Miehet jättävät rajan
taakseen. Tohmajärvi 12.7.1941.
Saksan nopea eteneminen
Neuvostoliiton vastaisella itärintamallaan kesällä ja syksyllä
1941 toi yleiseen tietoisuuteen termin ”salamasota ” (Blitzkrig).
Tykistön, ilmavoimien ja panssareiden vahvat hyökkäyskiilat
mursivat vastarinnan ja tunkeutuivat eteenpäin ennennäkemättömälä
nopeudella. Myös suomalaisjoukkojen etenemistä Karjalssa
heinä-elokuusssa 1941 saattoi päämaja, joka oli juhannuksena
muuttanut Helsingistä Mikkeliin, ilmoittaa harva se päivä uusista
haltuun otetuista paikkakunnista. Korpiselän kirkonkylään ja
Värtsilään suomalaiset saapuivat 11.7. Seuraavana päivänä
vallattiin Tolvajärvi, seuraavana Uuksu, sitten Soanlahti... Latokan
ranta saavutettiin Koirinojalla 16.7., seuraavana päivnä ylitettiin
Käsnäselässä vuoden 1939 raja. Viikkoa myöhemmin oltiin Salmin
Manssilassakin jo vanhalla rajalla. Salmin kirkonkylässä oli tällä
välin taisteltu kaksi päivää.
Petsamon suunnalla rintama
jähmettyi, mutta Laatokan Karjalassa eteneminen jatkui, kunnes
ylipäällikkö pysäytti heinäkuun lopussa hyökkäyksen
Tuulokseen. Yleishyökkäys Karjalankannakselle alkoi heinäkuun
viimeisenä päivänä 17.8., ja siitä jatkettiin aina vain
eteenpäin, Talvisodan taistelumaastot, kuten Summa ja Taipale,
kasvoivat pitkää horsmaa ja tykistötulen tappamia puita.
TK-miehet kuvasivat näitä
paikkoja ahkerasti, samoin Kollaan romahtaneita korsuja ja muita
rakennelmia. Talvisodan käyneet muistelivat puolentoista vuoden
takaisia sotakokemuksian – aavistamatta, että vajaan kolmen vuoden
kuluttua seistäisiin taas samoissa taisteluhaudoissa, Olavi
Paavolaisen mielestä Kollaan aavemetsä ja mustaksi palanut
suokunnas toivat mieleen Danten helvetin: massa oli monen sentin
kerros sirpaleita, maisena savusti uusien tykistökeskitysten
jäljiltä.
Moskovan rauhassa
Neuvostoliiton omistukseen siirtyneitä Karjalan kaupunkeja otettiin
jälleen suomalaisten haltuun. Sortavala saatiin takaisin mellko
ehjänä elokuun puolessavälissä ja kaupungista otettiin vangiksi
yli viisisataa neuvostosotilasta. Vajaata viikkoa myöhemmin päästiin
Käkisalmeen ja todettiin, että se oli poltettu lähes kokonaan.
Syksyn suurin sotauutinen oli kuitenkin Viipurin valtaus elokuun
lopussa. Ilmavoivat tuki operaatiota lähinnä tiedustelulennoin ja
neuvostokolonnien pommituksin.
Talvisodassa kehitetty
mottitaktiikka toimi myös jatkosodan hyökkäysvaiheessa: heinäkuun
loppupuolella suomalaiset tekivät motin Rukajärven Omeliassa ja
elokuun lopulla Porlammin- Ylä-Sommeen maastossa lähellä Viipuria.
Molemmista joukot saivat runsaan sotasaaliin, ja Porlammelta myös
runsaasti vankeja. Noin 9000 suomalaiselle antautuneen vangin
joukossa oli korkeitakin neuvostoupseereita, mm 43. Divisioonan
komentaja kenraalimajuri Kirpitsnikov. Neuvostojoukot joista 12 000
miehen arvioidaan päässeen murtautumaan saartorenkaan läpi
Koiviston alueelle, olivat menettäneet runsaasti miehiä. Aluellee
haudattiin noin 7000 neuvostosotilasta, Toisaalta suomalaistenkin
tappiot olivat mittavia: IV Armeijakunta menetti kymmenen päivän
taisteluissa noin 3000 miestä kaatuneina tai haavoittuneina.
Talvisotaa edeltäneen
rajan ylittäminen mudostui muutamissa joukko-osastoissa
kynnyskysymykseksi. Jatkosodan syttyessä kansan enemmistö kannatti
sotaa ja halusi saada menetetyt alueet takaisin, mahdollisesti myös
jonkinlaisen hyvityksen talvisodan tappioista. Aseisiin kutsuttujen
miesten mielipiteet eivät ilmeisesti poikenneet muusta kansasta. Kun
sitten saavuttiin rajalle, osa miehistä oletti sodan loppuvan
siihen, eteenkin kun armeija oli jo vuodattanut runsaasti verta, eikä
tiedosssa ollut, kuinka pitkälle pitäisi edetä. Kieltäytymisiä
eniten oli Kannakselle, mutta kokonaisuudessaa ilmiö oli pieni: vain
1800 miestä eli reilu prosentti miehistä kieltäytyi. Valtaosa
heistä jatkoi sotaa esimiesten puhuttelun jälkeen, satakunta miestä
vietiin kenttäoikeuteen ja he saivat erimittaisia vankeustuomioita.
Viipurin valtaus oli yksi
tärkeimmistä suomalaisten sodalle asettamista päämääristä.
Varsinaisesta valtauksesta ei ehkä voi puhua, sillä Neuvostoliiton
sodanjohto oli käskenyt vajaiksi käyneiden divisiooniensa poistua
kaupungista havaittuan, että joukot saattaisivat muuten tuhoutua.
Näkymät
neuvostojoukkojen jättämissä kaupungeissa olivat ankeita ja
lohduttomia: talot tulen ja taistelujen tuhoamia, kaduilla asunnoista
ryöstettyä omaisuutta, sotatarvikkeita ja kaikkea mahdollista
roinaa. Silti koko valtakunta juhli Viipurin takaisin saamista.
Snaomlaehdet julkaisivat ylimääräisiä painoksia, kaupungeissa
juhlaliputetiin ja pidettiin kiitosjumalanpalveluksia. Sanoma- ja
rintamalehdet selostivat tapausta palstakaupalla, eikä huomiotta
jäänyt sekään yksityiskohta, että Suomen lipun puuttuessa oli
Viipurin linnan torniin nostettu ensin liehumaan erään luutnantin
paita, sitten lakanasta tehti tilapäislippu. Vasta kolmannella
kerralla salkoon saatiin oikea siniristi.
Vaikka suomalaisten
joukkojen aseistus oli jatkosodassa huomattavasti parempi kuin
talvisodassa, jouduttiin sodankäynnissä silti turvautumaan
keinoihin, jotka eivät edellyttäneet tulivoimaan vaan enemmänkin
välähtävää älyä.
Neuvostojoukot olivat
jättäneet Viipuriin ja muuallekin kaukalaukaistavia radiomiinoja.
Jota niitä ei pysyttäisi räjäyttämään, li tietty
radioaaltopituus eli radiomiinojen laukaisutaajuus eliminoitava,
kunnes miinat ehdittiin löytää ja purkaa tai niiden paristot
kuluisivat loppuun. Puolustusvoimat ja Yleisradio ryhtyivät
yhteistyöhön: useat lähettimet monen kuukauden ajan nopeatempoista
Säkkijärven polkkaa katkeamattomana lähetyksenä. Sen piti sotkea
miinojen laukaisusignaali. Viipurin posti- ja lennätin talo sekä
Linnansilta ehtivät kuitenkin tuhoutua ennen kuin miinojen mekanismi
paljastui suomalaiselle ja näppärän yksinkertainen ehkäisykeino
keksittiin.
Lähdeaineisto: Suomi
taistelee ja kuvat kertovat ISBN 978-952-220-768-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti