Venäläissotilaiden
ruumiita motin lauettua
Suomalaiset saivat pääosin
käynnistää vettäytymisen ja viivyksen rauhassa 28.2.1940.
Pienehköjä neuvostohyökkäyksiä torjuttiin paikoin. Suomalaiset
myös muodostivat sissiosastoja häiritsemään Neuvostoliiton
etenemistä. II AK muodosti kaksi tällaista häirintäosastoa.
Niiden vahvuus oli noin joukkueen verran per osasto, ja lisäksi
niihin kuului panssarintorjuntaryhmä. Sissien tehtävänä oli
vihollisen viestiyhteyksien katkominen, lähettien tuhoaminen,
huollon ja komentopaikkojen häiritseminen sekä tiedustelu.
Tilanne Viipurinlahdella
kävi ahdistavaksi. Päivän aikana jouduttiin luopumaan Vatnuorin ja
Maisalan välisestä linjasta neuvostojoukkojen jatkuvien hyökkäysten
ja omien joukkojen väsymyksen vuoksi. Illalla myös Tuppuran linnake
sai käskyn irrottaa tykkinsä ja siirtyä Viipurinlahden rannalle.
Myös Lihaniemi tyhjennettiin. Suomalaiset havaitsivat suuria
Neuvostoliiton joukkojen keskittämisiä niin Viipurinlahdella kuin
Kannaksellakin.
Ruotsista saapuneet
vapaaehtoiset oli liitetty kenttäarmeijaan 20.2. Koko Pohjois-Suomen
puolustus alistettiin ruotsalaista Svenska Frivillgkåria johtaneelle
kenraaliluutnantti Enrst Linderille, joka oli syntyjään
suomalainen. Ruotsalaisosastoon kuului myös norjalaisia ja sen
kokonaisvahvuus oli noin 4600 miestä. Se oli hyvin varustettu, mutta
hieman puutteellisesti koulutettu joukko.
Ruotsalaisista
vapaaehtoisista koottu Stridgruppen SFK otti rintamavastuun 28.2.
Märkäjärvellä. Joukkojen siirrot tapahtuivat noin 50
pakkasasteessa. Taistelutoiminta suunnalla oli asemasotaa.
Ruotsalaisten otettua rintamavastuun viisi suomalaista kokenutta
pataljoonaa vapauti ja suuntasi kulkunsa Viipurinlahden puolustuksen
tueksi.
Suomalaiset siirtyivät
29.2. aikana jo osittain taka-asemaan. Monin paikoin neuvostojoukot
työnsivät ne sinne, jossain kohdin sinne vetäydyttiin
järjestyksessä. Osa Kannaksen I ja II AK:n joukoista oli kuitenkin
vielä vetäytymässä. Neuvostojoukot ryhmittyivät hyökkäykseen
Pien-Peron lähellä. Ne käviät hyökkäykseen Ratulammilla
puolustanutta JR 61 vastaan, joka vetäytyi taempana olleiden
suomalaisasemien läpi taka-asemaan asti.
JR 68 kohdalla
punapanssarit pääsivä suomalaisten asemiin, jonka johdosta joukot
lähtivät vetäytymään. Hyökkäysvaunut ajoivat tämän jälkeen
vetäytymässä olleiden sekaan, jolloin syntyi paniikki ja joukot
hajaantuivat. Venäläiset saivat kosketuksen taka-asemaan
vetäytyneisiin suomalaisjoukkoihin Äyräpäässä.
Viipurinlahdella Uuraan
suunnalla taisteltiin myös. Suomalaiset joutuivat vetäytymään
Pukinsaaresta ja Hannukkalansaaresta Uuraansaareen.
Itäisen Lemetin motissa
oli kaksi venäläiskenraalia, ja sen puolustu oi erittäiin hyvin
järjestetty. Lisäksi motissa oli tonnitolkulla panssarivaunuja.
Suomalaiset olivat hyökkäilleet mottiin saarrettuja vastaan ja
muutaman päivän ajan, ja öisin tehdyt hyökkäykset alkoivat syödä
motissa olleita.
Ratkaiseva hyökkäys oli
aloitettu jo edellisenä iltana. Suomalaiset etenivät iskuosastojen
syöksyin pimeän aikaan. Päivällä motissa oli nähty
reppuselkäisiä venäläiisä, jotka aikoivat yöllä purkautua ulos
satojen miesten laumoina. Paennett joutuivat kosketuksiin
suomalaisten varmistusosastojen kanssa, ja suurin osa joutui tuhon
omaksi.
Motti kukistui aamuyöllä
klo 4. Sillä saattiin ennätyksellinen sotasaalis: 71
panssarivaunua, joista vain 22 oli vaurioitunut, sekä satoja autoja.
Motin tappiot olivat noin 2500 miestä. Motin puolustusta johtanut 18
D:n komentaja Kondrashev pääsi omien puolelle lievästi
haavoittuneena. Hänet kuitenkin pidätettiin 4.3. sairaalassa ja
teloitettiin sen pihalle. Ilmeisesti sodanjohto oli luvannut motissa
olleille apua seuraavana päivänä, mutta nämä eivät malttaneet
tai voineet enää odottaa sitä.
Ilmavalvonta ilmoitti
puolen päivän aikaan lähestyvistä vihollispommikoneista.
Hävittäjät nousivat ilmaan, mutta kohtasivat Ruoolahden
yläpuolella pommikoneiden sijasta vahvan vihollishävittäjien
katraan. Väärintulkinta johtui ilmeisesti venäläisten siipiinsä
ripustamista lisäpolttoaineisäiliöistä, jotka olivat
ilmavalvonnalle ennestään tuntemattomia. Ilmassa kieppui 15
suomalaiskonetta ja 36 venäläistä. Venäläiskoneet olivat
tyyppejä I-153 ja I-16, suomalaiset lensivät Fokkereilla ja Gloster
Gladiator-koneilla. Talvisodan suurimmassa hävittäjätaistelussa
suomalaiskoneista putosi seitsemän. Niiden piloteista menettiin
kolme. Venäläiskoneita ammuttiin alas neljä.
Lähdeaineisto Ilkka
Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7,
Talvisotakronikka ISBN 951-20-3446-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti