Suomi maailmankartalle

Hannes Kolehmainen

Suomessa on meneillään toinen sortokausi. Tukholman olympiakisoissa suomalaisia on mukana lähes 200, ennätyssuuri ryhmä, joka haluaa erottua Venäjän joukkueesta. Venäjä vaatii, että suomalaisten itsenäistä osanottoa ei sallita. Ruotsin ulkoministeriö ehdottaa, että suomalaiset marssivat avajaisissa Venäjän joukkueen jäljessä kantaen Finland-kilpeä. Tähän Venäjä suostuu, mutta avajaisissa suomalaisilla on myös mukana pieni seuran lippu, jossa lukee: mens sana in corpore sano (terve sielu terveessä ruumiissa). Venäläiset vaativat lippua poistettavaksi, ja Suomen joukkue marssii avajaisten päätyttyä stadiolta ilman lippuaan. Kun he kaartavat pääkatsomon editse, suosionosoitukset ovat valtavat. Jo ennen avajaisia Suomi voittaa Venäjän jalkapallossa 2-1.

Avajaisten jälkeen ongelmaksi nousee Hannes Kolehmaisen 10 000 metrin juoksutuloksen ilmoittaminen. Voittajan kunniaksi nostetaan Venäjän lippu, jonka alapuolella on Finland-tekstillä vasrustettu sinivalkoinen viiri. Tämä lippuasetelma tulee kisoissa tutuksi, sillä suomalaiset voittavat kaikkiaan yhdeksän kultamitalia. Kisojen paras urheilija on Hannes Kolehmainen, joka voittaa kolme kultamitalia (10 000 m, 5 000 m, murtomaajuoksun) ja yhden hopeamitalin (maastojuoksun joukkuekilpailu) sekä tekee kaksi maailmanennätystä. 5 000 metrin kilpailu on äärimmäisen jännittävä. Hannes ohittaa vasta loppusuoralla Ranskan hirmun Jean Bouinin, ja tekee kymmenen vuotta säilyvn maailmanennätyksen 14.36,6. Suomalaisen Hanneksen saama kansainvälinen julkisuus on aivan ennennäkemätöntä.

Keihäänheittäjä Julius Saaristo voittaa molempien käsien keihäänheitossa kultamitalin, myös muut mitalit tulevat suomalaisille. Kiekonheitossa Armas Taipale voittaa kaksi kultamitalia. Painijat Kaarlo Koskela, Emil Väre ja Yrjö Saarela voittavat kukin sarjansa. Yhdeksän kultamitalin lisäksi suomalaiset keräävät kahdekssan hopeamitalia ja yhdeksän pronssimitalia. Mitalitilastossa Finland on Yhdysvaltain, Ruotsin ja Englannin jälkeen neljäntenä. Avajaisissa Finland-kilven edellä marssinut Venäjän joukkue jää tilastoissa kolmanneksi viimeiseksi.

Yhdenvertaisuuslain perusteella jaroslavilainen J.M.Sopenov ilmoittaa 1.heinäkuuta Viipurin maistraatille suomalaisilta vaadittavalla elinkeinoilmoituksella avaavansa Viipurissa lihakaupan. Maistraatti ei hyväksy elinkeinoilmoitusta, vaan kehottaa kauppiaaksi aikovaa anomaan ulkomaalaisilta vaadittavaa lupaa Viipurin läänin kuvernööriltä. Tämä saattuu valitettavasti olemaan venäläisen järjestelmän mies. Viranomaiset vangitsevat maistraatin jäsenet oikeudenkäyntiä varten. Sen jäsen, sotatuomari Brutus Lagercranz, valittaa vangitsemisestaan Viipurin hovioikeuteen, joka 7. syyskuutaa julistaa vangisemisen olleen laiton. Asia siirtyy senaatille ja sitten kenraalikuvernööri Seynille, joka puolestaan nostaa 4. joulukuutta syytteen Pietarin piirioikeudessa hovioikeuden niitä jäseniä vastaan, jotka ovat antaneet vapauttavan päätöksen. 23 hovioikeuden jäsentä tuomitaan vankeuteen, tuomi kärsitään Pietarin Krestyn vankilassa. Romanovien 300-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä heidän tuomionsa lyhenee, niin että he vapautuvat 1914.

Tukholman olympialaiset

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kes%C3%A4olympialaiset_1912

Suomi kesäolympialaisissa 1912

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomi_kes%C3%A4olympialaisissa_1912

Tukholman olympialaiset 1912

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tukholman_olympialaiset_1912_30954.html#media=30959

Suomen urheilumuseo Tukholman olympialaiset 1912

http://www.urheilumuseo.fi/Default.aspx?tabid=3411

Suomen olympiakomitea Tukholman olympialaiset 1912

http://www.noc.fi/olympiahistoria/kisatilastot/1912_tukholma/

Yleisurheilu

http://www.yleisurheilu.fi/sivut/tukholman-olympialaiset-1912

Haastattelu Hannes Kolehmainen 5000m:n olympiajuoksu
http://www.youtube.com/watch?v=p1qqWh0W9ec

Olympics 1912 High jump
http://www.youtube.com/watch?v=Kd1kuIhtNOs

Olympics 1912 Standing high jump
http://www.youtube.com/watch?v=BB1RU996HaQ

Olympics 1912 Standing long jump
http://www.youtube.com/watch?v=TBtQMbHOjls

Olympics 1912 Marathon
http://www.youtube.com/watch?v=wJ1U5f4CNCE

Olympics 1912 GBR-DEN Football Final
http://www.youtube.com/watch?v=WLe8PQDFeGc

Olympics 1912 Javelin throw
http://www.youtube.com/watch?v=VrXIkE0zIeE

Olympics 1912 Cross country running
http://www.youtube.com/watch?v=iTN0_cmjoRw

Olympics 1912 Cycling
http://www.youtube.com/watch?v=8cK2WxEE5Ng
Olympics 1912 5000m
http://www.youtube.com/watch?v=1nAtUz8sFsM
Olympics 1912 Stockholm Olympiade SelMcKenzie Selzer-McKenzie
http://www.youtube.com/watch?v=hVAhwSzF8wo

Yle arkisto 1900-lukuu

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/vuosikymmen/1900

Yle arkisto 1910-luku

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/vuosikymmen/1910

1910-luku

http://fi.wikipedia.org/wiki/1910-luku

Vuosi 1912

http://fi.wikipedia.org/wiki/1912

Lähdeaineisto Kronikka 951-35-6529-7

Ooperassa sattuu ja tapahtuu

Aino Ackte

Vakinainen ooperatoiminta alkoi Suomessa, kun Kaarlo Bergbom liitti lauluosaston 1872 perustamaansa Suomalaiseen Teatteriin. Lauluosasto esitti Viipurissa 21. marraskuuta 1873 kokoillan oopperan, Caetano Donizetin Lucia di Lammermoor. Ooperaosasto lopetti toimintansa 1879, ja vakinainen ooperatoiminta loppui 30 vuodeksi.

Suomalaisen oopperataiteen voimahahmo on Aino Ackte. Hän on ensimmäinen suomalainen laajan kansainvälisen kuuluisuuden saavuttanut laulajatar ja ensimmäinen suomalainen New Yorkin Metropolitan-ooperassa esiintynyt taitelija. Hän on opiskellut Helsingissä äitinsä laulajar Emmy Acktenin johdolla. Ensikonsertin jälkeen hän matkusti Pariisiin jatkamaan opintojaan. Voitettuaan Pariisin konservatorion tavoitellun ensipalkinnon hänet on kiinnitetty Pariisin Suomen oopperan ensimmäiseksi sopraanosolistiksi 1897-1903. Metropolitanissa hän esiintyi 1904-1906 ja teki sen jälkeen laajoja konserttikiertyeita. Kotimaahan palattuaan hän saa musiikkitooimiston johtaja Edvard Fazerin, säveltäjä Oskar Merikannon, tenorilaulaja Wäinö Solan, barytonilaulaja Eino Rautavaaran ja bassolaulaja Willian Hammarin perustamaan kanssaan uutta oopperaa Helsinkiin. Kotimaisen oopperan avajaiset olivat 2.lokakuuta 1910. Ensiesityksenä on Raggiero Leoncavallon Pajatso, ja samala iltana esitetään vielä Jules Massenetin Navarralainen. Oopperan johdossa on Fazer yhdessä Aino Acktenin kanssa. Oopperan nimi muutetaan 1914 Suomalaiseksi Ooperaksi, ja 1915 laitoksen tueksi perustettiin osakeyhtiö.

Karjalan kannaksella on Venäjän vallankumouksellisia pakoilemassa ja piileskelemässä viranomaisia. Paikka on heille edullinen, sillä pääkauunki Pietari on lähellä mutta rajan takana, ja suomalaiset viranomaiset eivät juuri vallankumouksellisten toimintaan puutu. Venäjän pääministeri Pjotr Stolypin yrittää elokuussa ratkaista tämän ongelman ryhtymällä liittämäään Kivennavan ja Uudenkirkon kuntia Pietarin kuvernementtiin, jolloin Viipurin kuvernementin niskottelevat suomalaiset virkamiehet eivät ole esteenä, kun järjestys palautetaan. Asia on tarkoitus ratkaista yleisvaltakunnallisen lainsäädännön turvin, silmanlumeena on alueella asuvien venäläisten asema. Itse asiassa kunnissa asuu vain pienehkö määrä venäläisiä kesäasukkaina. Asia saa uuden käänteen,kun Stolypinia ammutaan 14. syyskuuta Kiovan oopperassa. Pääministeri kuolee neljä päivää myöhemmin, ja Karjalan kannaksen kuntien lohkaisu osaksi Venäjäää raukeaa.

Lähdeaineisto Kronikka 1900-1999 ISBN 951-35-6529-7

Finis Finlandiae

Finis Finlandiae: Fyrenin pilakuvassa Suomi-syöjä Puriskevits työntää Suomi-neitoa säkissä Venäjän virtaan.

Venäläinen yhteiskunnallinen lainsäädäntö ulotettiinn koskemaan autonomista Suomen suuriruhtinaskuntaa. Uudet vaalit toimitettiin 1910 helmikuun alussa. Eduskuntaan saatiin entistä pätevämpiä edustajia, sillä maan oikeuksien käytävässä taistelussa eduskunta oli avainasemassa. SDP lisäsi paikkalukuaan saaden 86 edustajaa, Suomalainen puolue sai 42, nuorsuomalaiset 28, RKP 26 ja Maalaisliitto 17 edustajaa sekä kristilinen työväenliitto yhden paikan. Eduskunta kokoontui valtiopäiville 1. maaliskuuta.

Keisari Nikolai II antaa 27. maaliskuuta armollisen julistuksen, joka koskee niiden Suomea koskevien lakien ja asetusten säätämistä, joilla on yleisvaltakunnallista merkitystä. Eduskunnalta pyydetäänn lausumia lakiehdotuksen sisällöstä sillä ehdolla, että lausunto jätetään siten valtakunnanduuman ja valtakunnanneuvoston harkittavaksi. Aikaa lausunnon antamiseen on yksi kuukausi. Yleisvaltakunnalisen lainsäädännön piiriin kuuluvat mm. seuraavat asiat: Suomen osallistuminen valtakunnan menoihin, asevelvollisuusasiat, sellaisten Venäjän alamaisten oikeudet, jotka eivät ole Suomen kansalaisia, venäjän kielen asema Suomessa, painovapausasiat, tullilaitos, posti- ja lennätinlaitos, rautatiet, kauppa ja merenkulku, rahajärjestelmä sekä ulkomaalaisten oikeudet Suomessa. Tämä merkitsee Suomen valtiojärjestyksen täydellistä muuttamista.

Eduskunta ei voi loupua oikeudestaan päättää maan perustuslakeja koskevista kysymyksistä. Toukokuussa se kieltäytyy antamasta asiasta lausuntoa ja vetoaa siihen sitten keisariin, että tämä pitäsi Suomen perustuslait voimassa. Se anoo alamaisesti, että ”Teidän Keisarillinen Majeteettinnen armossa tahtoisi voimassapitää Suomen perustuslait sekä määrätä, että ne näistä laiesta poikkeavat toimenpiteet, joihin viime vuosina on ryhdytty, ovat oikaistavat tahi poistettavat”.

Venäjän valtakunnanduuma käsittelee asiaa ja hyväksyy 10.kesäkuuta ehdotuksen yleisvaltakunnallisen lainsäädännön ulottamisesta Suomeen äänin 164-23. Kansalliskiihkoisen oikeiston edustaja Vladimir Purskevits huuhdahtaa ikimuistoiset sanat; ”Finis Finlandie”” (Suomen loppu!) Valtakunnanneuvosto hyväksyy lainmuutokset. 30 kesäkuuta Nikolai II on huvijahdillaan Standartilla Paldiskissa, missä hän saa lain vahvistettavakseen. Alkukappaleeseen Nikolai II kirjoittaa korkeimman omakätisesti: ”Olkoon niin”. Yksinomaan Suomen sisäisiä oloja koskevat lait voidaan edelleen säätää Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäivillä hyväksymässä järjestyksessä, mutta näiden asioiden merkitys on vähäinen.

Nikolai I vahvistama laki sisältää määräyksen, että eduskunnan on valittava valtakunnanneuvostoon kaksi valtakunnanduumaan neljä jäsentä. Suomen senaatti julkaisee lain, kun eduskunta on hajalla. Venäjän viranomaiset haluavat kokeilla eduskunnan päättäväisyyttä ja se kutsutaan koolle järjestämään eräiden yleisvaltakunnallisten lakien soveltamista Suomessa sekä valitsemaan yllä mainitut edustajat Venäjälle. Asessori P.E.Svinhuvud, joka on koolle kutsutun eduskunnan puhemies, antaa 23. syyskuuta täysistunnossa ilmoituksen, joka päättyy ”... Suomen eduskunta ei voi, maan perustuslakeja rikkomatta, ryhtyä valtiopäiväkutsumuksessa annettujen tehtävien täyttämiseen”. Eduskunta hyväksyy puhemiehen kannanoton 7. lokakuuta, jolloin se hajotetaan ja määrätään uudet vaalit.

Lähdeaineisto Kronikka 1900-1999 ISBN 951-35-6529-7 

Venäjän ote kiristyy

Sosiaalidemokraattien järjestämä Tampereen torpparikokous huhtikuussa 1906.

Torppariasetuksen käsittely osoittaa, että venäläisillä on erilainen käsitys siitä, mikä Suomessa on laitonta ja mikä ei. Amiraalisenaatin nimittäminen ja F.A. Seynin tulo kenraalikuvernööriksi olivat sellaisia merkkejä siitä, että Venäjä ei aio tinkiä kannastaan.

Eduskunta kokoontui ensimmäisille valtiopäiville 22.5.1907 koko Suomen kansan seuratessa sitä toiveikkaana. Puhemieheksi valittiin nyt ja toistuvasti eteenkinpäin perustuslaillinen P.E. Svinhuvud (1861-1944), myös sosiaalidemokraatit kannattivat tätä tsaarinvallan taipumatonta vastustajaa. Tulokset jäivät kuitenkin nyt kuten myös seuraavilla vuoden 1908 valtiopäivillä vähäisiksi jyrkkien vastakohtaisuuksien ja edustajien tottumattomuuden vuoksi. Helpotusta olisi tarvittu muun muassa torpparilakkojen ja häätöjen kärjistämään torpparikysymykseen. Senaatille osoitettiin toistuvasti epäluottamuslauseita varsinkin uudesta 1908 Suomen asioiden esittelyjärjestyksestä, vaikkei parlamenttaarisesta vastuusta vielä ollutkaan kysymys. Lopulta Mechelinin senaatti päätti pyytää eroa, mutta sen myötä keisari hajotti myös eduskunnan. Uusi Edward Hjeltin monen puolueen senaatti hajoisi jo 1909 uuden sortokauden paineiden alla.

Enemmän kuin sisäiset ristiriidat Suomen eduskunnan työskentelyyn alkoivat vaikuttaa uuden hyökkäykset Suomen autonomiaa vastaan. Eduskunta niskuroi, esitti kritiikkiä puhemiehensä Svinhuvudin suulla, teki välikysymyksiä ja anomuksia autonomian puolustamiseksi sekä lähetti adresseja keisarille. Se hajotettiin yhä uudelleen, ja uudet vaalit pidettiin vuosina 1908, 1909, 1910,1911, 1913 ja 1916. Myös vaali-innostus laski, se vajosi 1913 vaaleissa jo 51 %:iin. Puoluejakaumussa ei suuria heilahduksia tapahtunut, lähinnä suomalaiset puolueet menettivät muutamia paikkoja voimistuvalla Maalaisliitolle. Vasta viiden eduskunta onnistui istumaan kautensa 1911-13 loppuun; osittain se johtui siitä, että puhemiehiksi 1911 ja 1912 jällen valittu Svinhuvud ja 1913 valittu sosiaalidemokraatti Oskari Tokoi koettivat esiintyä ärsyttämättä venäläisiä. Maanvuokrakysymysta saatiin eteenpäin joskaan läpimurtoon asti ei päästy. Vaaleissa 1913 sosiaalidemokraatit nostivat kannatustaan 90 paikkaan. Tämän eduskunnan työ keskeytyi, kun Venäjän viranomaiset lakkauttivat sen toiminnan 1914 alkaneen sodan vuoksi eivätkä kutsuneet valtiopäiviä koolle 1915. Heinäkuussa 1916 pidettiin uudet vaalit, joissa sosiaalidemokraatit saivat eduskunnan enemmistön 103 edustajalla nuor- ja vanhasuomalaisten sekä ruotslaisen puolueen kustannuksella.

Maataloudessa 1800-luvun lopulla tapahtunut rakennemuutos vaikeutti maanvuokraajien asemaa. Isännät pyrkivät puunhintojen noustessa ottamaan takaisin vuokraamiaan metsiä, ja torpparit puolestaan alkoivat hinnoittella työnsä yhä korkeammalle työpalkkojen noustessa. Laukon häädöt vuoden 1907 alussa olivat nostaneet esiin maaseudun sosiaaliset epäkohdat. Yksikamarinen eduskunta ryhtyikin välittömästi valmistelemaan maanvuokraajien aseman parantamista. Vilkkaasta keskustelusta huolimatta vuosien 1907 ja 1908 valtiopäivillä asiasta ei päästy sovintoon, mutta vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä lokakuussa saadaan viimein aikaan ratkaisu, jonka mukaan lyhyimmäksi vuokra-ajaksi tulee 50 vuotta, ja vuokraaja oikeutettiin samaan korvauksia tilalla tekemistään parannuksista. Molemmat osapuolet olivat kuitenkin asetukseen tyytymättömiä, jolloin vuokrasuhteet päätettiin jäädyttää seitsemäksi vuodeksi.

Lähdeaineisto: Kronikka 1900-1999 ISBN 951-35-6529-7, Suomi kautta aikojen Isbn 951-8933-60-X, Jouko Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397-9

Seyn ja toinen sortokausi

Kenraali Frans Albert Seyn ( 1862-1918) oli 1899-1905 Suomen kenraalikuvernöörin kanslian päällikkönä ja toteutti tuolloin Bobrikovin politiikkaa niin kiitettävän innokkaasti, että hänet lähetettiin Suomeen jälleen 1907. Seyn tuli ensin kenraalikuvernöörin apulaiseksi, ja hänet nimitettiin 11. marraskuuta 1909 kenraalikuvernööriksi. Ensimmäistä sortokautta seurannut suojasää päättyi, ja sotilashallinnon pystyttämistä Suomessa jatkettiin.

Ensiksi irroitettiin senaatti puolueiden ja eduskunnan vaikutuksesta nimittämällä vuoden 1909 lopulla ns. amiraalisenaatti (sapelisenaatti). Keisari halusi senaattoreiksi syntyperäisiä suomalaisia. Tämä periaate yhdistettiin keisarikunnan poliittisiin tavoitteisiin kokoamalla senaatti pitkään keisarikunnassa palvelleista suomalaisista ja venäläisistä, joilla oli Suomen kansalaisoikeudet. Siitä huolimatta monet senaattorit eivät hallinneet Suomen kieliä eivätkä tunteneet maan lakeja. Kaksi kenraali Vladimir Markovin johtaman senaatin jäsenistä oli amiraaleja ja useimmat muutkin olivat sotilaita.

Senaatin uusimisen jälkeen tulivat vuoroon vuoden 1910 alusta lähtien läänien kuvernöörit ja hallintoelimet sekä keskusvirastot. Virkojen nimitysperusteet olivat samat kuin senaattoreilla. Yksi näistä uuden suunnan miehistä oli luotsilaitoksen johtoon 1910 kohonnut K. V. Samsanov, Suomessa syntynyt ja koulunsa käynyt venäläinen upseeriperheen poika. Venäjällä hän oli oleskellut ainoastaan lyhyen aikaa hankkimassa koulutusta ja oli luonut koko virkauransa Suomen luotsilaitoksen palveluksessa. Samsanov oli niin suomalainen kin etnisesti venälläiset helsinkiläiset olla saattoivat. Kun tähän yhdistettiin venäläis-patrioottinen mielenlaatu, mies oli Seynin kannalta mitä hyödyllisin.

Venäläisten joukkojen määrää Suomessa lisättiin ja santarmilaitosta uusittiin. Tavoitteena oli venäläisen järjestysvaltakoneiston lujittaminen. Vuonna 1910 valmistui laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä, ja vuonna 1912 annettiin yhdenvertaisuuslaki, jolla Venäjän kansalaiset saivat Suomessa samat oikeudet kuin suuriruhtinaskunnan syntyperäisillä asukkaillakin oli. Tämän lain nojalla Markovin seuraajaksi senaatin johtoon nimitettiin 1913 venäläinen M.M. Borovitinov.

Seyn kiinnitti huomionsa paljolti samoihin asioihin kuin Bobrikovkin. Hän vaati, että virkamiehiin tulisi soveltaa Venäjän lainsäädäntöä, piti sanomlehdistöä ”maan todella sairaana kohtana” ja vaati venäjän kielen nostamista virkakieleksi. Pietarissa ryhdyttiin valmistelemaan 1912 N.N. Korevon johtamassa komiteassa uusia asetuksia. Suunnitelmat vuotivat julkisuuteen keväällä 1914, jolloin lehdistössä käytiin vilkasta polemiikkia tästä ns. suuresta venäläistämisohjelmasta.

Venäläistämistoimet katkaisi elokuussa 1914 puhjennut ensimmäinen maailmansota, mutta sen varjossa Seyn sai haluamansa valtuudet: Suomi julistettiin sotatilaan, sensuuri pantiin toimeen ja kansalaisten vapauksia rajoitettiin. Hallitsjia lykkäsi eduskunnan kokoontumista tammikuussa 1915 sotatilan takia, ja Suomea hallittiin suoraan keisarikunnasta. Kouluissa lisättiin venäjän kielen opetusta.

Suomalaisten vastarinta kanavoitui etupäässä eduskunnan kautta. Nyt porvarillisten ryhmien välille ei kehittynyt sellaisia Venäjä-poliittisia ristiriitoja kuin Bonrikovin kaudella, vaan ne olivat paljon yksimielisemmin vastustuskannalla. Seurauksena eduskunnan vasarinnasta olivat lukuisat hajoituskäskyt ja uudet vaalit.

Sosiaalidemokraateille poliittinen tilanne muodostui hankalaksi. Puolueen vaatimat laajat uudistukset jäivät toteuttamatta, ja vastustusrintamaan porvariston kanssa oli henkisesti vaikea asettua. Sosiaalidemokraatit pyrkivät pitämään sen verran matalaa profiilia, että venäläiset eivät saisi aihetta puuttua puolueen toimintaan. Toisaalta vallankumouksen kannatus levisi parlamentaariseen toimintaan turhautuneen jäsenistön piirissä.

Seynin sotilashallinto pysyi pystyssä Venäjän maaliskuun vallankumoukseen saakka. Kun väliaikainen hallitus oli päättänyt palauttaa Suomen autonomian,Seyn vangittiin 16.maaliskuuta 1917 ja hänet kuljetettiin yöjunalla Pietariin. Hän kuoli todennäköisesti 1918. Maaliskuun julistuskirjalla väliaikainen hallitus kumosi kaikki Suomen perustuslakien vastaiset asetukset helmikuun manifestista 1899 alkaen.

Seyn
http://fi.wikipedia.org/wiki/Franz_Albert_Seyn

Suomen kenraalikuvernööri Seyn

http://www.histdoc.net/historia/seyn.html

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Uusi esittelyjärjestys

Vuonna 1908 Suomen ja Venäjän suhteissa päättyy suurlakon jälkeen alkanut liennytysvaihe, ja Venäjä jatkaa keskeytynyttä yhtenistämispolitiikkaansa. Suomalaiset iloitsevat ensimmäisestä virallisesta olympialaisesta kultamitallista ja kiistelevät Havis Amandan muodoista.

Leo Mechelin senaatti oli onnistunut toimimaan varsin sopuisasti kenraalikuvernööri Nikolai Gerardin kanssa. Senaatin asema oli kuitenkin heikko, sillä kotimaassa sitä arvosteltiin liian suuresta myöntyväisyydestä, ja Pietarissa puolestaan sitä syytettiin separatistisistä pyrkimyksistä. Venäjän hallituksen selvittyä poliittisesta kriisitään ja lujittaessaan otettaan myös Suomesta senaatin asema alkoi heiketä. Lopulta senaatti kaatuu sisäpoliittiseen valtapeliin. Uuden valtiopäiväjärjestyksen mukaan eduskunnan jäsenet saattoivat tehdä senaattoreille välikysymyksiä, ja maalisuussa 1908 senaatti sai vastattavakseen useita Venäjän-politiikkaan liittyviä kysymyksiä. Poliittinen taktikointi johtaa siihen, että eduskunta hyväksyy 27. maaliskuuta sosiaalidemokraattien ponnen, jossa senaattia syytettiin kyvyttömyydestä puolustaa Suomen autonomista asemaa ja parantaa maan vähäosaisten asemaa. Senaatti tulkitsee päätöksen epäluottamuslauseeksi ja jättää 30. maaliskuutta eroanomuksensa. Nikolai II ei kuitenkaan hyväksy moista parlamentaarista kokeilua vaan määrää 6. huhtikuuta eduskunnan hajotettavaksi ja uudet vaalit pidettäväksi heinäkuun alussa.

Toisen venäläistämisvaiheen eli toisen sortokauden käynnistää itse Nikolai II, joka 2, kesäkuuta antaa hyväksynnän Suomea koskevien asioiden uudelle esittelyjärjestykselle Venäjän hallituksessa. Kun aiemmin Pietarissa toimiva ministerivaltiosihteeri on esitellyt Suomea koskevat asiat suoraan keisari-suuriruhtinaalle, nyt keisarikunnan hallituksesta tulee se elin, joka päättää milloin jokin asia on katsottava valtakunnan yleistä etua koskevaksi ja siksi alistettava yleiseen lainsäädäntöprosessiin. Suomalaiset suhtautuvat eisttelyjärjestyksen muutokseen torjuvasti, silloin sen katsottiin merkitsevän sitä että Suomen senaatti ja muut viranomaiset joutuvat Venäjän hallituksen valvonnan alaisiksi.

Suomi saa ensimmäisen virallisen olympiakultamitalinsa 22. heinäkuuta, kun Werner Weckman kukistaa Lontoo olympiakisojen kreikkalais-roomalaisen painin raskaan keskisarjan loppu-ottelussa maanmihensä Yrjö Saarelan. Weckman oli voittanut keskisarjan kultapitalin jo 1906 Ateena välikisoissa, joissa Werner Järvinen oli paras antiikin tyyliin suoritetussa kiekonheitossa.

Helsingin kauppatorilla paljastetaan 20 syyskuuta Ville Vallgrenin veistämä Havis Amanda-patsas. Teos vetää miehiä puoleensa kuin hunaja mehiläisiä, mutta se herättää myös vastustusta. Esteettisesti suuntautunut taide- ja kirjallisuushistoroitsija Eliel Aspelin-Haapkylä valittaa, että työstä puuttuu kreikkalainen ihanteellisuus, joka taiteessa ”aateloi alastomuuden”. Suomen Naisyhdistyksen mielestä veistos antaa aivan väärän kuvan naisesta ja vaati, että neito on poistettava rumana ja rivona.

Lähdeaineisto Kronikka 1900-1999 ISBN 951-35-6539-7

Naisten äänioikeus

Liisi Kivioja, kalajokinen pankinjohtaja, ensimmäisen eduskunnan naiskansanedustaja

Naiset saivat äänioikeuden ensimmäisenä maailmassa Uudessa Seelannissa vuonna 1893, mutta vaalikelpoisiksi naiset hyväksyttiin alahuoneessa 1919 ja ylähuoneessa 1944. Australiassa naiset saivat äänioikeuden toisina ja vaalikelpoisuuden ensimmäisenä maailmassa, Etelä-Australin osavaltioissa vuonna 1894 ja koko liittovaltiossa 1902. Sukupuolten välinen demokratia ei kuitenkaan täysin toteutunut vielä vuosikymmeniin, naiset eivät halunneet ehdolle. Äänioikeus Australin liittovaltion vaaleissa oli vuoteen 1962 asti vain valkoisilla.

Suomen naiset saivat vuonna 1906 äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ensimmäisinä Euroopassa. Mittavassa eduskuntauudistuksessa valta siirtyi vuosisatoja vanhalta nelisäätyiseltä valtiopäivälaitokselta 200 kansanedustajalle, joita saivat olla valitsemassa 24 vuotta täyttäneet kansalaiset säädystä, varallisuudesta ja sukupuolesta riippumatta.

Vanha säätyvaltiopäiväjärjestelmä oli taannut suuremmat valta-asemat aatelistolle, vaikka säätyyn kuului vain 1,1 prosenttia suomalaisista. Äänimäärä oli sidottu varallisuuteen. Ylipäätään äänioikeus oli hyvin pienellä osalla kansalaisista, vain kahdeksalla prosentilla. 1900-luvun alussa äänestysoikeuttaann oli vaatimassa naisten

ohella myös miesten enemmistö: torpparit, maaseudun tilattomat, teollisuustyöväki. Kyse ei siis ollut naisten ja miesten vastakkainasettelusta, vaan tasa-arvoa peräsi kansan enemmistö sukupuoleen katsomatta.

Naisjärjestöt olivat äänioikeusasiassa hyvin aktiivisia. Suomen Naisyhdistyksessä vaatimuksia äänioikeudesta viriteltiin jo ensimmäisen toimintavuotena 1884, ja Minna Canth herätti keskustelua kirjoituksillaan 1884 ja 1885. Naisliitto Unioinin tavoite oli jo yhdistystä perustettaessa 1892 saada naisille yhtäläiset oikeudet miesten kanssa. Yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta kansalaisille vaati kuitenin vasta työväenliike 1800-luvun lopulla.

Vuoden 1905 loka-marraskuussa suurlakko seisautti maan. Sortotoimiin väsynyt kansaa vaati autonomian palautamista ja valtiopäiväuudistusta. Järjestyksen palauttamiseksi maahan keisari Nikola I antoi marraskuussa 1905 käskyn kutsua koolle ylimääräiset valtiopäivät. Eduskuntauudistus tuli toteuttaa, ja lähtokohtana oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus.

Robert Hermanssoinin johtaja uudistuskomitea asetettin valmistelemaan valtiopäiväjärjestystä. Hermansson vastusti naisten äänioikeutta, koska naista ei ollut hänen mukaansa luotu toimimaan julksessa elämässä; nainen vahingoittuisi valtiollisissa kiistoissa, ja erityisesti rauhattomina aikoina hän äänestäisi herkästi äärimmäissyyspuolueita. Hermansson ei kuitenkaan saanut enemmistöä kannalleen, vaan komitea ehdotti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta kaikille. Ehdotuksen pohjana uusi valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki vahvistettiin 20.7.1906 Naiset pääsivät ensi kerran äänestämään 15.-16. maaliskuuta 1907.

Suomen Suuriruhtinaskunnan ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan tuli valituksi 19 naista eli noin kymmenesosa kansanedustajista. Vaalitulos oli naisjärjestöille pettymys, mutta jälkikäteen tarkasteltuna ja muiden maiden tilanteeseen verrattuna naisia valittiin edustajistoon suhteellisen runsaasti. Uudessa järjestelmässä olivat edustettuina kaikkia kansankerrokset, edustajat poikkesivat toisistaaan varallisuudeltaan, iältään ja ammatiltaan kuten kansalaisetkin.

Ensimmäisissä vaaleissa kaikista noin 1 200 000 äänioikeutetusta noin 70 prosenttia äänesti. Naisten äänestysaktiivisuudesta ensimmäiseltä vuodelta ei ole tietoa. Seuraavista vuosista nykypäivään ati naisten äänestysprosentti on vaihdellut 52 prosentista 84:ään. Vilkkaimmin naiset äänestivät vuoden 1962 vaaleissa ja alhaisimmallaan äänestysinto oli 1929. Vuodesta 1987 lähtien naiset ovat olleet miehiä aktiivisempia äänestäjiä.

Ensimmäiseen eduskuntaan 107 valittin 19 naista kansanedustajiksi.

Iida Aalto-Teijo oli Suomen työväenpuolueen perustaja ja idelogi. Hän perusti Suomen Sosiaalidemokraattisen Naisliiton ja toimi sen puheenjohtajana. Kansalaissodan jälkeen hän pakeni Neuvosto-Venäjälle. Palattuaan seuraavana vuonna 1922.

Eveliina Ala-Kulju o.s. Ojanen ent. Poikonen. Opettaja ja emäntä. Suomalainen puolue ja Kansallinen Kokoomus.

Hedvig Hebhard o.s. Silen. Talousneuvos. Suomalainen puolue ja Kansallinen Kokoomus.

Aleksandra Gripenberg. Naisasianainen, kirjailija. Suomalainen puolue.

Lucina Hagman. Koulun johtajatar, professori, nuorsuomalainen puolue.

Anni Huotari o.s. Torvelainen Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue.

Mimmi Kanervo Luennoitsija. Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue.

Liisi Kivioja. Kansakoulunopettaja, pankinjohtaja. Suomalainen puolue.

Hilda Käkikoski. Opettaja, kirjailija, Suomalainen puolue.

Sandra (Aleksandra) Lehtinen o.s. Reinholdsson Palvelijatar, ompelija, poliittinen agitaattori. Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue. Hän oli vasemmistolaisuutensa takia vankilassa 1929-32 ja sen jälkeen yli kymmenen vuotta Moskovassa, josta palasi vuonna 1945.

Dagmar Neovius Opettajatar ja aktuaari, Ruotsalainen kansanpuolue.

Alli Nissinen, koulunopettaja, kirjailija, nuorsuomalainen puolue.

Jenny Nuotio o.s. Kilpeläinen, myöh. Upari. Kutoja, Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue. Suomen nuorin ensimmäisen eduskunnan kansanedustaja.

Maria Paaso-Laine Ompelija ja puoluevirkailija, Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue. Seitsemän lapsen äiti. Kansanedustajakauden jälkeen muutti Amerikkaan.

Hilja Pärssinen o.s. Lindgren. Kansakoulunopettaja, Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue. Pappisperheen tytär. Hän oli kansanvaltuuskunnan jäsen 1918 ja pakeni keväällä 1918 Venäjälle, palasi Suomeen 1919 ja oli useita vuosia vankilassa.

Maria Raunio o.s. Saarinen Ompelija, työväenliikkeen toimitsija ja puhuja, Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue. Vuonna 1910 hänet syrjäytettiin ehdokaslistalta puolueen sisäisten erimiellisyyksien takia. Sen jälkeen hän lähti siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin.

Hilma Räsänen. Kansakoulun opettaja Maalaisliitto.

Miina Sillanpää. Toimittaja, talousneuvos, Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue. Hän oli 1920-luvulla ensimmäinen nainen ministerinä.

Iida Venmmelpuu ent. Wilenius Kansakoulunopettaja, Kansanopiston johtaja, Suomalainen puolue.

Ensimmäisen eduskunnan naiset

http://www.helsinki.fi/sukupuolentutkimus/aanioikeus/artikkelit/ensimmaiset.htm

Ensimmäisen eduskunnan naiset

http://arenan.yle.fi/radio/1285084

Liisi Kivioja

http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Kivioja_Liisi

Lähdeaineisto Suomen naisen vuosisadat 2 Toivon rakentajat ISBN 951-31-3162-9

Valtiopäiväuudistuksen vaikutus puolueisiin

Suomen valtiopäiväuudistus oli erittäin radikaali. Eduskuntaan valittiin 200 jäsentä kolmeksi vuodeksi kerrallaan noudattaen suhteellista vaalitapaa, joka suo pienillekin puolueille mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin. Kaikilla 24 vuotta täyttäneillä, naiset mukaan luettuina, oli yhtäläinen äänioikeus ja vaalikelpoisuus. Tämä oli ollut ylimääräisillä valtiopäivillä ilman muuta selvää, vaikka naisilla ei ollut äänioikeutta missä muussa Euroopan maassa.

Jonkin verran keskustesteltiin siitä, olisiko edustuslaitos kaksikamarinen, kuten se oli vielä tuolloin verraten kansanvaltaisissakin maissa, muun muassa Ruotsissa. Suomessa kansa kannatti kuitenkn jyrkästi yksikamarista eduskuntaa, joten siitäkin päätettiin yksimielisesti.

Sosiaalidemokraattien varsinkin Helsingissä järjestämät suuret mielenosoitukset ainakin jouduttivat valtiopäiväuudistusta. Vaikka se tapahtui voimassa olevan valtiosäännön mukaisin muodoin, työväki katsoi ooman joukkovoimansa ratkaisseen vuoden 1906 perinpohjaiset, suurin toivein herättäneet uudistukset. Valtiopäiväuudistus tulkittiin siis ilman väkivaltaa tapahtuneeksi vallankumoukseksi, ja tämä käsite sai sen vuoksi työväestön keskuudessa entistä hyväksytymmän leiman. Työväenyhdistysten jäsenmäärä kasvoi nopeasti, ja työväenliikkeen joukkovoima tuntui antavan sille aavistamattomia mahdollisuuksia.

Suurlakko ja valtipäivien uudistushanke pakottivat muutkin puolueet kuin sosiaalidemokraatit organisoitumaan kiinteiksi järjestöiksi. Suomalainen puolue eli vanhasuomalaiset ja nuorsuomalainen puolue jatkoivat toimintaansa perinteisellä linjallaan. Suomalainen puolue pyrki kuitenkin entistä määrätietoisemmin yhdistämään kaikkia suomenkielisiä ja omaksui varsin radikaalin yhteiskuntapoliittisen ohjelman voidakseen koota kannattajikseen myös pienviljelijötä ja torppareita. Nuorsuomalaisten vasemmisto eli ”varpuset” noudatti ryhmän jo ennen omaksumaa sosiaaliliberaalia linjaa, mutta ”pääskyksiksi” nimitetty oikeisto pitäytyi klassiseen liberalismiin ja korosti, ettei ollut lupa syrjäyttää ihmisten yksilöllisiä oikeuksia.

Vuonna 1906 perustettu Ruotsalainen kansanpuolue ( Svenska Folkpartiet) oli perustuslaillinen, mutta puolueen erityisenä tehtävänä oli ruotsinkielisen väestön etujen puolustaminen uudessa, huolestuttavalta näyttävässä tilanteessa. Ruotsinkieliset, jotka olivat hallinneet loppuun asti aatelia ja porvarisäätyä, jäisivät näet eduskunnassa pieneksi vähemmistöksi. Jotta puolue vosi koota tuekseen kaikki suomenruotsalaiset yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta, puolueen sisäpoliittinen ohjelma jätettiin verraten väljäksi, mutta silti se oli alkuaikanaan selvästi konservatiivisin puolue.

Aivan uusia olivat keväällä 1906 perustetut maaseudun puolueet, joita syntyi Pahjanmaalla kaksikin. Koska ne olivat hyvin samanhenkisiä, ne yhdistettiin 1908 Maalaisliitoksi, jonka Venäjä-poliittinen kanta oli perustuslaillinen. Toisaalta Maalaisliittoa edusti samaa fennomaanista perinnettä kuin suomalainen puolue ja oli jyrkästi suomenmielinen. Erityistehtäväkseen Maalaisliitto otti maaseutuväestön, alkuaikoina etenkin pienviljelijöiden etujen ajamisen. Puolueen ensimmäinen puheenjohtaja, talollinen Kyösti Kallio (1873-19140) Nivalasta, oli käynyt muutaman vuoden oppikoulua ja toiminut innokkaasti nuorisoseurassa.

Maalaisliittoa on pidetty alusta asti tyypillisenä eturyhmäpuolueena, mutta sillä oli myös erityinen ideologia, jonka hahmotteli puolueen aatteellinen johtaja, laihialainen kauppias ja kirjailija Santeri Alkoi (1862-1930). Hänen aatemaailmassaan voimakas usko edistykseen ja itsekasvatukseen liittyi talonpojan työn ja maalaisrahvaan vaatimattomaan elämän ihannoimiseen. Alkio oli omaksunut sen osaksi Leo Tolstoilta, mutta samaa henkeä maalaisliittoonn tuli myös uskonnollisista herätysliikkeistä. Vanhan fennomanian perillisenä virisi näin 1900-luvun alussa talonpoikaisliike, joka pyrki kohottamaan maanviljelijäväestön taloudellista ja yhteiskunnallista asemaa ja sen henkistä tasoa. Suurista eroista huolimatta se voidaan rinnastaa joissakin suhteissa työväenliikkeeseen.

Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1

Punainen viiva ja työmarkkinajärjestöjen synty

Eduskunta istunnossaan Palokunnantalossa vuonna 1907.

Eduskuntauudistuksen vaikutuksesta äänioikeutettujen määrä Suomessa kasvoi kerralla 126 000:sta 1 273 000:een. Maa jaettiin 16 vaalipiiriin, ja käytössä olivat listavaalit. Jokaisella listalla oli kolme ehdokasta, ja yksi henkilö saattoi esiintyä useilla listoilla. Ehdokasasettelussa tämä antoi puolueille huomattavat mahdollisuudet taktikointiin. Esimerkiksi suomalaisella puolueella oli joka vaalipiirissä sekä valtakunnallisesti tunnettuja että paikallisia ehdokkaita. Äänestäjät ilmaisivat tahtonsa vetämällä punkynällä viivan kannattamansa listan yläkulmaan.
Vaalikamppailu oli ennennäkemättömän värikäs, sillä vaaliagitaation ohella ihmisiä piti kehottaa ja opastaa äänestämään. Vaalit pidettiin 15. ja 16 maaliskuuta 1907. Vaaliuurnilla kävi hieman yli 70 prosenttia äänioikeutetuista, mikä oli korkein äänestysprosentti autonomian kauden vaaleissa.
Vaalitulos yllätti kaikki. Viimeisissä säätyvaltiopäivävaaleissa hyvn menestyneet perustuslailliset uskoivat nytkin voittoonsa, mutta nuorsuomalaistan osuus jä vain 26 ja ruotsalaisten 24 edustajapaikkaan. Lähes samaan, 59 edustajaan, ylsi radikaalila sosiaaliohjelmalla esiintynyt suomalainen puolue. Uusista poliittisista ryhmistä maalaisliitto sai yhdeksän ja kristillinen työväenpuolue kaksi paikkaa.
Vaalien todellisia voittajia olivat sosiaalidemokraatit, joiden edustajamäärä kohosi 80:een. Vaikka eduskunnassa oli porvareilla enemmistö, työväenliikkeen edustajilla oli merkittävä vähemmistöasema. Lähes kaikkia sosisaalidemokraattiset kansanedustajat olivat uusia edustajia, kun taas porvariryhmistä valittiin pääasiallisesti henkilöitä, joilla oli kokemusta jo säätyvaltiopäivien ajalta. Ensimmäisen eduskunnan puhemiehinä toimivat entiset aatelissäädyn jäset nuorsuomalainen P.E. Svinhufvud, vanhasuomalainen E.G. Palmen ja sosialisti N.R. af Ursin.



Ammatillinen järjestäytyminen alkoi 1890-luvulla irtautua työnantajien vaikutuksesta ja lähestyä poliittista tyäväenliikettä. Samalla eturistiriidat työantajien ja työntekijöiden välillä kärjistyivät. Ensimmäisen ammattiyhdistyksen olivat perustaneet jo 1885 helsinkiläiset kirjaltajat, jotka saivat aikaan myös ensimmäisen valtakunnallisenammattiliiton 1896. Suurlakko merkitsi sysäystä myös ammatilliselle järjestäytymiselle; useilla aloilla perustettiin innokkaasti sekä paikallisia ammattiyhdityksiä että valtakunnallisia liittoja.Niihin virtasi uusia jäseniä. Ammattijärjestöt kuuluivat yleensä osastoina sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, ja 1905 niitä oli 317. Ammattiyhdistyksissä oli seuraavana vuonna runsaat 20 000 jäsentä.
Ammatillinen joukkojärjestäytyminen oli liian kova pala puolueelle, jonka jäsenmäärä kolminkertaistui 1905. Se ei enää kyennyt hoitamaan sekä poliittisia että ammattietuja koskevia tehtäviä, minkä vuoksi tuli ajankohtaiseksi erottaa ammattiyhdistysliikkeen organisaatio työväenpuolueesta. Valtakunnallinen kattojärjestö, Suomen Ammattijärjestä, perustettiin huhtikuussa 1907.
Työnantajien yhdistyksiä syntyi 1880-luvulla käsityöläisten ja pienteollisuuden harjoittajien keskuudessa. Ensimmäinen työantajaliitto muodostettiin kirjapainoalalla, mutta vasta työväestön järjestäytyminen ja työriitojen kärjistyminen lisäsivät työnantajapuolella paineita yhteistoimintaan. Suurteollisuudessa ensimmäinen työnantajaliitto oli 1903 toimintansa aloittanut Suomen Metalliteollisuuden Harjoittajain Liitto. Vuonna 1907 työnantajat päättivät perustaa yhteiseksi neuvotteluelimekseen Suomen Yleisen Työnantajaliiton, jonka nimeksi tuli 1918 Suomen Työnantajien Keskusliitto.
Virkamiesaloillakin ammatillisen järjestäytymisen juuret ovat 1800-luvun lopussa, jolloin mm. rautatievirkamiehet, opettajat, juristit ja insinöörit perustivat ensimmäiset yhdistyksensä. Vaikka suurlakko kiihdytti myös virkamiesten järjestäytymistä, valtakunnallisen järjestäytymisen asteelle päästiin vasta 1917, jolloinn syntyivät Virkamiesliitto ja Suomen Teollisuustoimihenkilöiden liitto. Vuonna 1922 aloitti toimintansa valtakunnallinen keskuselin Henkisen Työn Yhtymä (1922-1924 Suomen Virkailijakeskusliittojen Yhtymä).
Autonomian kauden lopulla koko toimistoalaa koskevat valtakunnalliset sopimukset olivat vielä harvinaisia. Työmarkkinaosapuolia ei yleisesti tunnustettu edes säännöllisiksi neuvottelukumppaneiksi, vaan monet sopimukset solmittiin työpaikoillla.


Ensimmäiset eduskuntavaalit
http://fi.wikipedia.org/wiki/Eduskuntavaalit_1907



Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Työväki nousee

Ruotsalaisen kansanpuolueen hevosvetoista vaalimainontaa.

Ensimmäiset eduskuntavaalit päättyivät sosiaalidemokraattien voittoon. Vaikka maassa on vähän tehdastyöväestöä, sosiaalidemokraatit onnistuivat voittamaan puolelleen maaseudun vuokraviljelijät, torpparit.

1900-luvun alun vaikeimpia yhteiskunnallisia ongelmia Suomessa olivat maanvuokraukseen liittyvät ongelmat. Vaikka maanvuokraajien asemaa pyrittiin parantamaan lainsäädännöllä, tilanne vain kärjistyi. Ongelmin syynä oli usein se, että torppareilla ei ollut turvanaan selkeitä kirjallisia sopimuksia. Näin tilojen omistajat saattoivat epämäärisiin sopimuksiin vedoten nostaa päivätyörasitusta tai ottaa maat omaan käyttöönsä. Voimakkaimmin torpparikysymyksen nosti esiin Laukon lakko, jossa kiista koski kesätyöpäivän pituuden lisäksi myös muita taksvärkin suorittamiseen liittyviä yksityiskohtia. Kun kartanonherra, paroni Herman Standeskjöld-Nordestam, ei suostunut torppareiden vaatimuksiin, nämä aloittivat toukokuussa 1906 lakon. Paroni vei asina oikeuteen, joka määräsi suurimman osan torppareista häädettäviksi. Monet häädetyistä sopivat asiasta yksityisesti aatellisherran kanssa, mutta 41 perhettä joutui maantielle. Kun hovioikeuskaan ei kumonnut häätötuomioita, ensimmäiset lakkolaiset hädettiin tammikuun pakkasiin.

Ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleja edelsi kiivas vaalitaistelu. Vaalikampanjaan toi väriä myös tilanteen uutuus; ihmisiä piti sekä kehottaa että opastaa äänestämään. Äänioikeutettujen määrä oli kasvanut eduskuntauudistuksen ansioista kymmenkertaiseksi eli 126 000:sta 1 273 000:een. Käytössä olivat listavaalit. Jokaisessa listassa oli kolme nimeä, ja äänestäjä ilmaisi valintansa vetämällä punakynällä vinoviivan hakemansa listän eli ruudun oikeaan yläkulmaan. Kansanvallan kannalta 15. ja 16. maaliskuuta järjestetyt vaalit onnistuivat hyvin, sillä vaaliuurnilla käy yli 70 prosenttia äänioikeutetuista. Vaalien kiistattomia voittajia ovat sosiaalidemokraatit, joiden edustajamäärä kohoaa 80:een. Sen sijaan viimeisissä säätyvaltiopäivävaaleissa hyvin menestyneet perustuslailliset kokevat pettymyksen; nuorsuomalaisten osuus jää 26 ja ruotsalaisten 24 edustajapaikkaan. Radikaalilla sosiaaliohjelmalla esiintynyt suomalainen puolue yltää 59 edustajaa. Uusista ryhmittymistä Maalaisliitto saa yhdeksän ja kristillinen työväenpuolue kaksi edustajaa. Naisia ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan valitaan 19.

Suurlakko nopeuttaa ammatillista järjestäytymistä. Useille aloille perustettiin sekä paikallisia ammattiyhdistyksiä että valtakunnallisia liittoja, joiden jäsenmäärät kasvoivat nopeasti. Kun sosiaalidemokraattinen puolue ei kyennyt hoitamaan puoluetehtävien lisäksi ammattietujen puolustamista, ammatiyhdistysliikkeen organisaation oli pakko erottaa puolueesta. Ammattiyhdistysliikkeen valtakunnallinen katto-organisaatio, Suomen Ammattijärjestä, perustettiin 17. huhtikuuta 1907. Työväestön järjestäytyminen lisäsi työnantajapuolen paineita tiivistää rivejään. 2. maaliskuuta työantajat perustivat Suomen Yleisen Työantajaliiton, jonka nimi muutettiin 1918 Suomen Työnantajain Keskusliitoksi.

Lähdeaineisto Kronikka 1900-1909 ISBN 951-35-6529-7

Laukon häädöt – torpparit mieroon

Maanvuokraajien asemaa koetettiin vuosisadan taitteessa parantaa lainsäädännöllä, mutta ongelmat pahenivat nopeammin kuin lakeja säädettiin. Torppareilla ei ollut yleensä kirjallisia sopimuksia. Runsaat päivätyöt etenkin kesäisin herättivät katkeruutta, ja poliittinen agitaatio sai torpparit ja maatyöläiset tiedostamaan paremmin ongelmiaan.Torpparikysymys ponnahhti kesällä 1906 suuren yleisön tietoisuuteen Laukon kartanosta Tottijärveltä.

Laukon omisti vapaaherra Herman Standertjöld-Nordenstam, ja tilalla oli 126 torppaa, 13 lampuotia ja neljä mäkitupaa. Vain neljällä vuokraajalla oli kirjallinen sopimus. Kiistan aiheena oli kesätyöpäivän pituus, jota oli juuri laskettu 13:sta 12 tuntiin. Torpparit vaativat työpäivän pituudeksi kesällä kymmenen ja talvella seitsemän tuntia ja työväelle inhimillisempää kohtelua. Kun kartanonherra jätti vaatimukset vaille vastausta, torpparit päättivät 13. toukokuuta ryhtyä lakkoon. Välit kiristyivät arvovaltakiistaksi, jossa neuvotteluratkaisua ei löytynyt. Pikaisten oikeudenkäyntien perusteella suurin osa torppareista määrättiin häädettäväksi, mutta useimmat kävivät yksityisesti sopimassa asiansa isännän kanssa. Ainoastaan 41 perhettä joutui todella maantielle.

Torpparit vetosivat asiassa hovioikeuteen, mutta tuomiot pysyivät. Häätöjen aika koitti keskitalvella 1907, jolloin puolueet valmistautuivat ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin. Kaikkialle Suomeen levisi tieto poliisien rikkomista asunnoista ja perheiden joutumisesta lapsineen ja eläimineen talvipakkaseen.

Laukon tapauksessa korostuivat muutamat torppariongelman piirteet. Tilaa hallitsi ruotsinkielinen aatelisherra, jolla oli vastassaan oikeudettomat alustalaiset. Laukossa tulivat esille torpparien epävarma asema, maata omistavien ja omistamattomien vastakohta, ja kieliriita. Vuoden 1907 vaaleja ajatellen asetelma oli sosiaalidemokraateille hyvin herkullinen ja porvariryhmille taas yhtä kiusallinen.

Laukon torpparihäädöt 1907

http://fi.wikipedia.org/wiki/Laukon_torpparih%C3%A4%C3%A4d%C3%B6t_1907

Laukon lakot ja häädöt

http://www.laukkohistoricum.fi/fi/node/33

Laukon omistajia ja haastajia

http://www.narva.sci.fi/laukko/laukonhistoria.htm

Laukko

http://www.narva.sci.fi/laukko/

Vesilahden torppariajan historiaa

http://www.narva.sci.fi/laukko/torppahistoria.html

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Elintarvikepulan kautta omavaraisuuspyrkimykseen

Suomessa jatkui 1900-luvun taitteessa lypsykarjataloutta suosinut maatalouspolitiikka, joka oli omaksuttu 1860-luvulla. Suuntauksen jyrkimmät edustajat pitivät leipäviljan viljelyä maassamme suorasaan järjettömyytenä. Tunnettu maatalousmies Östen Elfving julisti Kuopion maatalousnäyttelyssä vuonna 1906, etä nälkä ei loppuisi Suomesta ennan kuin viimeinenkin ruiskuhila olisi kadonnut pelloilta.

Saksa alkoi myydä 1890-luvulta lähtien runsaasti ulkomaille ruista, Koska rukiin kuluttaji oli vain Keski- ja Pohjois-Euroopassa, Suomi oli saksalaisille merkittävä markkina-alue. Kun viljan tuonti Venäjältä muodosti viisivuotiskautena 1891-1895 71,1 % Suomen koko viljantuonnista, se oli vuosina 1909-13 enää 41,7 %. Tuonnin painopiste siirtyi selvästi Saksaan päin, Venäjän ja Saksan kilpailu Suomen viljamakkinoilla piti tuotteen hinnan alhaalla, eikä kotimaisella viljalla ollut juuri kysyntää eikä kilpailumahdollisuuksia. Leipäviljaa viljeltiinkin etupäässä omaan kulutukseen, ja maanviljelijät saivat rahatulonsa karjantuotteista ja metsästä.

Suomalaisella voilla oli erinomaiset markkinat. Kaikki tuotettu voi pystyttiin mymmän ulkomaille jatkuvassti nousevilla hinnoilla. Noudatettu maatalouspolitiikka näytti useimmista ihmisistä tällaisessa tilanteessa ainoalta mahdolliselta. 1900-luvun alussa tapahtui kuitenkin käänne. Voin vienti ei enää kasvanut, vaan päin vastoin alkoi vähentyä. Leipäviljaa tuotiin entistä enemmän, ja maataloustuotteiden ulkomaankauppa tuli jatkuvasti alijäämäiseksi. Karjataloudessakin vain lypsykarjan tuotti vientituotteita. Sianlihaa ja kananmunia tuotiin huomattavia määriä, ja rasvankulutuksessa ulkomaisella elainrasvalla oli merkittävä osuus. Suomen elintarvikehuolta oli keskeisiltä osiltaan tuonnin varassa.

Kun ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914, suora kauppa Saksaan ja Länsi-Eurooppaan katkesi. Näissä olosuhteissa venäläisten vaatimuksesta muualta kuin emämaasta tuotavalle viljalle asetetuilla tulleilla ei ollut käytännön merkitystä. Sodan vuoksi Suomessa huolestuttiin elintarvikehuollosta ja julkisuudessa vaadittiin erityisesti viljantuotannon nopeaa lisäämistä. Vuoden 1915 Maatalous-lehden maaliskuun numero ennusti: ”Nykyaikana näyttää tosiaankin siltä, että me päivä päivältä yhä nopeammin lähestymme sellaista tilannetta, jolloin kysymys meillä tarvittavien leintarpeiden kotoisesta tuotannosta saa siksi ratkaisevan merkityksen, että siitä melkein kokonaan riippuu, missä määrin meillä kyetään estämään nälkää ja puutetta tunkeutumasta kotikynnysten yli”.

Ennen vuotta 1907 riittäävä viljamäärä pystyttiin hankkimaan Venäjältä eikä nälkää koettu. Voita vientiin Englantiin Ruotsin ja Norjan kautta vuoden 1915 lokakuuhunsaakka. Tämän jälkeen siitä pystyttiin myymään Pietariin, mutta viennin määr supistui melkoisesti.

Tuontielintarvikkeista joutui sodan vuoksi ensimmäiseksi säännöstelyyn sokeri. Se jalostettiin lähes kokonaan kotimaassa, mutta sen raaka-aine oli tuotu vuoden 1897 jälkeen enimmäkseen Venäjältä. Kun raakasokeri ei saatu enää tarpeeksi, jouduttiinsen kulutus säännöstelemään syksystä 1916 alkaen.

Helmikuun vallankumous 1917 aiheutti sekasorron, johon viljantuonti Venäjältä loppui. Kun vielä seuraava kesä oli Suomessa epäedullinen ja monin paikoin koettiin kato, muodostui elintarviketilanne heinä-elokuusta alkaen heikoksi. Vaikka maaseudulla tultiin jotekin toimeen, kaupunkityöväestö alkoi kärsiä elintarvikkeiden puutteesta. Tuottajien ja kuluttajien välinen ristiriitä kasvoi. Viimeksi mainitut vaativat hallitukselta tiukkoja otteita elintarvikkeiden hintojen kurissa pitämiseksi. Samaan aikaan tuottajat vaativat maataloustuotteiden hintojen korotuksia, koska voimakas inflaatio heikensi maatalouden kannattavuutta. Sosiaalidemokraattien vaatimaa luovutuspakkoa tuottajat vastustivat ehdottomasti. Oskari Tokoin johtama senaatti oli voimaton ja joutui eroamaan lähinnä elintarvikekriisin vuoksi elokuussa 1917.

Heikko elintarviketilanne oli eräs syy poliittisten olojen äärimmäiseen kärjistymiseen talvella 1918. Sisällissodan loputtua Suomen poliittiset johtajat olivat varsin yksimielisiä maataloustuotannossa tarvittavasta suunnanmuutoksesta.

Lähdeaineisto Jari Niemelä Lääninlampureista maaseutukeskuksiin ISBN 951-710-041-8

Siirtolaisuus

Syksyllä 1873 alkoi Yhdysvalloissa raskas pulakausi liikeromahduksineen ja työsulkuineen, kestäen varsinaisesti kolmisen vuotta, mutta tuntuen hyvin ain vuoden 1880 paikkeille asti. Tämän pulakauden aikana, etenkin vuoden 1875 tienoissa, saivat kyllä lukuisat suomalaiset työtä Kanadan puolella suuren pacific-rautatien rakennustöissä, mutta siitä huolimatta aiheutti pula työttömyyttä ja pettymystä meidänkin Yhdysvalloissa oleville kansalaisillemme ja siten melkein kokonaan keskeytti siirtolaisuusliikenteemme. Vasta 1876-77 lähtee jälleen suomalaisia jonkun verran Amerikkaan etenkin Torniojoelta, suuntatuen etupäässä Kuparisaarelle, jossa aika ei ollut varsin huonoksi päässytkään. Seuraavan vuotena työolot Yhdysvalloissa hieman paranivat ja niin alkaa siirtolaisuus yleensäkin elpyä, ollen se meiltä sitä seuraavana vuotena etenkin Perä-Pohjolasta Kuusamoa myöten melkoisessa käynnissä ja päästen taas 1880-luvulle lähdettäessä täyteen vauhtiinsa, jolloin Keski- ja Etelä-Pohjanmaan väkeä, ruotsinkielistenkin pitäjien asukkaita käsittäen, alkaa entistä lukuisammin matkata Amerikkaan.

Tämä siirtolaissuusliike kulki tietysti osittain entiseen tapaan Skandinavian kautta, alkaen kuitenkin päästä Pohjanlahdne ylitse näihin aikoihin käytäntöön tulevilla höyrylaivoilla, kuten kesäisin Vaasasta Sundsvalliin ja sieltä joko Tronheimiin tai Göteborgiin ja niin edelleen eri teitä, mutta myös Hangosta ja silloin talvisinkin ”Exoressillä” Tukholmaan ja sieltä Göteborgiin sekä edelleen eri teitä. Mutta tämä siirtolaisuusliike suuntautui kulkemaan myös Saksan kautta, siten että lähtijät pääsivät suomalaisilla laivoilla Lyypekkiin, josta menivät Hampuriin tai Bremeniin ja näistä Hampurin Linjan tai Bremenin Linjan valtamerilaivoilla edelleen. Kulku Saksan kautta vilkastui, jopa kävi skandinaavilaisille ja englantilaisille kuljettajille kilpailevaksi sen kautta, että erityisesti Bremenin Linjan asiamiehenä New Yorkinssa toimiva suomalainen G.A. Grönlund sai enemmän ja enemmän Amerikkaan aikaisemmin tulleita suomalaisia ostamaan Amerikan ”tikettejä” lähetettäväksi valmiina Suomeen lähtöhaluisille omaisille ja tuttaville, joten nämä tietysti tulivat käyttämään hänen edustamaansa tietä.

Näihin aikoihin alkoivat höyrylaivat työntää tieltään purjelaivoja myös Suomen ja Englannin väliltä ja siten luoda kehittyneempiä yhteyksiä tälle siirtolaisuusliikenteellekin niin huomionarvoiselle matkareitille. Vaasalaisen uran uurtavan Vaasan-Pohjanmeren Höyrylaiva Osakyhtiön höyrylaiva ”Fennia” teki aina vuodesta 1874 alkaen säännöllisiä matkoja kotikaupungistaan ja muista Pohjanmaan satamista sekä myös Turusta Hulliin ja englantilaiset Bailey & Laetman ja Massy & Sawyer ylläpitivät höyrylaivoillaan, ensinmanittu jopa vuodesta 1868 ja jälkimmäinen vuodesta 1875 alkaen, kulkuvuoroja Etelä-Suomen satamista Hulliin ja muihin Englannin kaupunkeihin, kuljettaen melkoisesti siirtolaisiakin. Lisääntynyt puunjalooustustuotteimme ja voimme vienti, samoin kuin ulkomaisessa tuonnissamme välikäsien syrjäyttämisen tarve johtivat vähitelleen merenkulkua harrastavien kansalaisiamme vuonna 1883 perustamaan uuden kotimaisen laivaliikeenteen Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön, päätarkoituksenaan Suomen ja Englannin välisen liikeyhteyden kehittäminen ja ylläpitäminen. Uuden laivaliikkeen perustajat huomasivat myös parhallaan nousukaudessa olevan siirtolaisuusliikkeemme kuljetusmahdollisuudet, pannen merkille, että matka Hnagosta Hulliin ja sieltä Englannin länsirannikolle sekä edelleen Atlantin ylitse oli nopeampi ja halvempi kuin ennen käytännössä olleet kuljetusreitit.

Venäjän taholta tuleva valtiollinen painostus vaikutti maasta lähtöön. Kaikissa tapauksissa nousi lähtevien määrä noin 5.000 – 6.000 henkeen vuodessa, ollen maastamuutto vilkkainta Etelä-Pohjanmaalta, missä sitä jo tällöin yleisesti merkitään suorastaan ”Amerinan taudiksi”.Vuoden 1i93 paikkeilla kansalaisistemme kokonaisluku Yhdysvalloissa ja Kandassa oli noin 100 000 henkeä. He työllistyivät lähinnä kaivoksissa ja metsätöissä Michinganin ja Minnesotan pysyessä keskuseutuina.

Vuonna 1893 Yhdysvalloissa alkanut uusi pulakausi pysähdytti, vieläpä suorastaaan supisti muutamiksi vuosiksi yleensäkin siirtolaisuutta maahan ja niin myöskin suomalaista siirtolaisuutta, eteenkin vuosikymmenen keksivaiheilla. Vähitellen pulan hälvetessä jälleen esiintyvän siirtolaisliikkeen yleisen nousun ohella lähtee suomalainen siirtolaisuus taas nousemaan, etenkin vuodesta 1899 ja tulvahtaa pian kymmentuhantisiin määriin, kuten vuonna 1902 aina 23 152 henkeen.

Vuonna 1908 on Amerikassa taas pulavuosi, joka ei ainoastaan pysähdytä maahan tulevaan siirtolaisuutta vaan saattaa sitä tuntuvammin liikehtimään takaisinkin päin lähtömaihin, mutta jo 1913 on suomalaisella siirtolaisuudella toinen korkea huippuvuotensa, tehden maasta lähteneiden 20 057 henkeä. Maailman sodan alkaessa putoaa lähtevien siirtolaistemme luku 6474 henkeen ja vähenee vielä maailmansodan ja etenkin oman vapaussotamme aikana, ollen vuonna 1919 ainoastaan 1085 henke. Kaikkiaan virallisten tietojen mukaan vuosina 1893-1919 maastamme lähteneiden luku oli 271 120 henkeä.

Siirtolaisuus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Siirtolaisuus

Siirtolaisten matkareitit Amerikkaan

http://www.migrationinstitute.fi/pdf/pres/Korkiasaari_Siirtolaisten_matkareitit_Amerikkaan_13-4-2012.pdf

Suomalaisten siirtolaisuus – lyhyt katsaus

http://www.genealogia.fi/emi/

Lähdeaineisto Rafael Engelberg Suomi ja Amerikan suomalaiset

Katsaus Suomen historiaan

Aleksanteri III:n hallituskaudella (1881-1894) Suomen erillisasema vahvistui monissa suhteissa, osaltaan tämän kehityksen teki mahdolliseksi Suomalaisen puolueen vahvistuminen. Suomalainen puolue oli Venäjään ja erityisesti hallitsijaan nähden lojaalisuuskannalla, ja uusi hallitsija omaksui heti puoliparlamenttaarisen järjestlemän nimittämällä Senaatin jäseniksi (eli ”ministereiksi”) valtiopäiväpuolueiden johtajia ja enenevästi lojaalisuuskannan miehiä. Fennomaaniministerit ajoivat koulu- ja maatalouskysymyksiä.

Maaseudun oloissa tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla suuria muutoksia. Puun arvonnousu johti metsäkauppojen kautta siirtymiseen pois omavaraistaloudesta kohti rahataloutta ja lisäsi metsänomistajien ja metsää omistamattomien väilisiä omaisuuseroja; jälkimmäiset menettivät entisiä metsänkäyttöoikeuksiaan. Maaseudun oloihin ja omaisuuden jakautumiseen vaikutti erityisesti maatalouden modernisoituminen, viljely- ja karajhoitomenetelmien kehittyminen pääomia vaativaan ja tuottavaan suuntaan. Tuontiviljan halpuus suuntasi tuotantoa karjanhoitoon ja voin vientiin. Maanviljelijät pystyivät nostamaan elintasoaan moninkertaisesti, uusimaan rakennuskantaansa, kouluttamaan lapsiaan ja hankkimaan uudenaikaisia maataloustyövälineitä, mutta tilattoman väestön asema parani sen sijaan vain vähän ja ero maata omistaviin kasvoi jyrkästi.

Tilattomiin kuuluivat mäkitupalaiset, palkolliset ja loiset sekä torpparit, jotka olivat näistä parhaimmassa asemassa. Suurin osa maaseudun vuosisadan mittaan runsaasti kasvaneesta väestöstä muutti teollisuustyöntekijäiksi kupunkeihin ja ulkomaillekin. Juuri maalaisproletaritaatti joutui katovuosina eniten kärsimäään nälästä ja huonoista asunto-olosuhteista, varsinkin suurina nälkävuosina 1867-68. Maaseudun tilattoman väestön aseman tiedettiin kyllä vaativan uudistamista, mutta suuria muutoksia ei tapahtunut. Ensimmäisissä yleisen äänioikeuden eduskuntavaaleissa 1907 juuri maalaisköyhälistö takasi radikaalisen sosiaalidemokratian valtavan menestyksen. Eduskunta ei kuitenkaan voinut toteuttaa uudistuksia vastoin keisarin ja hallituksen kantaa, joten kasvava yhteiskunnallinen jännitys oli tärkeä piirre Suomessa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.

Sisäisen jännityksen ohella kasvoi Suomen ja Venäjän välinen jännitys. Saksan voimistuminen johti 1890-luvun alkupuolella Venäjän ja Saksan sotilasliittoon, ja Suomen etelärannikon strategenin merkitys lisääntyi. Samalla kun Suomen puolustusta ja mm. rautatieverkkoa muokattiin tämän tilanteen mukaan, Venäjällä alettiin yhä enemmän pohtia sitä, oliko Suomen kansa edelleen lojaali ja luotettava niin kuin se oli ollut koko 1800-luvun. Puhtaasti kaupallisestikin Suomi oli jo siinä määrin liittynyt länsimaihin, että sen sidonnaisuus Venäjään saattoi joutua kyseenalaiseksi, ja voimakas kulttuurikehitys lähensi Suomea Saksaan eikä Venäjään. Venäjä pyrki sitomaan tai palauttamaan Suomen kiinteäämmin yhteyteensä erityisesti sotilaspoliittisesti tärkeillä aloilla. Tämä johti kuitenkin Venäjän hallituksen ja Suomen johtavan yhteiskuntakerroksen välisen konfliktiin.

Suomen kenraalikuvernöörikis tuli 18989 määrätietoinen kenraali Nikolai Ivanovits Bobrikov, jonka pyrkimyksenä suuriruhtinaskunnan lähentämiseksi keisarikuntaan vuoden 1899 yleisluonteinen helmikuun manifesti lähinnä edusti. Tässä tilanteesa Suomen johtavat piirit, erityisesti perustuslailliseksi eli vastarintaryhmäksi sittemmin muodostunut ruotsinimielis-liveraalisten ja nuorsuomalaisten suuntien liitto ryhtyi näyttävään oppositioon. Suomen-kysymystä tehtiin laajalti tunnetuksi Pohjoismaissa, Saksassa ja länsimaissa sekä vetoamalla humanitäärisiin ja juridisiin piireihin että tekemällä Suomen kulttuuria ja teollisuutta tunnetuksi mm. Pariisin maailmannäyttelyssa 1900. Vielä laajemmin organisoitiin koroinen mielipiteenmuodostus keräämällä puolen miljoonan suomalaisen allekirjoittama ”suuri adressi” keisarille ja erityisesti vastustamalla uuden asevelvollisuuslain mukaisia kutsuntoja, seurauksena oli Suomen erillisen sotaväen lakkauttaminen. Oli kuitenkin syviä mielipide-eroja siitä, miten Venäjän pyrkimyksiin oli suhtauduttava. Erityisesti vanhasuomalaiset ajoivat neuvottelulinjaa päämääränään ennen muuta Senaatin ja virkakoneiston pitäminen suomalaisten hallussa. Vastustajat, perustuslailliset, sanoivat tätä kantaan suomettarelaisesti eli myöntyväisyyslinjaksi.Vanhasuomalaisia katkeroitti heidän isänmaallisuuteensa kohdistunut epäily, kun he jäivät senaatiin toisen suunnan kannattajien erotessa. Bobrikovin aika, jota tunneperäisesti on nimitetty sortovuosiksi, päättyi kenraalikuvernöörin murhaan kesällä 1904 ja poliittisesti suurlakkoon syksyllä 1905.

Venäjän hävittyä Japanin sodan ja keisarin jouduttua myöntymän kansanedustuslaitoksen perustamiseen Venäjälle hallituksen Suomen-politiikka muuttui. Suomen vanha nelisäätyedustus korvattiin 1906 yksikamarisella parlamentilla, ja Suomi siirtyi kerralla Euroopan vanhanaikaisimmasta uudenaikaisimpaan kansanedustuslaitokseen. Äänioikeutettujen luku kymmenkertaistui, kun myös naiset saivat ensimmäisenä Euroopassa äänoikeuden. Sosiaalidemokraattinen puolue, jossa vallankumoukselliset katsomukset olivat tärkeässä asemassa, valtasi vaaleissa 40 % mandaadeistak ja sen osuus lisääntyi uusissa vaaleissa, kunnes sosialistit saivat 1916 enemmistön eduskunnassa. Eduskunnan äänestämät suuret reformit eivät kuitenkaan toteutuneet, koska keisari ja hallitus eivät niitä vahvistaneet.

Bobrikovin ajan säädökset kumottiin suurlakon seurauksena ja hallitussuunnan muuttuessa Venäjällä valtaan tuli Mechelinin johtama senaatti. Eduskuntauudistuksesta huolimatta parlamentarismia ei kuitenkaan säädetty, joten Senaatti ja kenraalikuvernööri olivat riippuvaisia vain hallitsijan luottamuksesta. Poliittisen tilanteen muuttuessa ensin perustuslailliset ja sitten vanhasuomalaiset senaattorit erosivat 1909, ja heidän tilalleen muodostettiin sotilasvoittoinen virkamieshallitus puolueiden ja Eduskunnan ulkopuolelta, ja vuodesta 1912 nimitettiin syntyperäisiä venäläisiäkin samana vuonna annetun Suomen ja Venäjän alaimaisten ydenvertaisuuslain nojalla. Kenraalikuvernöörinä oli kenraali F.A. Seyn, jonka täekeänä päämääränä oli estää vuoden 1905 suurlakon tapausten toistuminen ja suomalaisten ja venäläisten vallankumouksellinen toiminta. Tämä tavoite alkoi jo, lähentää hallitusta ja Suomen puolueiden johtoa, mutta poliittista komoromissia ei saatu aikaan ennen Maailmansodan puhkeamista. Taloudellisesti ja kultturellisesti aikakausi oli monessa suhteessa hedelmällistä aikaa. Tärkeimpien kaupunkien rakennuskanta ja merkittävien firmojen perustaminen osoittavat ajan taloudelista menestyksellisyyttä. Maailmansodan aikana lähti nuoria miehiä vapaaehtoisiksi paitsi Venäjän joukkoihin myös erityisesti vihollisen eli Saksan armeijan koulutettaviksi, jääkäreiksi, ja että valkoinen Suomi sitten 1918 asettui läheiseen yhteyteen vielä melko vahvan keisarillisen Saksan kanssa.

Lähdeaineisto Matti Klinge Katsaus Suomen historiaan ISBN 951-1-17299-9

Mannerheim Venäjällä

Lähdössä Japanin sotaan, Mannerheim, kapteeni Stevn, eversti Meissner ja amiraali Greve

Gustaf Mannerheimi kirjottautui 14-vuotiaana Haminan kadettikouluun. Siellä hän opiskeli vuoteen 1886 ja suoritti seuraavana vuonna ylioppilastutkinnon Helsingissä. Hän jatkoi sotilasopintojaan Nikolajevin ratusväkiopistossa Pietarissa ja tuli v. 1889 upseeriksi. Komea ja lahjakas upseeri aloitti sotilasuransa Venäjällä. Se sattui aikana, jolloin venäläistämispolitiikka ei vielä ollut samentanut keisari-suuriruhtinaan ja hänen lojaalisten suomalaisten alamaistensa hyvää ja luottamuksellista suhdetta. Miten monet meidän parhaiden sukujemme nuorukaisista olivatkaan vuosien kuluessa kohonneet korkeihin asemiin Venäjän armeijassa ja laivastossa. Suuri, avara maailman aukeni heille, kun he kotimaan pienistä oloista astuivat mahtavan keisarikunnan kilpakentille. He sopeutuivat pian vieraisiin olosuhteisiin ja olivat ylpeitä palvellessaan sitä mahtavaa valtakuntaa, jonka yhteyteen Suomi kuului. Surren täytyi niiden suomalaisten upseerien, jotka 1900-luvun ensimmäisinä vuosina palvelivat Venäjällä, nähdä, miten tsaari rikkoi Suomen suuriruhtinaana antamansa lupaukset, mutta he tunsivat kuitenkin, että heidän sotilaskunniantuntontonsa sitoi heitä, ja he jäviät paikalleen – kunnes suuri vallankumous kukisti sen valtakunnan, jolle he olivat sotilaina uskollisuutta vannonneet.

Vuonna 1892 Mannerheim meni naimisiin Anastasia Arapovan, Hänen Majeteettinsa seurueessa palvelevan kenraalimajuri Nikolai Arapovin tyttären kanssa. Mennerheim oli silloin kornettina keisarikunnan chevalierkaartin rykmentissä. Sitten hän nopeasti yleni arvosta toiseen. Japanin sotaan hän otti osaa everstiluutnanttina 52.Nezinin rakuunarykmentin mukana ja suoritti monta huimaa urotyötä Mantshurian verisissä taisteluissa. Vuonna 1905 hänet taistelukentällä ylennettiin everstiksi. Sodan jälkeen hän matkusti Suoomeen ja otti vuoden 1906 sukunsa edustajana osaa viidensiin säätyvaltipäiviin. Samana vuonna hän Venäjän yleisesikunnan toimesta lähti suurelle Keski-Aasian retkelle. Tällä retkellä, jonka kestäessä hän matkasi 14000 kilometriä hevosen selässä, hän kokosi hyvin arvokasta maantieteellistä, kansantieteellistä ja historiallista ainesta ja lahjoitti sen Suomen tieteelliselle yhdistyksille ja laitoksille. Vuonna 1908 hän palasi; hän yleni yhä korkeampiin virkoihin ja sai yhä tärkeämpiä tehtäviä. Kun maailmansota puhkesi, hän olii kenraalimajuri ja Varsovan kaartin ratsuväkiprikaatin komentaja. Hänen toimintansa Puolassa, Galitsiassa, Bukovinassa ja Bessarabiassa muodostavat oman lukunsa. Luonteenomaista Mannerheimille oli rohkean itsenäinen toiminta ratkaisevissa tilanteissa. Helmikuun alussa vuonna 1915 hänet nimitettiin 12. ratsuväkidivisioonan komentajaksi.

Vuoden 1916 lopussa hänet nimitettiin sen venäläis-romanialaisen ”Wrancza”ryhmän päälliköksi, joka toimi Transsilvanian Karpaateilla ja lopulta käsitti kaksi venäläistä ratsuväki-, kaksi ja puoli romanialaista jalkaväki-ja kaksi romanialaista ratuväkidivisioonaan. Vuonna 1917 hän vihdoin tuli Venäjän 6. ratsuväkarmeijakunnan komentajaksi. Venäjän sotavoimissa oli kuitenkin alkanut maaliskuun vallankumouksesta johtuva hajoamisprosessi, joka lamautti sen operaatiokyvyn. Kerenskin kesäoffesnsiivi epäonnistui täydelleen.

Mannerheimissa kypsyi päätös palata kotimaahan, missä nyt tarvittiin kaikki voimat, Hän sai Odessan armeijan esikuntapäällikön sähkösanoman, joka tiedotti, että ylipäällikkö oli vapauttanut hänet tehtävästään. Siten oli se side, joka yhdisti hänet Venäjän armeijaan, myöskin mahdollisesti katkennut, ja lähti kotimatkalle.

Sekava ja ahdistava mahdoi olla se vaikutelma, jonka kenraali sai tilanteesta Helsinkiin saapuessaan. Hän oli valmis asettamaan sotilaallisen pätevyytensä isänmaansa käytettäväksi.

Lähdeaineisto: kirja Suomen Marsalkka

Romanovien maa

Naiset hinaavat proomua Surujoella työnjohtajan vahtiessa heitä.

Vuosisadan vaihteessa Venäjän keisarikunta oli kosossaalinen maa. Sen alueelle Amerikan Yhdysvallat olisi mahtunut helposti ja olisi vielä jäänyt tilaa Kiinalle ja Intialle. Sieluineen kaikkineen Venäjä oli hallitsijasukunsa omaisuutta ja aikaansaannosta.

Vain Pietari ja Moskova olivat miljoonakaupunkeja. Moskova oli historiallinen pääkaupunki, siellä Iivana Julma, Moskovan suuriruhtinas, vuonna 1547, julistautui koko Venäjän tsaariksi.Kreml, jonka punertavat seinä kohoavat Moskovskanjoen yllä, oli venäläisen vallan keskiaikainen linnake, joka piti sisällään Venäjän vallan ytimen: palatsit, kappelit, juhlasalit, asevarastot ja kasarmati linnanmuureineen ja vartiotornien ympäröimänä.

Hallitus siirrettiin Pietariin 1700-luvulla, mutta Moskova säilytti otteensa venäläisestä sielusta. Pohjoinen pääkaupunki oli tyylikäs ja hämillinen.

Moskovan vauraus kasvoi kaupan ja tekstiiliteollisuuden myötä. Rakentaminen oli vilkasta, kauppiassuvuille pystytettiin runsaasti koristeltuja tornein varusteltuja kartanoita. Pietarissa rikkaat söivät ranskalaisittain ja usein myös puhuivat ranskaa. Moskova oli venäläinen. Pietarista Moskovaan rautateitse oli yli 600 kilometriä.

Venäläinen sielu asui vielä vuosisadan alussa maalaiskylissä. Y hdeksän kymmenestä benäläisestä oli maalaisia ”pimeään kansaa”, kuten he itseään kutsuivat.

Venäjä pursui tarmoa juuri ennen kuin ”Suuri sota” taittoi sen selkärangan. Taiteissa Pietari oli maailman dynaamisin kaupunki, tieteissä ja myös enenevässä määrin teollisuuden alalla se oli kohonnut maailman suurimpien joukkoon, vain politiikassa se oli takertunut menneisyytensä saamattomuuteen ja rajattomaan yksinvaltaan. Talous kukoisti, kun sekä pääomaa että taitavaa työvoimaa virtasi maahan lännestä.

Kukoistavien yliopistojen maksut olivat alhaiset, ja noin puolet opiskelijoista, köyhien perheiden lapsille, opiskelu oli täysin ilmaista. Pietarialiset tiedemiehet olivat maailman kärjessä. Pietarissa oli neljä oopperataloa.

Helmikuussa Japani teki yllätyshyökkäyksen venäläisen laivaston kimppuun Port Arthurissa. Pearl Haborin varhainen toisinto Mantshuriassa. Koska japanilaiset ievät pystyneet valtaamaan kaupunkia, he piirittivät sen. Varuskunta piti pintansa ja lokakuussa Nikolai määräsi Itämeren laivanstonsa purjetimaan Tyynelle merelle Port Arthuria vapauttamaan. Sen hidas kulku maapallon poikki todisti suurta osaamattomuutta. Tuskin laivasto oli lähtenyt Itämereltä, kun se Pohjanmerellä avasi tulen brittiläisiä kalastaja-aluksia vastaan; tykistöupseerit erehtyivät luulemaan niitä japanilaisiksi torpedoaluksiksi, jotka kyllä olivat vielä kahden valtameren päässä.

Laivat ja kaupunki, joita laivasti kiiruhti pelastamaan, menetettiin jo ennekuin se ehti kiertää Hyväntoivonniemen.

Mantshurian nöyryytyksen vanavedessä tuli vallankumous. Sisäministeri V. Plehwe murhattiin. Sunnuntaina 9:ntenä tammikuuta 100 000-päinen väkijoukko kokoontui Gaponin johdolla Talvipalatsin, ”tsaarin talon”, edustalle kantaen ikoneja ja julisteita. He halusivat esittää adressinsa tsaarille, mutta eivät tienneet, etä hän olikin 30 kilometrin päässä Aleksanderin palatsissa.

Syntyi lakko- ja mielenosoitusaalto, joka lainehti Varsovasta Uralille saakka. Puolalaisessa Lodzin kaupungissa tapettiin 300 mielenosoittajaa. Itämeren laivasto kulki höyryten eteenpäin kuurona maailman tapahtumille. Se saapui Japanin ja Korean väliseen Tsusiman salmeen toukokuun 27. päivänä. Japanilainen amiraali Togo oli odottamassa ja tässä suurimassa meritaistelussa sitten Trafalgarin venäläiset menettivät kaikki 12 taistelulaivaansa merenpohjaan tai viholliselle.

Lähdeaineisto Brian Moynahan Venäjän vuosisata ISBN 952-31-0423-0