Sotasaalista
Suur-Karilahden taistelujen jäljiltä
Syyskuun 4. päivänä
saapui luokseni Saksan sotavoimien päämajasta sotamarsalkka
Keitelin lähin mies jalkaväenkenraali Jodl, jolle oli annettu
tehtäväksi saada minut vakuuttumaan siitä, että Suomen oli
välttämätöntä osallistua Pietarin valloitukseen, Pysyin
kiinteästi kannallani, ja kenraali Jodl, jolle ilmeisesti oli
annettu tiukat ohjeet, puuskahti lopulta sanomaan: - Mutta tehkää
nyt sentään edes jotain osoittaaksenne hyvää tahtoa!
Jottei suhteemme
saksalaisiin olisi jännittyneet entisestään ja jotta olisi mikäli
mahdollista saatu aikaan mynteinen ratkaisu neuvotteluissa, joita
parhaillaan käytiin 15 000 viljatonnin toimittamisesta Saksasta
Suomeen, suostuin vastenmielisesti ottamaan harkittavaksi hyökkäyksen
ulottamisen oikean siipemme edessä olevalle Mustallepurolle.
Tämäkään suunnitelma ei joutunut toteutettavaksi.
Kysymys siitä, oliko
syytä ylittää vanhaa valtakunnanrajaa, lienee näihin aikoihin
aiheuttanut vilkasta mielipiteiden vaihtoa hallitus – ja
eduskuntapiireissä. Minulle on kerrottu valtiovarainministeri
Tannerin asettuneen jyrkästi vastustamaan tätä ajatusta, Omasta
puolestani en katsonut asiaa näin ahtaasta näkökulmasta, joka
minusta sitä paitsi tuntui kovin muodolliseltakin. Se tosiasia, että
rauha oli rikottu, oikeutti meidät etenemään valtakunnanrajan
takaisellekin alueelle ja asettumaan sinne, mikäli sotilaalliset
näkökohdat niin vaativat. Vastustaessani joukkojemme osallistumista
Pietaria vastaan tehtävään hyökkäykseen olivat määräävinä
olleet poliittiset syyt, jotka käsitykseni mukaan olivat
sotilaallisia näkökohtia painavammat. Venäläisten pysyväisenä
perustelun heidän pyrkiessään loukkaamaan Suomen aluetta oli
väite, että itsenäinen Suomi muka oli uhkana Neuvostoliiton
toiselle pääkaupungille. Meidän oli tästä syystä viisainta olla
antamassa vihollisen käsiin aseita kiistakysymyksessä, jota edes
sodan päättyminenkään ei tulisi poistamaan päiväjärjestyksestä.
Itä-Karjalaan
ulotettavien sotatoimien suhteen tilanne oli kuitenkin toisenlainen.
Siellä emme uhanneet sen edempä Pietaria kuin Muumannin rataakaan.
Itä-Karjalan miehityksen tarkoituksena oli estää vihollista
rakentamaan tukialueelta käsin siirtämästä sotaa Suomen alueelle.
Saksalaisten suunnitelma
kohdistaa Petsamon ja Sallan kautta ratkaiseva isku Neuvostoliiton ja
sen liittolaiseten välisille yhteyksille niin tärkeään Muurmannin
rataan oli raunnut tyhjiin. Koska joukoille ei voitu toimittaa
vahvennuksia, Saksan sodanjohto teki päätöksen, että
siirryttäisiin puoltustukseen, 2. elokuuta sain tietooni
saksalaisten käskun, josta ilmeni Hitlerin päättäneen, että
Kantalahtea vastaan suunnitteltu hyökkäys jätettäisiin
suorittamatta, Samalla siinä selitettiin, että silti ei ollut
luovutt ajatuksesta katkaista Muurmannin rata ja että käsky koski
ainoastaan alun perin valittua suuntaa. Saksalaiset esittivät nyt,
että III armeijakunta saksalaisten joukkojen tukemana tunkeutuisi
radalle Louhen kautta. Jos tämä osoittautuisi mahdottomaksi,
voitaisiin käytettävissä olevat saksalaisvoimat siirtää etelään
Karjalan armeijan vahvennukseksi.
Nämä esitykset eivät
minua miellyttännet, sillä käsitykseni mukaan olisi
eteläisiemmällä suunnalla tehty hyökkäys ajan mittaan koitunut
sekä vaaralliseksi että rakauttavaksi. Etelemämpää saattoi kyllä
paikoitn olla helpompi tunkeutua Muurmannin radalle, mutta olin varma
siitä, että vihollisen reaktio tulisi olemaan kiihkeä, ja juuri
tämä olikin sisimpinä vaikuttimena torjuvaan asennoitumiseeni.
Eihän ollut kysessä jonkin radankohdan tai ratajakson väliaikainen
valtaus vaan tarkoituksena oli myös pitää se, mikä kerran oli
otettu. Ne kokemukset, mitkä olin saanut 163. jalkaväkidivisioonan
toiminnasta Laatokan pohjoispuolella, eivät olleet antaneet minulle
myänteistä kuvaa saksalaisten soveltuvuudesta korpisotaan, mutta
muutenkaan en halunnut olla mukana liittämässä Karjalan armeijaan
saksalaisia joukkoja. Teidossani oli, että itärintaman
eteläkaistalla, missä saksalaisilla oli johto käsissään, he
järjestelmällissesit sijoittelivat omia yksikköjään
unkarilaisiin ja romanialaisiin yhtymiin, mutta meidän
olosuhteissamme tällainen menettely ei saanut tula kysymykseen.
Sen tosiasia vuoksi, että
III armeijakunta oli asetettu saksalaisten käyttöön, minun oli
kuitenkin pakko vain rajoittua osoittamaan kenraali Erfuhrtille,
mitä epäkohtia saksalaisten ehdotusten toteuttamiset aiheutuisi.
Aavistukseni, että
yristys edetä Muurmannin radalle aiheuttaisi pikaisen
vastavaikutuksen, kävikin toteen, Siirrettyään vahvennuksia III
armeijakunnan kaistalle saksalaiset aloittivat hyökkäyksen
Kiestingin kaytta kauden Louhen rautatieasemaa vastaan, mutta myös
venäläiset olivat saaneet joukkojaan vahvennetuiksi, ja tämän
johdosta hyökkäys autti Lek Parnua vahvenneksi ja tämän johdosta
hyökkäys tyrehtyi,
Elo- ja syyskuun
vaihteessa jatkui saksalaisten offensiivi itärintamalla, joskin
huomattavasti hitaammassa tahdissa. 28. elokuuta vallattiiin
Tallinnan, ja syyskuun ensimmäisellä viikolla saksalaiset olivat
ehtineet Pietarin etelälaitamille. 8. syyskuuta he valtasivat
Pähkinälinnan ja olivat niin muodoin päässeet Laatokalle.
Pietarin tieyhteydet oli nyt katkaistu, mutta siitä huolimatta
kaupunki ei ollut täydelleen saarroksissa, vaan sillä oli Karjalan
kannaksella 25-40 kilometrin syvyinen takamaa, josta käsin pidettiin
yllä Laatokan yli saksalaisten saartorenkaan ulkopuolitse
suuntautuvaa vesiyhteyttä.
On hämmästyttävää,
etteivät saksalaiset hajoittaneet venäläisren Oranienvaumin
ypärille muodostamaa laajaa sillanpääasemaa, joka Suomenlahden
kautta oli yhteydessä Kronstadtiin ja Pietariin, vaan antoivat tuon
pussin olla selustassaan vuosikaudet. Tämä passiiivisuus oli
merkkinä joukkojen puutteesta ja osoittautui kohtalokkaaksi,
venäläisten ryhtyessä vastahyökkäykseensä kesällä 1944.
Lähdeaineisto
G.Mannerheimin muistelmat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti