Saksalaisia alppijäkäreitä Liitsajoella
Lapissa olevat saksalaiset
joukot, jotka oli alistettu Norjaan sijoitettujen saksalaisvoimien
komenajalle kenraalieversti von Falkenhorstille, muodostivat
erillisen, neljä divisioonaa käsittävän armeijaryhmän. Lisäksi
olivat tällä suunnalla 3. ja 6. divisioona, jotka Suomussalmelle ja
Kuusamoon sijoitettuina oli yhdistetty kenraalimajuri Siilasvuon
komentamaksi III armeijakunnaksi. Saksan päämajan antamien ohjeiden
mukaisesti Lapin armeija oli määrä valloittaa Murmanskin kaupunki
ja katkaista Muurmannin rata.
Äskettäin rakennetun
Sallan radan ansioista hyökkäyksen painopiste voitiin suunnata
Sallaan, josta saksalaisilla oli aikomus tunkeutua Muurmannin radan
varrella sijaitsevaan Kantalahteen. Tämä tehtävä annetti
saksalaiselle kaksi divisioonaa käsittävälle XXXVI
armeijakunnalle, joka lähti liikkeelle 1. heinäkuuta, samalla kun
Kuusamoon sijoitettu suomalaisnen 6. divisioona tunkeutui koprien
halki kohti vihollisen Sallan itäpuolella olevia huoltoteitä.
Etelämpänä lähti III armeijakunnan jäljellä oleva osa etenemään
tavoitteinaan Kiestinki ja Uhtua.
Hyökkäys Sallaa vastaan
osoittautui erittäin vaikeaksi tehtäväksi. Venäläisten laajaan
linnoitusvyöhykkeeseen kilpistyivät saksalaisten kaikki
ponnistukset, ja vasta uhkakaavaksi kehittynyt molemminpuolinen
saarrostusliike sai vihollisen lopulta lupumaan Sallasta. Samaan
aikaan kun suomaisen 6. divisioonan lähestyminen uhkasi katkaista
sen perääntymistien, Kuolajoen pohjoispuolitse suoritettu
laajasuuntainen etenemisliike toi saksalaiset 6. heinäkuuta Sallan
takaiselle rautatielle ja maantielle. He eivät kuitenkaan kyenneet
estämään vihollista murtautumasta ulos, kun tämä oli aloittanut
tappiden heikentämänä ja tilanteen vaarallisuuden tajuten
perääntymisen heinäkuun 8. päivän aamuna.
Sallan tunturialueen
kukistuttua ei muita mainittavia aluevaltauksia enää tapahtunut.
Ainoastaan Kiestinkiä ja Uhtuaa kohti pyrkivät III armeijakunnan
osastot jatkoivat etenemistään, joskin rajoitetuin tavoittein.
Petsamon suunnallakin saksalaisten eteneminen pysähtyi Litsa-joen
erämaihin, missä he pysyivät asemissa sodan loppuun saakka.
Saksalaisten operaatiot
suoritettiin meistä riippumattomasti, mutta koska ne suoritettiin
Suomen alueelta käsin ja koska saksalaisten kaistoilla tahatuvat
toiminta tietenkin vaikutti myös omaan sodankäyntiimme, oli
ajateltavissa, että saksalaiset joukot alistettaisiin suomalaisten
ylipäälllikölle. Sellaisesta tomenpiteestä olikin ollut puhetta,
se kävi ilmi Saksan sodanjohdon päämajassamme toimivan edustajan
jalkaväenkenraali Erfurthin kesäkuun lopulla ilmoittaessa
yleisesikunnan päällikölle, että tämä kysymys oli ollut
käsiteltävänä Saksan päämajassa. Minulle tuo ajatus ei ollut
mieleen. Sellainen järjestely olisi ensiksikin suuressa määrin
lisännyt työtaakkaani ja asettanut hartioilleni vastuun joukoista,
joita ei tuntenut, kirjoittaa Mannerheim. Asian ytimenä oli
kuitenkin toinen seikka; niin huomattava osa Saksan armeijasta tuskin
saattoi ajatella alistettavan minulle, ilman että minä puolestani
olisin joutunut riippuvaiseksi Saksan sodanjohdosta.
Samoihin aikoihin jolloin
rintamatiedotukset olivat suurin piirtein suotuisia, oli poliittinen
tilanne käynyt huolestuttavaksi. Englannin Helsingin lähetystö,
joka sodan syttymisen jälkeen oli lisäämistään lisännyt
henkilökuntaansa, harjoitti laajaa, lähinnä saksalaisiin
kohdistuvaa tiedustelutoimintaa, Saksalaiset olivat tehneet tästä
huomatuksia ulkoministeri Wittingille, minkä lisäksi Hitler oli
tasavallan presidentille osoittamassaan kirjeessä henkilökohtaisesti
esittänyt ryhdyttäväksi toimenpiteisiin tuon toiminnan
ehkäisemiseksi. Esityksiämme lähetystön henkilökunnan
vähentämiseksi ei otettu huomioon, eikä ulkoministeri myöskään
katsonut mahdolliseksi ehdotukseni mukaisesti kieltää käyntejä
tietyilla alueilla.
Tilanne kärsjityi, kun
ulkoministeri 28. heinäkuuta ilmoitti Englannin lähettiläälle,
että Suomen Lontoon-lähteystö toistaiseksi lakkauttaisi
toimintansa, ja pyysi samalla saada tietoonsa, aikoiko Engöanti
pysyttää lähetystönsä edelleen Helsingissä. 31. heinäkuuta
englantilaiset lentäjät pommittivat Petsamoa, minkä johdosta Suomi
esitti vastalauseensa ja kutsui lähetystönsä kotiin. Englannin
lähetystökin puolestaan poistui Helsingistä. Englanti oli sodan
alkuvaiheessa osoittanut asemaamme kohtaan ymmärtämystä.
Suhdanteiden kehittyminen noin kuukautta myöhemmin niin
arveluttavaan suuntaan ei tiennyt hyvää.
Olin sitä mieltä, että
tilanteen kehityttyä tällaiseksi Suomen olisi pitänyt pysyttää
Lontoossa epävirallisena edustajanaan joku Englannin hallituksen
”persona grataksi” katsoma arvovaltainen, yleisesti hyvänä
patrioottina pidetty henkilö, joka ei olisi kuulunut hallituksen
harjoittaman ulkopolitiikan kannattajiin. Niinä kertoina, jollon
otin tämän asian puheeksi presidentti Rydin kanssa, hän
osoittitäydellistä ymmärtämystä ehdotustani kohtaan. Minulle
tuntemattomasta syystä se kuitenkin jätettiin toteuttamatta,
kirjoittaa Mannerheim.
Lähdeaineisto Mannerheim
muistelmat toinen osa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti