Saksan hyökkäys pysähtyy

Joulukuun alkupäivät olivat suursodan jatkon kannalta erittäin tärkeitä. Japanin yllätyshyökkäys Pearl Harborissa Yhdysvaltojen laivastoa vastaaan tapahtui 7. joulukuuta, minkä johdosta Yhdysvallat tuli koko voimallaan sodan osapuoleksi. Se oli tukenut jo Saksan vastaisia sotatoimia materiaalitoimituksilla ja suojaamalla laivastollaan kuljetuksia Atlantilla. Saksan sodanjulistus Yhdysvalloille 11. joulukuuta selittyy lähinnä tarpeella tehostaa sukellusvenesota saattueita vastaan. Samoihin aikoihin Saksan hyökkäys pysähtyi Moskovan suunnalla, jolloin uupuneet ja ilman talvivarusteita olleet saksalaisjoukot jähmettyivät paikoilleen, ja kohta ne saivat torjuttavakseen puna-armeijan tuoreiden jokkojen vastahyökkäyksiä. Saksan armeija kärsi suuria tappioita ja joutui vetäytymään 100-200 kilometriä taaksepäin, mutta myöskään puna-armeijan kyky suuriin hyökkäysoperaatioihin ei vielä ollut kovin hyvä.

Suomen armeijan hyökkäsyvaiheen pättyminen joulukuussa 1941 ja asettuminen asemiin kaukaisille puolustuslinjoilla Itä-Karjalaan osui siis yhteen sodan yleistilanteen dramaattisen kärjistymisen kanssa. Sodan laajeneminen maailmansodaksi Japanin ja Yhdysvaltojen liityttyä siihen mukaan antoi aiheen arvioida sen myös kestävän kauan. Silloin eri osapuolten sotapotentiaalin riittävyys olisi ratkaiseva tekijä. Suomessakin oli pakko panna merkille, että Saksalla oli nyt vastassa maailmanlaajuinen liittoutuma, jonka voimavarat olivat suuret ja mobilaisaation myötä kasvussa, kun Saksa sulisi kärsimään raaka-aineiden ja työvoiman puutetta.

Suomen poliittinen ja sotilasjohto seurasi kasvavalla huolella Saksan vastoinkäymisiä talvella 1941/1942 ja laajan liittokunnan muodustumista sitä vastaan. Jo lokakuussa oli Päämajan tiedusteluosaston piirissä todettu Saksan hyökkäsyvoiman ehtyminen itärintamalla, ja siitä seurasi suositus säästää suomalaisten joukkojen voimia. Presidentti Risto Ryti kirjoitti päiväkirjaansa käytyään Pääamajssa 21.11941: ”Marsalkka Mannerheim on melko pessimistinen saksalaisten asemaan nähden Venäjällä. Katsoi, että seoo hyvinkin huolestuttava ja saattoi jopa johtaa katastrofiin.” Kun saksalaiset painoistivat hyökkäämään Leningradia ja Muurmannin rataa vastaan, Manneeheim ilmoitti helmikuussa 1942 melko suoraan, ettei Suomi enää jatka hyökkäyksiä. Muurmannin radan katkaisemiseksi Sorokassa tehtiin kuitenkin Pääamajassa suunnitelmia, mutta niittä ei ollut ylipäällikän eikä presidentin hyväksyntää. Kysymys lienee ollut lähinnä saksalaisten harhauttamisesta, sillä koko operaatiolta puuttui pitävä pohja. Mannerheimin ehdoksi asettama Saksan hyökkäyksen jatkuminen Leningradin alueella ei toteutunut, ja puna-armeijan vastarinnan koveneminen lähestyttäessä Muurmannin rataa oli jo tullut selväksi.

Mannerehimin arviot Saksan armeijan ”talvikatastrofiN” seurauksista heijastuivat myäs hänen poliittisiin kannanottohihinsa, jotka vuoden 1942 kuluessa kiristivät jonkiin verran suhteita presidenttiin ja hallitukseen. Erimielisyydet onnistuttiin kuitenkin pitämään piilossa, eikä niistä kehittynyt kriisiä. Mannerheim suhtautui hyvin suurella epäluulolla ulkoministeri Wittingiin, jota hän piti liian saksalaismielisenä ja salaisten tietojen vuotajana Saksan Helsingin-lähettiläälle. Mannerheim ei halunnut keskustella Wittingin kassa mistää merkittävästä kysymyksestä, joka liittyi Saksan suhteisiin tai sotilaalliseen toimintaan. Mannerehim mieluummin hoiti suhteita saksalaisiin omia sotilaslinjojaan pitkin, jolloin Mikkelissä toiminut ”saksalainen kenraali” Erfurth ja toisalaalta yleisesikunnan päällikkö kenraali Hainrichs saivat toimia viestien välittäjinä Saksan päämajaan ja Hitlerille, Tämä puolestaan vakuutti useissa yhteyksissä luottamustaan Suomeen, kuten esimeksiksi Heinrichsiin välittämä Hitlerin sanoman Mannerheimille asian ilmaisi; ”Suomi on ilamn sopimustakin todellinen liittolainen ja teidän urhea kansanne on todella kantanut oman osansa yhteisestä kuormaamme.”

Suuren Saksan-vastaisen liittokunnan mjodostaminen eteni useassa vaihessa. Jo kesällä 1941 Saksan hyökättyä Neuvostoliittooon Iso-Britannia ilmoitti heti tukevansa Neuvostoliiton taistelua kaikin tavoin. Merikuljetukset pohjoisiin satamiin käynnistyivät syksyllä. Ulkoministeri Anthony Eden matkusti Moskovaan joulukuun puolivälissa ja vietti siell neuvotteluissa viikon ajan. Tässä yhteydessä kävi myös ilmi, että Stalinin käsitys tulevista rauhansopimuksistä perustui rajoihin ennen kesäkuuta 1941. Suomen osalta se tarkoitti Moskovan rauhan 13.3.1940 palauttamista voimaan. Mitään muita sopimuksia kuin välittömästi sodankäyntiä koskevai välipuheita ei kuitenkaan Edenin käynnin yhteydessä tehty. Neuvostoliiton ja Iso-Britannian välinen liittosopimus, joka solmittiin toukokuussa 1942, perustui kuitenkin näihin Moskovan neuvotteluihin.

Myös Yhdysvallat asettui nopeasti tukemaan Neuvostoliittoa Sakan hyökkäystä vastaaan. Presidentti Roosevelt määräsi jo 24. kesäkuuta vapauttamaan Neuvostoliiton saatavia Yhdysvalloista, ja muutama sen jälkeen aloitettiin avustusohjelmien suunnittelu. Roosevelt johti henkilökohtaisesti näitä toimia ja alkoi pitää suoria yhteyksiä Staliniin ohi ulkoasiainministeriön tiedotuskanavien. Hän painosti englantilaisia hyväksymään Neuvostoliiton rajat keäsn 1941 tilanteen mukaisina ekä toisaalta kertonut Englannin hallituksella kaikista toimistaaan, joilla amerikkalaiset pitivät yhteyttä Neuvostoliittoon ja antoivat avustuksia. Syksyllä 1941 Yhdysvallat lupasi Neuvostoliitolle toimittaa lähikuukausina tukea yli mlijardin dollarin arvosta. Se oli kolme kertaa suurempi summa kuin Suomen sotakorvaukset, jotka määrättiin syksyllä 1944 vastamaan 300 miljoonaa dollaria. Merikuljetukset Neuvostoliittoon alkoivat lokakuussa 1941, jolloin toimitettiin muun muassa 5500 kuorma-autoa. Yhdysvaltojen parhaillaan laajeneettavien asevoimien piirissä esiintyi vastustustua asetoimituksia kohtaan, mutta presidentti sai tahtonsa läpi. Hän piti olennaisen tärkeän estää Neuvostoliiton vastarinnan romahdus, vaikka amerikkalaiseten tiedusteluarvioiden mukaan saksalaiset kykenisivät kukistamaan puna-armeijan muutamassa viikossa.

Yhdysvaltojen avustusohjelman käynnistymisen myötä myös Muurmannin radan merkitys kohosi niin suureksi, että sen katkaisemisyritys koituisi Suomelle sekä sotilaallisesti että poliittisesti erittäin kalliiksi, Hitler antoi jo heinäkuun 1941 lopulla käskyn tehostaa hyökkäystä Muurmannin radan katkaisemiksi, ja Saksan Norjan-armeija puolestaan antoi tehtävän suomalaiselle III Armeijakunalle, joka eteni Kuusamon-Kiestingin suunnalta itään kohti Louhen asemaa. Sinne se ei koskaan päässyt, sillä tappiot kasvoivat sietämättömiksi. Saksalaisten huomio kiintyi yhä enemmän Jäämeren suunnalle, missä Englannin laivasto ja ilmavoivat aktivoivat toimintaansa. Suomalaiset eivät enää syksyn tulle halunneet kantaa suurta vastuuta hyökkäyksen jatkamisesta, joten seurauksena oli Saksan ylijohdon päätös keskeyttä jo syyskuussa eteneminen Lapissa itään ja asettua puolustukseen saavutetulle tasalle.

Samoihin aikoihin myös Saksa pyrki laajentamaan ja tiivistämään omaa liittokuntaansa. Jo vuonna 1936 Saksa ja Italia olivat julistaneet ”Berliinin-Rooman akseliksi”, joka sai sopimuksellisen asun vuonna 1939 ”terässopimuksella”. Vaikka kyseessä oli selkeäasti poliittinen liittosopimus eivät sen osapuolet sitoutuneet automaattiseen avunantoon eivätkä välttämättä kertoneet toisilleen edes sodan aloittamisesta. Seuraavana vuonna mukaan tuli myös Japani, jolloin puhuttiin ”kolmen vallan sopimuksesta”. Siihen päti yhä nuo mainitu varaukset. Kansanomaisesti puhuttiin Berliinin-Rooman-Tokion akselista. Kuitenkin joulukuussa 1942 Japani aloittaessaan sotatoimet Yhdysvaltoja ja Iso-Britanniaan vastaan pysyi silti edelleen puolueettomana Saksan ja Neuvostoliiton sotaan nähden ja jopa salli avustukuljetuksien jatkumisen Yhdysvalloista Neuvostoliiton Kaukoidän satamiin. Italia ei myöskään aluksi lähettänyt sotilaitaan taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan, eikä Hitler heitä itärintamlle kaivannutkaa, enne kuin sota pitkittyi.

Läntisten liittoutuneiden ja Neuvostoliiton mielestä ”akselivallat” muodostivat kuitenkin sodassa vastapuolen, joskaan ei siis missään vaiheessa yhtenäisesti johdettuihin sotatoimiin kykenevää liittokuntaa. Suomen liittyminen kolmen vallan sopimukseen olisi tulkittu julkiseksi poliittiseksi sitoutumiseksi Saksaan. Unkari, Romania, Bulgaria, Sloavaki ja Kroatia allekirjoittivat tuon sopimuksen, mutta Suomi jäi useasta syystä sen ulkopuolelle. Suomeakin ulkoministeri Witting yritti saada liittymään jo varhaisessa vaiheessa, mutta ensin sen esti Saksa ja sitten sisäpolitiikka. Saksa ei Suomea tuohon liittoon tarvinnut, koska yhteistyö aluksi sujui ilman sitäkin hyvin. Hallitus ei sittemin halunnut tehdä enää aloitteita ja muistakin syistä liittymishanke raukesi.

Kolmen vallan sopimuksen käytännön merkitys jäi lopulta pieneksi. Se ilmensi pienten maiden osalta lähinnä vain sateelliitin tai sen vasallin aseman julkista tunnustamista suhteessa Saksaan. Kaikki tärkeä kysymykset Saksa hoiti kahdenvälisesti, ei siis sopimuksen jäsemaiden kesken yhteisesti sopimalla. Toisaalta sama tilanne vallitsi myös Saksan vastaisessa liittokunnassa – virallisesti ”Yhdistyneissä Kansakunnissa”- sillä pieniltä maitla ei sodan kuluessa kysytty mitään, vaan ”kolme suurta” päättivät toiminnastaan keskenään ja tiedottivat sitten päätöksistään muille jäsenille, jos katsoivat sen aiheelliseksi.

Suomi tarvitsi Saksalta talvekis elintarvikkeita, joten oli edullisempaa ottaa poliittisia riskejä kuin kärsiä nälkää. Sopimukseen liittymällä Suomi varmisti siis huoltoapua Saksasta. Vaikka allekirjoitusseremonia Berliinissä 27.11 oli juhlallinen, sopimuksen soveltaminen käytäntöön oli vähäistä. Ulkoministeri Witting kuitenkin leimaantui siinä yhteydessä entistä enemmän sakalaisten myötäilijäksi.

Lähdeaineisto Pekka Visuri Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat ISBN 978-952-291-008-0