Saksalaiset Lapissa

Saksalaisia alppijäkäreitä Liitsajoella

Lapissa olevat saksalaiset joukot, jotka oli alistettu Norjaan sijoitettujen saksalaisvoimien komenajalle kenraalieversti von Falkenhorstille, muodostivat erillisen, neljä divisioonaa käsittävän armeijaryhmän. Lisäksi olivat tällä suunnalla 3. ja 6. divisioona, jotka Suomussalmelle ja Kuusamoon sijoitettuina oli yhdistetty kenraalimajuri Siilasvuon komentamaksi III armeijakunnaksi. Saksan päämajan antamien ohjeiden mukaisesti Lapin armeija oli määrä valloittaa Murmanskin kaupunki ja katkaista Muurmannin rata.

Äskettäin rakennetun Sallan radan ansioista hyökkäyksen painopiste voitiin suunnata Sallaan, josta saksalaisilla oli aikomus tunkeutua Muurmannin radan varrella sijaitsevaan Kantalahteen. Tämä tehtävä annetti saksalaiselle kaksi divisioonaa käsittävälle XXXVI armeijakunnalle, joka lähti liikkeelle 1. heinäkuuta, samalla kun Kuusamoon sijoitettu suomalaisnen 6. divisioona tunkeutui koprien halki kohti vihollisen Sallan itäpuolella olevia huoltoteitä. Etelämpänä lähti III armeijakunnan jäljellä oleva osa etenemään tavoitteinaan Kiestinki ja Uhtua.

Hyökkäys Sallaa vastaan osoittautui erittäin vaikeaksi tehtäväksi. Venäläisten laajaan linnoitusvyöhykkeeseen kilpistyivät saksalaisten kaikki ponnistukset, ja vasta uhkakaavaksi kehittynyt molemminpuolinen saarrostusliike sai vihollisen lopulta lupumaan Sallasta. Samaan aikaan kun suomaisen 6. divisioonan lähestyminen uhkasi katkaista sen perääntymistien, Kuolajoen pohjoispuolitse suoritettu laajasuuntainen etenemisliike toi saksalaiset 6. heinäkuuta Sallan takaiselle rautatielle ja maantielle. He eivät kuitenkaan kyenneet estämään vihollista murtautumasta ulos, kun tämä oli aloittanut tappiden heikentämänä ja tilanteen vaarallisuuden tajuten perääntymisen heinäkuun 8. päivän aamuna.

Sallan tunturialueen kukistuttua ei muita mainittavia aluevaltauksia enää tapahtunut. Ainoastaan Kiestinkiä ja Uhtuaa kohti pyrkivät III armeijakunnan osastot jatkoivat etenemistään, joskin rajoitetuin tavoittein. Petsamon suunnallakin saksalaisten eteneminen pysähtyi Litsa-joen erämaihin, missä he pysyivät asemissa sodan loppuun saakka.

Saksalaisten operaatiot suoritettiin meistä riippumattomasti, mutta koska ne suoritettiin Suomen alueelta käsin ja koska saksalaisten kaistoilla tahatuvat toiminta tietenkin vaikutti myös omaan sodankäyntiimme, oli ajateltavissa, että saksalaiset joukot alistettaisiin suomalaisten ylipäälllikölle. Sellaisesta tomenpiteestä olikin ollut puhetta, se kävi ilmi Saksan sodanjohdon päämajassamme toimivan edustajan jalkaväenkenraali Erfurthin kesäkuun lopulla ilmoittaessa yleisesikunnan päällikölle, että tämä kysymys oli ollut käsiteltävänä Saksan päämajassa. Minulle tuo ajatus ei ollut mieleen. Sellainen järjestely olisi ensiksikin suuressa määrin lisännyt työtaakkaani ja asettanut hartioilleni vastuun joukoista, joita ei tuntenut, kirjoittaa Mannerheim. Asian ytimenä oli kuitenkin toinen seikka; niin huomattava osa Saksan armeijasta tuskin saattoi ajatella alistettavan minulle, ilman että minä puolestani olisin joutunut riippuvaiseksi Saksan sodanjohdosta.

Samoihin aikoihin jolloin rintamatiedotukset olivat suurin piirtein suotuisia, oli poliittinen tilanne käynyt huolestuttavaksi. Englannin Helsingin lähetystö, joka sodan syttymisen jälkeen oli lisäämistään lisännyt henkilökuntaansa, harjoitti laajaa, lähinnä saksalaisiin kohdistuvaa tiedustelutoimintaa, Saksalaiset olivat tehneet tästä huomatuksia ulkoministeri Wittingille, minkä lisäksi Hitler oli tasavallan presidentille osoittamassaan kirjeessä henkilökohtaisesti esittänyt ryhdyttäväksi toimenpiteisiin tuon toiminnan ehkäisemiseksi. Esityksiämme lähetystön henkilökunnan vähentämiseksi ei otettu huomioon, eikä ulkoministeri myöskään katsonut mahdolliseksi ehdotukseni mukaisesti kieltää käyntejä tietyilla alueilla.

Tilanne kärsjityi, kun ulkoministeri 28. heinäkuuta ilmoitti Englannin lähettiläälle, että Suomen Lontoon-lähteystö toistaiseksi lakkauttaisi toimintansa, ja pyysi samalla saada tietoonsa, aikoiko Engöanti pysyttää lähetystönsä edelleen Helsingissä. 31. heinäkuuta englantilaiset lentäjät pommittivat Petsamoa, minkä johdosta Suomi esitti vastalauseensa ja kutsui lähetystönsä kotiin. Englannin lähetystökin puolestaan poistui Helsingistä. Englanti oli sodan alkuvaiheessa osoittanut asemaamme kohtaan ymmärtämystä. Suhdanteiden kehittyminen noin kuukautta myöhemmin niin arveluttavaan suuntaan ei tiennyt hyvää.

Olin sitä mieltä, että tilanteen kehityttyä tällaiseksi Suomen olisi pitänyt pysyttää Lontoossa epävirallisena edustajanaan joku Englannin hallituksen ”persona grataksi” katsoma arvovaltainen, yleisesti hyvänä patrioottina pidetty henkilö, joka ei olisi kuulunut hallituksen harjoittaman ulkopolitiikan kannattajiin. Niinä kertoina, jollon otin tämän asian puheeksi presidentti Rydin kanssa, hän osoittitäydellistä ymmärtämystä ehdotustani kohtaan. Minulle tuntemattomasta syystä se kuitenkin jätettiin toteuttamatta, kirjoittaa Mannerheim.

Lähdeaineisto Mannerheim muistelmat toinen osa