Viipurinlinna ja
vartiosotilas
Maaliskuussa Suomen
puolustuksen painopiste siirtyi Viipurinlahdelle, jonka puolustukseen
ei oltu panostettu riittävästi. Puna-armeija hyökkäsi kiivaasti
myös Viipurin koillispuolella, Vuoksella ja Kollaalla, kunnes
rauhantulo katkaisi sodan. Ennen rauhansopimuksen allekirjoittamista
pyrittiin viimeiseen asti saamaan apua liittoutuneilta ja keventämään
rauhanehtoja. Raskasta rauhaa kutsuttiin alusta lähtien
välirauhaksi.
Suomalaisten vetäytyminen
tapahtui eriaikaisesti, toisaalla joukot saavuttivat taka-aseman
nopemmin kuin taas toisaalla. Neuvostojoukot seurasivat suomalaisia,
mutta pääosin ilman selkeää taistelukosketusta. Viivytystaistelu
taka-asemaan oli kuitenkin pääpiirteissään ohi nopeammin kuin oli
toivottu. Tämä johtui lähinnä siitä, että naapurilohkoilla oli
vetäydyttävä saarrotusuhan vuoksi. Monesti suomalaisosatojen
välinen vieistiliikenne oli huonolla tolalla, ja joukot vetäytyivät
oletettujen sivustauhken perusteella. Kiihkeimmät taistelut
maaliskuussa käytiin Vuoksen suunnalla Keski-Kannaksella ja
Viipurinlahdella.
Suomen sodanjohto ei ollut
ottanut huomioon Viipurinlahden talvisolosuhteiden aiheuttamaa uhkaa.
Ankara pakkastalvi sai lahden jäätymään niin, että se kantoi
raskaat ajoneuvot kuoroma-auto- ja panssarikolonnia myöten. Vaikka
Suomi keskitti tilanteen kiristyessä lohkolle lisää joukkoja, ne
tulivat hieman myöhässä ja niiden hallitseminen oli vaikeaa.
Johtosuhteita jouduttiin järjestelemään uudelleen pitkin
maaliskuuta.
Neuvostoliitto pääsi
maihin Viipurinlahden länsirannalle ja eteni sieltä kaupungiista
länteen vievälle tielle. Myös lahden saarista käytiin ankaria
taisteluita. Sodan päättyessä suomalaiset olivat kuitenkin
onnistuneet pitämään vihollisen poissa itse kaupungista.
Neuvostoliiton Viipurinlahden länsirannalta valtaamia
sillanpääasemin vastaan pystyttiin puolustautumaan.
Kannaksella suomalaiset
vetäytyivät taka-asemaan, johon tuli murtoja etenkin kokemattoman
ja huonosti varustetun 23. D:n puolustuslohkolla. Neuvostojoukot
eivät olleet saaneet Taipaletta murrettua helmikuussa, maaliskuussa
Neuvostoliiton hyökkäyksen paine siirtyi Taipaleesta keskemmälle
Kannasta, Vuoksen maastoihin, joista etenkin Vuosalmella taisteltiin
kovasti. Tappiot olivat suuria puolin ja toisin, mutta suomalaiset
kestivät huvenneidenkin joukkojen voimin. Tykistö oli suureksi
avuksi puolustajille.
Suomi yritti loppuun asti
etsiä tukea mutta joutui lopulta pettymään sekä Ruotsiin että
liittoutuneisiin. Kummaltakaan ei tullut kaivantunkaltaista apua,
vaan molemmat tahot halusivat pitää kiinni omista eduistaan.
Rauhanehtoihin pyrittiin saamaan lievennyksi, mutta tilanteen
muututtua rintamilla kriittiseksi Molotov piti kiinni Neuvostoliiton
esittämistä vaatimuksista.
Rauhasta tuli raska, ja se
oli tavallisille kansalaisille myös yllättä, koska he olivat
tottuneet lukemaan uutisia Suomen menestyksestä sodassa.
Rauhanetojen toivottiin jäävän väliaikaisiksi.
Neuvostojoukkojen
panssarikärki oli 1.3.1940 jo Talin ja Viipurin välisellä tiellä.
Liittoutuneet lupasivat Suomelle sotilaallista apua, ja vastausta
Stalinille viivyteltiin. Maaliskuu Kannakselle alkoi synkissä
tunnelmissa. Väsyneet suomalaiset vetäytyivät taakse, ja
neuvostojoukot seurasivat heitä. Neuvostoliiton panssarijoukot
ohittivat paikon taakse matkaavat joukot.
Väliaseman ja taka-aseman
välillä pyrittiin vetäytymään askeleittain taaksepäin
vivytyslinjalta toiselle. Käytännössä viivytyslinjoja ei juuri
ehditty valmistelemaan taaksepäin vetäydyttäessä. Neuvostojoukot
hyökkäsivät myös Heinjoella ja Viipurin lahdella. Heinjoki
menetettiin, mutta Viipurinlahdella Uuraalla suomalaiset onnistuivat
pitämään hyökkäjän poissa asemista.
Kun Länsi-Kannakselle
suomalaiset vetäytyivt kohti taka-asemaa, Taipaleen joukot,lähinnä
7.D. olivat pitäneet jalansijansa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen
ajan. Alueella oli hyökännyt kolme neuvostodivisioonaa. Avain
voittoon oli joukkojen tiivis vaihto etulinjaan, jolloin siellä
olleet eivät päässeet määrällisesti tai henkisesti kulumaan
aivan loppuun asti.
Kun puolustuslinja painui
länteen, oli Taipaleen joukkojen vahvistettava omaa oikeata
sivustaansa Vuosalmen suunnalla. III AK siirsi sinne joukkojaan, ja
Taipaleeseen jäi vain seitsemän vajaavahvuista pataljoonaa. III
AK:n tappiot helmikuussa olivat noin 1200 kaatunutta.
Neuvostojoukkojen tappiot olivat helmikuussa niin suuret, että se
keskeytti läpimurtoyrityksensä kuun lopussa.
Suomi oli päättänyt
odottaa tietoja mahdollisista liittoutuneiden apujoukoista, ennen
kuin Neuvostoliiton rauhanehdotukseen vastattaisiin. Heti puolenön
jälkeen 1.3. pääministeri Ryti sai tiedon että Ranskan
pääministeri Daladier lupasi lähettää Suomen avuksi 50 000
erikoisvarusteluta miestä maaliskuun lopulla. Tosiasiassa määrään
sisältyivät kaikki joukot, jotka oli tarkoitettu lähettää
Skandinaviaan turvaamaan liittoutuneiden etuja.
Suomen hallitus kokoontui
pohtimaan tilannetta Rydin, Tannerin ja Mannerheimin johdolla
alettiin toteuttaa viivytystaktiikkaa. Neuvostoliitolle annettavassa
vastauksessa päätettiin kysyä tarkennuksia sen vaatimuksiin ja
tiedustella myönnytyksistä saatavia korvauksia. Länsivalloilta
puolestaan perättiin virallista vahvistusta apujoukkojen määrälle
ja aikataululle. Ruotsin pääministerille Suomi ilmoitti vakavasti
harkitsevansa länsivaltojen puoleen kääntymistä.
Rintamavastuun Sallassa
ottanut ruotsalainen Stridgruppen SFK käy Paikanselässä asemasotaa
Märkäjärven länsipuolelle pureutunutta neuvostorykmenttiä
vastaan. Taistelut vaativat uhrinsa myös upseereilta, sillä
taistelurykmentin ensimmäisen pataljoonan komentaja,
everstiluutnantti Magnus Dyrssen kaatuu tykistön tulituksessa. Hänen
seuraajakseen tulee 11.3. everstiluutantti Carl-Oskar Agell
Lähdeaineisto: Ilkka
Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7,
Talvisotakronikka ISBN
951-20-3446-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti