Läpimurto Korpiselässä 9.-11. heinäkuuta

VI Armeijakunnan ja sen alaisten yhtyminen tykistöllä oli ollut riittävästi aikaa laatia huoellisesti tulisuunnitelma, joka perustui tarkkaan maalitiedusteluun. Tykistö oli selvittänyt yhdessä jalkaväen kanssa, mitkä maalit ja missä järjestyksessä oli tuhottava tai lamautettava. Tykistön tuliasemien ryhmitys oli suunniteltu ja tuliasemat valmisteltu tulisuunnitelmien toteuttamien vaatimusten mukaisesti, Tykistö oli valmiina tukemaan koko voimalaan VI Armeijakkunnan nopeaan läpimurtoon tähtäävää hyökkäystä, jonka painopiste oli Korpiselän- Tolvajärven suunnalla ja ensitavoite Suolahden alue.

Kenraalimajuri Talvela sai 9. heinäkuuta klo 19.42 Karjalan Armeijan komentajan käskun, että hyökkäyshetki oli seuraavana päivänä klo 17.00. Tällöin alkoi hirvittävä mylläkkä. Tarmokas, omaperäinen Talvela päätti nopeasti muuttaa aiempaa hyökkäyssuunnitelmaa ja aloittaa hyökkäyksen vahvennetun rykmentin vomin jo 9. heinäkuuta klo 24.00.

Talvela riensi 5. Divisioonan komentopaikkaa, jonne oli hälyytetty mm. VI Armeijakunnan esikuntapäälikkö, eversti Martin Stewen, eversti Bror Kraemer ja 1. Jääkäriprikaatin komentaja, eversti Ruben Lagus. Talvela ilmoitti 5. Divisioonan komentopaikalla, että yleishyökkäys alkaa 10. heinäkuuta klo 17.00. Tämän jälken hän käsi 5. Divisioonan komentajalle, eversti Eino Koskimiehelle, että everstiluutnantti Mauno von Schrowen komentaman taisteluosaston (vahvennettu Jalkaväkirykmentti 23) oli hyökättävä 9. heinäkuuta klo 24.00 koko Korpiselän suunnan tykistön tukemana tavoitteena Ristikankaan tienristeys. Jalkaväkirykmentti 23:lle aiemmin käsketty hyökkäyssuunta muuttui lähes 90 astetta. Aikaa Talvelan käskystä hyökkäykseen aloittamiseen jäi vain noin kolme tuntia.

Eversti Koskimies yritti hidastaa kiivasta aikataulua ilmoittaen, että rykmenttien piti olla kuuden tunnin valmiudessa hyökkäyksen aloittamiseen. Talvela tyrmäsi Koskimiehen esityksen hyökkäyksen aloittamisen myöhentämisestä. Talvela kysyi tykistökomentajaltaan Kraemerilta, paljonko tykistä tarvitsee aikaa uuden operaation tukemista varten. Hetken harkittuaan Kraemer vastasi tykistön tarvitsevan neljä tuntia. Kraemerin vastaukseen Talvela ärähti: ”Näin hitaalla tykistöllä ei ole arvoa, kolme tuntia riittää valmistukseen.” Tosiasiassa tykistön uusiin valmisteluihin jäi aikaan vain kaksi ja puoli tuntia, koska hyökkäyksen tulivalmisteluiden piti alkaa viimeistään noin puoli tuntia ennen Taisteluosasto Schrowen hyökkäyshetkeä, joka oli kello 24.00.

Eversti Koskimies kiiruhti autolla ja loppumatkan polkupyörällä everstiluutnantti von Schorowen komentopaikalle antamaan hyökkäyskäskyn. Eversti Kraemer ilmoitti everstiluutnantti Kaarlo Somerolle, että hän vastaa itse uusien tulisuunnitelmien laatimisesta ja uusien tulivalmistelujen käskyjen antamisesta Tykistöryhmä Somerton viidelle patteristolle ja majuri Elof Roschierin komentamalle Tykistöryhmä R:n neljälle patteristolle.

Eversti Kraemer kiiruhti armeijakunna yhteysryhmän, Tykistöryhmä R:n komentopaikalle, jossa hän tapasi majuri Roschierin ja kapteeni Paavo Hirsson. Nyt alko kolmen ammattimiehen tehokas ja nopea työskentely. Onnekis tykistö oli jo aiemmin saanut ilmakuvia ja ilmakuvakarttoja myös Taisteluosasto Schrowen uuden hyökkäyssuunnan alueelta, joten vihollisen ryhmitys ja maalit voittii määrittää.

Tulisuunnitelmat ja patteristolle annettavat tulikäskyt alkoivat syntyä pikavauhtia, Majur Roschier ryhtyi antamaan puhelimella tulikäskyjä patteristolle sitä mukaa kun käskyjä valmistui. Kesken viestityksen puhkesi raju ukonilma. Salama iski maahan kometopaika lähelle, jolloin Roschier pyörtyi ja kaikki puhelinyhteydet katkesivat. Kriisitilanne oli lähellä. Siitäkin selvittiin. Eversti Kraemer oli antanut patteristoille puhelimella esikäskyn ennen uusien tulikäskyjen laatimisen aloittamista ja määrännyt samalla jokaisen patteriston lähettämän käskynnoutajan Tykistöryhmä R:n komentopaikalle. Kapteeni Hirsso ryhtyi kiireesti kopioimaan kullekin patteristolle annettavan tulikäskyn sitä mukaa kun niitä valmistui. Tulikäskyjen noutajat lähtivät ratsuillaan kiitolaukkaa viemään tulikäskyjä patteristoilleen. Kaikki patteristot saivat tulikäskynsä, tosin monet aivan viime hetkillä, ennen kuin Taisteluosato Schorowen hyökkäysosaston tulivalmistelun pti alkaa. Tulivalmistelu alkoi täsmällisesti 9. heinäkuuta kello 23.40. Talvela ja Kraemer totesivat sen yhdessä kello kädessä.

Taisteluosasto Schrowen hyökkäys alkoi 10. heinäkuuta kello 00.08. Se eteni aluksi hyvin, mutta pysähtyi vihollisen lujaan vastarintaan Makkarakukkulan eteläpään tasalla. Tykistön ja kranaatinheittimistön tehokkaalla tulella Taisteluosasto Schrowe valtasi kukkullan kello 02.25. Hyökkäys jatkui. Jo kello 03.30 Schorowe saavutti Korpiselän kirkonkylän- Ristikankaan välisen maantien ja jatkoi hyökkäystä vallatakseen tärkeän Ristikankaan tienhaaran alueen. Vihollinen teki sitkeää vastarintaa. Oma tykistö ampui Taisteluosasto Schrowen kahden pataljoonan tueksi tulivalmistelun. Jalkaväen yksityiskohtaisetr ryhmitystiedot olivat epätarkat, koska toimittiin heikohkojen 1:100 000 karttojen varassa. Kun tulivalmistelu ammuttiin lähelle omia joukkoja, osa kranaateista osu omien joukkojen päälle. Se aiheutti tappioita ja sekaannusta. Hyökkäys pysähtyi. Ammuttiin uusi tulivalmistelu. Sen jälkeen Ristikankaan alue vallattiin 10. heinäkuuta klo 19.00.

Talevaln operatiivinen ajatus vallata Ristikankaan tärkeä tienristeys jo ennen armeijakunnan yleishyökkäyksen alkamista oli mielekäs. Sen sijaan hyökkäyksen aloittaminen vain kolme tuntia Talvelan käskyn jälkeen osoittaa harkinnan puutetta, Liian lyhyt hyökkäyksen valmisteluaika aiheutti suuren riskin koko operaation onnistumiselle.

Talvelalla oi kuitenkin onni myötä. Hänen alaisensa erittäin taitavat tykistökomentajat Kraemer ja Roschir kykenivät laatimaan kapteeni Paavo Hirsson avustamana uuden tulisuunnitelman ja lähettämään sen toteuttamisen vaatimat käskyt kahden tykistäryhmän yhteensä yhdeksälle patteristolle.

Nopea päättäminen, selkeä käskeminen ja tehtävien ripeä toteuttamine ovat aina olleet ja ovat nykyän entistäkin korostetummin sotataidon valttikortteja. Sen sijaan yliopstimististen aikalaskelmien tekeminen on yksi operaatiotaidon ja taktiikan suurimmista virheistä.

Lähdeaineisto Matti Koskimaa Suomen kohtalon ratkaisut ISBN 978-952-291-011-0

Aseveli pohjoisessa

Saksalaisia panssarijoukkoja korpitiellä Uhtuan suunnassa kesällä 1941

Hyökkäys Suomen alueelta itään kesällä 1941 alkoi pohjoisessa sinne saapuneiden saksalaisten ylittäessä rajan Petsamossa jo kesäkuun 29. päivänä. Siellä hyökkäys kuitenkin myös ensimmäisenä pysähtyi. Hitlerin suurisuuntainen sotatoimi Barbarossa Neuvostoliiton tuhoamiseksi oli Petsamon suunnassa ajautunut karille jo heinäkuun ensimmäisellä puoliskolla.

Hyökkääjän kannalta tilannetta heikensi oleellisesti se, että venäläisillä oli käytössään rintamansa takana kulkeva Muurmannin rata. Sitä hyväksi käyttäen painopiste oli joustavasti muutettavissa aina sen mukaan, missä saksalaiset hyökkäsivät. Saksalaiset puolestaan eivät voineet helposti vaihtaa painopistettään, sillä heillä ei vastaa yhdystietä ollut.

Tie on elämänlanka jokaiselle Pohjois-Suomessa taistelemaan joutuvalle joukolle, mutta erityisesti tämä väite sopii vuoden 1941 saksalaisdivisiooniin. SS-Divisioona Nord, joka oli moottoroitu, kykeni liikkumaan vain siinä tapauksessa, että sen alla oli tie, sillä yhtymän moottoriajoneuvot eivät soveltuneet maastokäyttöön. Tilanne ei ollut parempi 169.Divisioonankaan kohdalla, vaikka sillä olikin noin 5000 hevosta. Raskasrakenteisia ja nelipyöräisiä saksalaisia kärryjä ei näet ollut rakennettu Lapin vaikeaa maastoa varten, vaan ne rikkoontuivat nopeasti teiden ulkopuolella.

Saksalaisjoukkojen lähes täydellinen valmistautumattomuus pohjoisen erämaiden ankariin oloihin sekä toisenlaiseen maastoon tarkoitettu koulutus olivat seikkoja, jotka heikensivät taistelukykyä.

Huonoimmin asiat olivat SS-Divisioona Nordissa, joka oli perustettu vasta heinäkuussa 1941 ja jonka vahvuuskaan ei ollut tässä vaiheessa kuin 8000 miestä. Divisioonan rykmentit olivat saaneet jonkin verran poliisikoulutusta, ja varsinainen sotilaskoulutus rajoittui suurella osalla miehistöä vain kahdeksan viikon peruskoulutukseen. Eräät aselajijoukot eivät olleet ehtineet ampua aseillaan ennen sodan puhkeamista kertaakaan. Lähes kaikki upseerit pataljoonankomentajaa myöten olivat reserviläisiä.

Näyttää siltä, että talvivaatetuksen saannin myöhästyminen johtui paljolti Lapin joukkojen oman esikunnan hitaudesta. Vastuussa olleet huoltomiehet olivat näet Oslossa saakka.

Lapin saksanjoukkojen hyökkäys pysähtyi jo heinäkuussa 20-30 kilometrin päässä virtaavan Litsajoen seudulle, eikä syyskuussa tehty uusi ponnistus venäläisten puolustuksen murtamiseksi ollut yhtään menestyksellisempi kun aikaisemmatkaan yritykset. Vuoristoarmeijakunta Norwegian oli ryhmityttävä lopullisesti puolustukseen.

Sallassa XXXVI Armeijakunnan hyökkäys alkoi heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Rajan taakse talvisodan jälkeen jääneen kirkonkylän savuavat rauniot vallattin viikkoa myöhemmin veristen taisteluiden jälkeen, joissa etenkin SS-Divisioona Nord joutui koville. Joka tapauksessa vieraissa oloissa toimivat saksalaiset saivat yliotteen hyvin vastustetuista ja seudun tuntevista venäläisistä, jotka nekin kärsivät raskaita tappioita. Pitkäksi eteneminen ei kuitenkaan muodostunut, sillö rajalta noin 20 kilometriä itään olevassa Kairalan vesistökapeikossa venäläisillä oli luonnon tekemä luja puolutustusasema. Sitä saksalaiset tuskin olisivat kyenneet murtamaankaan, jollei avuksi olisi tullut etelästä metsien läpi venäläisten selustaan edennyt suomalainen 6. Divisioona, Saarrostus täydennettiin kaksipuoliseksi saksalaisen 169. Divisioonan koukatessa venäläisten asemien pohjoispuolitse. Neuvostojoukkojen puolustus luhistuikin täydellisesti, mutta tuhotuksi niitä ei tälläkään kertaa saatu.

Seurauksena oli, että saavuttaessa elokuun lopulla Suomen vanhan rajan länsipuolella olevalle Tuntsajoelle jouduttiin jälleen tekemisin venäläisten kanssa. Tuntsajoen asema saatiin murretuksi syyskuun alussa, mutta heti rajan takana suomalaisten 6. Divisioona ja sakalaisten 169. Divisioona törmäsivät Voitsajoen puolutuslinjaan. Muurmannin rata oli jo niin lähell, ettei venäläisillä olllut varaa antaa enää paljoankaan perään, ja taistelut olivat sen mukaisia. Äärimmäisen raskaissa kamppailuissa puolustajan oli tosin väistyttävä syyskuun puolessa välissä Voitsajoeltakin, mutta parin viikon aikana yli 2500 miestä menettänyt 169. Divisioona oli nyt sellaisessa tilassa, ettei sen katsottu kykenevän edes puolustustaisteluun. Venäläisten sen sijaan tiedettiin saaneen 5000 miestä täydennystä, minkä lisäksi seudun siviiliväestö oli pakkotyövoimaksi koottuna linnoittamassa raempia asemia. Kun nämä asemat läytyivät jo Vermamjoelta, van kymmenisen kilometriä Voitajoelta itään, ei XXXVI Armeijakunnalla ollut enää keinoja niiden murtamiseen. Saksalais-suomalaiset joukot olivat työntäneet rintamaa tällä alueella itäänpäin noin 80 kilometriä.

Saksalaisten eteläsiivellä rintamavastuu oli kenraalimajuri Siilasvuon komentamalla suomalaisella III Armeijakunnalla, joka hyökkäsi Kuusamon ja Suomussalmen korkeudella. Jälkimmäisessä suunnassa asemasota alkoi jo elokuun alussa rajalta non 50 kilometrin päässä Uhtuan länsipuolella. Tuolloin ryhmä F:n , myöhemmin 3. Divisiooan asemat tulivat sittemin tunnetuiksi alueella sijainneiden Eldankajärven ja Kiskisjoena vuoksi, joiden nimet tostuivat suositussa sota-ajan iskelmässä.

Kuusamon korkeudella saavutettiin suurimmat menestykset, joita Pohjois-Suomen saksalais-suomalaiset joukot saattoivat kirjat tililleen.

Kiestngin itäuolella eteneminen kuitenkin pyshtyi, sillä hyökkääjällä oli käytettävissään vain yhdeksän pataljoonaa venäläisten 13 pataljoonaa vastaan, ja sakalaispataljoonat eivät olleet juuri komppaniaa vahvempia. Syyskuun alussa venäläiset ryhtyivät vaaraalliseen vastahyökkäykseen, ja suomalais-saksalaisten joukkojen oli vetäydyttävä kymmenisen kilometriä länteen ja ryhmityttävä puolustukseen.

Mannerheim oli ilmoittanut Siilasvuolle, ettei hän saisi jatkaa hyökkäystään kauemmaksi. Muurmannin radan katkaiseminen aiheuttaisi näet välirikon Suomen ja Yhdysvaltojen suhteissa, mistä Yhdysvaltojen hallitus oli antanut vakavan varoituksen lokakuun 27. päivänä. Siilasvuolle Mannerheimin käsky merkitsi sangen ikävään välikäteen joutumista.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvio- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

Salamasota – kansan yhtenäisyys koetuksella

Suomalaiset joukot ylittävät Muurmannin rada lokakuun lopulla 1941.

Kun Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon oli kulunut kolme viikkoa, Suomen armeija aloitti hyökkäyksen. Pääisku suunnattiin Laatokan-Karjalaan, jonne perustettiin noin 130 000 miestä käsittänyt Karjalan Armeija, Sen 10. heinäkuuta alkanut hyökkäys eteni alkukangertelujen jälkeen nopeasti; vanha raja ylitettin Salmin Manssilassa 22. heinäkuuta, ja kolmen päivän kuluttua joukot pysäytettiin Tuuloksen tasalle.

Karjalan kannaksella hyökkäys aloitettiin heinäuun lopussa, Vuoksi saavutettiin elokuun puolivälissä ja vanha raja kokonasuudessaan syyskuun alussa. Viipuri vallattiin 29. elokuuta. Etenemistä jatkettiin vielä jonkin verran vanhan rajan yli, kunnes hyökkäys pysäytettiin 9. syyskuuta Leningradin uloimman puolustusvyöhykkeen eteen.

Laatokan Karjalan ja Karjalan kannaksen hyökkäyssuuntien väliin jääneet Laatokan luoteisrannan suomalaiset valtasivat 20. elokuuta mennessä. 14. divisioona aloitti hyökkäyksen heinäkuun alussa ja saavutti Rukajärven syyskuun puolivälissä. Pohjois-Suomi oli Oulujärvi-Lentiira-Sorokka-linjan pohjoispuolella saksalaisten vastuulla. Saksalaisille alistetut kaksi suomalaisdivisioonaa osallistuivat Sallan valtaukseen 8. heinäkuuta ja etenivät Kiestinkin ja Uhtualle. Pääasiassa nevuostoliittolaisten voimakkaan vastarinnan ja saksalaisille joukoille vaikeiden olojoen vuoksi sota muuttui syksyllä asemasodaksi. Muurmannin radalle ei päästy.

Karjalan Armeija jatkoi hyökkäystään syyskuun alussa. Syväri saavutettiin Lotinanperlon luona 7. syskuuta, ja seuraavana päivänä katkaistiin Muurmannin radan suoraan etelään johtava haara, Syvärin eteläpuolelta vallattiin noin 100 km leveä ja 10-25 km syvä sillanpää.

Pohjoisessa edenneet joukot valloittivat 1. lokakuuta Petroskoin eli Äänislinnan, ja etäisimmät tavoitteet Karhumäki ja Poventsa Äänisen pohjoispäässä vallattiin 6. joulukuuta mennessä. Suomalaiset asettuivat puolustukseen Seesjärven- Äänisen- Syvärin vesitö-ja kanavalinjalle, joka pidettiin kesään 1944 saakka.

Viiden kuukauden lähes yhtäjaksoisen hyökkäysvaiheen aikana Suomi oli valloittanut takaisin talvisodassa menetetyt alueet ja suuren osa Itä-Karjalasta. Hyökkäysvaihe vaati raskaat uhrit, sillä neuvostojoukot puolustautuivat sitkeästi, eikä suomalaisten organisaatio soveltunut erityisen hyvin hyökkäyssotaan.

Jatkosota alkoi virallisesti Neuvostoliiton hyökkäyksellä, joten suomalaiset hyväksyivät sodan välttämättömyyden varsin yksimielisesti. Jatkosotaa pidettiin talvisodan jatkona, jonka tuli palauttaa väkivalloin viedyt alueet Suomen yhteyteen.

Talvisodan tapaan SDP ja Sak antoivat tukensa sotaponnisteluille, vaikka sota natsi-Saksan rinnalla herätti vasemmistossa aatteellista vastustusta. Valtaosa kommunisteista palveli armeijassa ja osallistui kotirintaman töihin. Valtiollisia vankeja oli jatkosodan aikana 975 ja metsäkaartilaisia alle 2000.

Suomen hyökkäyksen edetessä tyytymättömyyden ilmaukset lisääntyivät. Sosiaalidemokraatit olivat vaatineet varovaista sotapolitiikkaa, ja vanhojen rajojen ylittäminen synnytti vastustusta. Puolueen johto rauhoitti mielialoja niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Syksyyn mennessä hyökkäyssota oli venyttänyt Suomen henkiset ja aineelliset voimavarat äärimmilleen. Marraskuussa järjestetyssä Suomen hallituksen ja sotilasjohdon kokouksessa kauppa- ja teollisuusministeri Väinä Tanner väitti, että kotirintama romahtaisi, ellei hyökkäsytä keskeytettäisi. Mannerheim lupais, että eteneminen pysähtyisi käynnissä olevine operaatioiden päätyttyä, mikä tapahtui runsaan viikon kuluttua.

Erimielisyys jatkosodan päämääristä ja sotaväsymys heijastuivat armeijaan. Ensimmäiset kieltäytymistapaukset sattuivat Kannaksella heinäkuussa, ja vanhaa rajaa ylitettäessä vastustus alkoi vaikuttaa jo sotatapahtumiin, kun kaksi ensimmäistä Syvärin ylimenoyritystä epäonnistui kieltäytymisten vuoksi.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Offensiivi alkaa

Purilaat, Karjalan erämaiden kyttökelpoisin kuljetusväline.

Ohjeet Laatokan pohjoispuolella suoritettavaa hyökkystä varten vahvistettiin 28. kesäkuuta. Suunnilleen Kiteen ja Ilomantsin väliselle linjalle sijoitetut joukkomme, jotka aluksi käsittivät kaksi armeijakuntaa (kenraalimajuri Talvelan komentaman VI armeijakunnan ja kenraalimajuri Hägglundin komentaman VII armeijakunnan) yhteensä viitenä divisioonana sekä kenraalimajuri Oinosen komentaman ”Ryhmä O:n” (ratsuväkiprikaatin, 1. ja 2. jääkäriprikaatin sekä yhden sissipataljoonan), yhdistettiin noin 100 000 miehen vahvuiseksi muodostelmaksi, jolle annettiin nimeksi Karjalan armeija. Sen komentajaksi tuli yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Heinrichs; tämän tilalle yleisesikuntaan siirrettiin kenraaliluutnantti Hanell. Käskyn viimeisessä kohdassa määriteltiin operaatioiden lopulliseksi tavoitteiksi Syväri ja Äänisjärvi.

Kesäkuun 30. annettiin käsky, jossa lähemmin kaavailtiin offensiivin suorituksen suuntaviitat. Kohdistamalla hyökkäyksensä painopiste Jänisjärven koillispuolelle Karjalan Armeijan oli määrä lyödä järven länsi- ja itäpuolellla olevat vihollisvoimat, minkä jälkeen sen tuli ensimmäisenä tavoitteenaan ja mahdollisimman lyhyessä ajassa saavuttaa linja Äänikkäniemi – Hämekoski-Suistamo- Loimola- Suvilahti. Sinne päästyään armeijan oli valmistauduttava suoritumaan Jänisjoen varsille ryhmittyneistä vihollisjoukoista sekä päävoimillaan jatkettava etenemistä Salmin ja Tulemajärven suuntaan. Vasemmalla siivellä oli vallattava vanhan valtakunnanrajan läheisyydessä sijaitseva Liusvaaran kylä sekä vlamistauduttava etenemään kohti Porajärveä ja Säämäjärveä.

Karjalan armeijaa rymiteltäessä meille saapui odotttamatta vahvennusta Norjasta Ruotsin kautta. Kyseessä oli kenraaliluutnantti Engelbrechtin komentama saksalainen 163. jalkaväkidivisioona, joka Saksan päämajan toivomuksesta siirrettiin Suomeen asetettavaksi käyttööni. Yksi sen rykmenteistä sekä yksi tykistöpatteristo oli Pohjois-Suomen läpi kuljettaessa jätetty Lapissa olevinen sakskalaisjoukkojen vahvennukseksi. Mainittu divisioona sijoitettiin Joensuun läheisyyteen ylipäällikön reserviksi. Minulle ei ollut mieleen, että sain komentooni vieraan yhtymän, jonka varusteet ja koulutus tuksin vastasivat korpisodan vaatimuksia.

Karjalan armeija aloitti offensiivinsa 10. heinäkuuta, Päähyökkäys tapahtui Kopriselän suuntaan, sen painopiste oli vasemmala siivellä. Sitkeästä vastarinnasta ja vaikeakulkuisesta maastosta huolimatta VI armeijakunta, vahvennuksenaan eversti Laguksen komentama 1. jääkäriprikaati, valtasi nopeasti maa-alaa, eteni laajassa kaaressa Jänisjärven itäpuolitse, prikaatin kulkiessa kärjessä, ja pääsi lähinna seuraavina vuorokausina Laatokan rannikolle. Täten oli Sortavalan ympärillä olevilta vihollisvoimilta katkaistu idänpuoliset yhteydet. 21. heinäkuuta VI armeijakunta oli ehtinut vanhalla valtakunnanrajalla sijaitsevaan Salmiin.

Karjalan armeijan oikealla hyökkäyssiivellä kohtasi VII armeijakunta tiukkaa vastarintaa, niin että se kykeni vain askel askeleelta tunkeutumaan venäläisten lujien puolustusasemien läpi. Sortavalan länsipuolelle olevat huomattavat vihollisvoimat oli siten saatu sidotuksi, eivätkä ne enää voineet uhata VI armeijakunnan etenemistä pitkin Laatokan pohoisirannikkoa.

Sen jälkeen kun valtakunnanrajalla sijaitseva Salmi oli joutunut joukkojemme käsiin ja eräät VI armeijakunnna osastot oliva seuraavana päivänä tunkeutuneet Laatokkaan laskevalle Tuulosjoelle skeä pohjoisempana olevalle Vieljärjevelle ja Hyrsylään, VI armeijakunta sai käskyn keskeyttää etenemisensä. Oli aika ryhtyä toimenpiteisiin Suojärven ja Tolvajärven välisen, syvälle Karjalan armeijan vasempaan sivustaan pistävän alueen takaisin valtaamiseksi.

Tätä tarkoitusta varten asetin saksalaisen 163. jalkaväkidivisioonan kenraaliluuntantti Heinrichsin käyttöön. Siitä huolimatta, että tämä oli antanut ohjeet operaation suorittamiseksi kaksipuolista saarrostusta käyttäen, saksalainen divisioonankomentaja kohdisi hyökkäyksensä painopisteen pohjoissuuntaan yli Tolvajärven, kun taas erään hänelle alistetun suomalaisen rykmentin oli määrä edetä Loimolan kautta kohti talvisodan kuuluisaksi tullutta Kollaata. Kun oli käynyt ilmi, että Tolvajärven alueen monien kannaksien ja kapeikkojen valtaus muodostui saksalaiselle divisioonalle sekä aikaa vaativaksi ja tappioita aiheuttavaksi, astettiin osia Ryhmä O.sta kenraaliluutnantti Engeöberchtin käyttöön, minkä jälkeen eteneminen sai parempaa vauhtia. Venäläisten vastarinta lujittui kuitenkin mitä lähemmäksi päästiin Suojärveä,ja vasta antamieni ohjeiden mukaan suoritetun kiertoliikkeen avulla, joka käsitti hyökkäyksen kaakosta selustaan, se saatiin muurretuksi 21. elokuuta. Vihollinen perääntyi tällöin niin nopeasti, että saksalaiset, joita oli kehotettu painostmaan sitä omalta suunnaltaan, tapasivat edestään tyhjän maaston ja saattoivat miltei laukastakaan vaihtamatta marssia Suvilahden kylään. Suomalaisjoukot olivat sillä aikaa täälläkin ylittäneet valtakunnanrajan ja edenneet Sotjärven ja Säämäjärven väliselle kannakselle.

Suojarven alueen valtauksen jälkeen palauteettin 163. jalkaväkidivisioona jälleen reservikseni. Tuskin VI armeijakunta oli keskeyttänyt offensiivinsa, kun venäläiset aloittivat srajan hurjia vastahyökkäyksiä. Heinäkuun 24. päivän vastaisena yönä kehittyi vaarallinen tilanne venäläisten laskiessa Lunkulan- ja Mantsinsaaressa mahin yhden prikaatin katkaistakseen Salmin kohdlla armeijakunnan huoltotien, samalla kun huomattavat vihollisvoimat ryhtyivät hyökkäykseen Tuulosjoen linjaa vastaan. Tilanne selvitettiin, ja molemmat saaret vallattiin takaisin.

Heinä-ja elokuun vaihteessa venäläsiet kohdistivat Tuulosjoen linjaan uudeen hyökkäyksen, minkä lisäksi heidän panssari- ja lentoaseen tukmat tuoreet joukkonsa suorittivat rynnäkön Vieljärven kaistalla. Nämä hyökkäykset torjuttiin sitkeissä taisteluissa, jotka jatkuivat 15:nteen elokuuta ja veivät VI armeijakunnan vasemmaan siiven Nuosjärven ja Mikkilänjärven väliselle kannakselle. Keskustaankin kohdistetu vastahyökkäykset torjui eversti Snellmanin komentama 17. divisioona, joka oli 17. heinäkuuta irrotettu Hangon rintamalta.

Samanaikaisesti näiden Laatokan Karjalassa käytyjen taisteluiden kanssa oli 31. heinäkuuta aloitetti offensiivi Karjalassa kannaksen pohjoislohkolla, lähtökohtana Vuoksen-Pyhäjärven linja, Hyökkäyksen suoritti II armeijakunta kenraalimajuri Laatikaisen komentamana, ja sen lähimpänä tavoitteena oli Hiitolan rautatiesolmukohta sekä Sortavalan suunnalla olevien vihollisvoimien etelänpuoleisten yhteyksien katkaiseminen, 10.divisioona, joka 25. heinäkuuta oli irrotettu Länsi-Kannakselta, sijoitettiin II armeijakunnan joukkojen taakse ylipäällikön reserviksi. Vaikka näiden läheltä seuraamienei kovien taistelujen aikana useaan kertaan pyydettiin lisävoimia, pidän tämän reservin itselläni, ja vasta 4. elokuuta asetin sen armeijakunnan komentajan käyttöön sijoitettavaksi kokonaisuudessaan määräämälleni suunnalle. Levännyt divisioona ryhtyi seuraavana päivänä eversti Sihvon komentamana hyökkäykseen temmaten viereiset joukko-osastot mukaansa, ja 7. elokuuta vallattiin Kaukolan kirkonkylä. Syvä läpimurto oli siten onnistuneesti suoritettu. 8. elokuuta saavutettiin Laatokan rannikko Lahdenpohjan kohdalla, mikä merkitsi sitä, että Sortavalan seudulle ryhmittyneiden vihollisvoimien yhteydet oli lopullisesti saatu karkaistuksi.

Tärkeän rautatie- ja maantiesolmun muodostava Hiitola kukistui 11. elokuuta, eteläisemmän hyökkäsykiilan saavuttaessa Laatokan rannikon Hiitolan ja Käkisalmen kaupungin välillä. Kaksi venäläsidivisioonaa tungettiin nyt suurelle Kiloplansaarelle, jossa ne tarmokkaasti pitivät puoliaan 23:nteen elokuuta, minkä jälkeen ne kuljetettiin vesitse Karjalan kannaksen Laatokan puoleisiin satamiin. Myöhemmässä vaiheessa niden divisioonien nähtiin osallistuvan Kannaksen taisteluihin.

Lähdeaineisto G. Mannerheim Muistelmat

Erillissota ja hyökkäyksen hinta

Suomen turvallisuuspoliittinen doktriini lähti jatkosodan aikana siitä, että maa kävi erillissotaa. Sillä ei ollut kansainväikeudellisesti sitovaa liittosuhdetta Saksaan. Ainoa yhdistävä tekijä oli yhteinen vihollinen. Se päätti itse sotilaallisita operaatioistaan ja valitsi poliittisen linjansa Saksasta riipumatta.

Pohjimmiltaan kysymys oli siitä, että Suomi yritti käyttää Euroopan poliittisia suhdanteita omien rajoitettujen tavoitteidensa saavuttamiseen. Sodan alkuvaiheessa tavoitteena oli menetetyn alueen ottaminen takaisin, mutta keskikesästä 1941 lähtien vieraan valtion alueen valloitus.

Neuvostoliitto kohteli virallisesti Suomea kuin mitä tahansa Hitlerin liittolaismaata. Stalinin toiminta viittaa kuitenkin siihen, että hän ymmärsi osittain suomalaisten väitteitä erillissodasta tai ainakin piti Suomea Hitlerin rintamana poliittisesti heikoimpana lenkkinä. Elokuun alussa Neuvostoliitto ilmoitti länsivalloille pyrkivänsä erillisrauhaan Suomen kanssa. Yhdysvallat välitti tämän viestin Helsinkiin, mutta se ei kinnostanut hyökkäysvaiheesta huumautuneita suomalaisia.

Stalinin vihje rauhan mahdollisuudesta jo tässä vaiheessa oli merkittävä, vaikka se ei johtanut mihinkään. Se osoitti ensinnäkin, miten epätoivoisessa tilanteessa Neuvostoliitto oli. Se osoitti myös, että Stalin piti Suomea sotilaallisesti niin merkittävänä tekijänä, että olisi suostunut tinkimään melkoisesti poliittisista periaatteistaan saadakseen välittömän sotilaallisen edun.

Suomalaisten väite heidän sodan erillisestä luonteesta sai Moskovassa enemmän ymärtämystä kuin suomalaiset huomasivat tai uskoivat. Stalinhan ehdotti erillisrauhaa sodassa, jota suomalaisen sanoivat erillissodaksi. Vaikka Suomi sivuutti Stalinin aloitteen, länsivallat jatkoivat Helsingin painostamista. Yhdysvallat välitti pitkn syksyä sekä painokkaasti nooteissa että vakavissa keskusteluissa käsityksensä siitä, että Suomi oli väärällä puolella ja että sen olisi heti irrottauduttava sodasta.

Yhdysvaltain edustajien todistelun mukaan Suomi ei ikinä voisi perustaa turvallisuuttaan mihinkään kannaslinjaan. Turvallisuus voitaisiin taata vain rakentamalla hyvät poliittiset suhteet ja luottamuksellinen ilmapiiri Suomen ja Neuvostoliiton välille. Hyökkäyssodan melskeissä tämä Paasikiven linjan perusväittämä kaikui vielä kuuroille korville.

Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana Suomi menetti noin 21 000 miestä, mikä oli noin 1800 vähemmän kuin talvisodan rintamatappiot. Talvisodan uhri todettiin sietämättömän raskaaksi. Jatkosodan hyökkäysvaiheen tappioilla ei juuri ollut poliittista painoa virallisissa lausunnoissa.

Kiskonkylien hautausmailla se kuitenkin näkyi ja yksityisten perheiden elämässä se tuntui. Sankarihautojen rivit pitenivät. Liikekannallepanon aluejärjestelmä kohdisti tappiot ryöppyinä niille seuduile, joiden yksikät kulloinkin joutuivat pahinpaan paikkaan. Suonenisku osui väestön uusiutumisen kannalta herkimpään kohtaan, 20-30-vuotiaisiin miehiin.

Sodan alkaessa Suomi pani liikekannalle kirjaimellisesti kaikki vomansa. Kesäkuun loppupäivinä armeijan kokonaisvahvuus oli 470 000 miestä, mikä on noin 13 % maan silloisesta väkiluvusta. Kun lukuun otetaan myös välillisesti sotatehtäviin kommenetut kansalaiset, saadaan prosentiksi 16, mikä on ilmeisesti toisen maailmansodan korkeimpia suhdelukuja.

Jatkosota alkoi yleisen innostuksen vallassa. Kaikki halusivat talvisodassa menetetyt alueet takaisin. Totuuden hetki koitti, kun tämä tavoite oli saavutettu ja eteneminen jatkui vanhan itärajan yli. Ensimmäiset kieltäytymistapaukset olivat heinäkuussa Karjalan kannaksella, mutta niissä oli useimmiten kysymys kiihkeän etenemisvaiheen aiheuttamasta fyysisestä väsymyksestä.

Syyskuun alkupuolella taistelutehtävistä kieltäytyminen ylestyi, ja siinä on luettavissa jo poliittistakin kannanottoa. Miesten niskurointi saavutti sotatoimiin vaikuttavan tason Syvärin ylityksen yhteydessä: ensimmäinen hyökkäys epäonnistui, koska joukot eivät totelleet käskyä.

Kieltäytymistapaukset eivät kuitenkaan saavuttaneet armeijan taistelukykyyn vaikuttavia mittasuhteita: vajaan puolen miljoonan miehen armeijassa oli 500 kieltäytyjää, ja valtaosa heistäkin muutti mieltään. Vielä puhuttelujen jälkeenkin kieltäytyjiä oli vajaat kaksisataa, ja komentajien otteet kovenivat. Kenttäoikeus langetti ssyksyllä 1941 sattuneista kieltäytymistapauksista neljä kuolemantuomiota, ja ksi niistä pantiin täytäntöön. Lisäksi satakunta miestä tuomittiin 3-10 vuoden kuritushuonerangaistuksiin.

Lähdeaineisto Jukka Tarkka – Allan Tiitta Itsenäinen Suomi ISBN 951-1-15062-6

Kesäkuun 25. päivä 1941

Virallinen uutinen kesäkuun 25. päivän 1941 tapahtumista: Neuvostoliiton ilmavoimat suorittivat eilen useita törkeitä pommitus- ja tiedustelulentoja Suomen alueelle. Lukuisat kaupungit joutuivat pommitusten kohteeksi. Tällöin lukuisat ihmiset saivat surmansa, useat haavoittuivat ja eräitä tulipaloja syttyi. Neuvostovenäläiset kohdistivat eilen tykistötulen Hangon seudun länsipuolelle. Kohteina olivat Morgonlander, Porsö, Maltskär, Storholm, Karnsholm ja Prestö. Suomen aluelleel klo 18.00 mennessä tunkeutuneista venäläisistä lentokoneista ampuivat hävittäjämme alas 21 pommituskonetta sekä it-joukkomme kaksi konetta, joten yhteensä pudotettiin 23 konetta.

Lutnantti Nieminen kesäkuun 25. päivän ilmataisteluista: Tukikohtamme oli saanut hälytyksen 15 vihollisen Martin-pommikoneen liikkumisesta läheisyydessämme. Jonkin ajan kuluttua havaitsin pilvikaton alla vihollislaivueen ja annoin merkin hyökkäyksen aloittamiseksi. Iskimme mahdollisimman nopeasti, ja vihollinen tulikin yllätetyksi. Minä ja vääpeli Porvari hyökkäsimme vihollisen muodostelman oikean siiven kimppuun, nopeat sarjat tekivät heti alkajaiksiksi selvää kahdesta viholliskoneesta, Savuviivaa jättäen ne painuivat syvyyteen. Kolmetoista oli jäljellä, Nyt käytiin hyvän alkuvauhdin kannustamina entistä kiivaammin niiden kimppuun. Itse ammuin vielä toisenkin koneen oikealta sivustalta vääpeli Porvarin siirtyessä vasemmalle töitään jatkamaan. Jälleen piirtyi savuviiva yhden ryssän vanaveteen ja 12 vihollista oli vielä jäljellä. Mutta emmehän me kahden hyökkääjinä olleet. Myös toverimme olivat täydessä työssä. Vänrikki Kokkonen ja kersantti Pöysti olivat hekin ahkeroineet, heidän käsialaansa olivat ne savuviivat, jotka jälleen nähtiin taivaan sineen piirtyvän. Nyt olikin iivana huomannut vaikean asemansa ja sen jäljellä olevat koneet liikehtivät vilkkaasti saadakseen suomalaiset kannoiltaan.

Kenraalimajuri Tuompon päiväkirja: Pommituksia ympäri maata, Helsingissä on hälytyksiä tuhkatiheään. Utissa on ammuttu alas kuusi venäläistä konetta, Helsingissä ainakin yksi. Päämaja siirtyy tänään Mikkeliin …. Presidentti piti tänä iltana hyvän puheen.

Alikersantti Yrjö Peltosen ( 7.Divisioona) päiväkirja: Vihollisen koneita lensi pommittamassa. Mieliala on reipas, vaikka ei ole tietoa, milloin käydään käsiksi viholliseen.

TK-mies Pekka Kyytinen teoksessa Ratkaisun vuodet: Juhannuksen aatonaamuna, kesän ollessa kauneimmillaan, tuli sitten se, mitä oli aavistettu: Neuvosto-Venäjä hyökkäsi jälleen pienen Suomen kimppuun. Uusi sota oli alkanut. Mutta nyt olivat olosuhteet ja edellytykset kokonaan toiset kuin talvisodan alkaessa... Nyt meillä oli aseita ja materiaalia. Me emme tahtoneet sotaa, mutta vielä vähemmän me tahdooimme alistua vihollisen ikeen alle. Siispä meidän oli taisteltava.

Petroskoin radio: Suomen fasistinen valtaporvaristo, joka on kansalle uskotellut, ettei se halua muuta kuin Suomen itsenäisyyden ja rauhan säilymistä, on nyt paljastanut todellisen karvansa. Se on alitanut Suomenmaan Hitlerin fasistisen sortovallan alaiseksi ja lähtenyt uuteen, epätoivoiseen sotaseikkailuun Neuvostoliittoa vastaan. Presidentin tuolille on istutettu pankkihuijari Risto Ryti, pitkäaikainen Hitlerin salainen asiamies Suomessa, joka radiopuheessaan valheellisesti ilmoitti Neuvostoliiton aloittaneen sodan Suomea vastaan. Surkeasti ovat nyt Suomen rahavaltaisen hallituksen asiat, kun sen täytyy turvautua noin kömpelöön valheeseen.

Väinö Voionmaa, rauhanopposition edustajan päiväkirja: Meidän ryhmässämme vallitsi alakuloinen henki. Useammalla taholla valitettiin, etteivät pojat tiedä, mitä varten he sotivat. Aiemme upseerit sanoivat miehistölle, että nyt lähdetään siirtämään Moskovan rauhan rajojoa vähän kauemmaksikin kuin entiset rajat ovat olleet... Tämä päivä on selvittänyt paljon asioita. Venäjä on syypää. Suomella ei ole mitään syytä sotaan: koskaan ei ole sanallakaan maininnut sitä, että saksalaisten sotaleiri Suomessa antaisi Venäjälle aihetta moittia maamme tapaa pitää lupauksiaan. Venäläiset ovat julistaneet meille sodan … että se on provosoitu, siitä ei kukaan hiisku sanallakaan.

TK-mies T.I. Erosen kuvaus ensimmäisesta partiosta rajan yli: Partio lähtee jalkaisin, etenee kapeata kangaspolkua rajalle. Hakattu linja rajapaaluineen on se viiva kartala, joka valtakunnanrajana on erottanut katkeran sodan päätyttyä Karjalan kansan, tämänkin kyläpahasen asukkaat kotikunniltaan. Metsän keskellä avautuu yksinäinen aukeana entisine peltoineen, taloineen, pihoineen. Pienikokoinen punainen talo on jäänyt juuri Suomen puolelle, kaksi mökkiä harmaine, hylättyine taloineen ryssän puolelle. Autio tuntu huokuu koskemattomista pelloista, avoimista ovist, rikotuista aidoista. Vihollinen on viimeksi vieraillut asumuksissa. Partio painuu metsään. Vaikka se onkin samanlainen kummallakin puolella rajaa, tuo tietoisuus vihollisen pesiytymisestä saman talon maille kiihottavan vaikutuksen jäseniin.

Tasavallan presdientti Risto Ryti puhuu Yleisradiossa 26.6.1941: Häikäilemättömästi on Neuvostoliitto eri tilainteita käyttänyt hyväkseen ja näin meidänkin maamme joutui suursodan riehuessa muilla rintamilla yksinään taistelemaan Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan. Me emme vihaa Neuvostoliiton paljon kärsineitä ja aina sorron alaisena eläneitä kansoja, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen tuskin kukaan meistä odottaa, että me pukeutuisimme surupukuun sen johdosta, että herra Molotov ja hänen kanssaan Neuvostoliiton politiikasta vastuulliset piirit nyt ovat joutuneet oman shakaalipolitikansa uhreiksi.... Kansalaiset! Vuosisadat ovat osoittaneet, että paikalla, jonka kohtallo on kansallemme antanut, ei pysyväistä rahaa ole voitu saavuttaa. Idän paine on aina ollut meitä vastassa. Tämän paineen helpottamiseksi, ikuisin uhkan hävittämiseksi tulevien sukupolvien onnellisen ja rauhallisen elämän turvaamiseksi me nyt käymme taisteluun ja meillä on tällä kertaa ehkä paremmat mahdollisuudet onnistumiseen kuin kenties milloinkaan ennen. Kohtalon Herra, jonka käsissä kansamme elämä on, johdattakoon meitä ja vieköön taistelumme lopulliseen voittoon.

Lähdeaineisto: Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

Jatkosota syttyy

Saksan aloittaessa sotatoimet Itämeren eteläpuolella suomalaiset joukot miehittivät Ahvenanmaan aamulla 22.6. Sen linnoituslaitteita alettiin taas panna kuntoon. Samaan aikaan saksalainen vuoristoarmeijakunta siirtyi Norjasta Petsamoon. Suomen ja Neuvostoliiton välille ei syntynyt heti sotatilaa siitä huolimatta, että neuvostotiedustelu oli havainnut saksalaisjoukkojen ja -laivojen tulon Suomeen. Sekä Suomi että Neuvostoliitto välttivät ärsyttäviä toimenpiteitä. Neuvostoliiton puolustusasiankomissaari kielsi ilmatoiminnan aloittamisen Suomen alueella ilman eri käskyä. Myös Suomen rajoilla olleet puna-armeijan yksiköt saivat käskyn olla avaamatta tulta, Neuvostoliitto vakuuttia 22.6. puolueettomuuttaan Suomea kohtaan, mutta ilmoitti ryhtyvnsä kostotoimenpiteisiin, mikä Suomi sallisi saksalaisten sotatoimet alueeltaan.

Aivan Saksan hyökkäyksen ensi tunteina tapahtui Suomen ja Neuvostoliiton välillä eräitä yhteenottoja. Neuvostoliittolaiset lentokoneet hyökkäsivät myös suomalaisalusten kimppuun ja pommittivat erästä suomalaista rannikkolinnaketta. Samoihin aikoihin suomalaiset sukellusveneet alkoivat yhteistoimintasuunnitelman mukaisesti laskea miinakenttiä Neuvostoliiton rannikolle. Miinoitusooperaatiolla ei ollut poliittisia vaikutuksia, sillä Neuvostoliitto ei havainnut sitä. Saksalaisten leinnot Suomen alueelta sallittiin vasta 25.6.1941 lähtien, mutta Itä-Preussista käsin toimivat saksalaiset pommituskoneet miinoittivaat Kronstadtin väylää lennettyään Suomen ilmatilan kautta ja käyttivät paluumatkalla Suomen lentokenttiä välilaskuihin.Lennot olivat osa strategista kokonaissuunnitelmaa, joka tähtäsi punalaivaston toiminnan estämiseen.

Neuvostoliiton ilmavoimat iskivät 25.6.1941 noin 500 koneen voimalla Suomen lentokentille. Suurin osa pommituksista kohdistui kuitenkin tosiasiassa asutuskeskuksiin ja lentokenttien lamauttaminen epäonnistui. Samana aamuna suomalaistiedustelu kaappasi neuvostosukellusveneille lähetetyn sanoman; ”Sota Suomea vastaan on alkanut.”

Pääministeri Rangellin oli 25.6. määrä esittää eduskunnalle tiedonanto hallituksen toiminista maan puolustuskyvyn nostamiseksi ja painottaa Suomen puolueettomuushalua. Neuvostoliiton suurpommitus laukaisi kuitenkin tilanteen. Rangell totesi tiedonannossaan iltamyöhällä 25.6. Suomen olevan sodassa. Virallinen kanta voitiin nyt kiteyttää ennakoituun tapaan. Neuvostoliitto oli aloittanut jälleen sotatoimet ja Suomi kävi talvisotaan rinnastettavaa puolutussotaa. Saksan esittämien toivomusten mukaisesti Rangell lisäksi mainitsi, että Suomi taisteli bolsevismia vastaan. Eduskunta hyväksyi hallituksen tiedonannon.

Pienen maan sotaponnistukset oli sovitettava valtion kantokyvyn rajoihin. Presidentti Ryti ajatteli, että olisi säilytettävä mahdollisimman suuri taloudellinen ja sotilaallinen voima suursodan loppuvaiheeseen asti, koska vian olemassa olevat voimat otettaisiin huomioon suurten laskelmissa. Suomen tulevaisuudelle oli merkityksellistä hyvien suhteiden säilyttäminen Saksaan ja lännen suurvaltoihn. Ruotsiin oli vaalittava lämpimiä suhteita. Ryti arveli, että ”saattaa käydä lopulta niinkin, että ainoa paikka mistä yleensä voimme tarpeen tulleen apua toivoa, on Ruotsi.”

Saksan alkumenestys Neuvostoliiton vastaisessa sodassa tuntui vastustamattomalta, mutta Suomen virallinen ulkopolitiikka säilytti pääpiirteissään varovaisen peruslinjan. Suomi ilmoitti käyvänsä erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan. Suomen tavoitteet olivat erilaiset kuin Saksan. Tämän toivottiin herättävän länsimaissa myönteisiä asenteita ja vahvistavan Suomen kansallista yksimielisyyttä. Suomalaiset ja saksalaiset käyttivät toisistaan nimitystä aseveli, eikä niiden välillä solmittu liittosopimusta.

Saksa ja Suomi eivät itse asiassa kumpikaan halunneet sopimusta huolimatta niistä edusita, joita se olisi voinut tuottaa sotilaallisissa yhteistyöongelmissa. Ennen idänhyökkäystään Saksa ei halunnut provosoida Neuvostoliittoa ennakkosopimuksella, koska se halusi pitää itään kohdistuneet suunnitelemansa salassa. Saksa ei halunnut sitoa käsiään lupaamalla Suomelle jotakin, joka olisi ollut vain taakaksi jos sotasuunnitelmat muuttuisivat. Vielä ei myöskään ollut selvää, eopisiko Suomen itsenäinen valtio kaaviallun Supergermaanisen valtion rinnalle. Suomen sitominen sopimuksella ei ollut tarpeellista, koska sillä ei Hitlerin käsityksen mukaan ollut omien etujensa takia muuta mahdollisiuutta kuin sotia Saksan rinnalla.

Suomen kannalta taas oli tärkeää olla sitoutumatta Saksaan, koska liittosopimus olisi rasittanut pahoin suhteita länsivaltoihin. Oli syytää toivoa, että demokraattisetn valtojen voimavarat lopulta pakottaisivat Saksan sovintioon suursodassa. Myös sisäinen yhtenäisyys vaati sitoutumattomuuta.

Sotaa edeltäneissä sotilasviranomaisten yhteistyöneuvotteluissa oli päädytty suullisiin välipuheisiin, jotka Hitler virallisesti vahvisti 23.6.1941. Rytille lähettämässään kirjeessä. Suomalaiset olivat kuitenkin tarkoituksellisesti välttäneet toivomuksiensa esittämistä niin, että ne olisivat sotilaallisestn toimenpiteiden ehtona. Saksan myöntymys oli seurausta sakalsaisten sotilasviranomaisten keskinäisesät kirjeenvaihdosta, Vaikka myäntymys välitettiinkin suomalaisille, Ryti ei edellenkään suostunut yhdistämään sitä välipuheisiin. Hän sivuutti välipuheet vaieten Hitlerille 28.6.1941 lähettämissään vastauskirjeessä. Asiaa kesän kuluessa tutkittaessa saksalaiset sotilasviranomaiset ja Saksan ulkoministeriä hyväksyivät tulkinnan, jonka mukaan virallista sotilassopimusta ei ollut.

Erillissota-käsite painotti puolustus- ja hyvistysajatuksi ja vähensi Saksan-yhteistyän painoa, mikä vahvisti kansallista yksimielisyyttä. Väinö Tanner otettiin heinäkuun 1941 alussa taas hallitukseen mukaan ja sisärengas vahvisti asemiaan. Sisäinen rintama ei kuitenkaan ollut yhtä yhtenäinen kuin talvisodassa, eikä ”talvisodan henki” ollut täydellisesti palautettavissa.

Talvisodassa meneteyt ja nyt uudelleen valloitetut alueet liitettiin eduskunnan päätöksellä Suomeen 6.12.1941, mutta miehitetyn Itä-Karjalan osalta jäätiin odottamaan tulevaa kehitystä; vieraan alueen kohtalosta päätettäisiin vasta sodan ratkettua. Erillis-sota-teesi jäi ulkopolitiikan peruspylvääksi lännen suunnalle, Saksan suuntaan taas muistettiin intressien yhtenäisyydestä.

Lähdeaineisto Ohto Manninen – Kauko Rumpunen Risto Rytin päväkirjat 1940-1944 ISBN 951-37-4520-1

Jatkosodan alkutilanne

Motorisoitua tykistöä viedään etulinjoille 3.7.1941.

Kesäkuun 25. päivänä 1941 alkaneen puolustustaistelunsa kynnyksellä Suomen kansa saattoi huonontuneesta strategisesta tilanteesta huolimatta katsoa tulevaisuuteen luottavammin mielin kuin syksyllä 1939, sillä edellisenä vuonna oli puolustusvoimiemme vahvuuden ja yleisen kunnon kohottamiseksi tehty määrätietoista työtä.

Sen johdosta, että palvelusaika oli pidennetty yhdestä vuodesta kahdeksi, oli aktiiviarmeija voitu lisätä viideksitoista prikaatiksi, joista oli muodostettu viisi armeijakuntaa. Kenttäarmeijaa uuden järjestelmän pohjalla modostettaessa tarjosivat pitkin itärajaa rakennetut linnoituslaitteet epätäydellisyydestään huolimatta tukea suojajoukoile, joiden oli määrä pidätellä vihollisen etenemisyrityksiä. Maa oli jaettu kuuteentoista sotilaspiiriin, joista jokainen asetti liikekannalle yhden divisioonan, myös rauhanaikaiset prikaatit sisältyivät näihin puitteisiin. Tämä merkitsi sitä, että kenttäarmeija nyt käsitti kaksi kertaa niin suuren määrän operatiivisia yhtymiä kuin sodan puhjetessa syksyllä 1939, mutta niinpä olikin elävä voima otettu kokonaisuudessaan käyttöön, vanhemmat ikäluokat mukaan luettuina. Viimeksi mainittujen koulutusta, jonka puutteellisuuteen oli syynä se että osa niistä oli 1920- ja 1930-luvulla säästämistarkoituksessa ilman aktiivipalvelusta siirretty nostoväen II luokkaan, oli mahdollisuuksien mukaan täydennetty kertausharjoituksella. Ja viime kädessä oli talvisota, tuo suuri oppimestari, antanut joukkojen hengelle ja kunnolle lopullisen terästyksen.

Aineellisestikin tilanne oli parantunut. Talvisodan voimavaroihimme iskemät aukot oli nyt täytetty, osaksi länsivalloista vasta Moskovan rauhan jälkeen myähästyneinä saapuneilla avutuslähetyksillä, osaksi niiden tilausten avulla, jotka loppusyksystä 1940 alkaen olimme voineet tehdä Saksasta. Myös kotimaiset teollisuuslaitokset, joilla oli käytettävissään huomattavia raaka-ainevarastoja, olivat tehokkaasti tukeneet varustautumistamme.

Jalkaväen tulivoima oli tehostunut sen johdosta, että se oli entistä laajemmassa määrin varustettu konepistooleilla ja että se oli saanut kaksi uutta asetta: 20 mm:n panssarintorjuntakiväärin sekä 120 mm:n kranaatinheittimen. Kenttätkistöä oli täydennetty raskailla pattereilla, joita talvisodassa oli niin kipeästi kaivattu, ja ilmatorjuntatykistöäkin oli vahvennettu, samoin muös lentoasetta, vaikka aika ei ollutkaan riittänyt sen maaorganisaation laajentamiseen asianmukaisessa määrin eikä liioin nimenomaan pommilennoston lisäämiseen.

Liikekannallepano, jota koskeva käsky annettiin 17. kesäkuuta, sujui suunnitelmien mukaisesti samoin kuin myös joukkojen keskitys, joka saatiin suoritetuksi loppuun 29. kesäkuuta. Rajoille sijoitettiin kaikkiaan yksitoista divisioonaa viidksi armeijakunnaksi ryhmitettynä, minkä lisäksi yksi divisioona oli asetettu Hangon tukikohtaa vastaan. Neljä divisioonaa oli sitä paitsi ylipäällikön reservinä.

Suomen vastaan keskitetyt, marsalkka Vorosilovin komentamaan luoteiseen armeijaryhmään kuuluvat venäläisvoimat käsittivät kolme armeijaa, joihin kuului yhteensä kolmetoista divisioonaa, neljä prikaatia, kaksi panssaridivisioonaa ja yksi rajavartiostodivisioona sekä lisäksi joukko erikoisyksikköjä. Hangon varuskunnan vahvuus oli kokonaista 35 000 miestä. Pitkin rajaa venäläiset olivat vielä takentaneet linnoitettuja vyöhykkeitä, ns.. linnoituspiirejä, joita puolustivat erityiset linnoitusjoukot. Tämän tyhmityksen kokonaisvahvuuden voidaan niin muodoin arviooida olleeen 18-20 divisioonaa. Venäläisten tarkoituksena lienee alun pitäen ollut, että Laatokan pohjoispuolelle sijoitettuun, neljä divisioonaa käsittävään 7. armeijaan olisi vielä liitetty kahdeksan divisioonaa ja kaksi panssariprikaatia. Saksalaisten pääsotanäyttämöllä saavutamien menestysten johdosta venäläisten oli kuitenkin pakko siirtää viimeksi mainitut joukot Itämeren maihin. Painopisteen muodostuminen Laatokan Karjalaan jäi niin ollen sikseen, ja myös tälle suunnalle varattujen lentokoneiden määrä, joka alkuaan oli ollut 2000, vähennettiin puoleen.

Kuten aiemmin on huomautettu, joukkojemme keskitys rintamaille tapahtui yksinomaan puolustusnäkökohtien pohjalla laaditun suunnitelman puitteissa. Sen jälkeen kun venäläisten hyökkäsytä Suomeen täytyi pitää tapahtuneena tosiasiana, oli kuitenkin välttämätöntä mikäli mahdollista siirtää puolustuksemme niille kapeikoille, jotka luonnostaan olivat tarjolla Karjalan kannaksella ja Itä-Karjalassa. Ennen kaikkea oli saatava neutralisoiduksi venäläsiten muodostama tukialue sekä luotava maamme elintärkeiden osien turvaksi riittävän syvä suoojavyöhyke. Ahdinkotilamme vuoksi oli myäs välttämätöntä saada Moskovan rauhassa luovutettu alue liitetyksi jälleen maamme talouselämän puitteisiin. Tämän kaiken edellytyksenä oli siirtyminen hyökkäsykannalle, mutta sitä ennen oli suoritettava eräitä laajasuuntaisia uudelleenryhmittelujä.

Suomen kansa lienee odottanut, että armeija olisi ensi kädessä vallannut takaisin Viipurin ja Karjalan kannaksen, puhuttamattakaan niistä piireistä, jotka toivoivat edettävän huomattavasti kauemmaksikin – aina Pietariin asti! Koska olin jyrkästi sitä mieltä, etä tuolainen yritys ei olisi maamme etujen mukaista, olin alusta pitäen selvästi ilmoittanut tasavallan presidentille ja hallitukselle, etten missään tapauksessa tulisi johtamaan Nevan kaupunkia vastaan tehtävää hyökkäsytä. Karjalan kannaksella näin varhaisessa vaiheessa suoritettu operaatio olisi saanut vihollisen otaksumaan, että tavoitteenamme oli itse Pietarin valloitus, vieläp meidän yksin suorittamanamme, koska saksalaiset vielä niihin aikoihin olivat sieltä kaukana. Oli luultavaa, että venäläiset siinä tapauksessa saisivat keskitetysi meitä vastaan niin vahvoja voimia, että pystyisivät antamaan meille vakvan iskun. Sitä paitsi saattoi hyökkäys, joka ei tukeutunut lukumäääriseen ja teknilliseen ylivoimaan , tuolla ahtaalla sotnäyttämöllö joutua pysähdyksiin, ja lisäksi tulla sekä Vuoksen pohjoispuolelta että Suomenlahdellta, erittänin Koivistolta käsin uhkaava sivustavaara sitomaan huomattavan osan joukkojamme.

Sen sijaan, että olisimme ryhtyneet hyökkäämään Karjalan kannaksella, päätin aloittaa offensiivin Laatokan pohjoispuolelle Jänisvaaran kahta puolta, lähimpänä päämääränä Laatokan rannikko Sortavalan kaupungin läsni- ja itäpuolella sekä myöhempänä tavoitteena valtakunnanraja, Pääoperaation ohella joukkojemme tuli edetä Jänisjärven pohjoispuolitse Suojärven alueen suuntaan. Tarkoituksena oli katkaista Sortavalan länsipuolelle keskitettyjen venäläisvoimien perääntymistie, vyöryttää Vuoksen pohjoispuolella olevat vihollisasemat ja siten luoda edulliset lähtökohdat myöhempää, Viipuriin ja Karjalan kannakselle suunnattavaa hyökkäsytä varten.

Näiden suuntaviivojen mukaisesti sotatoimemme jakaantuivat seuraavien kuukausien aikana kolmeen päävaiheeseen: ensinnä Laatokan Karjalan ja sittemmin Karjalan kannaksen takaisinvaltaukseen sekä etenenemiseen Itä-Karjalan alueelle. Ohjeet Laatokan pohjoispuolella suoritettavaa hyökkäsytä varten vahvistettiin 28. kesäkuuta.

Lähdeaineisto G. Mannerheim Muistelmat

Vanhalle rajalle – ja ylikin

Miehet jättävät rajan taakseen. Tohmajärvi 12.7.1941.

Saksan nopea eteneminen Neuvostoliiton vastaisella itärintamallaan kesällä ja syksyllä 1941 toi yleiseen tietoisuuteen termin ”salamasota ” (Blitzkrig). Tykistön, ilmavoimien ja panssareiden vahvat hyökkäyskiilat mursivat vastarinnan ja tunkeutuivat eteenpäin ennennäkemättömälä nopeudella. Myös suomalaisjoukkojen etenemistä Karjalssa heinä-elokuusssa 1941 saattoi päämaja, joka oli juhannuksena muuttanut Helsingistä Mikkeliin, ilmoittaa harva se päivä uusista haltuun otetuista paikkakunnista. Korpiselän kirkonkylään ja Värtsilään suomalaiset saapuivat 11.7. Seuraavana päivänä vallattiin Tolvajärvi, seuraavana Uuksu, sitten Soanlahti... Latokan ranta saavutettiin Koirinojalla 16.7., seuraavana päivnä ylitettiin Käsnäselässä vuoden 1939 raja. Viikkoa myöhemmin oltiin Salmin Manssilassakin jo vanhalla rajalla. Salmin kirkonkylässä oli tällä välin taisteltu kaksi päivää.

Petsamon suunnalla rintama jähmettyi, mutta Laatokan Karjalassa eteneminen jatkui, kunnes ylipäällikkö pysäytti heinäkuun lopussa hyökkäyksen Tuulokseen. Yleishyökkäys Karjalankannakselle alkoi heinäkuun viimeisenä päivänä 17.8., ja siitä jatkettiin aina vain eteenpäin, Talvisodan taistelumaastot, kuten Summa ja Taipale, kasvoivat pitkää horsmaa ja tykistötulen tappamia puita.

TK-miehet kuvasivat näitä paikkoja ahkerasti, samoin Kollaan romahtaneita korsuja ja muita rakennelmia. Talvisodan käyneet muistelivat puolentoista vuoden takaisia sotakokemuksian – aavistamatta, että vajaan kolmen vuoden kuluttua seistäisiin taas samoissa taisteluhaudoissa, Olavi Paavolaisen mielestä Kollaan aavemetsä ja mustaksi palanut suokunnas toivat mieleen Danten helvetin: massa oli monen sentin kerros sirpaleita, maisena savusti uusien tykistökeskitysten jäljiltä.

Moskovan rauhassa Neuvostoliiton omistukseen siirtyneitä Karjalan kaupunkeja otettiin jälleen suomalaisten haltuun. Sortavala saatiin takaisin mellko ehjänä elokuun puolessavälissä ja kaupungista otettiin vangiksi yli viisisataa neuvostosotilasta. Vajaata viikkoa myöhemmin päästiin Käkisalmeen ja todettiin, että se oli poltettu lähes kokonaan. Syksyn suurin sotauutinen oli kuitenkin Viipurin valtaus elokuun lopussa. Ilmavoivat tuki operaatiota lähinnä tiedustelulennoin ja neuvostokolonnien pommituksin.

Talvisodassa kehitetty mottitaktiikka toimi myös jatkosodan hyökkäysvaiheessa: heinäkuun loppupuolella suomalaiset tekivät motin Rukajärven Omeliassa ja elokuun lopulla Porlammin- Ylä-Sommeen maastossa lähellä Viipuria. Molemmista joukot saivat runsaan sotasaaliin, ja Porlammelta myös runsaasti vankeja. Noin 9000 suomalaiselle antautuneen vangin joukossa oli korkeitakin neuvostoupseereita, mm 43. Divisioonan komentaja kenraalimajuri Kirpitsnikov. Neuvostojoukot joista 12 000 miehen arvioidaan päässeen murtautumaan saartorenkaan läpi Koiviston alueelle, olivat menettäneet runsaasti miehiä. Aluellee haudattiin noin 7000 neuvostosotilasta, Toisaalta suomalaistenkin tappiot olivat mittavia: IV Armeijakunta menetti kymmenen päivän taisteluissa noin 3000 miestä kaatuneina tai haavoittuneina.

Talvisotaa edeltäneen rajan ylittäminen mudostui muutamissa joukko-osastoissa kynnyskysymykseksi. Jatkosodan syttyessä kansan enemmistö kannatti sotaa ja halusi saada menetetyt alueet takaisin, mahdollisesti myös jonkinlaisen hyvityksen talvisodan tappioista. Aseisiin kutsuttujen miesten mielipiteet eivät ilmeisesti poikenneet muusta kansasta. Kun sitten saavuttiin rajalle, osa miehistä oletti sodan loppuvan siihen, eteenkin kun armeija oli jo vuodattanut runsaasti verta, eikä tiedosssa ollut, kuinka pitkälle pitäisi edetä. Kieltäytymisiä eniten oli Kannakselle, mutta kokonaisuudessaa ilmiö oli pieni: vain 1800 miestä eli reilu prosentti miehistä kieltäytyi. Valtaosa heistä jatkoi sotaa esimiesten puhuttelun jälkeen, satakunta miestä vietiin kenttäoikeuteen ja he saivat erimittaisia vankeustuomioita.

Viipurin valtaus oli yksi tärkeimmistä suomalaisten sodalle asettamista päämääristä. Varsinaisesta valtauksesta ei ehkä voi puhua, sillä Neuvostoliiton sodanjohto oli käskenyt vajaiksi käyneiden divisiooniensa poistua kaupungista havaittuan, että joukot saattaisivat muuten tuhoutua.

Näkymät neuvostojoukkojen jättämissä kaupungeissa olivat ankeita ja lohduttomia: talot tulen ja taistelujen tuhoamia, kaduilla asunnoista ryöstettyä omaisuutta, sotatarvikkeita ja kaikkea mahdollista roinaa. Silti koko valtakunta juhli Viipurin takaisin saamista. Snaomlaehdet julkaisivat ylimääräisiä painoksia, kaupungeissa juhlaliputetiin ja pidettiin kiitosjumalanpalveluksia. Sanoma- ja rintamalehdet selostivat tapausta palstakaupalla, eikä huomiotta jäänyt sekään yksityiskohta, että Suomen lipun puuttuessa oli Viipurin linnan torniin nostettu ensin liehumaan erään luutnantin paita, sitten lakanasta tehti tilapäislippu. Vasta kolmannella kerralla salkoon saatiin oikea siniristi.

Vaikka suomalaisten joukkojen aseistus oli jatkosodassa huomattavasti parempi kuin talvisodassa, jouduttiin sodankäynnissä silti turvautumaan keinoihin, jotka eivät edellyttäneet tulivoimaan vaan enemmänkin välähtävää älyä.

Neuvostojoukot olivat jättäneet Viipuriin ja muuallekin kaukalaukaistavia radiomiinoja. Jota niitä ei pysyttäisi räjäyttämään, li tietty radioaaltopituus eli radiomiinojen laukaisutaajuus eliminoitava, kunnes miinat ehdittiin löytää ja purkaa tai niiden paristot kuluisivat loppuun. Puolustusvoimat ja Yleisradio ryhtyivät yhteistyöhön: useat lähettimet monen kuukauden ajan nopeatempoista Säkkijärven polkkaa katkeamattomana lähetyksenä. Sen piti sotkea miinojen laukaisusignaali. Viipurin posti- ja lennätin talo sekä Linnansilta ehtivät kuitenkin tuhoutua ennen kuin miinojen mekanismi paljastui suomalaiselle ja näppärän yksinkertainen ehkäisykeino keksittiin.

Lähdeaineisto: Suomi taistelee ja kuvat kertovat ISBN 978-952-220-768-5

Neuvostoliitto aloittaa sodan

Rajaloukkaukset, pommitukset ja Hangon tukikohdasta suoritettu tykistötulitus olivat olleet erillisiä yksittäistapauksia. Mutta 25. kesäkuuta venäläisten lentoase ryhtyi laajoihin ilmahyökkäyksiin kymmnetä Etelä- ja Keski-Suomen kaupunkia, muiden muassa Helsinkiä ja Turkua vastaan, samoin useita voimia teollisuus- ja asutuskeskuksia vastaan. Kuinka kiivaita nämä hyökäykset olivat, näkyy jo siitä, että sinä päivänä aamuttiin alas kokonaista 26 pommikonetta. Ihmishenkien hukka, aineelisista vaurioista puhumattakaan, oli melkoinen. Valtakunnan rajalla venäläinen jalkaväki ja tykistö avasivat tulen. Kaikki nämä toiminnot olivat sen laatuisia, että niitä ei enää käynyt pitäminen erillisinä alempien komentajien aloitteesta suoritetuina yrityksinä. Kun ne lisäksi oli melkein kauttaaltaan suunnattu puhtaasti suomalaisiin kohteiisiin ja maan sellaisiin osiin, joissa ei ollut saksalaisia, oli ilmeistä, että Neuvostoliitto oli ryhtynyt vihollisuuksiin Suomea vastaaan.

Hallituksen aikomuksena oli ollut 25. kesäkuuta eduskunnassa ilmoittaa, että se oli päättänyt pitää yllä Suomen puolueettomuutta, Pääministerin esity oli valmiina 24. päivän iltana, mutta seuraavan päivän tapahtumat pakottivat hallituksen ottamaan asian uudelleen käsiteltäväksi, ja tällöin ei voitu muuta kuin todeta, että Neuvostoliitto oli aloittanut sunnitelmalliset sotatoimet. Se tiedonanto, minkä pääministeri samana iltana antoi eduskunnalle, aiheutti hallitukselle yksimielisen luottamuslauseen, eduskunnakin puolestaaan todettua, että Suomi oli uudelleen pakotettu puolustussotaan. Joukot saivat oikeuden vastata tuleen, mutta niiden kiellettiin ylittämästä rajaa kesäkuun 28. päivään kello 24:ään mennessä. 25. kesäkuuta siirrettin päämaja Mikkeliin.Kolmannen kerran puolustusvoimain johto sijoitettiin tähän pieneen idylliseen kaupunkiin.

Sodan puhkeaminen ei tullut minään yllätyksenä kenellekään ajattelevalle suomalaiselle, ja kansa oli yksimielisesti hallituksen ja eduskunnan takana. Jokainen ymmärsi, että meidät oli pakotettu uuteen taisteluun elämästä ja kuolemasta ja että tarvitsimme kaikken avun minkä voimme saada. Jos ei olisi ollut talvisotaa ja viidentoista viime kuukauden ”kylmää sotaa”, niin probleeminasettelu olisi ollut toinen. Yhtämittainen painostus ja uhkailu, sekaantuminen sisäisiin asioihimme ja yhä toistuneet kokemuksemme venäläisten epäluotettavuudesta eivät olleet voineet olla herättämättä epäluuloisuutta neuvostohallituksen tarkoitusten suhteen. Jo varhaisessa vaiheessa Suomen hallitus oi tullut siihen käsitykseen, että ulkomainen apu oli välttämätön edellytys mamme olemassaolon ja riippumattomuuden turvaamiseksi. Moskovan rauhna jälkeen Suomi etsi tukea pohjoismaisesta puolutusliitosta ja myöhemmin puolustusliitosta Ruotsin kanssa. Kumpikin niistä olisi taannut maamme puolueettomuuden, ja kumpikin raukesi neuvostohallituksen vastustukseen. Oli luonnollista, että me tämän jälkeen tartuimme siihen tukeen, mikä oli saatavissa, Suomen turvautuminen Saksaan oli hätävarjelutoimenpide.

Saksan kanssa tehty kauttakulkusopimus ei merkinnyt periaattellista poikkeamista pohjoismaisesta puolueettomuusajatuksesta, ja Suomen hallitus huolehti jatkuvasti niiden vaatimusten noudattamisesta, joita kansainväliset sopimukset asettavat ei-sotaakäyville valtioille. Sopimuksenteon jälkeen hatkuivat liittoneuvottelumme Ruotsin kassa, joka oli suostunut saksalaisten kauttakuljetuksiin. Me emme olisi mitään halunneet hartaammin kuin saada korvata kauttakulkusopimuksen Ruotsin ja Suomen välisellä puolustusliitolla.

Mitä tulee vuoden 1941 alkupuoliskolla tapahtuneiiin satunnaisiin sotilaallisiin kosketuksiimme Saksan kanssa, niihin luettuna sotalvaltuuskuntamme käynti Salzburgissa, niille antoi meidän taholtamme leimansa pidättyväisyys, joka oli täysin sopusoinnussa hallituksen politiikan kanssa. Ne aiheutuivat saksalaisten aloitteesta ja me käytimme niitä hankkiaksemme valaistusta suurpoliittiseen tilanteeseen. Niillä ei ollut neuvottelujen luonnetta.

Vasta eversti Buschenhagenin kesäkuussa 1941 tapahtuneen tosien Helsingin-käynnin yhteydessä, jolloin käsiteltiin sodan puhkeamisen varalta Pohjois-Suomessa kysymykseen tulevan yhteistoiminnan muotoja, voidaan puhua neuvotteluista, muttan silloinkin ja aina sodan puhkeamiseen asti ne olivat hypoteettisia. Noiden keskustelujen kuluessa, kuten asian laita oli ollut aikaisempienkin kosketusten yhteydessä, tähdennettiin Suomeen mukaantulon edelltyksenä olevan, että Suomi joutuisi venäläisten hyökkäyksen kohteeksi.

Puristuksissa kahden suurvallan välissä meidän oli ollut pakko tehdä myönnytyksiä kummallakin taholle, sillä voimammme eivät olisi riittäneet tiukan puolueettomuuden ylläpitämiseen. Vaatimalla kauttakulkuliikennettä Hankoon ja sieltä takasin oli kuitenkin juuri Neuvostoliitto pakottanut Suomen tekemään ensimmäisen poikkeuksen puolueettomuuden tieltä. Oli näin ollen johdonmukaista, että Molotov keskustellessaan 23. heinäkuuta Suomen lähettilään kanssa ei sanallakaan kosketellut sen paremmin Saksan kanssa tekemäämme kauttakulkusopimusta kuin saksalaisten joukkojen oleskelua maassamme, vaan rajoittui taas syyttämään Suomea hyökkäyksestä, jommoista ei ollut tapahtunut. Neuvostohallitus oli päättänyt vetää Suomen sotaan.

Lähdeaineisto G.Mannerheim Muistelmat

Hyökkäys painostuspolitiikan päätöksenä

Heti Saksan ja Neuvostoliiton sodan puhjettua 22.6.1941 Neuvostoliiton sotavoimat ryhtyivät suorittamaan Suomen alueelle hyökkäyksiä pommittaen ja tulittaen puhtaasti suomalaisia kohteita. Jo ensimmäiset lentohyökkäykset olivat niin törkeitä, että pommitukset kohdistuivat Alskärin linnakkeeseen ja kahteen suomalaiseen sotalaivaan, jota suojelivat Ahvenanmaan saarten linnoittamattomuudsta ja nerutralisoimisesta v. 1921 tehdyn sopimuksen mukaisten turvallisuustoimenpiteiden täytöönpanoa. Samana päivänä avattiin Immolan kohdalla Neuvostoliiton alueelta tuli suomalaisia rajavartioita kohti ja Åummangista käsin ammuttiin useita kymmeniä tykinlaukauksia kohti suomalaista laivaa. Ensimmäisten alueloukkausten johdosta ulkoasiainministeri Witting 22.6. esitti Neuvostoliiton lähettiläälle, ministeri Orloville vastalauseen pyytäen selitystä. Ministeri Orlov lupasi kääntyä hallituksensa puoleen, mutta pyydettyä selitystä ei milloinkaan ole annettu.

Illalla 23.6. Suomen Moskovassa ollut edustaja, ministeri Hynninen kutsuttiin kansankomissaari Molotov puheille. Tämä vaati ministeri Hynniseltä tietoa Suomen hallituksen kannasta Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan luomassa tilanteessa ja väitti, kuten myös edellisenä päivänä pitämässään puheessa, että Suomen alueelta on hyökätty Neuvostoliittoon. Jo vajaata vuorokautta myöhemmin, ennenkuin Suomen hallituksella edes oli ollut tilaisuutta vastata ministeri Hynnisen kyseessäolevasta keskustelusta lähettämään sähkösanomaan, Neuvostoliitto kuitenkin 25.6. toimeenpani totaalisen hyökkäyksen Suomea vastaan ja oli täten ryhtynyt sotatoimiin. Jos aikaisempia tapauksia saatettiinkin pitää hajailmiöinä, niin 25.6. tapahtunut yleishyökkäys kiistämättömän selvästi osoitti, että Neuvostoliiton suhtautuminen Suomeen oli sota. Ennen tätä yleishyökkäyst eivät Suomesta mitkään voimat, suomalaiset yhtävähän kuin saksalaiset, olleet hyökänneet Neuvostoliiton alueelle.

Neuvostoliittolaiset ryhtyivät järjestelmällisiin sotatoimiin Suomea vastaan pääministeri Rangell syntyneen tilanteen johdosta 25.6. klo 19 antoi eduskunnalle hallituksen tiedonannon. Tästä tilaisuudesta julkaistiin 25.6. seuraavansisältöinen kommunikea:

Eduskunnan eilisessä istunnossa pääministeri Rangell esitti tiedonannon nykyisestä tilanteesta ja niistä seikoista, jota ovat siihen johtaneet. Pääministeri totesi, että Suomi eilisaamusta alkaen on joutunut hyökkäyksen kohteeksi Neuvostoliiton puolelta, joka on aloittanut sotatoimet Suomea vastaan, Tämän johdosta Suomi on ryhtynyt puolustumaan kaikin käytettävissään olevin sotilaallisin keinoin. Kuultuaan pääministerin selostuksen eduskunta yksimielisesti antoi hallitukselle luottamuslauseen.

Presidentti Risto ryti piti 26.6. Suomen kansalle radiopuheen, jonka loppuosassa hän lausui mm. seuraavaa:

Kaiken ylläesitetyn perusteella näkyy selvästi Neuvostoliiton pyrkimyksien suunta meihin nähden. Suomen itsenäisyys oli tuhottava joko sisäisten mullistusten ja vaikeuksien tietä tai sitten väkivaltaisesti kukistamalla maa. Kun sisäisen vallankumouksen tie näytti menneen umpeen kansamma valtavan vapaudenrakkauden ja sisäisen eheytymisen vuoksi, niin Neuvostoliitto päätti lähteä ulkonaisen väkivallan tielle.

Tässä tarkoituksessa Neuvostoliiton pää- ja ulkoasiainkomissari hra Molotov Berliinin-neuvotteluissa marraskuun 12-13 päivinä 1940, siis vain 7 kuukautta Moskovan tauhan jälkeen, vaati Saksalta vapaita käsiä päättää tilinsä Suomen kanssa ja likvidoida tämä maa. Me olemme Sakan valtakunnankanslerille mitä syvimmässä kiitollisuudenvelassa siitä, että hän silloin päättäväisesti torjui nämä Neuvostoliiton vaatimukset.

Suursodan syttymisestä lähtien on selvästi voitu todeta, mitkä ovat Neuvostoliiton pyrkimykset ja asenne tähän sotaan nähden. Neuvostoliitto näki mielihyvin sodan syttymisen ja se on kaiken aikaa pyrkinyt siihen, että sota laajenisi ja jatkuisi mahdollisimman kauan niin etä Euroopan kansat ja jos mahdollista Euroopan ulkopuolisetkin kansat täten olisivat aineellisesti ja moraallisesti heikentynet, niitten vastustuskyky bolshevistista kiihotusta vastaan vähentynyt ja ne tällä tavoin olisivat muodostuneet Neuvostoliiton inperialistisille pyrkimyksille helpoksi saaliiksi Neuvostoliiton katsoessa ajankohdan tulleen sen aseelliselle sekaantumiselle sotaan. Häikäilemättömästi Neuvostoliitto on eri tilanteita käyttänyt hyvkseen, ja näin meidänkin maamme joutui, suurvallan riehuessa muilla rintamilla, yksinään taistelemaan Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan. Me emm vihaa Neuvostoliiton paljon kärsineitä ja aina sorronalaisina eläneitä kansoja, mtta kaiken tapahtuneen jälkeen tuskin kukaan voi meiltä odottaa, että me pukeudumme surupukuun sen johdosta, että hra Molotov ja häen kansaan Neuvostoliiton poltiikasta vastuulliset piirit nyt ovat joutuneet oman shakaalipolitiikansa uhreiksi. Kun Neuvostoliitto Saksan ja Neuvostoliiton välisen taistelun yhteydessä nyt on levittänyt sotatoimensa Suomen alueelle hyökkäämällä rauhallisen kansamme kimppuun, on meidän velvollisuutemme puolustautua, ja me teemm sen päättäväisiniä ja yksimielisinä kaikin käytettävissä olevin sotilaallisin ja moraalisin keinoin.

Lähdeaineisto Suomen ulkosasianministeriön julkaisuja Suomen sinivalkoinen kirja II v. 1941

Liikekannallepanosta sotaan

Presidentinhalinon kolme tärkeää miestä, eduskunnan puhemies Väinö Hakkila, ulkoministeri Rolf Witting ja pääministeri Jukka Rangell.

Epätietoisuus Saksan todellisista aikomuksista hälveni Suomessa vähitellen kesäkuun alkupuoliskolla. Sotaa pidettiin poliittisen ja sotilasjohdon piirissä todennäköisenä. Suomen itsenäisyydelle yritettiin vielä tässä vaiheessa saada Saksalta takuuta siltä varalta, että se peruisi sota-aikomuksensa. Hitler oli varannut itselleen tämän mahdollisuuden 21.6.1941 saakka.

Neuvostoliiton uutistoimisto TASS kumosi 13.6. kaikki Saksan ja Neuvostoliiton neuvotteluista kertovat tiedot. Tässä tilanteessa kenraali Heinrichs kiinnitti uudelleen saksalaisten huomion takuutoivomuksiin. Hän pyysi Helsingin yhdysupseeriksi saapuneelta saksalaiselta kenralli Waldemar Erfuhrtilta 14.6., että ”Saksa takaisi Suomen poliittiset vaatimuksen ja taloudellisen olemassaolon sen tapauksen varalta, että ei tulisi sotaa.” Tämä pyysi OKW:lta pikaista vastausta, syttyisikö sota vai taattaisiinko sitovasti, että rauhanomaisen ratkaisun varalta asetetut poliittiset toivomukset täytettäisiin. Marsalkka Keitelin nimissä 15.6. Erfuhrtille tullut vastaus kuului: ”Teidät valtuutetaan ilmoittamaan että Suomen esittämät vaatimukset ja edelytykset toimenpiteisiin ryhtymiseksi on katsottava täytetyiksi”. Suomen pääesikunta sai kopion tästä sanomasta, joka ei siis vielä antanut selvää vastausta sodan sytyisestä, mutta takasi Suomen itsenäisyyden ja elintarvikehuollon, niin suomalaiset sen tulkitsivat. Saksan johto ei yhdistänyt tähän vastaukseen Suomen toivomuksia, Hitler teki 18.6. erillisen päätöksen, että Saksa auttaisi Suomen elintarvikehuollossa uuteen satoon asti, jollei Suomi saisi muualta tarvitsemaansa vähintään 25 000 viljaa.

Monet seikat näyttivät viittavan siihen, että kiirehtiminen voisi osoittautua epäviisaaksi. Toisaalta viivyttelyä ei voinut jatkaa, mikäli sota todella oli tulossa, Käsky ”yhteisistä harjoituksista” annettiin 17.6.1941 ja liikekannallepano alkoi seuraavana päivänä toista vuorokautta suunniteltua myöhemmin.

Saksalaisia sotalaivoja alkoi saapua Suomen etelärannikon saaristoon 14.-17.6.1941. Saksalaisten yhtymien keskittäminen Pohjois-Suomeen oli naamioitu pohjoisesta ja etelästä saapuvien joukkojen vaihdoksi. Kemijärvellä nämä joukot alkoivat 18.6. kääntyä Jäämerentieltä itään.

Huhut Karlajan takaisin saamisesti alkoivat levitä myös poliittisen johdon ulkopuolelle. Tunnelmat olivat innostuneit, epäuskoisia tai pahaa-aavistavia. Lähinnä sosiaalidemokraattien ja ruotsinkielisen väestön keskuudessa haluttiin tehdä kysymyksiä, valvoa poliittisen johdon toimintaa ja saada tietoja, miten sodanuhkatilanteeseen oli jouduttu. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta penäsi 13.6. ministeri Wiitingiltä hallituksen päätöksen perusteita.

Saksan Barbarossa-operaatio alkoi aamuyöllä 22.6. Hyökkäykseen alkaessa antamassaan päiväkäskyssä Hitler käytti saksalaisten ja suomaistenn yhteistoiminnasta ilmaisua ”im Bunde”, liitossa tai yhdessä – jos ilmaisu tulkitaan lievästi. Suomen hallitus vakuutti kuitenkin puolueettomuuttaan ja suomalaisessa käännöksess arveluttava termi käännettiin ”kylki kyljessä”.

Saksan aloittaessa sotatoimet Itämeren eteläpuolella suomalaiset joukot miehitivät Ahvenanmaan aamulla 22.6. Sen linnoituslaitteita alettiin taas panna kuntoon. Samaan aikaan saksalainen vuoristoarmeijakunta siirtyi Norjasta Petsamoon.

Suomen ja Neuvostoliiton välille ei syntynyt heti sotatilaa siitä huolimata, että neuvostotiedustelu oli havainnut saksalaisjoukkojen ja -laivojen tulon Suomeen. Sekä Suomi että Neuvostoliitto välttivät ärsyttäviä tomenpiteitä. Neuvostoliiton puolustusasiain kansankomissaari kielsi ilmatoiminnan aloittamisen Suomen alueelle ilman eri käskyä. Myös Suomen rajoilla olleet puna-armeijan yksiköt saivat käskyn olla avaamatta tulta. Neuvostohallitus vakuutti 22.6. puolueettomuuttaan Suomea kohtaan, mutta ilmoitti ryhtyvänsä kostotoimenpiteisiin, mikä Suomi sallisi saksalaisten sotatoimet alueeltaan.

Aivan Saksan hyökkäyksen ensi tunteina tapahtui Suomen ja Neuvostoliiton välillä eritäitä yhteenottoja, Neuvostoliittolaiset lentokoneet hyäkkäsivät myös suomalaisalusten kimppuun ja pommittivat erästä suomalaista rannikkolinnaketta. Samoihin aikoihin suomalaiset sukellusveneet alkoivat yhteistyösuunnitelman mukaisesti laskea miinakenttiä Neuvostoliiton rannikolle. Miinoitusoperaatioilla ei ollut poliittisia vaikutuksia, sillä Neuvostoliitto ei havainnut sitä. Saksalaisten lennot Suomen alueelta sallittiin vasta 25.6.1941 lähtien, mutta Itä-Preussista käsin toimivat saksalaiset pommikoneet miinoittivat Kronstadtin väylää lennettyään Suomen ilmatilan kautta ja käyttivät paluumatkalla Suomen lentokenttiä välilaskuihin. Lennot olivat osa strageista kokonaissuunnitelmaa, joka tähtäsi punalaivaston toiminnan estämiseen.

Neuvostoliiton ilmavoivat iskivät 25.6.1941 noin 500 koneen voimalla Suomen lentokentille. Suurin osa pommituksista kohdistui kuitenkin tosiasiassa asutuskeskuksiin ja lentokenttien lamauttaminen epäonnistui. Samana aamuna suomalaistiedustelu kaappasi neuvostosukellusveneille lähetetyn snaoma: ”Sota Suomea vastaan on alkanut”.

Pääministeri Rangellin oli 25.6. määrä esittää eduskunnalle tiedonanto hallituksen toimista maan puolustuskyvyn nostamiseksi ja panottaa Suomen puolueettomuushalua. Neuvostoliiton suurpommitus laukaisi kuitenkin tilanteen. Rangell totesi tiedonannossaan iltamyöhällä 25.6. Suomen olevan sodassa. Virallinen kanta voitiin nyt kiteyttää ennakoituun tapaan: Neuvostoliitto oli aloitanut jälleen sotatoimet ja Suomi kävi talvisotaan rinnastettavaa puolustussotaa. Saksan esittämien toivomusten mukaan Rangell lisäksi mainitsi, että Suomi taisteli bolsevismia vastaan. Eduskunta hyväksyi hallituksen tiedonannon.

Lähdeaineisto: Ohto Manninen ja Kauko Rumpunen Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944 ISBN 951-37-4520-7

Liikekannallepano kesällä 1941

Liikekannallepano on julistettu. Palvelukseen astuvia miehiä marssilla Helsingin kokoontumispaikkaan 19.6.1941.

Talvisodan jälkeen joukkojen kotiuttaminen suoritettiin siten, että sodan aikaiset joukko-osastot säilytettiin toistaiseksi, vaikka henkilöstöä, hevosia ja ajoneuvoja lomautettiin. Järjestelmä tähtäsi talvisodan aikaisen armeijan uudellen perustamiseen, jos tilanne olisi sitä edellyttänyt.

Uudet liikekannallepanosuunnitelmat valmistuivat kuitenkin nopeasti, ja jo marraskuussa 1940 voitiin siirtyä uuteen järjestelmään. Maa oli nyt jaettu 16 sotilaskääniin, joihin kuului 34 sotilaspiiriä. Aluejärjestö kantoi päävastuun kenttäarmeijan perustamisesta. Joukkojen tarvitsema tärkein sotavarustus oli jaettu valmiiksi perustamispaikoilla, joita kesäkuussa 1941 oli kaikkiaan 362. Uusi järjestelmä materiaalin hajauttamisineen takasi nopean ja varman liikekannallepanon suorituksen.

Sotilaspoliittisen yleistilanteen kärjistyessä Euroopassa aloitettiin kesäkuun alussa Suomen puolustusvoimien saattaminen sodan kannalle. Rauhanajan joukkojen pääosa (rajakomppaniat, 13 prikaatia sekä Petsamon erillisosasto) määrättiin 10.6. annetulla käskyllä saatettavaksi sotavahvuiseksi. Samalla kutsuttiin kaikki linnoitusjoukot sekä Pohjois-Suomessa perustettavat alueelliset ilmatorjuntayksiköt ja ilmavalvontaelimet ylimääräisiin harjoituksiin. Raatsuväkiprikaati sai 12.6. käskyn siirtyä sodanajan kokoonpanoon ilman aluejärjestössä perustettavia joukkoja.

Merivoimille annettiin 15.6. käsky siirtyä sodanuhkakokoonppanoon. Tämä tarkoitti sitä, että merivoimat perustivat pääosan sodanajan yksiköistään. Samalla määrättiin perustettavaksi suurin osa merivoimille alistettavista maavoimien joukoista. Nämä joukot oli tarkoitettu Hangon ja Ahvenanmaan rintamille. Lisäksi käskettiin perustaa Pohjois-Suomen joukot, jotka vielä samana päivänä alistettiin V AK:n ( nimi muutettiin myöhemmin III AK:ksi) johdossa saksalaiselle armeijan esikunnalle.

Näin oli kaikki rajan läheisyydessä ja meririntamalla olleet rauhanajan joukot ja pieni osa alueellisesti perustettavia joukkoja saanet käskyn siirtyä sodanajan kokoonpanoon. Liikekannallepanon ensi vaihe sujui laskelmien mukaan, ja joukot oli perustettu yhden-kolmen päivän kuluessa.

Liikekannallepanon toinen vaihe alkoi 16.6. jolloin ilmavoimat saivat käskyn siirtyä kokonaisuudessaan sodanajan kokoonpanoon. Puolutusvoimain yleinen ylimääräisiin harjoituksiin kutsuminen suoritettiin seuraavana päivänä, ja 18.6. oli ensimmäinen liikekannallepanopäivä. Maavoimat olivat jo 15.6. annetun käskun perusteella perustaneet pääosan yksiköistään, ja 17.6. annetulla käskyllä merivoimat asetettiin täyteen valmiuteen.

Aluejärjestä perusti 18.6. alkaen varsinaisen kenttäarmeijan rungon. Lounais-Suomen, Satakunnan ja Vaasan sotilasläänit perustivat kukin Päämajan reservikksi täysivahvvuisen divisioonan. Muut sotilasläänit perustivat niin sanontun vajaan divisioonan, jota täudennettiin keskitusalueilla määravahvuisiki littämällä niihin rauhanajan joukkojen jo perustamat jalkaväkirykmentit, patteristot sekä muut yksiköt. Kuudentoista divisioonan lisäksi perustettiin muun muassa kaksi jääkäriprikaatia sekä ratsuväkiprikaati.

Divisioonan puitteissa piti taistelujoukkojen olla keskitysvalmiina perustamispaikoillaan III-V liikekannallepanopäivän kuluessa. Perustamista hidastivat jonkin verran moottoriajoneuvojen heikko kunto ja hidas vastaanotto sekä reserviläisten hitaanpuoleinen saapuminen I-II-liikekannallepanopäivinä. Kokonaisuudessaan liikekannallepano voidaan katsoa onnistuneen täysin suunnitelmie mukaan ja perustettavat joukot saatin määrävahvuisiksi. Moottoriajoneuvojen aiheuttama viive oli vain noin 13 tuntia, eikä se aiheuttanut viivytyksiä keskityssuunnitelmiin.

Armeijan keskityssuunnitelma perustui puolustusta silmällä pitäen laadittuun operatiiviseen suunnitelmaan. Suunnitelman mukaan suojajoukot, eli raujanajan armeijan rungolle perustetut maa- ja merivoimat, ryhmittyivät rajoille tehtävänään viivyttää hyökkääjää ja siten suojata pääjoukkojen liikekannallepano ja keskitys. Ilmavalvonnan päätehtävä oli keskityskuljetusten suojaaminen.

Keskityskuljetukset puolutusalueille kyettiin suorittamaan ennalta laskettujen aikataulujen mukaan. Keskitysalueilla olevat suojajoukot lähetettiin omiian divisiooniinsa heti näiden saavuttua. Erityinen ansio keskitysten onnistumisesta on annettava poliittiselle johdolle, sillä armeija oli pääosin alueillaan jo ennen sodan puhkeamista.

Saksan Neuvostoliittoa vastaan aloittama hyökkäys aiheutti muutoksen Suomen tilanteessa. Muuttuneen yleistilanteen vuoksi Päämaja teki eräitä lisäyksiä ja muutoksia sekä maavoimien sotajaotukseen että keskityssuunnitelmiin. Muutosten aiheuttamat kuljetukset saatiin pääpiirtein suoritetuksi 27.6 mennessä. Tämänkin jälkeen muutettiin joukkojen suunnitteltua ryhmitystä.Keskitysvaiheen voidaan katsoa päättyneen vasta 29.6.1941 Karjalan Armeijan muodostamiseen. Armeijan vahvuus, joka 12.6. oli 101 412, oli keskitysvaiheen lopusa kohonnut 476 278 mieheen.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeä päivät ISBN 951-9078-94-0