Barbarossa-suunnitelman piiriin

Hitlerin idänretken pääsuunnitelma valmistui 18.12.1940. Tässä Barbarossa-ohjeessa Suomen armeijan osuus laskettiin kuitenkin varsin pieneksi. Hitlerin ja ilmeisesti Saksan muun ylimmän johdon arvion mukaan Suomen kansan veri oli talvisodassa vuotanut jo varsin vähiin, joten suomalaisilta ei voinut odottaa kovin suurisuuntaisia operaatioita. Saksalaisten suunnitelman mukaan Suomen armeijan tulisi sotatilanteessa miehittää Hangon neuvostotukikohta sekä hyökätä Laatokan suunnassa mahdollisimman monen venäläisdivisioonan sitomiseksi. Saksalaisten joukkojen Suomesta suoritettavien sotatoimien päätehtävä oli Murmanskin seudun valtaus sekä Muurmannin radan ja Suomenlahden-Vienanmeren-kanavayhteyden katkaiseminen. Suurisuuntaisen idänretkena aloittaminen olisi kuitenkin mahdollista aikaisintaan toukokuussa 1941.

Neuvostoliittoon suuntatuvan hyökkäyksen suunnittelutyö tehtiin Saksan maavoimien yleisesikunnassa (OKH). Tavatessaan kenraalimajuri Paavo Talvelan 16.12.1940 OKH:n yleisesikuntapäällikkö, kenraalieversti Franz Halder lähetti Suomen yleisesikunnalle suunnittelutyöhänsä liittyviä suullisia kysymyksiä Suomen sotilaallisesta valmiudesta ja sodan varalle kaavailluista operaatioista.

Kenraali Heinrichs toi Suomen yleisesikunnan vasstauksen Halderin kysymyksiin vieraillessaan tammi-helmikuun vaihteessa 1941 Berliinissä esitelmöidessään talvisodan kokemuksista. Keskustellessaan 30.1.1940 Heinrichsin kanssa Halder selitti, että saksalais-venäläisen yhteenoton mahdollisuus oli otettava huomioon. Hän sanoi, että vain poliittinen johto voi päättää lähteekö Suomi siihen mukaan, mutta piti asiallisena, että ”sotilaalliset johtohenkilöt ajoissa ja ainakin omissa aivoissaan valmistautuvat tällaisen tilanteen varalta”.

Suomen ja Saksan sotilasviranomaisten välinen tietojen vaihto jatkui pitkin kevättä. Suomen sotilasjohdon Barbarossa-suunnitelmasta saama tieto jäi toukokuuhun 1941 asti Heinrichsin tammikuun lopussa saamien yleispiirteisten viittauksen tasolle. Saksalaisen Norjan-armeijan operaatioiaikomuksista suomalaisille muodostui kuitenkin varsin yksityiskohtainen ennakkokäsitys.

Neuvostoliitto sai syksyn 1940 mittaan Suomen suostumaan englantilais-kanadalaisten intressien yksipuoliseen syrjäyttämiseen Petsamon nikkelikaivosta koskevassa kiistassa. Saksan kanssa tehdyn kauppasopimuksen täyttäminen oli määrä jäädä nikkelin osalta Neuvostoliiton vastuulle. Suomi olisi jo suostunut siirtämään kaivoksen suomalaisneuvostoliittolaisen yhtiän hallintoon, mutta se ei jhyväksynyt yhtiän organisaatiomuodon muuttamista niin, että kaivosalue olisi joutunut Neuvostoliiton valvontaan ja hallintaan. Näin pitkälle menevät myönnytykset olisivat avanneet Neuvostoliitolle tien Pohjois-Suomeen ja poliittiseen solutukseen koko Suomen alueelle. Itse nikkelin joutuminen Neuvostoliiton haltuun olisi voinut vähentää Saksan kiinnostusta Suomea kohtaan.

Suomi empi tammi-helmikuussa 1941 Petsamon nikkelikiistan ratkaisua ja Suomen ja Neuvostoliiton suhttett ajautuivat kriisiin. Neuvostoliiton lehdistö ja radio aloittivat progandakampanjan Suomea vastaan, kaupankäynti katkaistiin ja lähettiläs – jonka Suomen hallitus tosin oli katsonut epätoivotuksi henkiläksi hänen sotkeuduttuaan vakoilutoimintaan – kutsuttiin Moskovaan epämääräiseksi ajaksi.

Lähettiläs Paasikivi ja eräät sosiaalidemokraattiset ministerit olivat sillä kannalla, että Neuvostoliitolle olisi annettava viimeneinenkin myönnytys, kaivosyhtiön määräysvalta. Presidentti ja hallituksen pääosa katsoivat sen mahdottomaksi. Päättäväisen kielteistä kantaa oli kuitenkin vaikea ottaa.

Saksa neuvoi helmikuussa vakavasti Suomea olemaan luovuttamatta niekkelikaivoksen hallintaa Neuvostoliitolle. Samaan aikaan alkoi Suomessa varovainen saksalaisproganda, jonka tarkoituksena oli osoittaa , että Suomi kuuluikin nyt Saksan intressipiiriin.

Jo ennen Saksan kampanjaa Suomen hallitus oli kuitenkin päätynyt siihen, että uusia myönnytyksiä nikkelikysymyksessä ei tehtäisi. Sotilasjohto piti Petsamon joutumista Neuvostoliiton valvontaan niin vaarallisena, että Mannerheim ja Walden tukivat tinkimättömyyslinjaa eronpyynnöillään.

Neuvostoliiton neuvottelutaktiikan muuttuessa kireän uhkaavaksi lähettiläs Paasikivi esitti ilman hallituksen lupaa, että nikkeliyhtiän johto oli vuoronperän Suomella ja Neuvostoliitolla. Hän sai ulkoministeriltä terävän muistutuksen ja eronpynnön 20.2.1941 sekä matkusti Helsinkiin. Paasikivi katsoi, että ”väistävää ja sovittelevaa politiikkaa” olisi jatkettava, kunnes Saksa alkaisi riittävästi tukea Suomea, ja että sota Saksan ja Neuvostoliiton välillä ei olisi mahdollinen. Hallituksen ja lähettiään mielipide-ero osoittautui sovittamattomaksi, ja lopulta eronpyyntöön suostuttiin toukokuussa. Nikkelineuvottelut lukkiintuivat.

Lähdeaineisto Ohto Manninen – Kauko Rumpunen Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944 ISBN 951-37-4520-1