset pystyisivät estämään rautatien käytön alueellaan katkaisemalla sähkön. Rata oli sähköistetty. Sotasuunnitelma hyväksyttiin virallisesti 19.1.1940.

Ennen kuin liittoutuneiden ylin sotaneuvosto otti asian esille Pariisissa 6.2.1940, englantilaiset määräsivät Ranskassa olevan divisioonansa ja kaksi kotimaassa olevaa divisioonaa tehtävään. Ranskassa olevan divisioonan upseerit ja rivimiehet alkoiva opetella hiihtoa Chamonix`n rinteillä. Se oli paras mahdollinen paikka. Siellähän oli pidtty talviolympialaisetkin ja turistit kävivät siellä laskettelemassa.

Aikalaskelmien mukaan liikkeelle voitiin lähteä aikaisintaan maaliskuun lopussa. Pohjanlahden rannalla oli oltava viimeistään huhtikuun puolivälissä, koska silloin meri vapautui jästä ja saksalaiset todennäköisesti nousisivat siellä maihin. He taistelivat Pohjois-Ruotsin rautamalmista. He tarvitsivat sitä vähintään 9 miljoonaa tonnia vuoden 1940 aikana, muuten sotateollisuuden koneet pysähtyisivät. Pelästään Narvikin sataman sulkeminen talvikuukausiksi olisi estänyt miljoonan tonnin kuljetukset Saksaan. Luulaja ja muut Pohjanlahden ruotsalaiset satamat olivat tuon ajan jäässä. Länsiliittoutuneilla oli aikaa vain kaksi tai kolme viikkoa suorittaa operaationsa.

Ensimmäiset yksiköt oli saatettava Narvikiin 20.3.1940, kaksi jalkaväkiprikaatia. Mahdollisimman nopeasti sen jälkeen oli laskettava maihin viisi divisioonaa etelään, Namsokseen,Tronheimiin, Bergeniin ja Stavangeriin. Ruotsin Luulajaan oli siis ehdittävä ennen huhtikuun puoliväliä. Etelä-Norjaan oli sijoitettava neljä raskasta pommilaivuetta ja kaksi hävittäjälaivuetta. Lisäksi oli varattava neljä raskasta pommiaivuetta toimimaan Englannin kentiltä. Neljäkymmentä hävittäjäalusta oli pantava turvammaan kuljetuslaivoja.

In vaasion johto päätettin uskoa briteille. Heidän armeijastaan osallistuisivat siihen 42. ja 44. divisioona. Ranska lähettäisi alppijääkääriprikaatin, puolalaisen prikaatin ja kais muukalaislegioonan pataljoonaa. Tarvikkeiden lastauksen piti alkaa 1.3. ja joukkojenkuljetusalusten lähteä merelle 15.3.

Lähdeaineisto Veijo Meri Suurta olla pieni kansa ISBN 961-1-14397-2

Väliasema horjui

Neuvostoliitto pommitti Ruotsia. Pajalan kirkon ymäristöön putoaa useita pommeja, mutta kirkko säilyy vaurioitta.

Väliasemaa koeteltiin 19.2.1940, ja Neuvostoliiton joukot mursivat asema Näykkijärvellä. Taipaleessa vihollinen yritti Suvannon yli ja hyökkäsi Terenttilään. Komentosuhteita järjesteltiin uudellen Kannaksella.

Mustalammella neuvostopanssarit saivat läpimurron väliasemaan. Noin 30 panssarista osa pääsi asemien läpi, ja osa niistä ajoi kenttätykistön asemiin. Patteri joutui jättämään kalustonsa taakseen. Iltapäivällä vihollisen hyökkäysvaunuja nähtiin jo Pien-Perossa Viipurin ja Heinjoen välisellä tiellä. Puna-armeijan jalkaväki ei kuitenkaan seurannut panssareita. Läpimurtautuneita hyökkäysvaunuja ei saatu tuhottua, ja illalla asemien läpi pääsi vielä noin 20 vaunua lisää.

Panssareiden päästyä suomalaisten asemiin Mustalammella, oli tilanne seuraavana yönä sekava. Hyökkäysvaunut ajelivat asemissa vetäen perässään panssaroituja mieheistörekiä. Seuraavana päivänä panssareita omisssa asemissa laskettiin olleen 38. Asemat olivat kuitenkin suomalaisten hallussa.

Näykkijärvellä väliasemaa puolusti kokematon Er.P 24. Se joutui kovan hyökkäyksen kohteeksi ja jätti pakokauhussa asemansa parin tunnin taisteluiden jälkeen. Läpimurtautuneet neuvostojoukot saatiin pysäytettyä III/JR 13:n vastaiskulla, mutta menetettyjä asemia ei saatu vallattua takaisin.

Taipaleessa Neuvostoliitto yritti laajentaa edellispäiväistä menestystään. Hyökkäyksen kohteina olivat Terenttilän tukikohdat, joista se oli edellisenä päivänä vallannut kolme. Maasto oli ilmapommitusten ja tykistökeskitysten voimasta jauhautunut aavemaiseksi puuroksi, jossa törrötti katkenneita puita. Juoksuhaudoista oli jäljellä pätkiä ja niiden vierellä ampumapoteroita. Näitä tukikohtia onnistuttiin kuitenin puolustamaan. Hyökkäys oli voimakas, mutta se saatiin torjuttua.

Suvannolla venäläiset pyrkivät kiertämään jäänyli suomalaisten selustaan. Patoniemen linnake ja kenttätykistö onnistuivat torjumaan puna-armeijan pyrkimykset. Jälle jäi lähes tuhat ruumista. Myös Laatokan yli kohti Järisevän linnaketta yrki venäläinen hiihtojoukkue, mutta se koki saman kohtalon kuin Suvantoa ylittämässä olleet joukot.

Kannaksen armeija sai päivän aikana uuden komentajan. Kenraaliluutnantti Hugo Österman oli anonut edellisenä päivänä Mannerheimilta lomaa vedoten sairauteen. Ylipäällikkö päätti vapauttaa Östermanin tehtävistään ja määräsi hänet koulutuksen ylitarkastajaksi. Kannaksen armeijan johtoon tuli kanraaliluutnantiksi ylennetty Axel Heinrichs, joka oli nimitykseen asti johtanut Taipaleessa III Armeijakuntaa. Sen johtoon nostettiin puolestaan Paavo Talvela, Tolvajärven sankari.

Kannakseen perustettiin myös I AK, jonka komentajaksi tuli Taavetti Laatikainen, Entinen II AK:n alue, länsi-Kannsa, jaettiin kahtia. I AK:n alueeksi tuli keski-Kannas, ja sen alaisuudessa taistelivat 1 D. ja 2. D. II AK puolestaan vastasi länsi-Kannaksesta, ja siihen kuuluivat 3,4,5, ja 23 D.

Neuvostohykkäys Taipaleessa alkoi tyrehtyä 20.2.1940. Väliasemassa suomalaiset yrittivät vastahyökkäyksin työntää vihollista takaisin.

Suomalaiset pyrkivät valtaamaan menetettyjä väliasemaan puolustusasemia takaisin vastahyökkäyksillä muun muassa Selänmäessä. Neuvostopanssarit loivat suomalaisten yritykset kuitenkin takaisin. Myös Mustalammen ja Pien-Peron välillä suomalaisten vastahyökkäys tyssäsi alkumenestyksen jälkeen.

Neuvostoliitto siirsi lisää voimia Mustalammen suuntaan. Kämärän aseman koillispuolella havaittiin noin 100 venäläistä panssarivaunut siirtymässä kohti suomalaisten asemia.

Taipaleessa Neuvostoliiton suurhyökkäys Suomen asemia vastaan jatkui kolmatta päivää. Se alkoi aamulla pommituksin ja tykistökeskityksellä, joka oli tosin hiemän aiempia aamuja vaisumpi.

Venäläist hyökkäsivät sekä Kirvesmäessä että Terenttilässä. Kirvesmäessä hyökkäys saatiin torjuttua, mutta Terenttilässä vihollinen pääsi läpimurtoon II/JR 63:n asemiin. Kivas lähitaistelu kesti useita tunteja, ja lopulta neuvostoliittolaiset pääsivät läpi myös etulinjan takana olleesta tukiasemasta. Läpimurto oli 1,5 kilometrin syvyinen.

Vielä samana päivänä suomalaiset iskivät takaisin. Majuri von Schorowen johdolla useista eri jalkaväkirykmenteistä koottu reservi valtasi takaisin tukilinjan ja osan etulinjasta.

Vaikka taistelut jatkuivat kiivaina Taipaleessa, Neuvostoliiton suurhyökkäys Taipaleen puolustusta vastaan oli epäonnistunut. Raivokkaista yrityksistä huolimatta venäläiset eivät olleet saaneet lohkoa murrettua lopullisesti. Suomalaiset olivat aina saaneet vastaiskuilla työnnettyä vihollista riittävästi takaisinpäin.

Helmikuun loppuun venäläiset tyytyivät hyökkäilemään pienimmillä, komppanian tai pataljoonan kokoisilla joukoila. Taisteluita käytiin tukikohtien hallinnasta, mutta rintaman kokoisiin läpimurtoihin hyökkäävät neuvosto-osasto eivät enä pyrkineet. Kirvesmäessä uusi pääpuolustuslinja kulki entisellä tukilinjalla, ja se pystyttiin pitämään. Terenttilässä puolestaan tukikohtia menetettiin ja vallattiin taas takaisin, mutta läpimurtoon vihollinen ei enää helmikuussa päässyt.

Punapanssarit etenivät 21.2.1940 yhä syvemmälle suuntanaan Viipuri. Kuhmosssa neuvostojoukkojen yritykset 54 D:n auttamiseksi alkoivat hellittää. Neuvostoliitto pommitti Ruotsia.

Pien-Peron suunnalla suomalaiset pyrkivät vastahyökkäykseen, mutta III/JR 68:sta vain yksi komppania pääsi liikkeelle määrätyllä hetkellä, ja se lyötiin heti takaisin, Seuraavan yönä vastaiskua lähti toteuttamaan JP 2, joka myös tehtävässä onnistui. Se sai etulinjan haltuunsa Mustalammelle.

Kannaksen läntisimmässä kulmassa Neuvostoliitto pyrki samoin kohti Viipuria. Päivän aikana suomalaiset joutuivat torjumaan vihollishyökkäyksiä muun muassa Sommessa, jossa ne torjuttiin 4 D:n joukkojen uudeleenjärjestelyn lomassa. Myös keskellä Karjalan Kannasta, juuri muodostetun I AK:n alueella, vihollinen hyökkäsi useissa kohdin. Voimakkain isku osui JR 6:n puolustuslohkolle, kosa venäläiset tulivat suomalaisten asemista läpi.Reservijoukoilla vihollinen onnistuttin kuitenkin töntämään takaisin.

Suomalaisten tilanne Kuusijoella oli tukala. Neuvostojoukot olivat lähellä läpimurtoa. Niitä vastaan lähetettiin I/JR 27, joka oli resrvipataljoona. Suomalaiset pääsivät etenemään päivän aikana ilman suurta vastarintaa, ja paljastui, että neuvostoliittolaiset olivatkin vetäneet pääjoukkonsa Riihivaaraan. Venäläiset olivat uupuneita ja menettäneet taisteluteränsä.

Päivän aikana kaapattu radiosanoma saarroksissa olleelle 54 D:lle kuului : ”Kestäkää toverit. Enintään 48 tunnin kuluttua kaikki on kunnossa. Tilanne muuttuu loistavaksi.” Tilanne kuitenkin rauhoittui helmikuun loppuun asti, eikä pelättyä läpimurotyritystä kuulunut.

Seisemän neuvostoliittolaista konetta pommittaa Pohjois-Ruotsissa Tornionjokilaaksossa, yhdeksän kilometriä Suomen rajasta, sijaitsevaa Pajalaa n. 4000-5000 metrin korkeudesta. Pommitus alkaa klo 12.46. Taajan asutun kylän keskustaan putoaa kaikkiaan 34 räjähdys- ja 100 palopommia. Neljäsosa kylästä syttyy palamaan. Pajalan kirkon ympäristöön putoaa useita pommeja, mm lähelle herännäisjohtaja Lars Levi Laestadiuksen hautaa. Kirkko saa kuitenkin vain vähäisiä vauriota, ainoastaan muutama ikkuna ja ovi särkyy. Yksi pommiesta tuhoaa Pajalan sahan, jonka työläiset ehtivät juuri turvaan ennen kuin rakennus sortui. Koulun voimistelusaliin osuva pommmi lävistää koko rakennuksen, mutta onneksi ei räjähdä. Rysäyksen kuulleessaan syöksyvät opettajat ja lapset turvaan. Pommit tuhoavat myös yhden asuinrakennuksen ja karjakatanon kokonaan.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7, Talvisotakronikka ISBN951-20-3446-8

Tuhosunnuntai

Helmikuun 18. päivä valkeni Viipurissa säteilevän kirkkaana. Lämpömittarin elohope näytti 21 pakkasastetta. Hiljaisuus oli täydellinen niin kuin sen aamuvarhaisella oli tapana ollakin. Pilvetön taivas kuitenkin herätti pahoja aavistuksia – eikä turhaan.. Heiman ennen kello yhdeksää kaupungin yllä oli yhdeksän pommikonetta. Pommien räjähdellessä tulipaloja syttyi joka puolella kaupunkia. Varttituntia myöhemmin tulipaloja syttyi joka puolella kaupungin yli kohti Suur.Merijokea pommittaen sen lentokenttää.

Kello kymmenen uusia viholliskoneita tuli joka suunnasta. Aavetykkien kranaatteja jysähteli eri puolelle kaupunkia. Koneet lensivät kuuden, yhdeksän ja kahdeksantoista koneen laivueina pommittaen koko ajan. Niitä nousi ilmaan meren ja myös järvien jäälle auratuilta kentiltä vain puolensadan kilometrin päässä Viipurista. Luoteisen rintaman ilmavoimien komentajaJevgeni Pruhinin märäyksestä eivät pommikoneet enää kuitenkaan saaneet lähestyä Viipuria ilman saattohävittäjien tukea. Pääosin ne olivat nopeita ja ketteriä yksitasoisia I-16-koneita, jooiden kanssa harvalukuisia suomalaisia hävittäjälentäjiä oli kielletty taistelmasta.

Väestönsuojelukeskuksen tähystäjät tekivät merkintöjä vihkoihinsa Pohjoismaiden Yhdyspankin uuden toimitalon katolla Punaisenlähteen torin reunalla. Heidän mkaan kapupungin yllä oli kello 12.30:een mennessä nähty yli 300 konetta, Töhystäjät olivat osa kaupungin vss-yksikköitä, jotka valvoivat vuorokauden ympäri Viipurin ja sen asukkaiden turvallisuutta.

Hätäisiä merkintöjä tehtiin PYP:n katolla tuhosunnuntaina koko ajan lisää:”Tulipaloja syttyy kaikkialla entisten lisäksi. Kaupunki on kokonaan miinpommiräjähdysten nostaman romun ja tulipalosavujen peittämä. Tulipalomeri levenee kammottavasti. Havilla 4, Pantsarlahdessa 3, Linnan ja Kullervonkatujen seutuvilla useita ja vanhassa kaupungissa uusia hirmusuuria tulipaloja.”

Sammuttajat olivat uuvuksissa. He olivat nukkuneet vähän ja ehtineet syödä vain niukasti. Kymmeniä kertoja he olivat kastuneet, jäätyneet ja jälleen sulanneet. Heillä ei ollut minkäänlaista suojaa pommeja vastaan. Ilma oli sakeana savua, tulta, pölyä. Tiilenkappaleita, hajoavien rakennusten jäänteitä ja jopa kokonaisia seinähirsiä lenteli arvaamattomasti joka suuntaan, ”Ja kaiken yllä mouruavat monien kirkkojen kellot, jotka räjähdysten nostattamat paineaallot pitää jatkuvassa äänessä:”

Puhelinyhteydet katkeilevat, läntisissä kaupunginosissa ei enää saatu sähköä. Brahenlinnan ja Salakkalahden muuntaja-asemat oli pommitettu rikki. Pimennettyihin asuntoihin valoa kynntilät ja myrskylyhdyt. Puhelin ei toiminut, posti ei kulkenut. Lepovuoroon päästetyt rintamasotilaat täyttivät kellarit. Liimatan pummpuasemaan osunut pommi katkaisi vedenjakelun. Enää ei edes tulipaloja voitu sammuttaa. Isot kivitalot paloivat päivästä toiseen ja luhistuivat kerros kerrokselta.

Myös väestönsuojelutoiminta alkon päättyä. Ensiapulotat lähetettiin pois kaupungista, osa miehistä siirrettiin sammutusjoukkoihin. Sanomalehti Karjalan toimitalo paloi, lehden viimeiseksi jäänyt numero oli ilmestynyt tuhosunnuntain aamuna. Viimeiset jäljellä olevat virastot – sähkölaitos ja raha- sekä rakennustoimisto lopettivat toimintansa. Muutamat vielä auki olleet elintarvikeliikkeet sulkivat ovensa.

Tuhosunnuntain pommitus päättyi klo 16.45. Vauriot olivat niin laajat, ettei niistä ollut täyttä kuvaa kenellekään. Lukemattomat rakennukset paloivat ja savusivat. Palomiesten, sotilaiden ja vss-ryhmien taistelu paloja vastaan oli turhaa. Vesijohtoverkko oli pommitettu hajalle ja kuivillaan, suuri osa ruiskuista oli rikki ja letkuja paikoitellen vain muutama metri.

Varuskunnan kirkko, entinen Viipurin vanha tuomiokirkkos, uskonpuhdistajan Mikael Agricolan hautapaikka savusi vielä illalla. Kiviseinät olivat pystyssä, mutta liekit hiillyttivät kirkon sisustaa. Kirkon alttarille oli edellisenä iltana tuotu yli sadan kaatuneen sotilaan arkut, osa heistä Summan taistelijoita. Heidät piti läehttää kotiseudun multiin, mutta he olivat kaikki palaneet tuntolevyjä myöten. ”Jähmettyneenä ja avuttomana katselija seuraa sammutusmiesten voimattomia ponnistuksia – ei kirkkoa voida enää pelastaa , ei heitkäkään, jotka nukkuivat siellä sisällä alttarilla.

Kaupungin yllä oli vss-tähystäjän soitapäiväkirjojen merkintöjen mukaan nähty 484 viholliskonetta. Tervaniemeltä tähystäneet sotilasviranomaiset olivat laskeneet yhtäaikaa Viipurin yllä olleiden viholliskoneiden lukumääräksi 135. Saman lohkon vss-tähystäjän mukaan läntisten kaupunginosien yli oli lentänyt merelle kerrallaan peräkkäin kahdeksan laivuetta, joista kussakin oli ollut yhdeksän konetta.

Helmikuun 18. päivänä 1940 siviilien Viipuri lakkasi olemasta. Tilalle tulivat eversti Auno Kailan komentamat 3. Divisioonan sotilaat.

Siviilit poistuivat kaupungista pimeän turvin kohti länttä. Viimeisten joukossa lähtivät myös poliisit ja palokuntalaiset, joiden jälkeen kaupunkiin jäivät vain sen aseelliset puolustajat ja sotapoliisit. Lähtö tapahtui kuorma-autoilla pimeään aikaan tykistötulen ja hävittäjävaaran vuoksi. Saattueena autot eivät ajaneet, vaan etenivät yksitellen. Matkanteko oli hidasta pommien ja kranaattien repimällä tiellä.

Lähdeaineisto Antero Raevuori Hyvästi Viipuri ISBN 978-952-492-809-0

Vetäytyminen

Linna ja kaupunki tulessa. Helmikuun 18. päivän pommitus lamauttaa siviilielämän Viipurissa.

Suomalaiset vetäytyivät väliasemaan, johon päästiin ryhmittymään illalla. Eduskunnan naiskansanedustajat julkaisivat vettomuksen maailman naisille. Lähteen lohkolla tapahtuneen läpimurron takia Kannaksella jouduttiin vetäytymään väliasemaan paikoin hyvistäkin asemista. Neuvostojoukot seurasivat vetäytyvien suomalaisten kintereillä,mutta pääasiassa taakse päästiin kontrollissa. Venäläiset räjäyttivät suomalaisten taakseen jättämät linnoitelaitteet.

Lähten tien suunnassa vetäytyminen ei kuitenkaan sujunut hallitusti. Siellä puna-armeijan joukkoja vastassa olivat edelleen kokemattomat joukot, jotka murtuivat tykistövlamistelua seuranneen panssarihyökkäyksen aikana ja lähtivät kauhuissaan pakoon. Murtokohdan sivulla jouduttiin tämän vuoksi veätymistä nopeuttamaan. Suomen ilmantiedustelu havaitsi illalla noin kilometrin mittaisen panssarivaunuletkan Huumolan ja Kämärän välisellä tiellä. Se kuitenkin pysähtyi päivän aikana varoen ilmeisesti miinoja.

Lihaniemi- Näykkijärvi-Muolaanjärvi-Kiviniemi-Kiimajärvi-Pyhäjärvi-Laatokka-linjalla kulkenutta väliasemaa oli alettu rakentaa vasta talvisodan alussa, ja se oli vielä suurelta osin keskeneräinen. Mannerheimin tavoitteena oli protaittaisilla asemilla aiheuttaa vastustajalle mahdollisimman suuria tappioita, niin että sen hyökkäysvoima pikkuhiljaa hiipuisi.

Väliasemaan vetäytyminen jatkui 17.2.1940, ja neuvostojoukot hyökkäsivät Kannaksella. Kuhmossa venäläiset aloittivat uuden hyökkäyksen motissa olevia joukkoja auttaakseen. Tuhottujen neuvostopanssareiden määrä ylitti jo tuhannen. Postilammella, Kämärän aseman lähellä taisteltiin jo väliasemassa. Neuvostoliiton hyökkäysjoukot olivat seuranneet suomalaisia ja saavuttivat väliaseman paikoin lähes samaan aikaan vetäytyvien suomalaisten kanssa.

Kämärän maastoissa taistelut olivat kiivaita, ja suomalaiset joutuivat puolustautumaan ilman linnoitteiden suojaa. Myöskään panssarintorjunta-aseita ei ollut. Venäläispanssarit pääsivät möyryämään rajoitteetta, ja niin suomalaiset joutuivat vetäytymään taaksepäin Mustalammelle, jossa oli linnoitettuja asemia.

Karjalan Kannaksen joukkojen komentajat Österman ja Öhqvist olivat molemmat sitä mieltä, että väliasemaa ei edes kannata alkaa puolustaa, vaan joukot tulisi vetää suoraan taka-asemaan. Mannerheim ei kuitenkaan suostunut tähän. Hän halusi hidastaa Neuvostoliiton etenemistä ja antaa siten aikaa meneillään olleille rauhanneuvotteluille, joista Kannaksen kenraalit eivät tienneet.

Suomen 9.d. oli taistellut Neuvostoliiton 54.D:aa vastaan Kuhmon suunnalla parisen viikkoa. 54 D. oli motitettu noin 45 kilometriä pitkäksi jonoksi. Neuvostojoukkojen avuksi oli lähetetty joukkoja, joista Dolinin johtama hiihtoprikaati oli tuhottu jokseenkin täydellisesti. Neuvostojoukoilla oli vahvat puolustusasemat, ja ne odottivat ulkoa tulevaa apua pyrkimättä aktiivisesti murtautumaan ulos. 17.2. venäläiset aloittivat hyökkäykset 54. D:n auttamiseksi. Kuusijokilinjaa vastaan alkoi vuorokauden kestänyt tykistömoukarointi, jonka aikana kranaatteja ammuttiin noin 240 tunnissa. Puna-armeijan maahyökkäys alkoi seuraavan päivänä.

Viipurin ”tuhosunnuntaina! 18.2.1940 pommitus oli sietämätöntä. Taipaleesta taisteltiin, ja useita tukikohtia menetettiin viholliselle. Laatokan Karjalassa kukistettiin rykmentinmotti. Neuvostoliiton ilmanvoimat hyökkäsivät Viipuria vastaan yli 200 pommikoneen voimin. Ensimmäiset koneet ilmestyivät Karjalan pääkaupungin taivaalle hieman ennen klo 9 aamulla, ja viimeiset poistuivat hämärän tullessa.

Pommituksessa tuhoutui kaupungin vanhaa osaa, jossa oli lukuisia keskiaikaisia rakennuksia. Muun muassa yli 500 vuotta vanha kirkko, johon oli haudattu Mikael Agricola, tuhoutui pahasti. Lisäksi kaupungista katkesivat sähköt ja vesi. Viimeisetkin siviilit tekivät lähtöä Viipurista, virastot suljettiin, ja sanomalehdet lakkasivat ilmestymästä. Suomalaisten vetäytymisen myötä myös vihollistykistö oli ampumaetäisyydellä ja antoi oman lisänsä ilmapommituksiin.

Taipaleessa, Kannaksen itäpäässä, Neuvostoliitto yritti murskata suomalaisten puolustuksen. Päivää kutsuttiin ”mustaksi päiväksi”. Aamun kestäneen tulivalmistelun jälkeen neuvostojoukot hyökkäsivät voimalla ja saivat nopeasti haltuunsa Kirvesmäen tukikohdat ja Terenttilän kolme läntisintä tukikohtaa. Koska venäläiset jäivät varmistamaan voittamiaan tukikohtia, Kirvesmäen tukilinja ehdittiin miehittää.

Seuraavan yönä toistui jo useimmin nähty kaava: suomalaiset valtasivat menetetyt tukikohdat takaisin Terenttilässä. Suomalaismenestyksestä vastasivat JR 19 ja JR 23.

Rykmenttimotti oli Vorojenkiven alueelle syntynyt noin 1,5 kilometrin pitkä motti, joka oli syntynyt Er.P8:n katkaistua neuvostojoukkojen tieyhteydet. Taisteluosasto Oinas oli aloittanut hyökkäyksen mottia vastaan edellisenä päivänä ja saanut vallattua osan sen hallitsemasta maastosta. Oinas aloitti hyökkäyksen uudelleen myöhään iltapäivällä,ja taisteluja käytiin koko yön ajan. Lopulta motti laukesi 18.2 aamulla. Sotasaalis oli vielä Lemetin mottia suurempi. Siihen kuului muun muassa noin 20 panssarivaunua ja 35 tykkiä. Neuvostosotilaita rykentinmotissa kaatui yli 1000, mutta omarkin menetykset olivat tuntuvat. Pelkästään Osasto Oinaalle alistettu Uudenmaan Rakuunarykmentti menetti yli 160 miestä.

Neuvostojoukot kävivät Suomen aseemia vastaan Kuhmossa. Venäläisillä oli tukenaan hyökkäysvaunuja ja suomalaiset menettivät etummaisia pesäkkeitään. Iltapäivällä tilanne muuttui jo kriittiseksi, kun venäläiset kiersivät tielle Löytövaaran itäpuolelta ja katkaisivat suomalaisten yhteydet taakse. Nopeasti kokoon haalituilla joukoilla selustaan kiertänyt neuvosto-osasto saatiin kuitenkin kukistetuksi yöhön kestäneissä taisteluissa. Asemat saatiin pidettyä, mutta vihollisen hyökkäykset jatkuivat alueella vielä muutaman päivän.

Tuhoisa pommitus Iisalmessa vaati toiseksi eniten tähän mennessä ihmishenkiä, yhteensä 41 henkilöä menehtyi. Yksi pommeista osuu maanpäälliseen betonsita ja tiilestä rakennettuun kellariin, jossa 28 henkilöä kuolee. Kaksi kuolonuhreja vaatinutta osuaa sattuu tilapäsisuojiin, toinen suojakellariin ja toinen betonisaunaan.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7,

Talvisotakronikka ISBN 951-203446-8

Tuskaa Lähteellä

Tavanomainen näky talvisodan aikana: suomalaiset tutkivat tuhottua panssarivaunua Lavajärvellä, tuhotun yksilön edessä oli miinanlaukaisin.

Suomalaiset hyökkäsivat 13.2.1940 vallatakseen takaisin menetyt asemat Lähtellä, mutta neuvostopanssarit etenivät vääjäämättä. Tanner kävi Tukholmassa pyytämässä Ruotsilta sotilasapua.

Tykistötuli oli ankaraa, ja Neuvostoliiton ilmavoimat ahdistivat puolustajia. Punapanssarit pääsivät tukilinjan edessä olleen murroksen yli ja menivät tukilinjasta läpi edeten melkein Lähteen tienristeykseen asti. Suomalaiset eivät pystyneet torjumaan niitä, mutta murroskohdan vierustoilta pystyttiin pitämään vihollisen jalkaväki loitolla.

Viisi vihollisvaunua eteni selustassa raskaan patteriston asemiin,ja tykkimiehet joutuivat vetäytymään niin nopeasti, että kalusto jäi vihollisen haltuun. Hämärän alkaessa laskeutua neuvostojoukot muodostivat panssareista linjan, ja jalkaväki kaivautui maahan. Neuvostojoukkojen sisäänmurto oli päivän jälkeen jo neljänkilometrin syvyydessä Suomen pääpuolustuslinjan takana. Takalinjoilla Lähteen tienhaarassa seuraavana panssareita vastassa oli vain suojeluskkunta- ja pioneerijoukkoja.

Illalla suomalaiset pyrkivät valtaaman takaisin meneteyn päälinjan Lähteen lohkolla. JR 14:n hyökkäys tyrehtyi kuitenkin neuvostopanssareiden vastarintaan, ja osasto joutui vetäytymään tukilinjan taakse.

Myös muualla Karjalan Kannaksella taisteltiin kiivaasti. 1. D:n lohkolla Muolaanjärven tuntumassa venäläiset pääsivät pieneen läpimurtoon. Alueella puolustaneen 2. Prikaatin kaikki resrevit olivat jo taistelussa, eikä lisäjoukkoja ollut saatavilla. Raskaan tykistön tuella tilanne saatiin kuitenkin hallittua. Lähteen sisäänmurron vuoksi 1. D joutui kiinnittämään ylimääräistä huomiota läntisen sivustansa puoustamiseen.

2. D:n lohkolla keskellä Kannasta Oinalassa vihollinen yritti läpimurtoa päivän aikana useita kertoja. Panssarivaunuraatojen määrä suomalaisten asemien edessä kuitenkin lisääntyi, ja puna-armeijan pyrkimykset saatiin torjuttua. Taipalessa venäläiset yrittivät kiertää suomalaisten selustaan Suvannon ylli. Tämäkin hyökkäys torjuttiin.

Kuhmossa suomalaiset taistelivat 54 D:n avuksi lähetettyjä joukkoja vastaan. Dolonin prikaatin lisäksi alueelle ilmestyi yllättäen hiihtotiedusteluosasto. JR 27:n huollosta ja resreveistä irrotetut joukot löivät sen kuitenkin lähitaistelussa Niskavaarassa. Dolinin joukkoa vastaan käytiin Vetkon taloalueella. Suomalaiset hyökkäsivät keskiyän jälkeen, mutta neuvostojoukkojen tulivoima pysäytti hyvin alkaneen hyökkäyksen, jota jatkettiin seuraavana päivänä.

Ulkoministeri Tanner matkusti Tukholmaan pyytämään Ruotsilta sotilaallista apua taistelussa Neuvostoliittoa vastaan. Hän vetosi Ruotsin tärkeimpiin ministereihin ja sanoi, että Suomen on käännyttävä liittoutuneiden puoleen, jos Ruotsi ei lähetä joukkoja Suomen avuksi. Vaikka ruotsalaiset olivat perillä liittoutuneiden todellisista tarkoitusperistä, he kieltäytyivät antamasta apua Suomelle.

Ruotsi perusteli päätöstään sillä, ettei se voi pakottaa kansalaisiaan sotaan. Lisäksi ruotsalaiset eivät uskoneet , että konflikti pysyisi paikallisena, jos maa lähettäisi joukkonsa rintamalle. Ruotsin ulkoministeri Gunther neuvoi suomalaisia pyrkimään rauhaan Neuvostoliiton kanssa. Tannerin matkan oli tarkoitus tapahtua salassa, mutta ruotsalainen iltapäivälehti julkaisi siitä uutisen 16.2., jolloin hanke paljastui.

Suomalaiset vetäytyivät 14.2.1940 Summan lohkolla,ja Kannaksen tilannetta puitiin sodanjohdossa. Taipalessa menetettiin tukikohta. Dolinin siperialainen eliittijoukko kärsi suuret tappiot.

Toisen Karjalan Kannasta puolustaneen armeijakunnan, II AK:n, esikunta antoi aamulla joukoille luvan irtaantua tukilinjasta Lähteen lohkolla ja siirtää murtoaukon sivuilla olleet joukot taakse. Summan kaistan pääpuolustusasema tyhjennettiin päivän kuluessa.

Vetäytymistä auttoi neuvostojoukkojen passiivisuus päivän aiana. Sekaisin menneet joukot saatiin koottua ja selvitettyä, ja myös vetäytymiselle oli aikaa. Mannerehim, päämajoitusmestari Airo, Kannaksen armeijan komentaja Österman, esikuntapäällikkö Tapola ja II AK:n komentaja Öhquist kokoontuivat keskustelemaan kriittisestä tilanteesta. Österman esitti joukkojen vetämistä Kannakselta Viipurin tasalle kulkevalle tukilinjalle eli T-linjalle asti. Muut olivat kuitenkin sitä mieltä, että joukot vedettäsiin pääaseman ja T-linjan välissä kulkevaan väliasemaan. Neuvotteluissa ei tehty lopullisia päätöksiä.

Karjalan Kannaksella 2. D puolusti Suokannan lohkoa. Se ei ollut taisteluiden keskipisteessä, mutta 14.2. siellä käytiin Kannaksen kiivaimmat yhteenotot. Ne sodittiin Punnuksen tukikohdan liepeillä. Tukikohdasta käytyjen kiivaiden taaiteluiden tuloksena oli parin tukikohdan menetys, mutta läpimurtoon venäläiset eivät päässeet.

Taipaleessa aaltoillut taistelu tuotti suomalaisille karvaan tappion, kun 5. tukikohta menetettiin. Neuvostojoukot olivat vallanneet sen kaksi päivää aikaisemmin, mutta suomalaiset olivat ottaneet sen takaisin valloitusta seuraavana yönä. 14.2. venäläiset hyökkäsivät tukikohtaan kaksi tuntia kestäneen tykistövalmistelun jälkeen. Jälkaväen tukena oli sekä lentokoneita että panssarivaunuja. 5. tukikohta sai useita täysosumia tykkitulessa, mikä helpotti jalkaväen työtä. Pienillä osastoilla tehdyt vastaiskut tukikohdan takaisinvaltaamiseksi eivät johtaneet toivottuun tulokseen.

Dolinin prikaatia johti nyt sen politrukki. Suomalaiset etenivät hiihtoprikaatin sivustoille, mutta automaattiasein varustautuneet siperialaiset puolustautuivat sitkeästi. Ratkaisu oli kenttäkanuunan suorasuuntaustuli, joka sytytti taloryhmän päärakennuksen tuleen. Sen jälkeen neuvosto-osaston vastarinta luhistui. Jäljelle jääneet hajaantuivat ja alkoivat vetäytyä Kesseliin. Neuvostoliiton hiihtoprikaati menetti taistelussa noin 400 sotilasta kaatuneina, kun suomalaisten menetykset olivat kuusi kaatunutta ja 22 haavoittunutta.

Neuvostojoukot etenivät 15.2.1940 Lähteen tienhaaraan. II AK alkoi vetäytymisen väliasemaan. Laatokan Karjalassa taisteltiin Pukitsanmäellä ja Latvajärven motilla. Dolinin prikaatin loppu.

Venäläiset etenivät Lähteen lohkolla tienhaaraan, jota puolustanut suojeluskuntakomppania ei kestänyt panssareiden tulituksessa kauaa. Eräs akilleenkantapää oli jälleen panssaritorjuntamateriaalin puute. Se oli krooninen vaiva. Suomaliset olivat alkuiltapäivästä tuhonneet tienhaarassa jo 15 vihollisvaunua,mutta panssaritykkien ammukset loppuivat kesken, minkä jälkeen puolustautuminen oli erittäin vaikeaa.

Neuvostoliiton läpimurto ulottui päivän päättyessä noin kuuden kilometrin syvyyteen suomalaisten asemiin. Illalla Mannerhein antoi II AK:lle käskyn vetäytyä väliasemaan. Myös 2 D:n lohkolla taisteltiin kiivaasti, ja muun muassa Pekkolaismäen omistus vaihtui. Neuvostoliiton läpimurotyritykset kuitenkin torjuttiin, ja kello 22 divisioonan esikunta antoi joukoilleen ohjeet vetäytymistaistelusta.

Neljä päivää Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkamisesta Suomen joukot 3. D:n lohkolla olivat sekaisin. Vaikka vihollisen Lähteen suunnalla saavuttama murto oli vain muutaman kilometrin levyinen ja kuuden syvyinen, II AK:lla ei ollut enää resrevejä tarpeeksi voimakkaaseen vastaiskuun. Joukkojen johtaminen oli myös vaikeutunut viestiyhteyksien kärsittyä huomattavia vahinkoja tykkitulessa.

Kannaksen kriittisiin paikkoihin alettiin haalia lisäjoukkoja. Niitä saatiin muun muassa merivoimilta ja Laatokan Karjalasta, josta alettiin siirtää 23. Divisioonaa Kannakselle.

Lemetin tien varteen muodostunut Lavajärven motti alkoi purkautua, kun sielät lähti noin komppaniean verran miehiä kohti etelää. Suomalaiset iskivät osastoa vastaan, ja se lyötiin hajalle. Myös loput neuvostojoukot lähtivät motista jättäen jälkeensä muun muassa tykkejä. Niiden piilotettuja lukkoja etsittiin maastosta niin ikään sotasaaliiksi saaduilla miinaharavoilla.

Pukitsanmäellä taiteltiin, koska Neuvostoliitto pyrki avaamaan sieltä huoltotien rykmenttimottiin. Kiihkeissä taisteluissa neuvostojoukot saivat iltäpäivällä mäen laen haltuunsa, mutta heidän ilonsa jäi lyhytaikaiseksi.

Osa Dolinin alun perin johtamasta hiihtoprikaatista oli hajaantunut noin 50 miehen partioiksi, jotka terrorisoivat suomalaisten selustaa ja huoltoa. Useimmat niistä joutuivat suomalaisten partioiden tuhoamiksi. Jäljelle jäänyt hiihtoprikaatin ydinosa saatiinn päivän aikana saarretuksi. Hyökkäys tilanteen laukaisemiseksi päästiin aloittamaan yöllä. Osasto Arponen ja osia SissiP 5:stä, pääsivät hiipimään venäläisten asemiin. Niitä vyörytettiin käsikranaatein ja konepistoolein. Raivokas taistelu kesti neljä tuntia, ja hiihtoprikaati tuhoutui täysin. 1800 neuvostosotilaan eliittijoukosta oli nelipäiväisten taisteluiden jälkeen kaatunut noin 1700. Suomalaiset saivat sotasaaliiksi muun muassa noin 400 automaattikivääriä.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 979-952-220-706-7