torstai 18. joulukuuta 2014

Hyökkäys Kannaksella

Viipurin valtauksen paraati

Vapaustaistelussamme oli nyt tullut Viipurin ja Karjalan kannaksen vuoro. Suomenlahden ja Saimaan välillä olli rintama-asemissa kolmen divisioonan vahvuinen IV armeijakunta kenraaliluutnantti Oeschin komentamana. Operaatiosuunnitelmien mukaan sen oli määrä – II armeijakunnan edettyä niin pitkälle, että se tehokkaasti uhkasi vihollisen selustaa – aloittaa hyökkäysliike Viipurin ympärillä olevan venäläsiryhmityksen saartamiseksi, painopiste kohdistettuna vasemmalle siivelle. Kun II armeijakunta oli tunkeutunut Vuokselle ja muodostanut sillanpääaseman virran etelärannalle, niin kenraaliluutnantti Oesch sai käskyn ryhtyä hyökkäykseen 22. elokuuta.

Edellisenä päivänä ilmoitettiin kuitenkin venäläisten räjäyttelevän IV armeijakunnan vastaisela kaistalla olevia linnoituslaitteitaan, mikä osoitti heidän aikovan perääntyä sekä yrittävän viivyttää etenemistämme tuhoamalla tieverkon. Suoritettavaksi määrätty hyökkäysliike muodostui siten takaa-ajon luonteiseksi. Jo 23. elokuuta IV armeijakunnan oikea siipi pääsi Viipurinlahden länsirannalla sijaitsevalle Vilajoelle ja vasen siipi Kilpeenjoelle, kahdeksantoista kilometrin päähän Vipurista pohjoiseen. Samanaikaisesti oli eräs II armeijakunnan sillanpäästä käsin Vuoksen uli heitetty kevyt prikaati, joka oli ryhtynyt hyökkäykseen jo 20. päivänä, etenemällä länsisuuntaan päässyt vain 1 kilometrin päässä Vipurin itäpuolella sijaitsevaan Lyykylään. Täten syntyneen tilanteen johdosta näytti käyvän mahdolliseksi suunnata syvä isku aina Suomenlahdelle asti sekä sillä tavoin katkaista venäläisten yhteydet ja ehkäistä vihollisen taholta kenties yritettävät apuuntulohyökkäykset. IV armeijakunta sai siitä syystä 23. elokuuta käskyn kierrättää vasemman siipensä kohti Uuttakirkkoa, kun taas II armeijakunnan oikean siiven oli määrä edetä koht Kivennapaa.

Viipurin kaistalla oli tässä vaiheessa kolme venäläisdivisioonaa, joisa yhdellä oli tehtävänään puolustaa Viipuria ja sen ympäristöä, kun sen sijaan molempien toisten oli määrä hyökätä Vuosalmea vastaan ja heittä vastustaja takaisin Vuoksen yli. Tähän yritykseen oli tarkoituksena yhdistää Valkjärven kautta tapahtuva etenemisliike, jonka suorittaisi toinen Kilpolasta Kannakselle siirtyvistä divisioonista. Venäläisten operaatiosuunnitelma todisti aloitekykyö ja rohkeutta, mutta se pantiin toimeen liian myöhään, ja niinpä IV ja II armeijakunnan nopea eteneminen tekikin sen tyhjäksi, eivätkä myöskään Kilpolansaaren joukot ehtineet ajoissa perille. Kun venäläisten hyökkäyskiila matkallaan Viipurin suunnalta Vuosalmelle yllättäen tunkeutui Kämärän ja Perkjärven kautta kohti Uuttakirkkoa etenevän IV armeijakunnan vasemmaan siiven kylkeen, syntyi tosin eräitä vakavia tilanteita, mutta ne selvitettiin kaksi vuorokautta kestäneissä ankarissa taisteluissa. Etenemistä jatkettiin, ja 25. elokuuta katkaistiin venäläisten tärkein Pietariin johtava ratayhteys Kämärän aseman kohdalla.

Myös IV armeijakunnan oikeaslla siivellä aloitettiin tässä vaiheessa operaatio, jolla oli kauaskantavat seuraukset. Vihollisen päävoimien suorittaessa vastahyökkäyksiä Viipurin itäpuolellla ja sen muiden joukkojen ollessa sidottuina pohjoissuunnalla ylitti eversti Winellin komentama 8. divisioona 24. elokuuta Viipurinlahden. Koivistolle johtavat maantie- ja ratayhteydet katkaistiin seuraavana päivänä. Venäläsidivisioonat olivat nyt IV armeijakunnan molempien siipien pihdeissä. Oikea siipi valtasi yhä lisää maa-alaa Viipurinlahden itärannalla vasemaan tunkeutuessa Heinjoen suunalta kohti lounasta, Viipurin lähellä ja sen itäpuolella taistelevat venäläsijoukot havaitsivat ennen pitkää yhteytensä katkaistuiksi, ja lopulta ne suljettiin mottiin, joka muodostui valtavan ”siilin” Porlammin ja Metsäkylän välisellä laajalla mestäalueella Viipurin eteläpuolella. Vasta useita vuorokausia kestäneiden epätoivoisen rohkeiden läpimurotyritysten ja suurten tappioiden jälkeen onnistui osan saarretuista divisioonista metsien halki vetäytyä ulos saartorenkaasta ja siirtyi Koivistolle. Joukkojen tähteet sekä suurin osa kuormastosta ja aseistuksesta joutuivat ”Porlammin motin” lauetessa 1. syyskuuta käsiimme.

Jo 29. elokkuuta oli osia IV armeijakunnasta marssinut Viipuriin, Tuona päivänä vedettiin sama lippu, joka oli laskettu alas 13. maaliskuuta 1940, jälleen Torkkeli Knuutinpojan vanhan linnan salkoon. Koko kansan kärsimättömästi odottama vapautuksen hetki oli koittanut, ja ilo ja ylpeys Karjalan pääkaupungin valtauksen johdosta oli suuri. Tunnelmaa synkensivät kuitenkin ne järjestelmälliset hävitykset, joita vihollinen oli suorittanut sekä itse kaupungissa että sen ympäristössä.

  1. elokuuta ehtivät eräät IV armeijakunnan yksiköt Suomenlahden rannikolla sijaitsevaan Vemmelsuuhun. Samana päivänä tunkeutui eversti Pajari rohkeasti etenemällä talvisodan esinäytöksestä kuuluisaan Mainilaan, jonka kautta kulevallla vuosisataisella rajallamme olisimme voineet seistä puolueettomina naapuruksina emmekä katkerina vihollisina, josa vain Neuvostoliitto olisi niin tahtonut. 2. syyskuutta vallattiin Koiviston kauppala, mutta muu osa saarta pystyi uhmaamaan hyökkäyksiämme vielä kahden kuukauden ajan.

Offensiivin aikana minua huolestutti se mahdollisuus,, että vihollinen puuttuisi Itä-Kannaksellta käsin tuorein joukoin Viipurin taisteluihin, Mannerheim kirjoittaa. Pietarin läheisyyden saatti edellyttää aiheuttavan tarmokkaita vastatoimenpiteitä, joille tällä suunnalla oleva maantie- ja rautatieverkko olisi eduksi. Niin muodoin oli välttämätöntä, että Itä-Kannaksella olevat vihollisvoimat lyötäisiin samanaikaisesti, kun Viipurin operaatio oli käynnissä. Tämä tehtävä annettiin II armeijakunnan kaksi divisioonaa käsittävälle vasemmalle siivelle, joka e4. Elokuuta I armeijakunnaksi muodostettuna onnistui työntämään vihollisen kovisssa taisteluissa vanhan valtakunnan rajan taakse, joka saavutettiin 2. syysksuuta.

Kuukauden kestäeneen hyökkäsystoiminnan tuloksena oli, että Karjalan kannas oli saatu vallatuksi takaisin. Viisi vihollisdivisioonaa oli perin pohjin nujerrettu ja oli saatu suuri määrä vankeja ja arvokasta kalustoa. Kannaksen operaatiot muuttuivat tämän pitkälliseksi asemasodaksi, joka päättyi vasta kolme vuotta myöhemmin.

Kun valtakunnnanraja oli saavutettu, esitin joukoillle päiväkaskyssä kiitoksen samalla huomauttaens, etti uuden ponnistukset olivat edessä ja vielä ei ollut aika vaihtaa kivääriä auraan. Tämänlainen muistustus oli paikallaan sen laajoihin piireihin levinneen käsityksen hälventämikseksi, että sota muka olisi jo ollut miltei päättynyt.

Kannaksen taistelujen raivotessa kuumimmillaan sain kenraalisotamarsalkka Keitelilta, Saksan sotavoimien yleisesikunnan päälliköltä kirjeen, jossa hän ehdotti, että Suomen aemeija hyökkäisi Pietaria vastaan pohjoisesta käsin samanaikaisesti, kun saksalaiset aloittaisivat hyökkäyksen etelästä, ja että Laatokan itäpuolelta suoritettava offensiivi ulotettaisiin Syvärin toiselle puolen, tarkoistena saavuttaa yhteys Tihvinän suunnalla taisteleviin saksalaisiin. Tähän ehdotukseen sisältyi myös esitys, että jokin voimakas liikkuvat osasto jätettäisin varmistamaan Laatokan kakkoispuolta.

Tasavallan presidentin saavuttua pyynnöstäni päämajaan esitin hänelle Saksan sodanjohdon vetoomuksen, toistaen ottaneeni vastaan ylipäällikkyyden ehdolla, että hyökkäykseen Pietaria vastaan ei ryhdyttäisi. Huomautin myös, että ksitykseni mukaan oli tuskin maan etujen mukaista ylittää Syväriä. Presidentti Ryti yhtyi esittämiini näkökantoihin, ja 28. elokuuta lähetin kenraalisotamarsalkka Keitelille kieltävän vastauksen.


Lähdeaineisto G. Mannerheimin muistelmat

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti