Kontupohja Suomelle

Suomalaiset ylittävät Muurmannin radan Kontupohjan pohjoispuolella

Maaselän suunnalla taisteltiin aluetta täplittävien järvien kapeikoissa. 4 D taisteli tietään eteenpäin ja valtasi muun muassa Mäntsleän ja Kumsan kylät. Rykemntin tukena käytettiin tehokkaasti tykisttöä, joka ampui normaalin tulen lisäksi savua. Sitä käytettiin sekä sisäänmurtokohtien verhoamiseen että harhautukseen.

Kumsan valtauksessa kunnostatui JR 26:een liitetty Erillinen Pataljoona 21 (ErP 21). Pataljoona ylitti ensin Porustajoen kranaatinhetinten tulen tuella. Sitten vallattiian Semsjärven kylä, josta matka jatkui soisessa maastossa kohti Kumsaa. Sen itäpuolella vastassa olivat Neuvostoliiton taisteluasemat, jotka kuitenkin havaittiin tyhjiksi. Vähän ennen keskiyötä 25.10. ErP 21 saapui kylän luoteispuolella sijaitsevalle sillalle vihollisen huomaamatta. Kun pataljoona alkoi valmistautua hyökkäykseen, venäläiset valpastuivat. Vihollisen konekivääritul oli pimeässä epätarkaa ja kylä valattiin 27.10. mennessä.

Kumsa oli huoltokeskus, ja sieltä saatiin saaliksi suuret varastot huoltotarvikkeita sekä kuorma-autoja. Samalla katkesi Karhumäestä länteen johtava tie, jolta oli kuulunut itää kohti matkaavien ajoneuvojen ääniä. Samaan aikaan JR 45 teki koukkauksen Käppäselän rautatieasemalle. Tavoitteena oli katkaista Kontupohjan ja Karhumäen välinen rautatie. JR 45:n taival osoittautui kaikkea muta kuin helpoksi, Lumesta vedeksi muuttunut sade teki polut ja tiet iljanteisiksi. Rykmentin piti itse tehdä tieuraa mennessään. Korpimarssi koetteli miesten lisäksi kalustoa. Pelkästään 23.10 rikkoutui 26 ajoneuvoa, 25.10. joukot pääsivät Säitämän kylään, jossa alettiin valmistella hyökkäystä Käppäselkään. Ennen kuin se ehdittiin aloittaa, aamulla 26.10 hyökkäsivät neuvostoliittolaiset. Venäläisten vastahyökkäys torjuttiin, minkä jälkeen vihollinen vetäytyi kohti Käppäselkää, jonne suomalaiset aloittaisivat hyökkäyksen aamulla 27.10.

Siperialaisen 114. D:n vastahyökkäys Orenshenskojen liepeillä johti kiivaisiin ja puolelta toiselle aaltoilleisiin taisteluihin. Suomen joukoista niihin osallistuivat JR30 ja JR 51 sekä Taisteluosasto Juutilainen, jotka pyrkivät saartamaan neuvostojoukot. Aamulla 21.10. suomalaisten saartoyritys vaikutti jo etenevän, kun JR 51:n omat osat etenivät Prokovjeskajan kylän reunaan. Puolen päivän jälkeen vihollistykistö pääsi JR 30:n selustaan, Tilanne oli uhkaava. Joissakin komppanioissa oli vain kolmisenkymmentä miestä, kun niiden normaalivahvuus oli noin 200.

Seuraavana päivänä JR 30 hyökkäsi sisältäpäin ja Osasto Riitesuo ulkoapäin saartorengasta vastaan. Siihen saatiin autkko, ja JR 30 jatkoi hyökkäystään Saksjärven suuntaan tuhoten lopulta vihollisosaston. Tantereelle jäi 250 siperialaista. 7. D:n tavoitteena oli saartaa Orenshenskojenjärven pohjoispuolelle edenny vihollinen. Uhkaavan tilanteen selvittyä tätä suunnitelmaan pyrittiin jatkamaan. Alkumenestyksen jälkeen neuvostojoukkojen vastahyökkäys pysäytti suomalaiset noin 300 metrin päähän Orenshenkojenjärven tiestä. 7. D:n komentaja eversti Svensson käski pysäyttää hyökkäyksen ja ryhmittyä puolustukseen. Samalla päättyi hökkäys Aunuksen Karjalassa. Se oli täyttänyt asetetut tavoitteet.

Neuvostolaiset joukot tekivät maihinnousun Bomarvin lohkolla Sommarön saairyhmälle. Niiden tarkoituksena oli selvittää suomalaisten aikeita, sillä venäläiset epäilivät suomalaisten hyökkäävän saariston kautta Hankoniemelle. Neuvostohyökkäys alkoi 23.10 yöllä 2.45 voimakkaalla tykistökeskityksellä, jonka jälkeen iskukomppania nousi saarelle useista kohdin. Suomalaiset väistyivät suuren ylivoiman tieltä.

Klo 7.10 käynnistyi Suomen vastaisku. Sen tekivät 11. Rajajääkärikomppanian 170 miestä. Kuten saaritaistelut usein, tämänkin eteni katkeraksi lähitaisteluksi. Suomalaiset ratkaisivat sen lopulta käsikranaatein ja kasapanoksin. 91 venäläistä kaatui ja 20 jäi vangiksi. Suomelta kaatui 18 miestä ja 30 haavoittui.

JR 45 oli pitkän marssinsa jälkeen aloittamassa hyökkäystään kohti Kåppäselkää. Kylä vallattiin 27.10. Samana päivänä katkaistiin myäs Muurmannin rata. Tästä taistelusta oli saaliina myös panssarijuna. Kontupohjassa ollevien neuvostojoukkojen yhteydet pohjoiseen katkesivat. Kylän koillispuolella sijaitsevan aseman valtaus oli kuitenkin tiukan taistelun takana, ja se vallattiin 28.10. Käppäselän valtauksen jälkeen JR 45 taisteli viikon aikana vielä alueella olleita neuvostojoukkoja vastaan, sillä VII AK:n hyökkäys sen eteläpuolela ei vielä vaikuttanut keventävästi.

Kar.A:n operaation eteläpäässä, Petroskoista pohjoiseen, VII AK:n Ryhmä Oinonen oli taistellut tiensä Kontupohjan porteille. Taajama sijaitsi järvikannaksella, ja sen valtaus saarrostamalla olis edellyttänyt enemmän aikaa kuin oli käytettävissä. Varsinaiseen taisteluun ei kuitenkaan tarvinnut ryhtyä. 2.11. venäläiset aloittivat vetäytymisen tykistökeskityksen suojissa. Suomalaiset miehittivät palavan Kontupohjan 2.11. ja 3.11. välisenä yönä.

Kar. AN pohjoisosassa lokakuussa muodostetun II AK:n alueella suomalaisten tiedusteluhyökkäykset puhkoivat Neuvostoliiton harjanteiseen maastoon rakennettua puolustusta, ja 8. D:n komentaja eversti Claes Winell aloitti hyökkäyksen 31.10. Koukkaava JR 4 jätti raskaan kalustonsa taakse ja eteni vaivalloisesti nilkkoihin yltävässä lumisohjossa rekiuraa pitkin. Se pääsi Maaselän kylän lähelle ja sai sinne johtavan tien tulensa aslle mutta oli itse vihollisen epäsuoran tulen kohteena ja mentti päivän aikana 65 miestä.

Toinen hyökkäävä rymentti oli JR 24. Sillä oli vastassaan vihollisen päävoimat. Se hyökkäsi tien molemmin puolin, mutta joutui pysähtymään neuvostojoukkojen hyvin sijoitettujen konekivääreiden ja kranaatinheitinten tulessa, II/JR 24 eteni lähitaisteluuun asti, mutta sen oli illalla vetäydyttävä epäedullisista asemista jatkuvien tappioiden takia. JR 24 menetti päivän aikana 240 sotilasta.

Hyökkäys keskeytettiin yön ajaksi. Sitkeällä puolustustaistelullaan voittamana hengähdystauon aikana vihollinen vetäytyi. JR 4 valtasi komppanian vahvuiselta viholliselta Karjalan Maaseln kylän 1.11. Vaikka neuvostojoukot olivat kärsineet noin tuhannen kaatuneen tappiot ja menettäneet noin 200 vankeina, ne ryhtyivät uudelleen puolustukseen. 8 D oli saanut hyökäyksellään turvatuksi eteläpuolellaan olevan 4 D sivustan. Se oli myös viikon aikana saanut yhtyden Rukajärven suunnalla olevaan 14. D:aan.

Pohjoisessa Vienan Karjalassa hyökännyt III AK oli pysäyttänyt etenemisensä Kiestinkiin. Lokakuussa kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo kysyi AOK Norwegenin komentajan, kenraalieversti von Falkenhorstin, mielipidettä hyökkäyksen jatkamisesta Louheen Muurmannin radan katkaisemiseksi siellä. Vastaus oli myäntävä, mtta Saksan sodanjohto ei hyväksynyt suunnitelmaa. Niinpä komentjat sopivat hyökkäyksen tavoitteeksi nimellisesti asemien parantamisen, vaikka todellinen tavoit oli yhä alkuperäinen. Suomen päämaja oli tietoinen tavoitteesta.

Muurmannin radan katkaiseminen Louhessa olisi auttanut Suomea pääsemaan kolman kannaksen suunitelman viimeisele, Vienan Karjalan kannakselle. Louhen valtaus olisi katkaissut Sorokasta pohjoiseen johtavan radan ja vaikeuttanut siten alueen huoltoa. Jäämeri oli tärkeä reitti, jota pitkin Muurmanskin ja Arkangelin satamakaupunkeihin virtasi länsiliittouneiden Neuvostoliitolle toimittamaa materiaalia. Sieltä se kuljetettiin rintamalle pääasiassa rautateitse,

Divisioonan J:n hyökkäykseen osallistui sen kaikki kolme rykmenttiä. Vasemmalla JR 12, oikealla SS-JR9 ja JR 12:n takana JR 14. Tykistövalmistelujen jällkeen JR 12 mursi vihollisen puolustuksen ja eteni kohti Louheen johtavaa tietä. Tien se saavutti seuraavana päivänä. Saksalaisen SS-JR 9:n hyökkäys sen sijaan oli pysähtynyt venäläisten puolustusasemiin. 2.11. JR 12 torjui tien katkaisukohdassa neuvostojoukkojen vastahyökkäyksiä, ja saksalaisetkin pääsivät rautatielle,

Viipurista ja Porlammen taisteluista etelään Koivisotn saarille vetäytyneet neuvostojoukot evakuoitiin saarilta. Niillä oli ollut vahvat jalkaväkijoukot sekä tukenaan erilaisia aluksia. Saaret tyhjenivät 31.10, ja suomalaiset ottivat ne seuraavana päiväänä haltuunsa taisteluitta.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-5

Äänislinnasta pohjoiseen

Karjalan Armeijan eteneminen Maaselän kannakselle

Äänislinnaksi uudelleenristityn Petroskoin valtaamisen jälkeen Karjalan armeijan vasemmaan siiven joukot olivat osapuilleen Äänislinnan-Vuohisjärven-Porajärven tasalla, VII Armeijakunnan kolme divisioonaa ( 4.D, 11 D, ja 1.D) olivat suppealla alueella Äänislinnassa ja sen ympäristössä. Niillä oli tykistöä yhteensä 14 patteristoa ja 3. Mittauspatteri. Ryhmä Oinosen tukena Vuothjärven-Munjärven suunnalla oli kaksi patteristoa ja Ratsastava Patteri. Everestiluutnanti Eero Kuussaaren komentama Prikaati K taisteli Porajärven länispuolella.

Ylipäällikö käski 1. lokakuuta Karjalan Armeijan jatkaa hyökkäystä Äänislinnasta pohjoiseen ensimmäisenä tavoitteena Kontupohjanlahden-Santalanjärven-Pälläjärven kannastan sekä Juustjärven valtaaminen. Päämääränä oli luoda edelltykset Karhumäen valtaamiselle ja operaation jatkamiselle puolutustukselle edulliselle Maaselän kannakselle. Karjalan armeijan kommentaja, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs, käski 4. lokakuuta VII Armeijakunnan hyökkäyksen jatkamisesta pohjoiseen ensimmäisenä tavoitteena ylipällikön käskemät järvikannakset. 1. Divisioonan piti vallata Solomanninniemi. 4. Divisioona oli suunnattava luoteeseen, missä se alistettiin Ryhmä Oinosen komentajalle kenraalimajuri Woldemar Oinoselle.

Ylipäällikkö siirsi lokakuun alussa Karjalan kannakselta Itä-Karjalaan II Armeijakunnan esikunnan ja sen tarvitsemat aselajijoukot sekä omaksi reservikseen 8. Divisioonan. Lokakuun 7. päivänä ylipäällikkö käski muodostaa kenraalimajuri Laatikaisen komentaman II Armeijakunnan, johon tulivat kuulumaan 4.D, 8 D, Ryhmä Oinonen ja Prikaati Kuussaari. Kenraalimajuri Laatikainen otti II Armeijakunnan johtöonsa lokakuun 15. päivänä. Tällöin Karjalan Armeija ja sen alaisten yhtymien käytössä oli yhteensä 21 patteristoa, mittauspatteri, Ratsastava Patteri ja I/KTR 18:n 3 Patteri, yhteensä 262 kenttätykkiää – Suomen armeijan kenttätykstöstä oli siis 27 prosenttia tukemassa hyökkäystä Karhumäen suuntaan.

Karhumäen suuntautuvan hyökkäyksen alue oi laaja ja runsaiden vesistöjen pirstomaa sekä suurten soiden ja korpien maastoa. Teitä oli vähän, ja ne olivat erittäin huonokuntoisia. Kelirikko vaikeutti olennaisesti tykistön ja huollon siirtymistä eteenpäin hyökkäysten edetessä. Tykistön voimakasta, keskitettyä tulenkäyttöä tarvittiin erityisesti vihollisen puolustuksen murtamiseen järvikannaksilla ja ylitettäessä lukuisia jokia. Lyhintäkin maantietä matkaa Äänislinnasta Karhumäkeen oli lähes 150 kilometriä. Se oli tuskien taival väsyneille ja kuluneille suomalaisille joukoille. Se pani miehet, hevoset ja mottoriajoneuvot äärimmäiselle koetuksell.

Ryhmä Oinosen suunta lännestä kohti Kentjärven-Munjärven maantietä tuli entistämin tärkeämmäksi. Tämän vuoksi Karjalan Armeijan komentaja alsiti 2. lokakuuta Ryhmä Oinoslle 4. Divisioonan Jalkaväkirykmentti 26:n vahvennettuna KTR 11:n II Patteristolla, Myös Kev.Psto 10 alistettiin Ryhmä Oinoselle, jonka tukena oli tällöin Ryhmä O:n tykistökomentajan, everstiluutnantti Lars Klärichin johdossa viisi patteristoa ja erillinen patteri (Kev.Psto 10, Pev.Psto 12, Kev.Psto 13, II/KTR 1 ja II/KTR II sekä Ratsastava Patteri).

Jo Petroskoin sotatoimen loppuvaiheessa Karjalan Armeija aloitti valmistelut hyökkäystoimen jatkamiseksi Maaselän kannakselle.Ennen VII Armeijakunnan joukkojen uudelleen ryhmittämistä käski kenraalimajuri Hägglund 11. Divisioonan vallata Suolusmäen tienhaarat ja sen jälkeen vallata sillanpääasema Gromovskojen niemellä yhdessä 1. Divisioonan kanssa. Hägglund määräsi 4. Divisioonan tavoitteeksi sillanpääaseman valtaamisen Suojunjoen itäpuolella. Näin pyrittiin luomaan edellytykset VII Armeijakunnan nopealle etenemiselle Äänislinnan pohjoispuolisilta alueilta kohti Karhumäkeä ja Maaselän kannasta.

VII Armeijakunnan tykistökomentajan, eversti Toivo Sarparannan ja hänen alaistensa tykistökomentajien käytössä oli yhteensä 12 patteristoa, järeä patteri ja 3. Mittauspatteri. Se oli melko vähäinen määrä, kun otetaan huomioon, että hyökkäyskaistallla piti murtaa useita kapeita ja pitkiä kaakko-luodesuuntaisia jävikapeikkoja ja ylittää lukuisia jokia, muun muassa Suojunjoki ja Suununjoki.

VII Armeijakunnan 11. Divisioonan Jalkaväkirykmentti 8 valtasi osillaan Solominninniemen ja valmistautui ottamaan haltuunsa sillanpääaseman Gromovskojessa, 11. D:n tykistökomentajan, everstiluutnantti Jarl Edgrenin käytössä oli viisi patteristoa (III/KTR 5m IIIKTR 9, Rask.Psto1, RaskPsto 15, RaskPsto 30 ja 2/JärPsto 3). Niistä muodostettiin Tykistöryhmä Marnila. JR 8:n osat olivat edenneet Suojunjoen alajuoksulle rautatien- ja maantiesilloille Vimorskajassa Lebatshevassa. Vihollinen ehti hävittää sillat vain osittain. VII Armeijakunnan komentaja alisti reservinsä Jalkaväkirykmentti 56:n eversti Heiskaselle, joka suuntasi sen ylimenohyökkäykseen Solomannista kohti Gromovskojea.

Eversti Kaarlo Viljasen komentama 4. Divisoona oli hyökännyt VII Armeijakunan vasemmalla siivellä. Divisioonana tyksitökomentajan, everstiluutantti Edmund Heimolaisen käytössä oli neljä patteristoa (1/KTR 1, III/KTR 1, II/KTR 11 ja RaskPsto 22).

Lokakuun 4. päivänä hyökkäyssuunnitelmiin ja käskihin tuli muutos. Karjalan Armeijan komentaja käski VII Armeijakunnan komentajalle, että 11. Divisioona piti siirtää Uudenselän-Suojun alueelle. Samalla Hägglund määräsi 1.Divisioonan ottamaan tehtäväkseen Suojunjoen ja Suununjoen välisen niemen valtaamisen. 1. Divisioonan tykistökomentajan, everstiluutnantti Elof Roschierin käytössä oli neljä patteristoa (II/KTR 3, II/KTR 5, III/KTR 5 ja III/KTR 9). 4. Divisoonan piti vallata Lohmojärven-Kentjärven välinen alue. Näin piti luoda edellytykset VII Armeijakunnan hyökkäykselle, jonka painopiste olisi Muurmanskin radan ja valtien suunnalle. Suurten joukkojen siirrot viimehetkillä veivät runsaasti aikaa. Tykistön painopiste jäi länteen.

Hyökkäyksen jatkaminen Äänislinnan luoteis-, pohjois-, ja koillispuolisten veistöjen yli oli vaativa tehtävä. VII Armeijakunnan pioneerikomentaja apulaisineen sai käyttöönsä kolme pioneeripataljoonaa ja kaksi linnoitusrakennuspataljoonaa. Ne rakensivat ruuhi- ponttooni- ja kenttäsiltoja sekä kuljettivat joukkoja vesistöjen yli syöksyveneillä.

11. Divisioonan komentaja määräsi ylimenohyökkäyksen alkamaan Äänislinnan rannasta Peskin rantaan 2. lokakuta kello 14. Ylimenohökkäystä tuki majuri Birger Marnilan komentama tykistöryhmä, johon kuuluivat III/KTR 5, III/KTR9, RaskPsto 1, RaskPsto 15, RaskPsto 30 ja 2/JärPsto 3. Tykistöryhmä Marnila ampui 20 minuutin tulivalmistelussa noin 1100 laukausta, Salmen rannoille murtokohdan sivustolle ammuttiin lisäksi savuammuksia. Jalkaväki kuljetettiin salmen yli Peskin rantaan syöksyveneillä. Jalkaväkirykmentti 56:n pääosat oli kuljetettu Äänisen yli Gromovskojenniemelle lokakuun 3. päivän kuluesa lähes tappiotta. 11. Divisioonana Jalkaväkirykmentti 5 jatkoi 5. lokakuuta hyökkäystään pääosillaan ja saavutti tavoitteensa Jalogoran kylän lokakuun 6. päivänä. Tykistöä oli siirretty Gromovskojenniemelle sen jälkeen kuin Pioneeripataljoona 28 oli 3. lokakuuta rakentanut runsaan sadan metrin pituisen ruuhisillan Ukonsalmen yli Gromovskejenniemelle.

11. Divisioona koottiin reserviksi. Se (pois lukien JR29 ja II/KTR 9) aloitti siirtymisen Syvärille, VII Armeijakunnan komentaja käski lokakuun 3. päivänä, että 1. Divisioonan piti aloittaa hyökkäys Lohmojärven itäpuolella. Siellä jo hyökännyt Jalkaväkirykmentti 56 ja KTR 5:n III Patteristo oli alistettava 1. Divisioonalle.

Lännestä Suojunjoelle edenneet 4. Divisioonan osat vapauttivat 3. lokakuuta Jalkaväkirykmentti 8:n rintamavastuusta. Se siirtyi seuraavana päivänä varuskuntajoukoksi Äänislinnaan ja irrotti sieltä 1. Divisioonan osat. 1. Divisioonan komentaja, eversti Paalu käski aloittaa divisioonan hyökäys lokakuun 5. päivän aamuna ensimmäisenä tavoitteena Koivusillan- Jagoran pohjoispuolinen tasa. Kun !. Divisioona otti rintamavastuun, muuttui myös sen tyksitön taistelujaotus. Divisionnan tyksitökomentjaa, everstiluutnantti Roschier sai käyttöönsä viisi patteristoa. Hän jakoi ne kahteen tykistöryhmään. Solomaninniemelle muodostettiin divisioonan yhteisryhmä ( Sorsa) johon kuuluivat KTR 5:n kolme patteristoa. Jalkaväkirykmentti 56:n tukiryhmää, johon kuuluivat II/KTR4 ja III/KTR9, komensi kapteeni Eino Tirronen. 1. Divisioonan tykistön piti olla ampumavalmiina 5. lokakuuta kello 12.

Lokakuun 6. päivänä 1. Divisioona eteni Jalgoran luoteispuolelle. Eteneminen oli hidasta huonojen teiden ja vaikean korpimaaston vuoksi, ja tykistö jäi jälkeen, Se joutui käyttämään runsaasti aikaa joneuvourien kunnostamiseen. Huonot kartat hidastivat kaikkien joukkojen liikkumista ja tyksitön tulenkäyttöä. Lokakuun 7. päivänä 1. Divisioonan Jalkaväkirykmentti 60 saavutti Paloaseman kylän. Se oli tällöin vain neljän kilometrin päässä Murmanskin radasta ja Konutpohjan kautta Karhumäkeen johtavasta maantiestä. Tämä tilanne auttoi 4. Divisioonan hyökkäystä Suojunjoen yli ja etenemistä pohjoiseen kohti Suununjokea ja Kontupohjaa.

Lokakuun 3. päivänä 4. Divisioona oli saavuttanut Suojunjoen. VII Armeijakunnan komentaja käsi, että 4. Divisioonan piti vallata Kentjärven kaakoispää ja Loimolanjärven välinen alue ja jatkaa hyökkäsytä Murmanskin radan suunnassa pohjoiseen. Suojunjoen ylimenohyökkäyksen piti alkaa 5. lokakuuta kello 4.30

4. Divisioonan tykistökomentaja, eversti Edmund Heimolainen sai käyttöönsä kolme kevyttä ja viisi raskasta patteristoa, mittauspatterin sekä divisioonan jalakrykmenttien raskaat kranaatinheitinjoukkueet. Eversti Heimolainen muodosti majur E.Korpikoksen komentajan tukiryhmän tukemaa eversti Aldas Paasosen komentamaa Jalkaväkirykmentti 5:tä, Tähän tykistöryhmään kuuluisvat III/KTR1 ja RaskPsto30. III/KTR 4 toii everstiluutnantti Lauri Pallarin komentaman Jalkavälirykmentti 25:n tukipatteristona. Majuri Matti Parviaisen komentamaan tukiryhmään määrättiin I/KTR 1 ja RaskPsto 22. Majuri Emil Söderströmin komentamaan divisioonan yhteisryhmään kuuluivat Rask.Psto 1, Rask.Psto 4, RaksPsto 15 ja 3 Mittauspatteri.

4.Divisioonan ylimenohyökkäyksen tueksi oli koottu erittäin voimakas tykistö, joka oli tarpeen vaikean tehtävän onnistumiselle. Raskaiden kranaatinheitinjoukkueiden liittäminen yhtenä kokonaisuutena tyksitön tulitoimintaan oli poikkeuksellinen,mutta järkevä ratkaisu. Tykstön ja kranaatinheittimistön tulivalmistelu alkoi täsmälleen oikeaan aikaan 5. lokakuuta kello 3.45 ja osu hyvin. Jalkaväen ensimmäinen hyökkäysporras ylitti tappioitta Sujunjoen ruuhilla ja pikasiltaa pitkin. Venäläiset olivat kuitenkin linnoittaneet Suojunjoen takaiseen törmään lujan raemman puolustusaseman, johon suomalaisten hyökkäys tyrehtyi. Joukot piti vetää takaisin Suojunjoen taakse. Vain majuri Uuno Kallion komentama JR 5:n III pataljoona, joka hyökkäsi Suojunjoen osittain tuhotun sillan kautta, pystyi valtaamaan noin kilometrin syvyisen sillanpän joen pohjoisrannalla.

Eversti Kaarlo Viljanen käski, että Jalkaväkirykmentti 25:n oli hyökättävä Suojunjoen yli 5. päivän iltana kello 21. Tykistö ja kranaatinheittimistö ampuivat lujan tulivalmistelun. Suojunjoen ylimeno onnistui.4. Divisioonan joukot valtasivat 6. lokakuuta noin viisi kilometriä syvän sillanpään, joka ulottui Kentjärven kaakoispään tasalle. Tykistö ja heittimistö tukivat jalkaväkeä tehokkaasti. Ne ampuivat 5-6. lokakuuta vuorokauden aikana noin 3500 laukausta kapealle hyökkäyskaistalle.

Kun 4. Divisioona oli ylittänyt Suojunjoen ja vallannut riittävän sillanpään, käski eversti Viljanen Jalkaväkirykmentti 5:n ryhtyä vihollisen takaa-ajoon painopiste Murmanskin radan ja viereisen maantien suunnassa. Tässä vaiheessa 4. Divisoonan pääosat suunnattiin kenraalimajuri Hägglundin antaman käskyn mukaan Uksjärven ja Kentjärven kannaksen kautta luoteeseen. 4. Divisioona piti alistaa lännestä hyökkäävälle Ryhmä Oinoselle. 4.Divisioonan Jalkaväkirykmentti 5 piti alistaa 1. Divisioonan komentajalle, eversti Paavo Paalulle.

Karjalain Armeijan painopiste alkoi siirtyä VII Armeijakunnan kaistalta lännestä hyökkäävien ja sinne Karjalan kannakselta sirrettävien uusien yhtymien (II AKE ja 8.D) kaistalle. Tämä vaati laajamittaisia tykistön siirtoja ja taistelujaotusten uusimisia. KTR 1:n III Patteristo siirtyi 4. Divisioonan pääosien mukaan Ryhmä Oinoselle. KTR 1:n Patteristo ja Rask.Psto 22 jäivät 1.Divisioonan kaistalle, jonne alistettiin lisäksi Rask.Psto 4 ja Rask.Psto 15. 1.Divisoonan tykistöön kuuluivat jo aiemmin I/KTR5, III/KTR 5, Rask.Psto 1 ja RaskPsto 30, joten 1.Divisioonan tykistökomentajan, everstiluutnantti Roschierin käytössä oli lokakuun 8. päivästä alkaen yhdeksän patteristoa. Se oli poikkeuksellisen suuri määrä divisoonan kaistalla.

1. Divisioonan tehtävänä oli edetä Suoujunjoelle. Tässä vaiheessa 8. lokakuuta, Jalkaväkirykmentti 60 oli edennyt pohjoiseen Paloaseman kylään ja puolusti sitä. Jalkaväkirykmentti 56 taisteli Jalgoran kylän pohjoispuolella, 1.Divisoonalle alistetun Jalkaväkirykmentti 5:n hyökkäys divisoonan vasemmalla siivellä oli pysähtynyt Murmanskin radan suunnalla Kentjärven kaakoispään tasalle. Miehet olivat äärimmilleen väsyneitä ja haluttomia jatkamaan hyökkäystä. Vaikea maasto, kelvottomat tiet ja syksyn kurjat sääolot tekivät hyökkäyksen jatkamisesta tuskientaipaleen. Suomalaisella sisulla 1. Divisioonan miehet pyrkivät etenemään kohti Suununjokea

VII Armeijakunnan tyksitökomentaja, eversti Sarparanta käski 10. lokakuuta tykistölle uuden taistelujaotuksen. Hän määräsi majuri Emil Söderströmin komentaman tyksitöryhmän Jalkaväkirykmentti 5:n tukiryhmäksi. Siihen kuuluivat I/KTR5 ja Rask.Psto4. Tykistöryhmä Sorsa, johon kuuluivat I/KTR 5 ja III/KTR 5, toimi Jalkaväkirykmentti 56:n ja Jalkaväkirykmentti 60:n yhteisenä tukiryhmänä. Majuri Koprikoski komensi divisoonan yhteisryhmää, johon kuuluivat Rask.Psto1, RaskPsto15 ja Rask.Psto 30. Taistelujaotus oli tarkoituksenmukainen ja selkeä.

Vaikeissa maasto- ja sääolosuhteissa kaksi viikkoa ankarasti taistellut 1. Divisioona saavutti viimein 18. lokakuuta tavoitteensa Suojunjoen. Tykistön ja kranaatinheittimistön tulituki väsyneille jalkaväenjoukoille oli ollut erittäin merkittävä. 1. Divisoonalle 15. lokakuuta alsitettu, majuri Reino Kalervon komentama vajaa Jalkaväkirykmentti 29 ryhmittyi lokakuun 19. päivänä puolustukseen Suunujoelle. Sen tukiryhmäksi määrättiin tykistötyhmä Sorsa, johon kuuluivat II/KTR5, III/KTR5, Rask.Psto1:n patteri, ja 3. Mittauspatteri. Väsynyt JR 5:n, JR 56:n JR 60:n ja Kev.Os 8:n joukotpääsivät viimeinkin ansaitsemaansa lepoon.

Lähdeaineisto Matti Koskimaa Suomen kohtalon ratkaisut ISBN 978-952-291-011-0

Prikaati Kuussaaren hyökkäys Porajärvelle

Poltettua Porajärveä

Tarton rauhansopimus Suomen ja Neuvostoliitto-Venäjän välillä allekirjoitettiin 14.10.1920. Sopimuksen mukaan suomalaisten oli poistuttava Porajärveltä ja Repolasta neljässä kuukaudessa. Porajärvi oli edellisenä vuonna liittynyt suomalaisten Aunuksen retken seurauksena Suomeen. Silloin paikkakunnan olot järjestettiin uudelleen: hallintoa johti nimismies, perustettiin oma suojeluskunta ja kouluja, Bolsevikit yrittivät alueen valtausta, mutta yritykset kyettiin suomalaisten tuella torjumaan. Vuonna 1921 Vienassa ja Aunuksessa syttyi kapina, jota tukivat suomalaiset vapaaehtoiset silloisen jääkärimajuri Paavo Talvelan johdolla. Neuvosto-Venäjä kukisti kapinan japakotti suomalaiset heimosoturit palaamaan takaisin.

Ylipäällikkö määräsi kesäkuussa 1941, että aikki itäkarjalais- ja inkeriläissyntyiset, riippumatta siitä, ovatko he Suomen kansalaisia vai ei, on irrotettava niistä yksiköistä ja muodostelmista, joissa he tällä hetkellä palvelija ja koottava divisioonien toimesa sopivaan paikkaan, josta heidät lähetetään edelleen armeijakuntaportaaseen. Armeijakuntien esikuntien toimesta lähetetään näin koottu henkilöstä 7.7.1941 menemään Kajaaniin Kainun suojeluskuntapiirin esikuntaa, jonka toimesta mainittu Os.K perustetaan. Syntyiprikaati, jonka perustajaksi ja komentajaksi määrättiin everstiluutantti Eero Kuusisaari. Prikaatin vahvuus oli elokuun alussa noin 3300 sotilasta. Lokakuussa 1941 prikaati hajotettiin.

Prikaati siirtyi Lieksan kautta Kuutamalahdelle, jonka valtauksen aikana prikaati alistettiin Karjalan Armeijalle. Alistuksen myötä se sai tehtäväksi suojata armiejan pohjoisen sivustan ja vallata Porajärvi. Porajärvelle vievän tien suunnalla prikaati törmäsi viholliseelujasti linnoitettuihin puolustusasemiin, jotka sijaitsivat vesitöön nojaten noin peninkulman päässä Porajärveltä luonteeseen. Tiedustelu oli saanut selville, että vastassa on kahden neuvostorykmentin osia, rajavartiokoulun henkilökunaa, tiedustelu- pioneeri- ja partisaaniosastoja. Myöhemmin Karjalan Armeijan esikunta täsmensi, että prikaatia vastassa on Porajärvellä ja sen länsipuolella parilla komppanialla vajaa Jalkaväkirykmentti 126 sekä 150-200 partisaania. Vihollisrykmenttia komensi majuri Valter Valli.

Prikaatin komentaja ratkaisi saamansa tehtävän siten, että vahvennettu vienalaispataljoona valtaan ensin hallitsevan kukkulan 181.3. Aunuksen pataljoona etenee edellä mainitun pataljoonan läpi ottaa haltuunsa Nurmasjärven koilliskulman ja Mägrijoen tasan. Rajakomppanian tehtäväksi tuli harhauttaa vihollista hyökkäämällä Tumasjärven pohjoispuolella. Vasemmalla silloisen päätien suunnassa Partisen pataljoonan tuli toimia aktiivisesti taistelupartioin. Päämääränä oli eteentyönnetyn puolutuksen murtamisen jälkeen vallata Porajärvi.

Suunnitelman toteuttaminen alkoi halutulla tavalla. Venäläsipataljoona hyökkäsi luoteesta ja saavutti karkikomppaniallaan Mägrijoen tasan lokakuun 5. päivänä. Mukana seuranneet vahvennukset saartoivat tavoitteena olleen kukkulan. Seuraavana päivänä alkoi kukkulamotin tuhoaminen. Siitä ei tullut mitään, vaikka motinvartijoiden lukumäärää lisättiin. Kukkula oli vahvasti linnoitettu ja tulivoimainen. Eräässä tilanneilmoituksessa todettiinkin, että kukkula 181.3 ympärillä on noin 80 metrin murros ja sen sisäpuoella bunkkereita. Valtausyritys muutettiin näännytyksesti, jonka vihollinen yritti estää motista ja sen ulkopuolella tehdyilla useilla vastahyökkäyksillä. Mottitaistelu velloi useita päivä tilanteen pysyessä pääosin ennallaan. Saarrettuja vihollissotilaita pehmitettiin tulen lisäksi kaiutinprohgandalla ja lentolehtisillä vailla manittavaa vaikutusta. Motti oli sitkeä, eikä sinne haluttu tehdä rynnäkköä omien tappioiden välttämiseksi. Motissa ei kuitenkaan viihdyttu, koska suomalaisten tiedustelu kaappasi sanoman, jonka mukaan motissa olevat vihollisvoimat pyysivät lupaa ulosmurtautumiseen.

Aikaisin aamulla 10. päivänä lokakuuta motissa olevat joukot keskittivät kaiken tulensa seitsemän tunnin ajaksi motin kaakkoisreunaan. Tulivalmistelua seurasi liekinheittimin ja savuverhon suojassa tehty ulosmurtautumisyritys, joka kilpistyi motittajan konetuliaseisiin. Tämä oli samalla viimeinen ulosmurtautumisyritys, Suomalaisten tilanneilmoituksessa todettiin, että kello 11.20 kapteeni Ryynänen ilmoitti, että Ryötiä oli vastassa olevan ryssän hyökkäykset ovat nähtävästi vain irtautumisen suojana. Noin 100 ryssää purkautunut motista suolle itään, vainukoirat pantava heti liikkeelle. Mieluimmin tekisinä hyökkäyksen vasta huomenna, koska kyseessä on nähtävästi hyökkäysken suojaaminen. Tähän majuri Teno huomautti, että parasta olisi puhdistaa motti tänän, jotta päästäisiin heti vihollisen perään. Jääkärijoukkue lähti heti liikkeelle ja ilmoitti: suusi osa on jo teilattu. Ryötin on kestettävä huomisaamuun.

Samana päivän motin katsottiin olevan kypsä tuhoamiseen. Ensin mottiin tunkeutui tiedustelupartio ja sen perässä murrosteide läpi luutnantti Mikko Siston komppania. Näillä voimilla mottikukkula oli iltaan mennessä puhdistettu. Kukkulalta saatiin noin 150 sotavankia ja usien saotjen arvioitiin kaatuneen ymäröiville soille ulosmurtautumisyrityksissä. Vienalaispataljoona ilmoitti klo 19, että motti oli kokonaan selvitetty. Vangiksi saatu komppania päällikkö Smirnov kertoo, että 4 K:n vahvuus oli 140 miestä. Aseistuksena oli kuusi konekivääriä, kolme täysautomaattikivääriä, 52 puoliautomaattikivääriä, kolme kiikarikivääriä ja ksi pienoisheitin, Hyökkäykset loppuivat klo 18.

Tärkeän kukkulan valtausta käytettiin heti hyväksi. Aunukselaispataljoona sai käskyn edetä kohti Porajärveä. Jalkaväkrykmentti 10:n pataljoona sai käskyn edetä tien suunnassa ja rajajääkärikomppania sai käskyn edetä Nurmasjärven länsirannalta ja katkaista mottikukkulalta etelän johtavan tien. Vihollinen vetäytyi hyökkäävien joukkojen edestä ja illalla lokakuun 22. päivnä prikaatin joukot olivat Soutjoen hävitetyn maantiesillan tasalla. Tässä vaihessa alkooi olla selvä, että Porajärveä ei saada enää ehjänä haltuun. Sieltä kuului räjähdyksiä ja näkyi savupilviä. Illan pimetessä todettiin koko kylän olevan yhtenä liekkimerenä.

Aamuyöstä seuraavan päivän aunukselaispataljoonan pääosa eteni lännestä maastoitse ja valloitti palavan kylän. Etenemistä hidastivat lukuisat taitavasti mastoon sijoitetut miinat. Vetäytyvä vihollinen tuhosi perääntyessään vielä Suununjoen suuren sillan. Aamlla 12. lokakuuta klo 7.55 Suomen lippu vedettiin erääseen ilmavalvontatorniin.

Lähdeaineisto Ari Rautala Itä-Karjalan valtaus 1941 ISBN 978-951-20-6161-7

Hyökkäys jatkui Karhumäkeen

Suomalaiset etenevät Kontupohjassa

Syvärin yli oli yritetty Vosnesenjan kohdalla edellisellä viikolla jo kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla miehet olivat kieltäytyneet virran ylittämisestä. Kolmannella kerralla 6.10. manööveri onnistui. Joukkojen suojana oli tykistön tulivalmistelu sekä savuverho.Vosnesenjan kylä oli vahvasti linnoitettu. Se vallattiin päivän kestäneissä taisteluissa noin puolen yön maissa suomalaisen tykistön torjuttua neuvostoliittolaisten vastahyökkäysyrityksen. Viikon kuluesssa JR 9 eteni vielä Äänisen eeläpuolella länsi-itä suunnassa kulkeneelle tielle, mutta pysähtyi Neuvostoliiton pääpuolutuslinjan eteen.

Hieman JR 9:n kaistaa lännempänä hyökkäsi 7. D:n JR 51. Sen eteneminen pysähtyi Orensehenskojejärven ja Gongenitsajärven alueella. Suomalaisia vastaan oli tuotu tuore Siperiassa koottu Neuvostoliiton 114 D, ja suomalaisilla oli kiire päästä puolustuskelpoisiin asemiin ennen sen odotettavissa olevaa vastahyökkäystä.

Kar.A:n valtausparaati Äänislinnassa pidettiin 12.10. Kaupungin valtauksesta oli kulunut yli viikko ja sitä oli kunnostettu ennen paraatia. Myös siletä paenneet siviilit palailivat kotehinsa. Karjalan Armeijan komentaja kenraali Heinrichs otti jääkärieversti Kalle ”Kylmä-Kalle” Heiskasen johtaman ohimarssin vastaan Karl marin kadulla. Heiskasen takana seurasi Ruben Lagus panssaivaunussa.

Karjalan Armeijan vasemmalla siivellä hyökkäys oli jäänyt jälkeen etelämpänä tapahtuneesta etenemisestä. Ryhmä Oinosen (Ryhmä O) eteneminen oli pysähtynyt noin 70 kilometriä Petroskoista luoteeseen. Sen pohjoispuolella Prikaati Kuusimäki (Pr.K) valmisteli hyökkäystä Porajärvelle. Kun Suomen joukot muualla siirtyivät puolustukseen ja asemasotaan, Karjalan Armeijan painopistesuunnakais tuli sen vasen sivusta Äänisen ja Vienanmeren välillä. Se oli altis Neuvostoliiton mahdollisille hyökkäyksille. Sielä päätavoitteet olivat Äänisen ja Seesjärven väliin jäävällä Maaselän kannaksella olevat Kontupohjan ja Karhumäen alueet, joissa sijaitsevat liikennekeskukset haluttiin ottaa haltuun. Hyökkäykseen Petroskoista pohjoiseen osallistuivat kenraalimajuri Hägglundin komentama VII AK, johon kuuluivat 1. D ja 11. D sekä Kannakselta siirtyvä kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen johtama II AK. Siihen liitettiin Ryhmä O, Pr.K, 4 D ja 8 D. Maasto alueella oli vesistäistä, ja hyökkäyksestä oli tulossa vaikea.

Vaikka Kar.A:n joukkojen keskittäminen oli vielä kesken, hökkäystä jatkettiin lähes suoraan Petroskoin valtauksen jälkeen, 10-10. mennessä oli saatu haltuun Äänislinnasta Munjärvelle johtava maantie, joka oli tärkeä joukkojen siirtelyn ja huollon kannalta.

Prikaati K oli koottu vapaaehtoisista. Siihen oli liitetty muun muassa itäkarjalaisia ja inkeriläisiä, jotka olivat siirtyneet Suomeens sisällissodan aikana. Lisäksi siihen kuului suomalaisia vapaaehtoisia, joilla oli taustaa muun muassa Akaatemisessa Karjala-seurassa. Vastassaan Pr.K:lla oli majuri Valter Vallin johtama Neuvostoliiton JR 126, jossa taistelivat Suomesta sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon siirtyneet suomalaiset.

Porajärven klän länsipuolella asemissa ollut vihollinen saatiin mottiin 6.10. Suomalaiset eivät päässeet laukaisemaan sitä voimakkaasta puolustuksesta johtuen mutta torjuivat viikon aikana kuusi venäläisten motin aukaisemiseksi tekemää hyökkäsyritystä. Lopulta 10.10. motti laukesi, Tämän jälkeen neuvostoliittolaiset alkoivat vetäytyä myös itse kylästä, jonka he tuhosivat lähtiessään.

Maaselän kannaksella edettiin Paateneen kylään. Syvärillä puolestaan hyökkäsi Neuvostoliitto, jonka joukot saivat aika murtuman Suomen 7. D.n asemiin. VII AK:n hyökkäys suuntautui Suojunjoelta Suununjoelle Äänisen koilliskulmassa. Suomen !. D työnsi vihollista kohti jokea, mutta se teki sitkeää vastarintaa joen länsipuolella. Suomalaisia joukkoja vaivasi väsymys ja vaihtojen puute. Hankala maasto ja tiet liejuksi muuttava sade vaikeuttivat joukkojen huoltoa. VII AK:n reservinä Äänislinnassa ollut JR 29 siirrettiin divisioonan tueksi. Vaikka rykmentti oli oikeasti vain vahvennetun pataljoonan kokoinen Äänislinnassa tapahtuneiden kieltäytymisten vuoksi, se kärkenään 1.D eteni viikon aikana Sunnunjoelle.

II AK:n 4. D taisteli tiensä Juustjärvelle. Se oli liikenteen solmukohta, ja neuvostoliittolaiset halusivat pitää sen hallussaan ainakin niin kauan, että Porajärveltä vetäytyvät joukot ehtisivät teitä pitkin ennen kuin suomalaiset katkaisisivat ne. Suomen JR 25 oli edennyt kylän tuntumaan maastoitse ja kantanut mukanaan konekiväärit, kranaatinheittimet ja panssarikiväärit, Väsymyksestä huolimatta rykmentin komentaja everstiluutnantti Ilmari Pallari päätti hyökätä taajamaan. Pimeässä aloitettu hyökkäys pääsi päätielle, mutta vihollistuli oli niin voimakasta, että kylään ei pimeässä päästy. Suomalaiset saivat kuitenkin haltuunsa molemmat tiet, ja taistelu jatkui koko yön, 19.10. aamuna tyksitökeskityksen jälkeen kylä vallattiin.

4. D:n pohjoispuolella 8 D. Eteni kohti Seesjärveä. Divisioonan kärkenä oli JR 4, joka ehätti niin nopeasti Selkin suureen kylään, että venäläiset eivät ehtineet miehittää puolustusasemiaan. Kylästä taisteltaessa sinne saapui kuorma-autolla noin 50 taistelijan vahvuinen vihollisosasto, mutta se lyötiin. Taistelun jälkeen löydettiin noin 200 puolutuspesäkettä, joita neuvostotaistelijat eivät olleet ehtineet miehittää.

Selkistä JR 4 jatkoi k ohti Seesjärveä. 19.10 se saavutti järven länsirannan ja valtasi Paateneen samana päivänä. Sitä puolustaneet neuvostojoukot oli koottu nopeasti saatavilla olevista miehistä, eivätkä ne onnistuneet puolustautumaan suomalaisia vastaan. Vaikka neuvostojoukot olivat antaneet paikalle jääneille asukkaille ohjeeksi polttaa rakennukset vain kolme niistä oli tulessa.

Aamullaa 14.10 alkoi tuoreen Siperiasta tuodun Neuvostoliiton 114. D.n hyökkäys Suomen JR 51:ä vastaan. Neuvostojoukot päsivät Orensheskojenjärven ja sen länsipuolella sijaitsevan Saksjärven välisellä kannaksella järvet yhdistyvän puron pohjoispuolelle ja valtasivat sieltä sillanpään, 16.10 suomalaisten asemat murtuivat , mutta ne saatiin vallattua takaisin.

Yöllä neuvostoliittolainen ssotavanki kertoi, että seuraavana päivänä hyökkäsi rykmentin vahvuinen joukko panssareiden ja tyksitön tukemana. Hyökkäys alkoi aamulla. Suomalaiset eivät pystyneet pidättämään miestappioista eteenpäin vyöryviä venäläisiä, vaan vetäytyvät Orenshenkojenjärven pohjoispuolelle.

10. Suomen JR 30 lähetettin hyökkäämään vihollisen sivustaan. Taistelut riehuivat järvien vällisellä kannaksella olevassa kylässä. Neljä viidesta seillää olleesta panssarivaunusta saatiin tuhottua panssaritorjuntatykein, mutta viimeisen tuella Siperaian taistelijat pureutuivat kylään. Taistelu jatkui vielä seuraavalla viikolla.

Suomi sodassa 1 - Finnish forces 1/2 (WW2)
https://www.youtube.com/watch?v=mGmlTsGIuTI&list=PLi1UL_vLnz4qfLPHLR4w67BiobsiDIfBx

Suomi sodassa 2 - Finnish forces 2/2 (WW2)
https://www.youtube.com/watch?v=U8P_Jl8hETo&list=PLi1UL_vLnz4qfLPHLR4w67BiobsiDIfBx&index=2

Suomalaiset joukot saavuttavat Syvärin
https://www.youtube.com/watch?v=T0o3ciwZ0JA&list=PLi1UL_vLnz4qfLPHLR4w67BiobsiDIfBx&index=6

Inkeriläisten siirto vuonna 1943
https://www.youtube.com/watch?v=amP-TwSKwII&list=PLi1UL_vLnz4qfLPHLR4w67BiobsiDIfBx&index=31

Viipuri sodan jaloissa 3-4.flv
https://www.youtube.com/watch?v=yAedXIXmTxk&index=36&list=PLi1UL_vLnz4qfLPHLR4w67BiobsiDIfBx

Risto Rytin radiopuhe jatkosodan alettua
https://www.youtube.com/watch?v=YWHHliGf-Yk&list=PLi1UL_vLnz4qfLPHLR4w67BiobsiDIfBx&index=44

Suomen Tie Jatkosotaan 1940-1941
https://www.youtube.com/watch?v=Nf7a7SLkuJo

Sodasta rauhaan (dokumentti jatkosodasta)
https://www.youtube.com/watch?v=od6-TFvardg

Suomen Sodat - Kesän 1944 Torjuntataistelut
https://www.youtube.com/watch?v=1mN6lAxQo8o


Lähdeaineisto Ilkka enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-5

Saksan hyökkäys pysähtyy

Joulukuun alkupäivät olivat suursodan jatkon kannalta erittäin tärkeitä. Japanin yllätyshyökkäys Pearl Harborissa Yhdysvaltojen laivastoa vastaaan tapahtui 7. joulukuuta, minkä johdosta Yhdysvallat tuli koko voimallaan sodan osapuoleksi. Se oli tukenut jo Saksan vastaisia sotatoimia materiaalitoimituksilla ja suojaamalla laivastollaan kuljetuksia Atlantilla. Saksan sodanjulistus Yhdysvalloille 11. joulukuuta selittyy lähinnä tarpeella tehostaa sukellusvenesota saattueita vastaan. Samoihin aikoihin Saksan hyökkäys pysähtyi Moskovan suunnalla, jolloin uupuneet ja ilman talvivarusteita olleet saksalaisjoukot jähmettyivät paikoilleen, ja kohta ne saivat torjuttavakseen puna-armeijan tuoreiden jokkojen vastahyökkäyksiä. Saksan armeija kärsi suuria tappioita ja joutui vetäytymään 100-200 kilometriä taaksepäin, mutta myöskään puna-armeijan kyky suuriin hyökkäysoperaatioihin ei vielä ollut kovin hyvä.

Suomen armeijan hyökkäsyvaiheen pättyminen joulukuussa 1941 ja asettuminen asemiin kaukaisille puolustuslinjoilla Itä-Karjalaan osui siis yhteen sodan yleistilanteen dramaattisen kärjistymisen kanssa. Sodan laajeneminen maailmansodaksi Japanin ja Yhdysvaltojen liityttyä siihen mukaan antoi aiheen arvioida sen myös kestävän kauan. Silloin eri osapuolten sotapotentiaalin riittävyys olisi ratkaiseva tekijä. Suomessakin oli pakko panna merkille, että Saksalla oli nyt vastassa maailmanlaajuinen liittoutuma, jonka voimavarat olivat suuret ja mobilaisaation myötä kasvussa, kun Saksa sulisi kärsimään raaka-aineiden ja työvoiman puutetta.

Suomen poliittinen ja sotilasjohto seurasi kasvavalla huolella Saksan vastoinkäymisiä talvella 1941/1942 ja laajan liittokunnan muodustumista sitä vastaan. Jo lokakuussa oli Päämajan tiedusteluosaston piirissä todettu Saksan hyökkäsyvoiman ehtyminen itärintamalla, ja siitä seurasi suositus säästää suomalaisten joukkojen voimia. Presidentti Risto Ryti kirjoitti päiväkirjaansa käytyään Pääamajssa 21.11941: ”Marsalkka Mannerheim on melko pessimistinen saksalaisten asemaan nähden Venäjällä. Katsoi, että seoo hyvinkin huolestuttava ja saattoi jopa johtaa katastrofiin.” Kun saksalaiset painoistivat hyökkäämään Leningradia ja Muurmannin rataa vastaan, Manneeheim ilmoitti helmikuussa 1942 melko suoraan, ettei Suomi enää jatka hyökkäyksiä. Muurmannin radan katkaisemiseksi Sorokassa tehtiin kuitenkin Pääamajassa suunnitelmia, mutta niittä ei ollut ylipäällikän eikä presidentin hyväksyntää. Kysymys lienee ollut lähinnä saksalaisten harhauttamisesta, sillä koko operaatiolta puuttui pitävä pohja. Mannerheimin ehdoksi asettama Saksan hyökkäyksen jatkuminen Leningradin alueella ei toteutunut, ja puna-armeijan vastarinnan koveneminen lähestyttäessä Muurmannin rataa oli jo tullut selväksi.

Mannerehimin arviot Saksan armeijan ”talvikatastrofiN” seurauksista heijastuivat myäs hänen poliittisiin kannanottohihinsa, jotka vuoden 1942 kuluessa kiristivät jonkiin verran suhteita presidenttiin ja hallitukseen. Erimielisyydet onnistuttiin kuitenkin pitämään piilossa, eikä niistä kehittynyt kriisiä. Mannerheim suhtautui hyvin suurella epäluulolla ulkoministeri Wittingiin, jota hän piti liian saksalaismielisenä ja salaisten tietojen vuotajana Saksan Helsingin-lähettiläälle. Mannerheim ei halunnut keskustella Wittingin kassa mistää merkittävästä kysymyksestä, joka liittyi Saksan suhteisiin tai sotilaalliseen toimintaan. Mannerehim mieluummin hoiti suhteita saksalaisiin omia sotilaslinjojaan pitkin, jolloin Mikkelissä toiminut ”saksalainen kenraali” Erfurth ja toisalaalta yleisesikunnan päällikkö kenraali Hainrichs saivat toimia viestien välittäjinä Saksan päämajaan ja Hitlerille, Tämä puolestaan vakuutti useissa yhteyksissä luottamustaan Suomeen, kuten esimeksiksi Heinrichsiin välittämä Hitlerin sanoman Mannerheimille asian ilmaisi; ”Suomi on ilamn sopimustakin todellinen liittolainen ja teidän urhea kansanne on todella kantanut oman osansa yhteisestä kuormaamme.”

Suuren Saksan-vastaisen liittokunnan mjodostaminen eteni useassa vaihessa. Jo kesällä 1941 Saksan hyökättyä Neuvostoliittooon Iso-Britannia ilmoitti heti tukevansa Neuvostoliiton taistelua kaikin tavoin. Merikuljetukset pohjoisiin satamiin käynnistyivät syksyllä. Ulkoministeri Anthony Eden matkusti Moskovaan joulukuun puolivälissa ja vietti siell neuvotteluissa viikon ajan. Tässä yhteydessä kävi myös ilmi, että Stalinin käsitys tulevista rauhansopimuksistä perustui rajoihin ennen kesäkuuta 1941. Suomen osalta se tarkoitti Moskovan rauhan 13.3.1940 palauttamista voimaan. Mitään muita sopimuksia kuin välittömästi sodankäyntiä koskevai välipuheita ei kuitenkaan Edenin käynnin yhteydessä tehty. Neuvostoliiton ja Iso-Britannian välinen liittosopimus, joka solmittiin toukokuussa 1942, perustui kuitenkin näihin Moskovan neuvotteluihin.

Myös Yhdysvallat asettui nopeasti tukemaan Neuvostoliittoa Sakan hyökkäystä vastaaan. Presidentti Roosevelt määräsi jo 24. kesäkuuta vapauttamaan Neuvostoliiton saatavia Yhdysvalloista, ja muutama sen jälkeen aloitettiin avustusohjelmien suunnittelu. Roosevelt johti henkilökohtaisesti näitä toimia ja alkoi pitää suoria yhteyksiä Staliniin ohi ulkoasiainministeriön tiedotuskanavien. Hän painosti englantilaisia hyväksymään Neuvostoliiton rajat keäsn 1941 tilanteen mukaisina ekä toisaalta kertonut Englannin hallituksella kaikista toimistaaan, joilla amerikkalaiset pitivät yhteyttä Neuvostoliittoon ja antoivat avustuksia. Syksyllä 1941 Yhdysvallat lupasi Neuvostoliitolle toimittaa lähikuukausina tukea yli mlijardin dollarin arvosta. Se oli kolme kertaa suurempi summa kuin Suomen sotakorvaukset, jotka määrättiin syksyllä 1944 vastamaan 300 miljoonaa dollaria. Merikuljetukset Neuvostoliittoon alkoivat lokakuussa 1941, jolloin toimitettiin muun muassa 5500 kuorma-autoa. Yhdysvaltojen parhaillaan laajeneettavien asevoimien piirissä esiintyi vastustustua asetoimituksia kohtaan, mutta presidentti sai tahtonsa läpi. Hän piti olennaisen tärkeän estää Neuvostoliiton vastarinnan romahdus, vaikka amerikkalaiseten tiedusteluarvioiden mukaan saksalaiset kykenisivät kukistamaan puna-armeijan muutamassa viikossa.

Yhdysvaltojen avustusohjelman käynnistymisen myötä myös Muurmannin radan merkitys kohosi niin suureksi, että sen katkaisemisyritys koituisi Suomelle sekä sotilaallisesti että poliittisesti erittäin kalliiksi, Hitler antoi jo heinäkuun 1941 lopulla käskyn tehostaa hyökkäystä Muurmannin radan katkaisemiksi, ja Saksan Norjan-armeija puolestaan antoi tehtävän suomalaiselle III Armeijakunalle, joka eteni Kuusamon-Kiestingin suunnalta itään kohti Louhen asemaa. Sinne se ei koskaan päässyt, sillä tappiot kasvoivat sietämättömiksi. Saksalaisten huomio kiintyi yhä enemmän Jäämeren suunnalle, missä Englannin laivasto ja ilmavoivat aktivoivat toimintaansa. Suomalaiset eivät enää syksyn tulle halunneet kantaa suurta vastuuta hyökkäyksen jatkamisesta, joten seurauksena oli Saksan ylijohdon päätös keskeyttä jo syyskuussa eteneminen Lapissa itään ja asettua puolustukseen saavutetulle tasalle.

Samoihin aikoihin myös Saksa pyrki laajentamaan ja tiivistämään omaa liittokuntaansa. Jo vuonna 1936 Saksa ja Italia olivat julistaneet ”Berliinin-Rooman akseliksi”, joka sai sopimuksellisen asun vuonna 1939 ”terässopimuksella”. Vaikka kyseessä oli selkeäasti poliittinen liittosopimus eivät sen osapuolet sitoutuneet automaattiseen avunantoon eivätkä välttämättä kertoneet toisilleen edes sodan aloittamisesta. Seuraavana vuonna mukaan tuli myös Japani, jolloin puhuttiin ”kolmen vallan sopimuksesta”. Siihen päti yhä nuo mainitu varaukset. Kansanomaisesti puhuttiin Berliinin-Rooman-Tokion akselista. Kuitenkin joulukuussa 1942 Japani aloittaessaan sotatoimet Yhdysvaltoja ja Iso-Britanniaan vastaan pysyi silti edelleen puolueettomana Saksan ja Neuvostoliiton sotaan nähden ja jopa salli avustukuljetuksien jatkumisen Yhdysvalloista Neuvostoliiton Kaukoidän satamiin. Italia ei myöskään aluksi lähettänyt sotilaitaan taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan, eikä Hitler heitä itärintamlle kaivannutkaa, enne kuin sota pitkittyi.

Läntisten liittoutuneiden ja Neuvostoliiton mielestä ”akselivallat” muodostivat kuitenkin sodassa vastapuolen, joskaan ei siis missään vaiheessa yhtenäisesti johdettuihin sotatoimiin kykenevää liittokuntaa. Suomen liittyminen kolmen vallan sopimukseen olisi tulkittu julkiseksi poliittiseksi sitoutumiseksi Saksaan. Unkari, Romania, Bulgaria, Sloavaki ja Kroatia allekirjoittivat tuon sopimuksen, mutta Suomi jäi useasta syystä sen ulkopuolelle. Suomeakin ulkoministeri Witting yritti saada liittymään jo varhaisessa vaiheessa, mutta ensin sen esti Saksa ja sitten sisäpolitiikka. Saksa ei Suomea tuohon liittoon tarvinnut, koska yhteistyö aluksi sujui ilman sitäkin hyvin. Hallitus ei sittemin halunnut tehdä enää aloitteita ja muistakin syistä liittymishanke raukesi.

Kolmen vallan sopimuksen käytännön merkitys jäi lopulta pieneksi. Se ilmensi pienten maiden osalta lähinnä vain sateelliitin tai sen vasallin aseman julkista tunnustamista suhteessa Saksaan. Kaikki tärkeä kysymykset Saksa hoiti kahdenvälisesti, ei siis sopimuksen jäsemaiden kesken yhteisesti sopimalla. Toisaalta sama tilanne vallitsi myös Saksan vastaisessa liittokunnassa – virallisesti ”Yhdistyneissä Kansakunnissa”- sillä pieniltä maitla ei sodan kuluessa kysytty mitään, vaan ”kolme suurta” päättivät toiminnastaan keskenään ja tiedottivat sitten päätöksistään muille jäsenille, jos katsoivat sen aiheelliseksi.

Suomi tarvitsi Saksalta talvekis elintarvikkeita, joten oli edullisempaa ottaa poliittisia riskejä kuin kärsiä nälkää. Sopimukseen liittymällä Suomi varmisti siis huoltoapua Saksasta. Vaikka allekirjoitusseremonia Berliinissä 27.11 oli juhlallinen, sopimuksen soveltaminen käytäntöön oli vähäistä. Ulkoministeri Witting kuitenkin leimaantui siinä yhteydessä entistä enemmän sakalaisten myötäilijäksi.

Lähdeaineisto Pekka Visuri Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat ISBN 978-952-291-008-0

Saksan toivomuksia

Jalkaväen kenraali A.E. Heinrichs vastaanottaa Karjalan armeijan ohimarssin Petroskoissa.

Tyytyväisyys Karjalan neuvostotasavallan pääkaupungin valtaamisen johdosta oli suuri sekä joukkojen että siviiliväestön keskuudessa ja antoi aihetta ilonilmauksiin, jotka osoittivat ajatusten lentäneen kauas yli tosiasioiden rajojen. Myöhemmin kävi ilmi, että näillä ilmauksilla ja lausunnoilla epävirallisuudestaan ja ymmärrettävyydestään huolimatta oli niin hyvin Suomessa kuin ulkomaillakin epäedullinen vaikutus sotaretken jälkimaineeseen. Erityisen ennenaikaista kiirehtimistä oli, että erään paikallisen elimen käskystä alettiin vallatuna alueen paikkakunnista käyttää suomalaisia nimiä, mistä esimerkkinä mainittakoon, että virallinen suomalainen Petroskoi-nimi – venäjäksi Petrozavodsk- muutettiin Äänislinnaksi. Sen jälkeen, kun tämä käsky oli saatettu tietooni, annetti päämajsta vastakäsky.

Saksalaiset esittivät elo- ja syyskuun vaihteessa pyynnön, että suomalaiset joukot ylittäisivät Syvärin päästäkseen 125 kilometriä eteleämpänä Tihvinän suunnalla yhteyteen etelästä käsin hyökkäävien saksalaisten kanssa. Tihvinän kaupukin sijaitsi Vologdan ja Pietarin välisellä rataosuudella, jonka katkaiseminen olisi ristänut Laatokan eteläpuolella olevilta venäläisvoimilta viimeisen Neuvostoliiton sisäosiin johtavan rautatieyhteyden. Tämä esitys tehtiin nyt uudelleen, mutta vastaus oli jälleen kieltävä. Saksalainen 163, jalkaväkdivisioonaa oskevalta ehdotuksen osalta asianlaita oli kuitenkin toinen. Tämä divisioona asetettiin Karjalan armeijan käyttöön sijoitettavaksi Syvärin rintamana oikealle äärelle, mistä käsin se saattoi lähteä etenemään kohti tuntemattomia vaiheita.

Myös pohjoisessa saksalaisilla oli toivomuksensa. 22. syyskuuta saapuivat luokseni Lapin armeijan komentaja kenraalieversti von Falkenhorst ja sikäläisten saksalaisten ilmanvoimien päällikkö kenraalieversti Strumpff. Tämän käynnin piti olla kohteliaisuuskäynti kuten se olikin, mutta siitä huolimatta tuli puheeksi, että toivottiin asetettavan lisää suomalaisia joukkoja saksalaisen komentajan käyttöön. Huomautettiin, että saksalaiset eivät voineet suoriutua vaativista tehtävistään ilman maastoon tottuneiden suomalaisjoukkojen apua. Minkäänlaisia siihen suuntaan käviä lupauskia en tietenkään vierailleni voinut antaa.

Muutamaa päivää myöhemmin kunnioitti päämajaa käynnillään vieras, jonka armeijaamme kohtaan osoittama mielenkiinto minua suuresti ilahdutti. Tämä oli Ruotsin perintöprinssi Kustaa Aadolf, Västerbottenin herttua, joka muutamien upseerien saattamana saapui Mikkeliin, sieltä omasta toivomuksestaan matkustaakseen Itä-Karjalaan.

Prinssi Kustaa Aadolf oli alaansa kiinnostunut sotilas ja samalla lämminsydäminen ihminen, jonka järkyttävä kuolema lento-onnettomuudessa vuonna 1947 herätti suurta surua hänen monien suomalaisten ystäviensä keskuudessa. Prinssi lähti Petroskoihin muutamaan päivää kaupungin valtauksen jälkeen ja sieltä pohjoista kohti Kontupohjaan, missä hän sai seurata Sungunjoen alajuoksun ylitystä. Koska metsät vilisivät harhailevia venäläisiä, niin että yksinäisiä matkaajia ja kuljetusajoneuvoja useinkin ammuttiin tai muuten ahdistettiin, tuo retki ei ollut täysin vaaraton.

Suomen ja Englannin väliset suhteet olivat kesän kuluessa vähä vähältä huonontuneet, 22, syyskuuta annetussa nootissa, joa toimitettiin perille Norjan Helsingin-lähetystön kautta, Englannin hallitus selitti olevansa valmis palauttamaan ystävälliset suhteet sillä ehdolla, että Suomi lopettaisia sadankäynnin ja vetäisi joukkonsa 1939-vuoden rajan taakse. Siinä tapauksessa että jatkaisimme etenemistämme Venäjän alueella, Englannin hallitus katsoisi, että sen oli pakko kohdella Suomea avoimena vihollisena ei vain sodan kestäessä vaan myös rauhanteossa.

Suomen hallituksen noottiin antama vastaus aiheutti pitkällisiä keskusteluja, 7. lokakuuta kävi presidentti Ryti luonani päämajassa, Tällöin käydyssä keskustelussa kosketeltiin etupäässä vastausnoottia ja sen muotoilua, Kehotus, joka koski joukkojen vetämistä 1939-vuoden rajan taa, oli pakko torjua, mutta muutoin nootti laadittiin varasin ystävälliseen muotoon. Suomen hallitus huomautti, että Neuvostoliitto oli vuodesta 1939 alkaen ollut hyökkäävänä puolena ja että Suomi poliittisten velvoitusten sitä sitomatta kävi puolustussotaa. Hallituksen oli siitä syystä vaikeata ymmärtää, että Englannin tällaisissa olosuhteisssa olisi pakko kohdella Suomea avoimena vihollisena,

Petroskoin 1. lokakuuta tapahtuneen valtauksen jälkeen annoin käskyn, että etenemistä oli jatkettava pohjoissuuntaan, tavoitteena kapea, Äänisen ja Seesjärven valissä sijaitseva Maaselän kannas, joka tarjosi hyvän puolustusmahdollisuuden koilliseen päin, Etenevät joukot, joiden vahvennukseksi oli lähetetty yksi divisioona Karjalan kannakselta, alistettiin kenraalimajuri Laatikaiselle, joka yhdessä armeijakunnan esikunnan kanssa siirrettiin Kannakselta Karjalan armeijan komentajan käyttöön.

Suunnitelmien mukaan hyökkäys oli keskeytettävä, niin pian kuin joukot olisivat päässett Maaselän kannakselle, joka oli sodan alkuvaiheessa määrätyistä strategisista tavoitteista viimeinen, ja asettunee sinne asemiin. Maaselän kannasta kohti edetessään II armeijakunta kohtasi tiukkaa vastarintaa, minkä lisäksi aikainen talvi sekä pitkät ja puutteelliset huoltoyhteydet panivat joukot kovalle koetukselle, Lokakuun aikana käytiin ankaria taisteluja Suojun ja Käppäselän välillä, eikä kestänu kauan, ennen kuin etelsätä ksin etenevät joukkomme olivat päässeet lähelle Karhumäkeä, Myös Porajärven suunnalta hyökkäävät joukot etenviät taisteluja käyden vähitelleen tuona syksynä Tsopinan risteykseen, joka sijaitsee 15 kilometrin päässä Karhumäestä. Tässä vaiheessa vastarinta tiukkeni, ja vasta joulukuusssa, sen jälkeen kun 1. jääkäriprikaati oli siirretty Syvrin kaistalta Tsopinaan, panssarivaunujen tukema hyökkäys ratkaisi Karhumäen kohtalon.

Suomen ja Englannin välisten suhteiden kehityksessä tapahtui uhkaava käänne sen johdosta, että Suomen hallitus sai 28. marraskuuta Lontoosta ultimaattumin luonteisen nootin, Tällä kertaa ei vaadittu joukkojen peräyttämistä vaan sen sijaan operaatioiden keskeyttämistä ennen joulukuun 5. päiväää ja kaiken aktiivisen toiminnan lopettamisen sen jälkeen.

Lähdeaineisto G. Mannerheimin muistelmat

Petroskoin valtaus

Panssarijoukot palavassa Petroskoissa, mikä nimitettiin Äänislinnaksi.

Osasto Lagus saapui Äänislinnan rantaan. Tarsepolin seudulla käytiin kiivaita taisteluita Neuvostoliiton keskittäessä sinne lisää joukkoja. Vaikka Latvan ja Tarsepolin kylät oli vallattu, alueella oli yhä vihollisia ja lisää oli tulossa. Ne olivat jäämässä kohti pohjoista ja Äänisen rantaa etenevän Osasto Laguksen selustaan. Neuvostoliitto ei halunnut luopua alueesta, koska suomalaiset lähestyivät uhkaavasti Aunuksen pääkaupunkia ja sen puolustuksellista keskusta Petroskoita useita suunnalta. 7. D:n JR 9 taisteli Latvan asemans suunnalla jatkuvasti kasvavaa neuvostosotilaiden joukkoa vastaan, sillä Petroskoista virtasi rautateitse vahvistuksia aluetta puolustaneelle Neuvostoiiton JR:lle. Sama rykmentti oli ollut suomalaisia vastassa aiemmin muun muassa Kaskanassa. Suomen JR 9 pyrki valtaamaan Latvan aseman ja torjun saavuttamassaan sillanpääasemassa 23.9. kaikkiaan kahdeksan erillistä vastahyökkäystä. Omat asemat saatiin pidettyä. Seuraavana päivänä jatkettiin hyökkäystä rautatieasemaa vastaan, mutta vimmatusti puolustautuvat neuvostoliittolaiset pitivät aseman tulittaen korsuista, talojan kivijaloista ja seman vesitornista tykistön tukemina, Taistelut äityivät päivän aikana kiivaiksi lähitaisteluiksi. Suomalaiset ampuivatt venäläisten suorasuuntaustykit rikki, mutta puna-armeijan joukkkojen tilannetta tuli pelastamaan panssarijuna, joka sinetöi puolustuksen. 24.9. Petroskoin puolustuksesta vastanneen Erillisen 7. Armeijan komentaja Kirill Meretskov saapui henkilökohtaisesti Neuvostoliiton 3. D:n esikunnan luo Nirkan asemalle Latvan pohjoispuolelle. Hän määräsi 3 D:n aukaisema Muurmannin radan hinnalla millä hyvänsä. Neuvostoliiton hyökkäys alkoi samana päivänä, Suomalaiset olivat hätää kärsimässä, mutta noin 300 metrin pituinen pätkä rataa saatiin pidettyä.

Seuraavana päivänä suomalaiset käynnistivät uudelleen hyökkäyksen Latvan aseman valtaamiseksi. Koko aseman seutu saarrettiin. Vastarinta oli edelleen raivoisaa, ja taloryhmästä kaikuivat toistuvat uraa-huuhdot. JR 9 valtasi ensin vesitornin mäen ja koko aseman puolen päivään mennessä, Kaatuneiden joukossa oli muiden muassa Neuvostoliiton JR 3:n komentaja. Suomalaiset pitivät sillanpään Neuvostoliiton vastahyökkäysistä huolimatta, Viikon aikana 7. D.n joukot valtasivat vielä Nirkan ja etenivt Päsinselkään.

Osasto Lagukseen kuulunut Taisteluosasto Björkman eteni kovaa vauhti kohti Äänistä. Sitä johti panssaripataljoonan komentaja everstiluutnantti Sven Björkman. 23.9. se valtasi Petäjäselän kylän, josta matka jatkui kohti Derevjannojeta. Tiellä osaston kärkenä ednnyttä JP 3:a hidastivat tien mutkissa odottaneet neuvostopanssarit sekä korkeisiin kohtiin sijoitetut ilmatorjuntatykit. Suomalaiset taistelivat tiensä Derevjannojen kylään, joka vallattiin 24.9. Suomi oli saavuttanut Äänisjärven rannan ja katkaissut maayhteydet Petroskoisa etelään.

JP 2 oli iltapäivällä lähdössä jatkamaan hyökkäystä uutena kärkenä, kun vihollisen vastahyökkäys pakotti suomalaiset puolustukseen, Neuvostopanssarivaunut tunkeutuivat kylän pohjoislaidalle, mutta kylä saatiin pidettyä. JP 2 pyrki illalla jatkamaan hyökkäystään, mutta sai kylän pohjoispuolella niin voimakkaan tuliryöpyn niskaansa, että hyökkäys piti keskeyttää, Äänisen rantatietä kohti Petroskoita jatkettiin tulivalmistelun jälkeen. Viikon loppuun mennessä Taisteluosasto Björkmanin joukot valtasivat Uudenselän kylän ja etenivät Neljänvistanjärrven luoteispuolelle, vain muutaman kilometrin päähän Petroskoista.

VII AK:n joukot lähestyiväät Petsokoita päätietä pitkin lännestä mutta kohtasivat sitkeää vastariintaa. 1. D valtasi Djumenuskin parakkikyöän, joa 11 D, kaappasi Matrossan sekä Polovinan eli Puolivälin kylän, jonka neuvostojoukot olivat vetäytyessään sytyttäneet tuleen, Djumenuskin kaltaisia parakkikyliä oli Petroskoin länsipuolella useita, Ne oli rakennettu 1930-luvun lopulla metsätöitä varten,

2. D:n pohjoispuolella armeijakunnan vasemalla siivellä edennyt 4, D valasi viikon kuluessa Patojärven kylän. Sotavengeiksi saadut venäläiset kertoivat, että Petroskoita evakuoidaan. 4 D:n hyökkäys pysähtyi 29.9. Tsalnajoelle, josta sen joukot eivät ehtineet Äänisen rannalle ennen Petroskoin valtausta.

Hyökkäys kohti Petroskoita oli jo edennyt muutaman kilometrin päähän kaupungista. 29.9. käytiin kiivaita taisteluita muun muassa Orsegan aseman alueella, josssa neuvostojoukot tekivät useita vastahyökkäyksiä alueella olevia Osato laguksen ja 7. D:n joukkoja vastaan. 30.9. Osasto Lagukseen kuulunut JP 2 eteni Äänisen rantaa pitkin kärkiosastona kohti Petroskoita. Vihollinen laittoi kovasti vastaan, mutta iltapäivällä vastarinta tien suunnalla murrettiin raskaan panssarivaunu venäläispesäkkeisiin suuntaamalla tulella. JP 2:n ja sen takana edennyt JP 4 asettuivat asemiin kaupungin tuntumaan ja valmistautuivat tunkeutumaan sinne seuraavana päivänä. Samaan aikaan kaupunkia kohti etenivät muut saarrostavat joukot, joista 1. D:n joukot pakottivat neuvostoliittolaiset vetäytymään Petroskoista noin viiden kilometrin päässä sijainneelle Dennojejärveltä aina aivan kaupungin länsilaidan tuntumaan.

Ensimmäisenä Petrsokoihin ennätti 1.10. aamuyöstä lännestä edennyt 1. D:n Kev Os 8. Itse kaupungissa ei jouduttu juuri taistelemaan, sillä Neuvostoliiton joukot olivat jo vetäytyneet sieltä tuohten strategisesti tärkeät kohteet, kuten tehtaat. Samana päivänä Petroskoihin, jota suomalaiset alkoivat kutsua Äänislinnaksi, saapui myös Osasto Lagus. Suomen 11, D, joka oli hyökännyt lännestä ja vallannut aiemmin kaupungin länsipuolella Puolivälin kylän, ohjattiin Petroskoin pohjoispuolelle Suolusmäkeen.

Äänislinna oli suomalaisille aluksi pettyms, mutta juhlat alkoivat, kun kaupungin viinnatehtaan vodkavarasto läytyi ehjänä. Valtavan sammion seinä puhkaistin pst-kiväärin laukauksella, ja kirkas juoma virtasi miesten pakkeihin. Kohta kadut täyttyivät ilmaan ammuttujen laukausten metelistä ja miesten laulusta, Paikalle piti tuoda kuorma-autolla sotilaspoliiseja hillitsemään hurjaksi äitinyttä menoa, Virallinen valtausparaati pidettiin 12.10.

Petsrokoita oli puolustanut noin divisioonan vahvuinen joukko, 17 800 soitalasta, Tukenaan venäläisillä oli ollut 37 tykkiä, 30 panssarivaunua ja 57 lentokonetta, Neuvostolähteiden mukaan Petroskoin alueella taistelleiden venäläisjoukkojen tappiot olivat 20.9. - 2.10. noin 4300 sotilasta, 9 hyökkäsyvaunua ja 13 tykkiä, Neuvostoliittolaiset vetäytyivät alueelta kolmeen suuntaan: pohoiseen, Äänisen yli ja erämaan hali Syvärin eteläpuolelle.

Petroskoin pohjoispuolella 11. D:n ja 4. D:n joukot etenivät Äänisen rantaan. Taistelut riehivat muun muassa Solomannin niemessä, jossa olevassa kylässä neuvostojoukot antoivat kovan vastuksen, Tyistäkeskityksen jälkeen sekin vallattiin. 1.10. JR 8 sai alueelta saaliikseen 10 panssarivaunua.

Samaan aikaan Petroskoin operaation kanssa suomalaiset VI AK;n joukot pyrkivät Aunuksen kaakkoisosien valtaukseen. Tavoitteena oli ylittää Syväri ja vallata sen etelärannalta Vosnesenjan kylä. Tehtävää määrättiin toteuttamaan 5.10. vastaisena yönä III/Jr 51, mutta se kieltäytyi. Myöskään vuorokauden päästä tästä I/JR 9:n tehtäväksi määrätty ylitys ei onnistunut, koska miehet eivät taaskaan totelleet käskyjä, Kieltäytymiset johtuivat joukkojen väsymyksestä. Divisioonan komentaja eversti Antero Svenssonin määräämässä tutkimuksessa selvisi myös, että useat rintamakomentajat olivat antaneet joukoille katteettomia lupauksia levosta Syvärin saavuttamisen jälkeen. Llmeisesti myös veistön ylitys pimeässä vaikutti asiaan. Uudeksi hyökkäysajankohdaksi määrättiin 6.10. klo 14.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg ISBN 978-952-220-841-5

Syvärin voimalaitoksen valtaus

Syvärin voimalaitos vaurioitui sotatoimien yhteydessä

Kenraalimajuri Paavo Talvelan VI Armeijakunnan hyökkäys oli 8. syyskuuta mennessä edennyt Syvärille Kuuttilahdesta Syvärin asemalle. Lotinanpellon kohdalta Syvärin asemalle oli maastoaukko, jossa ei ollut lainkaan joukkoja. Lisäksi todettiin, että tällä alueella on suuri voimalaitos, joka vankitietojen mukaan tuottaa sähköenergiaa Leningradiin. Asiasta päätettiin ottaa selvää. Everestiluutnantti Mauno von Schrowen Jalkaväkirykmentti 23:n 2 Komppani lähti Kinkievasta Pirkinitsin kautta joen länsirantaa seuraten voimalaitokselle tehtävänään vallata se. Tehtävän täyttäminen alkoi 7. syyskuuta ja seuraavana päivänä voimalaitos löytyi. Eteneminen oli vänrikki Seppo Soinin mukaan voimalaitoksen suuntaan erittäin vaivalloista. Maasto oli synkkää, täysin tietöntä taivalta ja yö tähän aikaan vuodesta hyvin pimeä varsinkin synkissä kuusimetsissä. Sitä häiritsivät Kinkievasta muutaman miehen reppuun jollain tavalla kulkeutuneet vodkapullot. Perille kuitenkin päästiin ja siellä selvisi, että alueella on voimalaitoksen lisäksi pato, kokonainen kaupunki ja seutu oli vihollisen miehittämä.

Syyskuun 8. päivänä everstiluutnantti Schrowe antoi vajaalle 1. Pataljoonalle tehtäväksi vallata vihollisen sillanpää padon luona ja jatkaa siitä padon yli tai koukaten pohjoisen kautta, jos tilanne sen mahdollistaa, Pataljoona lähti liikkeelle Pirkinitsistä ja saavutti saman päivän iltana voimalan padon, johon hyökkäys pyshtyi tehokkaaseen vihollispuolustukseen, Kahta päivää myöhemmin , syyskuun 11. päivän yönä, kenraalimajuri Lagus antoi käskyn, että huomisesta alkaen koko Schrowen rykmentti käytetään voimalaitoksen valtaamiseen.

Rykmentin komentaja laati suunnitelman, jonka mukaan majuri Onni Lampisen I Pataljoon ottaa haltuun länsirannan ja valmistautuu padon ylitykseen sekä vihollisen harhauttamiseen. Rykmenti päävoimat eli II ja III Pataljoona lähtevät Kinkievasta ja ylittävät joen Retskan kohdala. Joenylitys aloitetaan majuri Teppo Sorrin II Pataljoonalla 12 syyskuuta klo 03.00 alkaen käyttäen syöksy- ja kumiveneitä, lauttapusseja sekä ponttoonilauttaa. Ylityksen jälkeen II Pataljoonan on edettävä voimalaitokselta itään johtavalle maantielle Jandebajoen sillan kohdalla. Tämän jälkeen perässä tuleva majuri Hugo Lahtisen III Pataljoona jatkaa hyökkäystä tien suunnassa voimalaitosta kohti. Yhdellä raskaalla tykistöpatteristolla tuetaan hyökkäystä sekä harhautetaan vihollista ja Pioneeripataljoona 1:n kaksi joukkuetta huolehtivat ylimenosta.

Ylimeno alkoi syyskuun 12. päivänä klo 5.00 suunnitelman mukaisesti. Vastoinkäymisiltä ei kuitenkaan vältytty. Yksi syöksyvene oli kuormattu etupainoisesti ja se upposi vien mukanaan neljä sotilasta. Joen itärannalla oli vesipperäistä ryteikköä, mutta vapaa vihollisesta. II Patajoona saavutti maantien maantiensillan koillispuolella klo 10.30. Heti kun Koijärven miehet luutantti Hellevaaran johdolla olivat ottaneet haltunsa tien varressa olevat miehittämättömät vihollisen tulikorsut, ajaa hurjasti voimalaitosta kohden vihollisen henkilöauto, johon vihollisen omasta korsusta avattiin tuli auto sortui Jandebajoen sillankaiteeseen. Autossa oli ajajan lisäksi kaatuneena vihollisen majuri sekä haavoittuneena jokin korkeassa asemassa oleva politrukki. Hänet otettiin vangiksi, suoritettiin lyhyt kuulustelu ja läehtettiin divisioonaan.

Puolenpäivän aikoihin III Pataljoona lähti tältä tasalta etenemään voimalaitoksen suuntaan. II Pataljoonan pääosat jäivät rakentamaan ja varmistamaan huoltotietä. Majuri Sorrikin oliisi ilmeisesti halunnut hyökätä, oska rykmentti komentaja tiesi, että kyllä Sorrin sormet syyhyävät, kun hänen on tyydyttävä vain katselemaan vihollisen liikennettä. Eteneminen pysähtyi vastarinnan vuoksi yöksi kilometrin päähän Jandebajoen länsipuolelle. Tuleva toimintamaasto piti tiedustella ja joukot tarvitsivat lepoa, mutta lepo oli kuitenkin kyseenalaista. Maa oli märkää ja koko yön sati lumiräntää sekä kaiken lisäksi vihollispartiot häiritisivät jatkuvsati varmistusosastoja.

Hyökkäys jatku 13. päivänä klo 05.00 ja pataljoona kohtasi tien varteen kaivautuneen vihollisen ja vahvan hirsikorsuista tehdyn tukikohdan, mutta pääsi Munkulanpurolla. Puron taakse kaivautunut vihollisen lyötiin iltapäivän aikana ja pataljoona eteni yhden kilometrin päähän voimalaitoksesta, jonne pysähtyi yöpymään. Purontakaisesta valtauksesta muistetaan etenemisen olleen salaamisen vuoksi hidasta, mutta noin kello 12.15 olivat saarrosajat vihollisen tukikohdan selustassa ja kello 13.00 oli Ypäjän komppania ryöminyt tukikohdan rinteelle. Se suoritti noin minuutin kestävän tuli-iskun, jossa oli mukana kaksi 20 mm:n panssaritorjuntakivääriä puhkomassa korsujen ovia ja välittömästi tämän jälkeen alkoi komppanian yhtäaikainen rynnkkö ”hakkaa päälle” huudoin. Siinä ryntäsivät Ypäjän uljaa miehet. Korsut tuhottiin tai maisemoitiin käsikranaatein ja kasapanoksin. Räiske, rytinä ja huuto olivat niin kovia, että viholliset joutivat kuin shokkitilaan, Vihollisen tukikohta kukistui täydellisesti noin 15 minuuttia kestäneessa taistelusa. Se jätti jälkeensä noin 60 kaatunutta sekä erilaisia aseita. Ypäjän komppanian tappiot oli kaksi lievästi haavoittunutta. Munkulanpuron kukistuminen helpotti myös oman huollon toimintaa, Nyt voitiin huoltaa ja evakuoida lautoila ja veneillä Rentskan kautta pitkin Syväriä omien joukkojen luokse,

Syyskuun 14, päivän aamuna I pataljoona aloitti hyökkäyksensä padoan sillanpäätä vastaaan ja onnistui valtaamaan sen. Aluksi pataljoona kieltäytyi kovan tulituksen takia padon ylityksestä, mutta valtasi tehostetun käskyn jälkeen sittemin koko voimalaitoksen. Pato oli säilunyt ehjänä. Voimalaitos oli poltettu sisältä, mutta turbinit olivat ehjinä.

Vaikuttava ole se näky, kun Kylmäkosken komppania nousi asemistaan ja syöksyi tukikohtaan juuri tykistötulen loppuessa, Vihollisaseman edessä oli noin 1,5 metriä korkea lankkuaita, jonka yli komppania ryntäsi. Aidan takana olivat vihollisen eteentyönnetyt vartiomiehet. Kun komppania ryntäsi aidalle, kaatui aita koko pituudeltaan ja vihollisen vartiomiehet jäivät sen alle kuin rotat loukkoihin, Komppania jatkoi tukikohtaan ja muutamassa hetkessä se oli vallattu pienin lähitaisteluin. Vihollisen vahvat vastavoimat pakottivat pataljoonan puolustukseen, Pimeys hiljensi koko päivän kestäneet taistelutoimet. Päivän aikana rykmenttiin ilmoittautui Lauri Yrjö-Koskinen ja hänen komentamansa Kenttätykistärykmentti 3:n III Patteristo. Kapteeni Yrjö-koskinen toimi tämän jälkeen tykistöryhmän tulenjohtana.

Syyskuun 15. päivän hyökkäys jatkui. Suunnitelman mukaan I Pataljoona hyökkää padon kohdalta taajan eteläpäähän, Jääkäripataljoona 4 hyökkää taajaman läpi myöskin eteläpäähän ja III Pataljoona valtaa taajaman itäpuolisen tukikohdan. Vastarinnan takia hyökkäys eteni aluksi hitaasti, mutta tykistän tuella se alkoi taas edistyä. Iltaan mennessä pataljoonat saavuttivat sunnitelman mukaiset tavoitteet, Lopuksi öinen vastahykkäys lyötiin takaisin ja Jääkäripataljoona 4:n alistus päättyi.

Lokakuun alussa Jalkaväkirykmentti 23 luovutti Syvärin voimalaitoksen lohkon rintamavastuun Jalkaväkirykmentti 44:lle. Schrown rykmentin kokonaistappiot oivat noin 130 miestä. Vihollisia kaatui arviolta 600-900 miestä.

Lähdeaineisto Itä-Karjalan valtaus 1941 ISBN 978-20-6161-7

Suuntana Petroskoi

Suomalaiset etenivät ankarasti taistellen.

Laatokan ja Äänisen välillä suomalaisjoukot olivat saavuttaneet välitavoitteensa, Nyt alkoi niiden eteneminen kohto Petroskoita. Rukajärven suunnalla siirryttiin puolustukseen. Myös Sallan suunnalla hyökkäys pysähtyi.

Karjalan Armeijan armeijakunnat saivat käskyn Patroskoin valtaamisesta. Hägglunfin johtama VII AK etenisi kaupunkiin lännestä 4 D.n ja 11 D:n voimin. 1. D jäi saattamaan loppuun Pyhäjärven-Prääsän alueen taistelut. Talvelan VI AK puolestaan saartoi etelästä kärkenään Osasto Lagus, joka oli matkalla Äänisen suuntaan. Sen selustaan oli jäänyt venäläisjoukkoja vielä Latvan suunnalle, jossa niitä vastassa oli Suomen 7. D. Sen eteläpuolella kohti Podporodzea eteni 17. D, jonka eteläpuolella Syvärillä oli rintamavastuussa 5 D, Saksan 163 D oli puolustusasemissa lähinnä Laatokan rantaa,

17. D:n joukot hyökkäsivät Leningradista Petroskoihin vievän radan itäpuolella sijainneeseen Porodporedzeen 15.9. Ilman tykistövalmistelua käynnistetty hyökkäys pysähtyi alkuunsa. Erityisesti erääseen kivirakennukseen linnoittautuneet neuvostotaistelijat hallitsivat tulellaan asutuskeskuksen maastoa. Tlanne laukesi tykitulen tuella, ja JR 34 pääsi etenemään. Seuraavana päivänä asutuskeskus oli vallattu, mutta sen itäpuolella ollut vankileiri oli sitkeästi ilmavoimien tuella puolustautuvilla venäläisillä, JR 34 valtasi leirin lopulta 18.9. tykistön tulivalmistelun jälkeen viiden panssarivaunu tuella. Samaan aikaan divisioonan muuta osat valtasivat maastoa Syvärin eteläpuolella. Suomalaiset nimesivät Podporedzen Syvärin kaupungiksi,

Hieman pohjoisemmassa Osasto Lagukseen kuulunut KevOS 15 hyökkäsi Tokkarin kylään 19.9. Pohjoisesta saarrostava osasto eteni Muurmannin radalle ja oli juuri kaivautumassa radan varteen, kun Neuvostoliiton panssarijuna lähti asemalta kohti pohjoista. Se tulitti koko kylkensä voimalla radan varrella olleita suomalaisia. Junaa ei pystytty pysäyttämään. Panssaritorjuntatykkien ammukset kimpoilivat sen kyljistä. Tokkari sen sijaan vallattiin saman päivän aikana.

Tokkarin jälkeen seuraava kohde oli Latvan kylän alua, Hyökkäykseen osallistuivat Osasto Lagus ja 7. D. Hyökkäystä vaikeutti kelirikko, joka oli muuttanut ites liejuksi. Tästä johtuen suurta osaa joukoist jouduttiin käyttämään teiden korjaukseen. Suomen kärkijoukkona edennyt JP 3 valtasi kyllän aamulla 21.9. / D:n joukot valtasivat samana päivänä myös Tarsepolin alueen kylät.Alueella olleet neuvostojoukot lähtivät etäytymään rautateitse kohti Petroskoita.

VII AK:n alueella 11. D oli etenemässä päätietä kohti Petsorkoita. Se sai 20.9. kosketuksen tietä vartioivaan neuvostoliittolaiseen tukikohtaan Valkeanlammen alueella. Suomalaisilla oli hyökkäyksessä tukenaan panssarivaunuosasto, joka koostui sotasaalisvaunuista. Siihen kuului yksi T-28, yksi T-26 ja kaksi panssariautoa, jotka oli varustettu 45 mm tykeillä. T-28 menetettiin taistelussa. Neuvostoliiton joukot pitivät asemansa. Päivän kuluessa neuvostojoukot onnistuttiin kuitenkin saartamaan siten, että rengas jäi auki pohjoisesta. Sieltä venäläiset lopultat 21.9. vetäytyivätkin, ja heidn jättämänsä asemat vallattiin aamupäivän kuluessa.

14. D. Oli vallannut Rukajärven ja eteni vetäytyvän vihollisen perässä Ontajoelle. 13.9. Suomlaiset pääsivät joen yli sillan kohdalla tykistökeskityksen tuella ja etelemässä kokematta vastarintaa. Neuvostoliiton pääpuolustuslinja, jonka murtumisessa oma tykistö ei riittänt 14. D. eteneminen pysäytettin. Se oli saavuttanut tavoitteensa ja varmistanut Rukajärven etenemällä Ontajoella itärannalle . Suomalaiset siirtyivät puolustukseen.

Sallasta kohti Kantalahtea hyökännyt Suomen 6. Divisioona ja Saksan 19. Divisioona saivat Alakurtin ja Tuntsajoen taisteluiden jälkeen 13.9. koukkaamalla murron venäläispuolustukseen, Neuvostojoukot lähtivät vetäytymän asemistaan Voitajoki-linjalta. Suomalaiset etenivät Neuvostoliiton Vermanjoki-linjalle. Kantalahden suojaksi tekemien vahvojen varustusten eteen, jonne joukot ryhmittyivät puolustukseen. Viimeiset Neuvostoliiton sillanpääasemat joen länsipuolella tuhottiin 19.9. Sallan suunnalla alkoi asemasota.

Saksan XXXVI AK:n esikunnan mukaan armeijakunnan tappiot syyskuun puoliväliin asti olivat saksalaisten joukkojen osalta 6564 miestä, joista 1223 kaatuneina, ja suomalaisten joukkojen osalta 2999 miestä, joista 403 kaatuneina, Armeijakunta oli pitkälti menettänyt taistelukykynsä. Suomen 6. D:n alistus saksalaiselle armeijakunnalle päättyi tammikuussa 1942, jolloin se siirrettiin Kajaanin alueelle.

Lähdeaineisto: Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-5

Vanhan valtakunnanrajan ylittäminen

Sotasaalista Suur-Karilahden taistelujen jäljiltä

Syyskuun 4. päivänä saapui luokseni Saksan sotavoimien päämajasta sotamarsalkka Keitelin lähin mies jalkaväenkenraali Jodl, jolle oli annettu tehtäväksi saada minut vakuuttumaan siitä, että Suomen oli välttämätöntä osallistua Pietarin valloitukseen, Pysyin kiinteästi kannallani, ja kenraali Jodl, jolle ilmeisesti oli annettu tiukat ohjeet, puuskahti lopulta sanomaan: - Mutta tehkää nyt sentään edes jotain osoittaaksenne hyvää tahtoa!

Jottei suhteemme saksalaisiin olisi jännittyneet entisestään ja jotta olisi mikäli mahdollista saatu aikaan mynteinen ratkaisu neuvotteluissa, joita parhaillaan käytiin 15 000 viljatonnin toimittamisesta Saksasta Suomeen, suostuin vastenmielisesti ottamaan harkittavaksi hyökkäyksen ulottamisen oikean siipemme edessä olevalle Mustallepurolle. Tämäkään suunnitelma ei joutunut toteutettavaksi.

Kysymys siitä, oliko syytä ylittää vanhaa valtakunnanrajaa, lienee näihin aikoihin aiheuttanut vilkasta mielipiteiden vaihtoa hallitus – ja eduskuntapiireissä. Minulle on kerrottu valtiovarainministeri Tannerin asettuneen jyrkästi vastustamaan tätä ajatusta, Omasta puolestani en katsonut asiaa näin ahtaasta näkökulmasta, joka minusta sitä paitsi tuntui kovin muodolliseltakin. Se tosiasia, että rauha oli rikottu, oikeutti meidät etenemään valtakunnanrajan takaisellekin alueelle ja asettumaan sinne, mikäli sotilaalliset näkökohdat niin vaativat. Vastustaessani joukkojemme osallistumista Pietaria vastaan tehtävään hyökkäykseen olivat määräävinä olleet poliittiset syyt, jotka käsitykseni mukaan olivat sotilaallisia näkökohtia painavammat. Venäläisten pysyväisenä perustelun heidän pyrkiessään loukkaamaan Suomen aluetta oli väite, että itsenäinen Suomi muka oli uhkana Neuvostoliiton toiselle pääkaupungille. Meidän oli tästä syystä viisainta olla antamassa vihollisen käsiin aseita kiistakysymyksessä, jota edes sodan päättyminenkään ei tulisi poistamaan päiväjärjestyksestä.

Itä-Karjalaan ulotettavien sotatoimien suhteen tilanne oli kuitenkin toisenlainen. Siellä emme uhanneet sen edempä Pietaria kuin Muumannin rataakaan. Itä-Karjalan miehityksen tarkoituksena oli estää vihollista rakentamaan tukialueelta käsin siirtämästä sotaa Suomen alueelle.

Saksalaisten suunnitelma kohdistaa Petsamon ja Sallan kautta ratkaiseva isku Neuvostoliiton ja sen liittolaiseten välisille yhteyksille niin tärkeään Muurmannin rataan oli raunnut tyhjiin. Koska joukoille ei voitu toimittaa vahvennuksia, Saksan sodanjohto teki päätöksen, että siirryttäisiin puoltustukseen, 2. elokuuta sain tietooni saksalaisten käskun, josta ilmeni Hitlerin päättäneen, että Kantalahtea vastaan suunnitteltu hyökkäys jätettäisiin suorittamatta, Samalla siinä selitettiin, että silti ei ollut luovutt ajatuksesta katkaista Muurmannin rata ja että käsky koski ainoastaan alun perin valittua suuntaa. Saksalaiset esittivät nyt, että III armeijakunta saksalaisten joukkojen tukemana tunkeutuisi radalle Louhen kautta. Jos tämä osoittautuisi mahdottomaksi, voitaisiin käytettävissä olevat saksalaisvoimat siirtää etelään Karjalan armeijan vahvennukseksi.

Nämä esitykset eivät minua miellyttännet, sillä käsitykseni mukaan olisi eteläisiemmällä suunnalla tehty hyökkäys ajan mittaan koitunut sekä vaaralliseksi että rakauttavaksi. Etelemämpää saattoi kyllä paikoitn olla helpompi tunkeutua Muurmannin radalle, mutta olin varma siitä, että vihollisen reaktio tulisi olemaan kiihkeä, ja juuri tämä olikin sisimpinä vaikuttimena torjuvaan asennoitumiseeni. Eihän ollut kysessä jonkin radankohdan tai ratajakson väliaikainen valtaus vaan tarkoituksena oli myös pitää se, mikä kerran oli otettu. Ne kokemukset, mitkä olin saanut 163. jalkaväkidivisioonan toiminnasta Laatokan pohjoispuolella, eivät olleet antaneet minulle myänteistä kuvaa saksalaisten soveltuvuudesta korpisotaan, mutta muutenkaan en halunnut olla mukana liittämässä Karjalan armeijaan saksalaisia joukkoja. Teidossani oli, että itärintaman eteläkaistalla, missä saksalaisilla oli johto käsissään, he järjestelmällissesit sijoittelivat omia yksikköjään unkarilaisiin ja romanialaisiin yhtymiin, mutta meidän olosuhteissamme tällainen menettely ei saanut tula kysymykseen.

Sen tosiasia vuoksi, että III armeijakunta oli asetettu saksalaisten käyttöön, minun oli kuitenkin pakko vain rajoittua osoittamaan kenraali Erfuhrtille, mitä epäkohtia saksalaisten ehdotusten toteuttamiset aiheutuisi.

Aavistukseni, että yristys edetä Muurmannin radalle aiheuttaisi pikaisen vastavaikutuksen, kävikin toteen, Siirrettyään vahvennuksia III armeijakunnan kaistalle saksalaiset aloittivat hyökkäyksen Kiestingin kaytta kauden Louhen rautatieasemaa vastaan, mutta myös venäläiset olivat saaneet joukkojaan vahvennetuiksi, ja tämän johdosta hyökkäys autti Lek Parnua vahvenneksi ja tämän johdosta hyökkäys tyrehtyi,

Elo- ja syyskuun vaihteessa jatkui saksalaisten offensiivi itärintamalla, joskin huomattavasti hitaammassa tahdissa. 28. elokuuta vallattiiin Tallinnan, ja syyskuun ensimmäisellä viikolla saksalaiset olivat ehtineet Pietarin etelälaitamille. 8. syyskuuta he valtasivat Pähkinälinnan ja olivat niin muodoin päässeet Laatokalle. Pietarin tieyhteydet oli nyt katkaistu, mutta siitä huolimatta kaupunki ei ollut täydelleen saarroksissa, vaan sillä oli Karjalan kannaksella 25-40 kilometrin syvyinen takamaa, josta käsin pidettiin yllä Laatokan yli saksalaisten saartorenkaan ulkopuolitse suuntautuvaa vesiyhteyttä.

On hämmästyttävää, etteivät saksalaiset hajoittaneet venäläisren Oranienvaumin ypärille muodostamaa laajaa sillanpääasemaa, joka Suomenlahden kautta oli yhteydessä Kronstadtiin ja Pietariin, vaan antoivat tuon pussin olla selustassaan vuosikaudet. Tämä passiiivisuus oli merkkinä joukkojen puutteesta ja osoittautui kohtalokkaaksi, venäläisten ryhtyessä vastahyökkäykseensä kesällä 1944.

Lähdeaineisto G.Mannerheimin muistelmat