Joulukuun alkupäivät
olivat suursodan jatkon kannalta erittäin tärkeitä. Japanin
yllätyshyökkäys Pearl Harborissa Yhdysvaltojen laivastoa vastaaan
tapahtui 7. joulukuuta, minkä johdosta Yhdysvallat tuli koko
voimallaan sodan osapuoleksi. Se oli tukenut jo Saksan vastaisia
sotatoimia materiaalitoimituksilla ja suojaamalla laivastollaan
kuljetuksia Atlantilla. Saksan sodanjulistus Yhdysvalloille 11.
joulukuuta selittyy lähinnä tarpeella tehostaa sukellusvenesota
saattueita vastaan. Samoihin aikoihin Saksan hyökkäys pysähtyi
Moskovan suunnalla, jolloin uupuneet ja ilman talvivarusteita olleet
saksalaisjoukot jähmettyivät paikoilleen, ja kohta ne saivat
torjuttavakseen puna-armeijan tuoreiden jokkojen vastahyökkäyksiä.
Saksan armeija kärsi suuria tappioita ja joutui vetäytymään
100-200 kilometriä taaksepäin, mutta myöskään puna-armeijan kyky
suuriin hyökkäysoperaatioihin ei vielä ollut kovin hyvä.
Suomen armeijan
hyökkäsyvaiheen pättyminen joulukuussa 1941 ja asettuminen asemiin
kaukaisille puolustuslinjoilla Itä-Karjalaan osui siis yhteen sodan
yleistilanteen dramaattisen kärjistymisen kanssa. Sodan laajeneminen
maailmansodaksi Japanin ja Yhdysvaltojen liityttyä siihen mukaan
antoi aiheen arvioida sen myös kestävän kauan. Silloin eri
osapuolten sotapotentiaalin riittävyys olisi ratkaiseva tekijä.
Suomessakin oli pakko panna merkille, että Saksalla oli nyt vastassa
maailmanlaajuinen liittoutuma, jonka voimavarat olivat suuret ja
mobilaisaation myötä kasvussa, kun Saksa sulisi kärsimään
raaka-aineiden ja työvoiman puutetta.
Suomen poliittinen ja
sotilasjohto seurasi kasvavalla huolella Saksan vastoinkäymisiä
talvella 1941/1942 ja laajan liittokunnan muodustumista sitä
vastaan. Jo lokakuussa oli Päämajan tiedusteluosaston piirissä
todettu Saksan hyökkäsyvoiman ehtyminen itärintamalla, ja siitä
seurasi suositus säästää suomalaisten joukkojen voimia.
Presidentti Risto Ryti kirjoitti päiväkirjaansa käytyään
Pääamajssa 21.11941: ”Marsalkka Mannerheim on melko pessimistinen
saksalaisten asemaan nähden Venäjällä. Katsoi, että seoo
hyvinkin huolestuttava ja saattoi jopa johtaa katastrofiin.” Kun
saksalaiset painoistivat hyökkäämään Leningradia ja Muurmannin
rataa vastaan, Manneeheim ilmoitti helmikuussa 1942 melko suoraan,
ettei Suomi enää jatka hyökkäyksiä. Muurmannin radan
katkaisemiseksi Sorokassa tehtiin kuitenkin Pääamajassa
suunnitelmia, mutta niittä ei ollut ylipäällikän eikä
presidentin hyväksyntää. Kysymys lienee ollut lähinnä
saksalaisten harhauttamisesta, sillä koko operaatiolta puuttui
pitävä pohja. Mannerheimin ehdoksi asettama Saksan hyökkäyksen
jatkuminen Leningradin alueella ei toteutunut, ja puna-armeijan
vastarinnan koveneminen lähestyttäessä Muurmannin rataa oli jo
tullut selväksi.
Mannerehimin arviot Saksan
armeijan ”talvikatastrofiN” seurauksista heijastuivat myäs hänen
poliittisiin kannanottohihinsa, jotka vuoden 1942 kuluessa kiristivät
jonkiin verran suhteita presidenttiin ja hallitukseen. Erimielisyydet
onnistuttiin kuitenkin pitämään piilossa, eikä niistä kehittynyt
kriisiä. Mannerheim suhtautui hyvin suurella epäluulolla
ulkoministeri Wittingiin, jota hän piti liian saksalaismielisenä ja
salaisten tietojen vuotajana Saksan Helsingin-lähettiläälle.
Mannerheim ei halunnut keskustella Wittingin kassa mistää
merkittävästä kysymyksestä, joka liittyi Saksan suhteisiin tai
sotilaalliseen toimintaan. Mannerehim mieluummin hoiti suhteita
saksalaisiin omia sotilaslinjojaan pitkin, jolloin Mikkelissä
toiminut ”saksalainen kenraali” Erfurth ja toisalaalta
yleisesikunnan päällikkö kenraali Hainrichs saivat toimia viestien
välittäjinä Saksan päämajaan ja Hitlerille, Tämä puolestaan
vakuutti useissa yhteyksissä luottamustaan Suomeen, kuten
esimeksiksi Heinrichsiin välittämä Hitlerin sanoman Mannerheimille
asian ilmaisi; ”Suomi on ilamn sopimustakin todellinen liittolainen
ja teidän urhea kansanne on todella kantanut oman osansa yhteisestä
kuormaamme.”
Suuren Saksan-vastaisen
liittokunnan mjodostaminen eteni useassa vaihessa. Jo kesällä 1941
Saksan hyökättyä Neuvostoliittooon Iso-Britannia ilmoitti heti
tukevansa Neuvostoliiton taistelua kaikin tavoin. Merikuljetukset
pohjoisiin satamiin käynnistyivät syksyllä. Ulkoministeri Anthony
Eden matkusti Moskovaan joulukuun puolivälissa ja vietti siell
neuvotteluissa viikon ajan. Tässä yhteydessä kävi myös ilmi,
että Stalinin käsitys tulevista rauhansopimuksistä perustui
rajoihin ennen kesäkuuta 1941. Suomen osalta se tarkoitti Moskovan
rauhan 13.3.1940 palauttamista voimaan. Mitään muita sopimuksia
kuin välittömästi sodankäyntiä koskevai välipuheita ei
kuitenkaan Edenin käynnin yhteydessä tehty. Neuvostoliiton ja
Iso-Britannian välinen liittosopimus, joka solmittiin toukokuussa
1942, perustui kuitenkin näihin Moskovan neuvotteluihin.
Myös Yhdysvallat asettui
nopeasti tukemaan Neuvostoliittoa Sakan hyökkäystä vastaaan.
Presidentti Roosevelt määräsi jo 24. kesäkuuta vapauttamaan
Neuvostoliiton saatavia Yhdysvalloista, ja muutama sen jälkeen
aloitettiin avustusohjelmien suunnittelu. Roosevelt johti
henkilökohtaisesti näitä toimia ja alkoi pitää suoria yhteyksiä
Staliniin ohi ulkoasiainministeriön tiedotuskanavien. Hän painosti
englantilaisia hyväksymään Neuvostoliiton rajat keäsn 1941
tilanteen mukaisina ekä toisaalta kertonut Englannin hallituksella
kaikista toimistaaan, joilla amerikkalaiset pitivät yhteyttä
Neuvostoliittoon ja antoivat avustuksia. Syksyllä 1941 Yhdysvallat
lupasi Neuvostoliitolle toimittaa lähikuukausina tukea yli mlijardin
dollarin arvosta. Se oli kolme kertaa suurempi summa kuin Suomen
sotakorvaukset, jotka määrättiin syksyllä 1944 vastamaan 300
miljoonaa dollaria. Merikuljetukset Neuvostoliittoon alkoivat
lokakuussa 1941, jolloin toimitettiin muun muassa 5500 kuorma-autoa.
Yhdysvaltojen parhaillaan laajeneettavien asevoimien piirissä
esiintyi vastustustua asetoimituksia kohtaan, mutta presidentti sai
tahtonsa läpi. Hän piti olennaisen tärkeän estää Neuvostoliiton
vastarinnan romahdus, vaikka amerikkalaiseten tiedusteluarvioiden
mukaan saksalaiset kykenisivät kukistamaan puna-armeijan muutamassa
viikossa.
Yhdysvaltojen
avustusohjelman käynnistymisen myötä myös Muurmannin radan
merkitys kohosi niin suureksi, että sen katkaisemisyritys koituisi
Suomelle sekä sotilaallisesti että poliittisesti erittäin
kalliiksi, Hitler antoi jo heinäkuun 1941 lopulla käskyn tehostaa
hyökkäystä Muurmannin radan katkaisemiksi, ja Saksan
Norjan-armeija puolestaan antoi tehtävän suomalaiselle III
Armeijakunalle, joka eteni Kuusamon-Kiestingin suunnalta itään
kohti Louhen asemaa. Sinne se ei koskaan päässyt, sillä tappiot
kasvoivat sietämättömiksi. Saksalaisten huomio kiintyi yhä
enemmän Jäämeren suunnalle, missä Englannin laivasto ja
ilmavoivat aktivoivat toimintaansa. Suomalaiset eivät enää syksyn
tulle halunneet kantaa suurta vastuuta hyökkäyksen jatkamisesta,
joten seurauksena oli Saksan ylijohdon päätös keskeyttä jo
syyskuussa eteneminen Lapissa itään ja asettua puolustukseen
saavutetulle tasalle.
Samoihin aikoihin myös
Saksa pyrki laajentamaan ja tiivistämään omaa liittokuntaansa. Jo
vuonna 1936 Saksa ja Italia olivat julistaneet ”Berliinin-Rooman
akseliksi”, joka sai sopimuksellisen asun vuonna 1939
”terässopimuksella”. Vaikka kyseessä oli selkeäasti
poliittinen liittosopimus eivät sen osapuolet sitoutuneet
automaattiseen avunantoon eivätkä välttämättä kertoneet
toisilleen edes sodan aloittamisesta. Seuraavana vuonna mukaan tuli
myös Japani, jolloin puhuttiin ”kolmen vallan sopimuksesta”.
Siihen päti yhä nuo mainitu varaukset. Kansanomaisesti puhuttiin
Berliinin-Rooman-Tokion akselista. Kuitenkin joulukuussa 1942 Japani
aloittaessaan sotatoimet Yhdysvaltoja ja Iso-Britanniaan vastaan
pysyi silti edelleen puolueettomana Saksan ja Neuvostoliiton sotaan
nähden ja jopa salli avustukuljetuksien jatkumisen Yhdysvalloista
Neuvostoliiton Kaukoidän satamiin. Italia ei myöskään aluksi
lähettänyt sotilaitaan taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan, eikä
Hitler heitä itärintamlle kaivannutkaa, enne kuin sota pitkittyi.
Läntisten liittoutuneiden
ja Neuvostoliiton mielestä ”akselivallat” muodostivat kuitenkin
sodassa vastapuolen, joskaan ei siis missään vaiheessa yhtenäisesti
johdettuihin sotatoimiin kykenevää liittokuntaa. Suomen liittyminen
kolmen vallan sopimukseen olisi tulkittu julkiseksi poliittiseksi
sitoutumiseksi Saksaan. Unkari, Romania, Bulgaria, Sloavaki ja
Kroatia allekirjoittivat tuon sopimuksen, mutta Suomi jäi useasta
syystä sen ulkopuolelle. Suomeakin ulkoministeri Witting yritti
saada liittymään jo varhaisessa vaiheessa, mutta ensin sen esti
Saksa ja sitten sisäpolitiikka. Saksa ei Suomea tuohon liittoon
tarvinnut, koska yhteistyö aluksi sujui ilman sitäkin hyvin.
Hallitus ei sittemin halunnut tehdä enää aloitteita ja muistakin
syistä liittymishanke raukesi.
Kolmen vallan sopimuksen
käytännön merkitys jäi lopulta pieneksi. Se ilmensi pienten
maiden osalta lähinnä vain sateelliitin tai sen vasallin aseman
julkista tunnustamista suhteessa Saksaan. Kaikki tärkeä kysymykset
Saksa hoiti kahdenvälisesti, ei siis sopimuksen jäsemaiden kesken
yhteisesti sopimalla. Toisaalta sama tilanne vallitsi myös Saksan
vastaisessa liittokunnassa – virallisesti ”Yhdistyneissä
Kansakunnissa”- sillä pieniltä maitla ei sodan kuluessa kysytty
mitään, vaan ”kolme suurta” päättivät toiminnastaan
keskenään ja tiedottivat sitten päätöksistään muille
jäsenille, jos katsoivat sen aiheelliseksi.
Suomi tarvitsi Saksalta
talvekis elintarvikkeita, joten oli edullisempaa ottaa poliittisia
riskejä kuin kärsiä nälkää. Sopimukseen liittymällä Suomi
varmisti siis huoltoapua Saksasta. Vaikka allekirjoitusseremonia
Berliinissä 27.11 oli juhlallinen, sopimuksen soveltaminen
käytäntöön oli vähäistä. Ulkoministeri Witting kuitenkin
leimaantui siinä yhteydessä entistä enemmän sakalaisten
myötäilijäksi.
Lähdeaineisto Pekka
Visuri Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat ISBN 978-952-291-008-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti