Kaksi ensimmäistä
presidenttiä, K.J.Stählberg ja L.K.Relander eivät ilmoittaneet,
kenelle he sotavoimien ylipäällikkyyden siirtäisivät, mikäli
sota syttyisi heidän virkakaudellaan. Pidettiin luonnollisena, että
ylipäällikkyys lankeasi sotaväen päällikölle.
Vain yksi ehdokas
Kysymys ajankohtaistui
syksyllä 1930 ja talvella 1931 useampaankin kautta.
Puolustusministeriössä suunniteltiin puolutusneuvostosta annetun
asetuksen uudistamista. Asetusluonnos edellytti, että tulevan
ylipäällikön henkilöllisyys tiedettäisiin. Lapuanliikkeestä
esitettiin toivomus Mannerheimin saamiseksi takasin maanpuolustuksen
johtopaikoille. Toinen puolustusministeri H.V. Österman oli
itsekseen pohdiskellut kysymystä, kuka olisi todennäköisin
ylipäällikkö ja päätynyt Mannerheimiin. Ninpä hän, hankittuaan
pääministeri Svinhufvudin suostumuksen, ryhtyi keskustelemaan
Mannerehimin kanssa hänen paluustaan. Keskustleut eivät johtaneet
mihinkään. Ne osoittivat kuitenkin, että kenraali oli hyvin
ajankohtainen henklö noihin aikoihin.
Östermanin ja
Mannerehimin keskusteluihin tuli uutta puhtia heti presidentinvaalin
jälkeen. Svinhufvud päätti luovuttaa ylipäällikyyden
Mannerheimille, mikälo sota syttyisi hänen virkakaudellaan.
Ehdoista sovittiin, ja asetus Mannerheimia silmällä pitäen
uusitusta puolustusneuvostosta annettiin 11. maaliskuuta 1931.
Mannerheimin lisäksi neuvostoon nimitettiin sotaväen päällikkö,
suojeluskunnan päällikkö ja yleisesikunnan päällikkö
virka-asemansa perusteella sekä Mannerheimin toivomuksesta
kenraalimajuri Rudolf Walden. Ylipäällikkyyttä koskeva ratkaisu
oli vain presidentin, puolutusneuvoston jäsenten ja Hugo Östermanin
tiedossa. Eivät edes hallituksen jäseneet saaneet tietoa ilman
kuukausien viivetta, Meni toista vuotta, ennen kuin
puolustusministeriössä tieto presidentin päätöksestä oli
levinnyt osastopäälliköötasolle. Kuitenkin juuri tieton
Mannerheimin tulevasta asemasta oli tärkeä hänen toiminnalleen.
Hänen neuvottelukumppaneidensa tuli tietää kenen kanssa he
keskustelevat.
Toimenkuvan sorvaaminen
Puolutusneuvosto oli
lausuntoja antava elin, neuvottelukunta, jolla ei ollut itsenäistä
toimenpanovaltaa. Sen suurin merkitys oli, että se tarjosi
puheenjohtajalleen virallisen aseman ja forumin. Sen työskentely ei
ollut sidottu määrämuotoihin, vaan se saattoi melko vapaasti hakea
itselleen sopivat työskentelytavat, toisin sanoen puheenjohtajalle
sopivat työskentelytavat. Käytännössä puolustusneuvostolla oli
enemmän valtaa kuin asetus edellytti. Se taas johtui puheenjohtajan
auktoriteetista ja halusta puuttua mitä erilaisimpiin asioihin.
Mannerehimin itselleen
muokkaama toimenkuva poikkesi radikaalisti muiden ylempien upseerien
toimenkuvast. Se taas johtui osittain asioiden merkityksestä ja
poliittisuudesta. Puolutusneuvoston puheenjohtaja haki ratkaisua
maanpuolustuksen kannalta olennaisiin suuriin kysymyksiin, jotka
samalla tahtoivat olla poliittisia, Tällainen asia oli esimerkiksi
kansallisen yksimielisyyden aikaansaaminen niin suhteessa vuoden 1918
perintöön kuin kielikiistaankin tai pohjoismaisen suuntauksen
läpiajamiseen. Toisaalta Mannerheim näperteli joskus hyvinkin
pienten asioiden parissa.
Toinen ero muihin
kenraaleihin oli Mannerheimin toiminnan taso ja ympäristö.
Mannerheim asioi suoraan ministereiden ja valtionpäämiesten kanssa.
Entisenä valtionhoitajana ja tulevana ylipäällikkönä hän tuli
hyvin toimeen heidän kanssaan. Sen sijaan puolutusministeriön
osastopäälliköt ja muut byrokraatit oliva ongelma, joka tuotti
vuoden ajan vaikeuksia puolustusneuvoston puheenjohtajalle.
Mannereheim yritti
vahvistaa puolustusneuvoston puheenjohtajan, siis omaa asemaansa,
säädösteitse 1930-luvun alkupuolelle, mutta se ei onnistunut.
Puolutuslaitosasetukseen ei tehty hänen toivomiaan täydenyksiä.
Hän myös yritti saada sotamarsalkan sisällytetyksi asetukseen,
jossa lueteltiin puolustuslaitoksen upseerien sotilasarvot. Hän
epäonnistui, ja niin sotamarsalkka jäi pelkäksi arvonimeksi, joka
oli myönnetty Mennerheimille ja josta oli peritty säädetty
leimavero. Pienessä Suomessa ei aina tarvitse olla marsalkkoja.
Kysymyksessä oli puhtaasti henkilökohtainen kunnianosoitus, joka
myöhemmin vakiintui sotilasarvoksi.
Mannerheimin asemassa
lepäsi olennaisesti epävirallisten päätösten varassa.
Presidentti Svinhufvud määräsi elokuussa 1933 sotaväen päällikkö
H.V: Östermanin noudattamaan puolustusneuvoston puheenjohtajana
ohjeita asioissa, jotka liittyivät operatiiviseen valmisteluun ja
puolustusvalmiuden kehittämiseen. Presidentin määräys oli
Östermanin itsensä krjoittama. Presidentiksi tultuaan Kyösti
Kallio uudisti edeltäjänsä päätöksen ylipäällikkyyden
siirtämisestä. Sotaväen päällikön epävirallinen alistussuhde
jatkui vielä vähän aikaa.
Maanpuolustuksen
esitaistelija
Puolutusneuvoston muuttui
vähitellen puheenjohtajansa neuvottelukunnaksi, Mannerheim kohosi
neuvoston yläpuolelle. Hän ei enää tarvinnut puolutusneuvostoa,
vaan puheenjohtajan arvovalta riitti ilman jäsenten taustatukeakin,
Tämä kehitys vahvistettiin asetuksella. Maanpuolustuksen suuressa
hallinnonuudistuksessa yleisesikunta siirrettiin 1938 alussa melkein
kokonaan puolustusministeriöön. Vain puolustusneuvostan tehtävät
pysyivät ennallaan, mutta nyt sen puheenjohtajuudesta tuli
virka-aste. Yleisesikunnasta tuli virallisestikin puolustusneuvoston
puheenjohtajan esikunta. Mannerheimi välittömästi käytettävissä
ollut työväline. Uusi organisaatio otti Mannerheimin toivomukset
hyvin huomioon ja takasi marsalkan jatkuvan toiminnan
maanpuolustuksen johdossa. Kauni tämä järjestelmä ei ollut, ei
myöskään toimintakykyinen henkilöihinsä katsomatta.
Ylipäällikkyys edellytt
haltijaltaan maanpuolustuksen ja sen parissa työskentelevien
henkilöiden tuntemusta. Ulkopuollisella ei olisi ollut pienintäkään
mahdollisuutta onnistua ylipäällikkönä.
Poliittisena vaikuttajana
puolutusneuvoston puheenjohtaja oli ennakkoluuloton ja omaa
luokkaansa. Ennakkoluulottomuus näkyi ennen muuta hänen
yrityksissään raivat maanpuolustuksen tiellä olleita esteitä.
Nämä olivat niin vuoden 1918 avaama kuilu kuin kielikiistakin, jota
Mannerheim piti sinänsä toisen luokan asiana.
Lähdeaineisto Mannerheim
– Tuttu ja tuntematon