Kenraalimajuri Woldemar
Hägglundin komentaman IV Armeijakunnan onnistui alkuvaiheen
kangertelun jäleen pysäyttää neuvostojoukkkojen eteneminen
Laatokan-Karjalasta länteen. Tilanteen näyttäessä rauhoittumisen
merkkejä IV Armeijakunnan esikunta alkoi suunnitella omaa
vastahyökkäystään kaistansa eteläosassa kohti Sortavalaan
etenevien LVI AK:n joukkojen lyömiseksi.
Neuvostojoukot etenivät
sekä Laatokan rantaa Salmin ja Pitkärannan kautta Kitilään
johtavaa tietä että Tulemanjärveltä Käsnänselän ja Uomaan
kautta Kitilään johtavaa tietä. Kärjessä hyökkäsivät 18.
Divisioona ja 168 D. olivat työntäneet viivyttäviä suomalaisia
pataljoonia länteen sekä päässeet yhtymän suomalaisten
pääpuolustusaseman edessä Kitilän -Lemetin- Ruhtinaanmäen
alueella. Hyökkäyksen jatkamiseski LVI AK:lle alistettiin 34.
Hyökkäsyvaunuprikaati. Suojärveltä eteni Kollaan suuntaan
armeijakuntaan kuulunut 56. D.
Suomalaisten
vastahyökkäsysarjan aloitti eversti H. Hannukselan komentama 13. D
hyökkäämällä joulukuun 12. päivänä viiden pataljoonan voimin
Siirantien suunnassa Uomaan – Lemetin tielle Saarijävellä
tarkoituksenaan katkaista tie, suojata osilla voimistaan itään ja
jatkaa päävoimin länteen kohti Lemettiä sinne saarroksiin
jääneiden neuvostojoukkojen lyömiseksi.
Väsyneiden pataljoonien
liike ei kuitenkaan edistynyt suunnitellulla tavalla
neuvostojoukkojen ryhdyttyä vastatoimenpiteisiin, joten
armeijakunnan komentaja käski 13.12. iltayöllä keskeyttää
hyökkäyksen. Hyökkäyksen epäonnistuminen osoitti, etteivät
neuvostojoukot olletkaan niin arkoja selustayhteyksistään kuin oli
oletettu. Kun vastahyökkäys lisäksi suunnattiin noin 20 kilometrin
etäisyydelle selustaan, se ei kevenätynyt tilannetta rintamassa.
Käytettävissä olleisin voimiin nähden hyökkäyksellä pyrittiin
liian suureen tavoitteiseen.
Joulukuun 15.päivän
aamulla eversti Hannuksela sai käskyn hyökätä Miroon ja edelleen
Lemettiin. Hyökkäys alkoin seuraavana aamuna ja suomalaisten
onnistui paikoittain murtautua neuvostojoukkojen asemiin.
Alkumenestyksestä huolimatta vastahyökkäys ei johtanut tulokseen,
sillä se muodotui rintamahyökkäykseksi ja kohdistui
neuvostojoukkojen puolustuksen vahvaan kohtaan. Aloite alkoin
kuitenkin selvästi siirtyä suomalaisille ja neuvostoliittolaisten
oli puolestaan siirryttävä puolustuskannalle.
Joukkojen levättyä
edellä mainitun hyökkäyksen jälkeen ja neuvostojoukkojen
varustassa puolustustaaan lisävoimia odotellessaan kenraalimajuri
Hägglund käski 24.12. joukkojensa valmistautui uuteen
vastahyökkäykseen. Neuvostojoukoille ei hänen käsityksensa mukaan
saanut jättää aikaa. Tällä vastahyökkäyksellä oli
tarkoituksena lyödä Ruhtinanmäkeen edenneet 18 D. Joukot, samalla
kun neuvostojoukot muualla sidotaan taistelunn rintamassa sekä
Laatokan saarten kautta suoritettavalla aktiivisella toiminnalla.
Tammikuun alkuun kestäneissä IV AK:n joukkojen onnistui paikoin
murtaa neuvostojoukkojen puolustus ja katkaista niiden tieyhteydet
itään sekä motittaa ne useisiin toisistaan eristettyinä
taisteleviin tukikohtiin. Neuvostoliittolaisten sisukkaasti
pureutuessa saavuttamaansa maastoon ei heidän puolustustaan
Ruhtinaanmäessä kyetty murtamaan.
IV Armeijakunnan
vastahyökkäykset johtivat kuitenkin siihen, että
neuvostojoukkojen huoltotilanne alkoi muodostua kestämättömäksi.
Yhteyksien katkettua ei huolto voinut seurata joukkoja. Käsnäselän-
Uomaan- Kitilän tien suomalaiset saivat haltuunsa 28.12., ja
Laatokan rantatien oli Mantsin linnakkseen tulen ja partioiden
vaikutuspiirissä. Lisäksi tammikuun 2. päivänä raivonnut
lumimyrsku umpeutti rantatien niin pahoin, että neuvostoliittolaiset
saivat vasta kolmen päivää myöhemmin sen auki yksisuuntaista
liikennettä varten.
IV AK:n esikunnassa
tiedettiin neuvostoliittolaisten heikko ampuma- ja elintarvike- sekä
polttoainetilanne. Armeijakunta valmistautuikin Päämän 31.12.1939
antaman käskyn mukaisesti vastahyökkäyksellä tuhoamaan
Koirinojan-Kitilän-Syskyjärven alueelle motitetut LVI AK:n joukot.
Päämaja alisti IV AK:lle kolme pataljoonaa, konekiväärikomppanian
sekä myöhemmin vieä kaksi rykmenttiä ja Ratsuväkiprikaatin.
Iskukykyisimän pataljoonan – Jalkaväkipataljoona 4:n –
toimintaanpano jäi alkuvaiheessa riippuvaiseksi Päämajan
operatiivisen osaston everstiluutnantti Valo Nihtilästä, jonka
Päämaja oli lähettänyt seuraamaan hyökkäyksen toteuttamista.
Armeijakunnan
vastahyökkäys alkoin 5.1.1940 pohjooisesta vihollisen avoimeen
sivustaan kaikkiaan 11 pataljooan ja kahden patteriston voimin,
samalla kun neuvostojoukot sidottiin rintamassa kuuden pataljoonan ja
kahden patteriston aktiivisella toiminnalla. Operaation syvyys
etulinjasta lukien oli 10-15 kilometriä, joten päämäärä oli
voimille riittävän suppea ja isku vaikutti lamauttavasti myös
rintamassa olleiden neuvostojoukkojen taisteluun. Vaikkakin kolmen
taisteluosaston liike alkoii melko laajalta alueelta, ne suuntatuivat
kaikki seitsemän kolmetriä leveään tavoitteeseen. Isku osui
vastustajan heikkoon kohtaan, joten yllätysvaikutusta ei menetetty
eikä neuvostojoukoille jäänyt aikaa vastatoimepiteille.
Suomalaiset tunkeutuivat
syvälle neuvostojoukkojen asemiin saaden useita uusia motteja, jotka
olivat lujasti linnoitetut. Niiden uloimman kehän muodostivat useat
maahankaivetut hyökkäysvaunut, joiden välille oli kaivettu
jalkaväen pesäkkeitä. Tykistö, komentopaikat ja huolto olivat
keskellä. Neuvostoliittolaiset yrittävät huoltaa motteja
ilmateitse, mutta varsin usein tarvikkeet pudotettiin tai ne
putosivat suomalaisten hallussa oleville alueille. Surkeasta
huoltotilanteesta ja kylmyydestä huolimatta motteihin jääneet
neuvostosotilaat taistelivat viimeiseen asti. Mottien nopeaksi
tuhoamiseksi suomalaiset olisivat tarvinneet tykistön ja raskaan
kranaatinheittimistön tukea, muta sen puuttuessa jalkaväki kykeni
vain hitaasti ja suurin tappioin iskuosastotoiminnalla valtaamaan
motteja, jotka jatkuvasti sitoivat osia joukoista toisarvoisiin
suuntiin. Mottitaistelut kestivätkin sodan loppuun asti.
Neuvostojohto havaitsi
varsin pian Kitilän- Ruhtinaanmäen-Koirinojan alueells saarrettuja
joukkojaan uhkaavan vaaran ja alkoi siirtää paikalle lisävoimia.
25. Moottoritu Ratusväkidivisioona ja sen perässä 11. D ja 72 D
lähestyivät Laatokan rantatien suunnassa, ja Uomaan tietä eteni 60
D. Hajottaakseen suomalaisten puolustuksen neuvostoliittolaiset
suuntasivat Kollaalle 124 D:n ja !64 D.n. Kollaalla käytin
Laatokan-Karjalan operatiivisesti tärkeä taistelu. Jos Kollaa ei
olisi kestänyt, ei myöskään motteja Kitilän alueella olis kyetty
laukaisemaan. Tilanne oli siis varsin erikoinen. Kaksi vahvennettua
suomalaista divisioonaa , 12.D ja 13 D, oli motittanut selustassaan
kaksi neuvostodivisioonaa ja yhden panssariprikaatin samalla kun
suomalaiset torjuivat kuuden neuvostodivisioonan apuuntuloyritykset.
Parisen kuukautta
kestäneissä taisteluissa suomalaiset IV AK:n joukot mursivat motin
toisensa jälkeen. Suurista moteista Lemttin Läntinen eli
”rykmenttimotti” murttui 4.2. Itäisen Lemetin eli
”kenraalimotin” mursi vahvennettu Ratsuväkiprikaati helmikuun
lopussa, 18 d. Ja 34. Panssariprikaati olivat tohoutuneet. Lemetti
Itäisestä saatiin huomattava sotasaalis, mm. 71 panssarivaunua, 24
tykkiä, 133 erilaista konetuliasetta ja 2000 kivääriä. Yli 2500
neuvostosotilasta oli kaatunut, heidän joukossaan 18. D:n ja 34
PsPr:n komentajat, mutta vain kourallinen jäi vangeiksi. Myös
suomalaisten tappiot olivat tuntuvat.
Neuvostoliittolaiset
keskittivät ennen rauhan tuloa vielä 37 D:n alueelle. Kitilän
suurmotissa olleeseen 168.D:aan muurrettiin väkisin huoltotien
Laatokan kautta. Maaliskuussa saatiin tietoja, että
neuvostoliittolaiset suunnittelivat hyökkäystä Laatokan kautta
Sortavalaan, mikä operaatio olisi suuntautunut suomalaisten
puolustuksen selustaan Jänsijokilinjan taakse. Aloite oli siis
jälleen liukumassa neuvostoliittolaisille.
Siihen,että
neuvostojoukot saatiin saarretuksi Kitilän alueelle, vaikutti
suuresti suomalaisten pienten osastojen taistelu Laatokan saarilla.
Paimionsaari, Petäjäsaari, Vuoratsu ja Maksimansaari pysyivät
heidän halllussaan ratkaisevat päivät. Maaliskuussa
neuvostoliittolaisten oli pakko käyttää suuria voimia ja
erikoisjoukkoja, m. Desanttiprikaatia, saadakseen tien auki motissa
olevaan 168. D:aan. Laatokan taistelijat olivat täyttäneet
tehtävänsä IV Armeijakunnan merellisen sivustan suojana.
Lähdeaineisto Suomi
sodassa talvi-ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti