Hitlerin idänretken
pääsuunnitelma valmistui 18.12.1940. Tässä Barbarossa-ohjeessa
Suomen armeijan osuus laskettiin kuitenkin varsin pieneksi. Hitlerin
ja ilmeisesti Saksan muun ylimmän johdon arvion mukaan Suomen kansan
veri oli talvisodassa vuotanut jo varsin vähiin, joten suomalaisilta
ei voinut odottaa kovin suurisuuntaisia operaatioita. Saksalaisten
suunnitelman mukaan Suomen armeijan tulisi sotatilanteessa miehittää
Hangon neuvostotukikohta sekä hyökätä Laatokan suunnassa
mahdollisimman monen venäläisdivisioonan sitomiseksi. Saksalaisten
joukkojen Suomesta suoritettavien sotatoimien päätehtävä oli
Murmanskin seudun valtaus sekä Muurmannin radan ja
Suomenlahden-Vienanmeren-kanavayhteyden katkaiseminen.
Suurisuuntaisen idänretkena aloittaminen olisi kuitenkin mahdollista
aikaisintaan toukokuussa 1941.
Neuvostoliittoon
suuntatuvan hyökkäyksen suunnittelutyö tehtiin Saksan maavoimien
yleisesikunnassa (OKH). Tavatessaan kenraalimajuri Paavo Talvelan
16.12.1940 OKH:n yleisesikuntapäällikkö, kenraalieversti Franz
Halder lähetti Suomen yleisesikunnalle suunnittelutyöhänsä
liittyviä suullisia kysymyksiä Suomen sotilaallisesta valmiudesta
ja sodan varalle kaavailluista operaatioista.
Kenraali Heinrichs toi
Suomen yleisesikunnan vasstauksen Halderin kysymyksiin vieraillessaan
tammi-helmikuun vaihteessa 1941 Berliinissä esitelmöidessään
talvisodan kokemuksista. Keskustellessaan 30.1.1940 Heinrichsin
kanssa Halder selitti, että saksalais-venäläisen yhteenoton
mahdollisuus oli otettava huomioon. Hän sanoi, että vain
poliittinen johto voi päättää lähteekö Suomi siihen mukaan,
mutta piti asiallisena, että ”sotilaalliset johtohenkilöt ajoissa
ja ainakin omissa aivoissaan valmistautuvat tällaisen tilanteen
varalta”.
Suomen ja Saksan
sotilasviranomaisten välinen tietojen vaihto jatkui pitkin kevättä.
Suomen sotilasjohdon Barbarossa-suunnitelmasta saama tieto jäi
toukokuuhun 1941 asti Heinrichsin tammikuun lopussa saamien
yleispiirteisten viittauksen tasolle. Saksalaisen Norjan-armeijan
operaatioiaikomuksista suomalaisille muodostui kuitenkin varsin
yksityiskohtainen ennakkokäsitys.
Neuvostoliitto sai syksyn
1940 mittaan Suomen suostumaan englantilais-kanadalaisten intressien
yksipuoliseen syrjäyttämiseen Petsamon nikkelikaivosta koskevassa
kiistassa. Saksan kanssa tehdyn kauppasopimuksen täyttäminen oli
määrä jäädä nikkelin osalta Neuvostoliiton vastuulle. Suomi
olisi jo suostunut siirtämään kaivoksen
suomalaisneuvostoliittolaisen yhtiän hallintoon, mutta se ei
jhyväksynyt yhtiän organisaatiomuodon muuttamista niin, että
kaivosalue olisi joutunut Neuvostoliiton valvontaan ja hallintaan.
Näin pitkälle menevät myönnytykset olisivat avanneet
Neuvostoliitolle tien Pohjois-Suomeen ja poliittiseen solutukseen
koko Suomen alueelle. Itse nikkelin joutuminen Neuvostoliiton haltuun
olisi voinut vähentää Saksan kiinnostusta Suomea kohtaan.
Suomi empi
tammi-helmikuussa 1941 Petsamon nikkelikiistan ratkaisua ja Suomen ja
Neuvostoliiton suhttett ajautuivat kriisiin. Neuvostoliiton lehdistö
ja radio aloittivat progandakampanjan Suomea vastaan, kaupankäynti
katkaistiin ja lähettiläs – jonka Suomen hallitus tosin oli
katsonut epätoivotuksi henkiläksi hänen sotkeuduttuaan
vakoilutoimintaan – kutsuttiin Moskovaan epämääräiseksi ajaksi.
Lähettiläs Paasikivi ja
eräät sosiaalidemokraattiset ministerit olivat sillä kannalla,
että Neuvostoliitolle olisi annettava viimeneinenkin myönnytys,
kaivosyhtiön määräysvalta. Presidentti ja hallituksen pääosa
katsoivat sen mahdottomaksi. Päättäväisen kielteistä kantaa oli
kuitenkin vaikea ottaa.
Saksa neuvoi helmikuussa
vakavasti Suomea olemaan luovuttamatta niekkelikaivoksen hallintaa
Neuvostoliitolle. Samaan aikaan alkoi Suomessa varovainen
saksalaisproganda, jonka tarkoituksena oli osoittaa , että Suomi
kuuluikin nyt Saksan intressipiiriin.
Jo ennen Saksan kampanjaa
Suomen hallitus oli kuitenkin päätynyt siihen, että uusia
myönnytyksiä nikkelikysymyksessä ei tehtäisi. Sotilasjohto piti
Petsamon joutumista Neuvostoliiton valvontaan niin vaarallisena, että
Mannerheim ja Walden tukivat tinkimättömyyslinjaa eronpyynnöillään.
Neuvostoliiton
neuvottelutaktiikan muuttuessa kireän uhkaavaksi lähettiläs
Paasikivi esitti ilman hallituksen lupaa, että nikkeliyhtiän johto
oli vuoronperän Suomella ja Neuvostoliitolla. Hän sai
ulkoministeriltä terävän muistutuksen ja eronpynnön 20.2.1941
sekä matkusti Helsinkiin. Paasikivi katsoi, että ”väistävää
ja sovittelevaa politiikkaa” olisi jatkettava, kunnes Saksa alkaisi
riittävästi tukea Suomea, ja että sota Saksan ja Neuvostoliiton
välillä ei olisi mahdollinen. Hallituksen ja lähettiään
mielipide-ero osoittautui sovittamattomaksi, ja lopulta eronpyyntöön
suostuttiin toukokuussa. Nikkelineuvottelut lukkiintuivat.
Lähdeaineisto Ohto
Manninen – Kauko Rumpunen Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944 ISBN
951-37-4520-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti