Talvisodan tiedonvälitys

Ensio Sevon

Armeijalla ei talvisodan aikana vielä ollut rintamakirjeenvaihtajia. Yleensäkin tiedotus oli varsin niukkaa. Päämajan progandaosasto välitti joko suoraan sanomalehdille tai Suomen Tietotoimiston (STT) kautta päämajan päivittäisiä tilannetiedotuksia. Niissä todettiin yleensä vain se, millä paikkakunnilla tai rintamalohkoilla taisteluja oli käyty ja millaisia tappioita viholliselle oli aiheutettu. Tilannetiedotuksissa kerrottiin erikseen maa- ja ilmavoimien toiminnasta. Vihollisen mies- ja kalustotappiot ilmoitettiin, omia yleensä ei. Pääamajan tiedotuksiin sisältyvien kotirintaman pommitusuutisten yhteydessä kuitenkin tavallisesti mainittiin kuolleiden ja haavoittuneiden siviiliuhrien lukumäärät, ja joskus mainittiin myös ainellisista vaurioista.

Rintamareportaaseja talvisodasta kirjoitettiin hyvin vähän. Valistusupseerit, sotilaspapit ja yksittäiset sotilaat saattoivat tehdä artikkeleita lehdille, mutta tärkein tiedotusväline oli radio.

Radiosta kotirintaman väki kuuli uutiset, joihin sisältyivät päämajan tiedotukset. Yleisradio lähetti myös muut sotaan liittyvää, Valtioneuvoston Tiedotuskeskuksen toimittamaa ohjelmaa. Rintamien tuntumassa liikkui radioreporttereita, lähinnä Pekka Tiilikainen ja Ensio Sevon, jotka selostivat tapahtumia ja haastattelivat rintamamiehiä.

Neuvostojohtoo oli arvioinut, että Suomi miehitettäisiin muutamassa viikossa. Tähän ei puna-armeija pystynyt. Suomalaisten sinnikäs vastarinta yllätti Stalinin ja muut neuvostojohtajat, joten he pyrkivät vuoden 1940 alussa nopeasti ratkaisuun. Suomen vastaiselle rintamalle keskitettiin lisäjoukkoja, jolloin ylivoima vain kasvoi kasvamistaan. Hyökkäyksen pääpaino oli Karjalankannaksella, jossa venäläiset onnistuivat 11.2.1940 tekemään läpimurron Summassa. Tätä ennen he olivat hyökkäilleet Summan lohkolla jatkuvasti jalkaväen voimin, tykistön ja lentokoneiden tukemina. Puolustajat torjuivat parin viikon tulihelvetin aikana päivisin hyökkäyksiä ja korjailivat öisin tykistötulen ja pommitusten vaurioittamia asemiaan. Lopulta suomalaisjoukot joutuivat vetäytymään viivytystaisteluja käyden.

Neuvostoliiton ylivoima talvisodassa oli valtava. Kollaalla oli suomalaisella JR 34:llä, johon kuului 3000 miestä, aluksi vastassaan lähes 16 000 neuvostodivisioona. Se kärsi ainakin yli 4000 miehen tappiot kaatuneina, haavoittuineita ja paleltuneina, mutta tammikuussa sen avuksi tuli toinen neuvostodivisioona. Ja kun suomalaiset vahvistivat helmikuusa Kollaan joukkoja yhdellä rykmentillä, vastustaja toi lähialueille neljä uutta divisioonaa. Maaliskuussa taisteltiin arviolta ja viisinkertaista miesylivoimaa vastaan; lisäki venäläisillä oli runsaasti tykistöä, hyökkäysvaunuja ja lentokoneita.

Erityisesti rajaseudun miehistä kootut suomalaiset joukko-osasto olivat tehokkaita ja hyökkäyshaluisia, sillä he puolustivat konkreettisesti omia kotejaan ja tunsivat taistelumaaston. Samaa voi sanoa Lapin puolustajista – he ottivat sotaan mukaan myös omat ajoporot.

Suomalaiset kykenivät useissa taisteluissa ja monilla lohkoilla suorastaan käsittämättömiin suorituksiin. Yksittäisten ampujien ja lentäjien saavutukset tunnettiin pian ulkomaita myöten, ja huomiota herätti myös se, että suomalaiset tuhosivat suuren määrän hyökkäysvaunuja, vaika kenttätykistöllä oli pulaa ammuksista eikä panssarintorjuntatykkejä ja panssarimiinoja ollut riittävästi. Kalusto- ja ammuspulan takia suomalaiset turvautuivat lähitorjuntaan: vihollisen vainut päästettiin omien asemien sisää, pysäytettiin niitä seuraava jalkaväki ja tuhottiin panssarit kasapanoksilla ja polttopulloilla.

Pekka Tiilikainen

Talvisodan Suomalaissotavankien haastattelu
https://www.youtube.com/watch?v=fXsQIui3zQY

Jatkosodan tunnelmia Aunuksen Karjalasta
https://www.youtube.com/watch?v=I34mM2xP3kQ

Uutiskuvia talvisodan päättyessä. Palava Petsamo ja evakkoja. Suomi-Filmin uutiskuvia 8, 1940
https://www.youtube.com/watch?v=qcHGV0yVqoI

Suomen Tie Jatkosotaan 1940-1941
https://www.youtube.com/watch?v=Nf7a7SLkuJo

Lähdeaineisto Suomi taisteli – kuvat kertovat ISBN 978-952-220-708-6

Mottisota alkaa Laatokan Karjalassa

Laatokan koillispuolen taisteluissa tuhottua viholliskolonnaa.

IV Armeijakunnan esikunta päättää keskeyttää 6. tammikuuta alkaneen suuren vastahyökkäyksen. Hyökkäyksen toisessa vaiheessa ovat suomalaiset saavuttanee Laatokan rannikolla Pitkärannan taajaman pohjoisrannan. Etenemiseen valtakunnan rajalle suomalaisten voimat eivät enää riitä.

Suomalaisten on nyt ryhdyttävä tuhoamaan useisiin motteihin saarrettuja vihollisjoukkoja. Vastahyökkäyksen toisella vaiheella on saatu aikaan syvä saartorengas Kitilän suurmotin ympärille.

Suurten mottien syntyminen ei ole suomalisten kannalta edullista: mottien nopeaan tuhoamiseen tarvittaisiin enemmän tykistöä ja raskaita kranaatinheittimiä. Neuvostoliittolaist kykenivätkin suomalaisten puuttellisen ilmatorjunnan takia huoltamaan saarrettuja joukkojaan ilmateitse. Suurista tappioista huolimatta Kitilän mottiin toimitetaan tarvikkeita myös Laatokan jäätä pitkin. Pienempien mottien avuksi neuvostojoukkojen johto pyrki lähettämään hiihtojoukkoja.

Pohjoisilla rintamilla käytetään hiihtopartioita runsaasti sekä tiedusteluun että vihollisen yhteyksien ja huollon häirintään. Sallan rintamallla toimi näissä tehtävissä mm. kaksi suomalaista suurhiihtäjää, maailmanmestari Pakke Niemi (Chamonix 1937) ja Olavi Alakulppi (Zakopane 1939). Alakulppi luo sittemin itselleen uran Yhdysvaltain armeijassa.

Siirtoväen huollon keskuksen johtajaksi nimitetään lakitieteen tohtori Urho Kekkonen.

18.1.1940 Suomalaiset hyökkäsivät Pitkärannassa ja onnistuivatkin valtaamaan kasarmin. Neuvostoliitto toi uusia joukkoja Laatokan Karjalaan motteihin jääneiden tueksi. Jäänmurtaja Tarmoa pommitettiin. Tarmo oli Kotkan satamassa korjattavana, kun Kotka joutui lentopommitusten kohteeksi. Tarmo sai kaksi osumaa keulaan, jossa sen miehistö oli juuri syömässä. 39 miehistön jäsentä sai surmansa ja 11 haavoittui. Laiva ei kuitenkaan saanut vuotoa.

19.1.1940 aikana käytiin kiivaita lentotaisteluita Kannaksella. Laatokalla puolestaan taisteltiin saaresta, joka oli tärkeä jään yli kulkevan venäläisten huoltoreitin katkaisemikseksi.

Kannaksen taivaalla, Keljan yläpuolella, taisteltiin kiivaasti. Kaksi suomalaishävittäjää lähti torjumaan vihollisen pommikoneita, joista yksi saatiin pudotettua. Muualla Kannaksella ammuttiin alas vielä kolme viholliskonetta.

Neuvostoliitto huolsi Kitilän suurmottia Laatokan jäätä pitkin, joten Suomi lähetti taisteluosastoja valtaan Koirinojanlahden suulla olevia saaria. Saarten hallinta mahdollistaisi motin sulkemisen myäs etelästä. Osastot ottivat haltuunsa Vuoratsun, Petäjäsaaren, Maiksimansaaren ja Putkisaaren. Maksimansaari menettiin kuitenkin heti uudestaan, mutta vallattiin jälleen parin päivän päästä. Taistelut olivat verisiä.

Ruotsin valtiopäivät väittleivät Suomen avusta. Valtiopäivien lähetekeskustelun avannut pääministeri Hansson kieltää Ruotsin hallituksen joutuneen liittoutuneiden painostuksen kohteeksi. Toisaalta hallitus pitää tiukasti kiinni Ruotsin puolueettomuudesta ja tahdosta säilyttää ystävälliset suhteet kaikkin sotaakäyviin valtioihin.

Tammikuun käännyttyä kohti loppuaan Kannaksella taisteltiin jälleen. Monet paikkakunnat joutuivat pommituksten kohteiksi, ja panssarilaivat siirrettiin Turun suojaksi. 20.1. 1940 venäläinen tykistö ja lentokoneet pommittivat Taipaletta neljä tuntia, Tykistötaktiikka oli erilainen kuin aiemmissa hyökkäsyvalmisteluissa. Sen sijaan, että ammunta olisi ollut summittaista massapommitusta, se johdettiin yhteen kohteeseen kerrallaan tarkasti. Tykkitulta johdettiin kiintopalloista ja tulenjohtolentokoneista. Näin keskityksiä pystyttiin suuntaamaan uudelleen ammuntojen aikana. Pommitusten lisäksi Neuvostoliiton panssarivaunut ja suorasuuntaustykt ampuivat linnotteita ja kaikkea liikkuvaa, jopa yksittäisia suomalaisia sotilaita.

Neljän tunnin ilasuojissa kyyritelyn jälkeen suomalaiset ottivat vastaan neuvostojalkaväen hyökkäyksen Kirvesmäessä. Suomen asemien pehmittäminen toi neuvostojoukoille tulosta eivätkä suomalaiset pystyneet kunnon vastarintaan ilman hajalle ammuttuja panssariesteitä ja konekiväärikorsuja. Neuvostoliiton jalkaväki murtautui asemiin 50 metrin syvyyteen noin 250 metrin leveydeltä.

Suomalaiset iskivät kuitenkin vastaan. Ensin vihollisen eteneminen pysäytettiin oikealla sivustalla, josta vastustajan haltuun menetetyt taisteluhaudat vyörytettiin takaisin itselle. Lähes samaan aikaan suomalaiset tekivät vastahyökkäysken myös vasemmalla sivustalla, jossa vyörytys onnistui niin ikään. Illalla asemat olivat jälleen omien hallussa. Taistelun aikana linjojen takana valmistetut hyökkäsyvaunuesteet vietiin paikoilleen tuhotuneiden tilalle. Venäläisiä kaatui noin 200.

Lahdessa taivaalla oli 37 viholliskonetta. Pommituksissa menehtyi viisi ja haavoittui 19 iihmistä. Lisäksi Lahden radioasema tuhoutui. Kun radiolähetykset loppuivat pommiosuman takia noin kahdeksi viikoksi, vihollinen käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi lähettää taajuudella omaa progandaohjelmaansa.

21.1.1940 kirjailija Hella Wuolijoen neuvottelut ovat lähteneet vilkkaasti käyntiin Neuvostoliiton Tukholman lähettilään Aleksandra Kollontain kanssa. Hella Wuolijoesta tuntuu, että hänet on otettu vastaan ystävänä. Myös Suomen Tukholmassa toimiva edustaja Eljas Erkko saa tietoja neuvottelusta. Neuvostohallitus tuntuu ensin suhtautuvan Wuolijoen tunnusteluihin pidättyvästi, vaikka kirjailija itse vaikuttaa optimistiselta. Kuitenkin Neuvostoliitto lähettää kaksi asiantuntijaa tutkimaan tilannetta. Toinen heistä on Boris Jartsev, joka siis edelleen hoitaa Suomena asioita Moskovassa. Toinen edustaja on Grauer-niminen mies.

Neuvostojoukkojen 8. Armeijan yhteishyökkäys alkaa samanaikaisesti Kollaanjoella, Aittojoellaja Ilomantsin suunnalla. Kollaanjoella alkaa voimakas tykistötuli klo 8.50. Koko valoisan ajan vihollinen hyökkää panssarivaunujen tukemana. Vaikka suomalaiset menettävät aamulla joitakin etuvartioasemia, vallataan ne iltaan mennessä takaisin ja neuvostojoukkojen yritykset torjutaan. Vihollinen menettää päivän aikana kuusi panssarivaunua ja noin 450 miestä.

Suomalaisia vastassa on yli kolminkertainen ylivoima, sillä vihollinen on tuonut Kollaanjoelle toisen divisioonan siellä olleen 56. D:n avuksi. Hyökkäystä torjumassa Kollaanjoella oli vain viisi pataljoonaa.

Aittojoella hyökkävän vihollisen 1 AK:n hyökkäykset onnistutaan torjumaan iltaan mennessä, mutta tilanne on edelleen uhkaava. Myös Ilomantsin suunnalla kykenee Osasto A pitämään asemansa.

Vihollisen hyökkäys aiheuttaa sen, että suomalaiset joutuvat luopumaan Kollaalle kaavaillusta vastahyökkäyksestä, jollaista suunniteltiin jo IV AK:n suuren vastahyökkäyksen aikana. Tarkoituksena olisi ollut heikentää Ryhmä Talvelaa vastassa olevia neuvostojoukkoja ja siten edistää Suojärven takaisin valtaamista. Nyt neuvostojoukoilla oli kuitenkin aloite samanaikaisesti sekä Kollaalla että Aittojoella.

Suomalaiset hyökkäsivät ilmasta Neuvostoliiton Salmin Karkunlampeen rakentaman letotukikohdan kimppuun. Hyökkäykseen osallistuivat sekä Blenheim-pommikoneet että syöksypommittajat, yhteensä seitsemän konetta. Oli suomalaisittain poikkeuksellista, että näin suuri muodostelma pommitti samaa kohdetta. Lennolla saatiin hyviä tuloksia, ja tukikohta hiljeni. Lisäksi suomalainen hävittäjä pudotti vihollisen kiintopallon Taipaleen suunnalla. Pudotus jäikin ainoaksi koko sodan aikana.

Lähdeaineisto: Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7, Talvisodan kronikka ISBN 951-20-3446-8

Tammikuun taistelut – tyyntä myrskyn edellä

Summan puolustajia taisteluhaudoissaan

Joulukuun rajujen taisteluiden jälkeen tuntui puolustajasta oudolta rintaman ylle laskeutunut hiljaisuus ja rauha. Tietysti kaikki on suhteellista. Kyllä vihollinen edelleenkin tykistöllään louskutteli ja edelleen, jopa enenevässä määrin viholliskoneet kiertelivät taivaalla tähystäen ja pommittaen jopa ampuen konekiivääreillään yksittäisiä sotilaita, jotka eivät tarpeeksi nopeasti päiväsaikaan maastoutuneet. Tätä hiljaisen vihanpidon aikaa käytti rintamavastuun ottanut 3. Divisioona mahdollisimman tehokkaasti hyväkseen. Korsuja ja tuliasemia korjattiin ja rakennettiin. Pioneerit joutuivat raskaan paineen alaisiksi kunnostaessaan tykistötulen vaurioittamia betonibunkkereita. Armeijakunnan komentaja Öhqvist pyysi saada käyttöönsä Juustilan tienoilla olevana Päämajan alaista pioneerikomppaniaa avuksi Summan rintamalle, mutta pyyntöön ei suostuttu. Pääosa kenttätöistä ja huollon vaatimista järjestelyistä oli suoritettava öisin, sillä siksi tarkkaan pystyi vihollinen korkealle köysien varaan kohotetuista tähystyspaaluistaan, aina ilmassa kirtelevistä lentokoneistaan ja jopa suoralla tähystyksellä Perkjärven ampumaleirin harjanteilta valvomaan liikettä ja liikennettä suomalaisten asemissa ja takamaastossa. Se kiusasi enemmän suomalaisia, jotka eivät voineet ollenkaan ilmavaaran vuoksi nauttia korsuissaan ja maahankaivetuissa teltoissaan kaminan suomaa lämpöä. Lämpö oli hankittava liike-energialla: hyppimällä ja lyömään käsi edessa ja takana yhteen.

Kaikki merkit viittasivat siihen, että vihollinen valmisteli suurhyökkäystä. Jatkuva ja enenevä häirintä puolustajan huoltoa ja puolustusasemia vastaan viittasi siihen. Kyllä vihollinenkin tiesi suomalaisten joukkojen pienuuden ja ettei vaihtomahdollisuuksia liiemmin ollut. Siksi oli tehokas keino puolustajan väsyttäminen ja ennen suurhyökkäyksen alkua yötä päivää jatkuvalla tykistötulella, lentopommituksilla ja rintamalle tuotujen uusien joukkojen suorittamilla ”harjoitushyökkäyksillä”, Tosin harjoitushyökkäyksissä ei tullut ”harjoitusruumiita”, mutta tappioistahan ei tarvinnut välittää.

Heikoimmin olivat kenttälinnoitustyöt Suokunnan lohkolla, joka divisioonien vaihdon yhteydessä liitettiin 4. Divisioonasta 3. Divisioonaan. Tammikuun 20. päivä siirrettin ErP 3:n 3. komppania Suokunna lohkolle panssarintorjuntatehtäviin. Se majoittui telttoihin n. 2 km:n päähn etulinjasta Karhulaan vievän tien varteen.

Vihollisen tunnustelevat hökkäykset voimistuivat. Yhä raskaampia ammuksia käytti vihollinen kiiteiden puolustuslaitteiden murskaamiseen ja luottaen suomalaisten tykistän voimattomuuteen yhä näkyvämmin tuotiin suorasuuntaukseen raskastakin kalustoa. Kovin vihollisen vainoama ja vihaama Poppiuksesta itään oleva Pertti-linnake joutui 13.1. raskaan tykistön tuleen. 21. päivänä Pertti-linnake sai kkaksi kohtalokasta täysosumaa, jolloin 10 puolustajaa kuoli ja 3 haavoittui. 25. päivänä Miljoonalinnake sai täysosumia ja itäisen tähystystorni tuhoutui ja sella ollut tulenjohtaja kaatui.

1. rintama alkoi elää. Vihollinen oli tuonut 12 ” tykit, jolla se antaa ankaraa rumputulta etulinjan korsuihin. Maa vapisee lakkaamatta ja rumputuli jatkuu 22.1. Tammikuun lopulla olivat 3. Divisioonan joukot lopen uupuneina kypsät vaihtoon, mutta vaihtoa ei voinut järjestää. Vapaan olevia joukkoja ei yksinkertaisesti ollut.

Tammikuun lopulla sai vihollinen valtavan hyökkäysarmeijansa siirrettyä hyökkäysasemiin. Aremeijan tehtävänä oli murtaa vastustajan linnoitetut asemat alueella Karhula-Muolaanjärvi ja hyökätä sen jälkeen tasalle Viipuri-Antrean asema. Armeijan päävoimat – yhdeksän divisioonaan, viisi panssariprikaatia, jv-kk-prikaat, tukenaan kymmenen kk-rykmenttiä – oli käytettvä hyökkäykseen kaistan oikealla osalla Karhulan ja Muolaanjärven välisellä alueella.

Luoteisen armeijaryhmän komentaja, 1. luokan armeijakomentaja S.K.Timoshenko ei määrännyt vielä Luoteisrintaman hyökkäyspäivää, mutta kehotti joka sotilaallisesti tarkoittaa yhtä kuin käski armeijoita helmikuun ensimmäisen kymmenen päivän aikana käymään erillisiä taisteluita. 7. Armeijan oikealla puolella hyökkäsi 13. Armeija tehtävänään murtaa vastustajan aseman Muolaanjärven ja Taipaleenjoen suun välisellä alueella.

Suomalainen sodan johto arvioi ja päätteli oikein merkkien, havaintojen ja tiedustelun perusteella, että vihollisen suurhyökkäys oli odotettavissa, mutta koska hyökkäys alkaisi ja kuinka suurin voimin, se jäi arvailujen varaan.

Lähdeaineisto: Esa Anttala Talvisota – sataviisi taistelujen päivää ISBN 978-951-23-5164-0

Tyyntä myrskyn edellä

Karjala-lehden ilmoituksista saattoi havaita, ettei Viipurin elämämeno ollut joulukuun jälkipuoliskolla 1939 eikä liioin tammikuussa 1940 enää entisenlainen. Liikelaitokset yrittävät ilmoittelemalla löytää kaupungista paennutta tai uutta henkilökuntaa, SOK:n leipätehdas etsi leipureita ja Viipurin konepaja ja laivatelakka Oy tarvitsi heti ammattitaitoisia seppiä ja viilaajia. Kotimaan Lakkitehdas Oy:n työläisiä pyydettiin työvelvollisuuslain nojalla ehdottomasti heti ilmoittautumaan tehtaalle. Ja töitä oli tarjolla myös munkinpaistajille, Karjalan piirakoiden leipojille ja sarkahousujen tekijöille. Oinosen halkoliikkeen ongelma oli vaikeampi, käytettävissä ei olllut enää hevosia, jotta halot olisi voitu ajaa asiakkaille. Hevoset olivat rintamalla.

Monet suurliikkeet ja hieman pienemmätkin olivat lähteneet turvaan Mikkeliin, Hämeenlinnaan, Lahteen ja joa aina länsirannikolle asti. Hienonahka Oy ilmoitti jatkavansa toimintaa Ylistarossa, Karjalan Puku Ou:n johto pyysi Viipuriin jääneitä tehtaan työläisiä ilmoittautumaan tehtaalle Kauhajoelle. Junamatka korvattaisiin perille tulon jälkeen.

Liikeiden aukioloajat olivat muuttuneet. Paulig piti ovensa auki klo 16-20, Karjakeskuskunnan myyntikaika oli klo 17-22 ja konttoriaika klo 7-9 ja klo 16-20. Se oli turvallisinta pommihyökkäyksia ajatellen. Viipurin Osuusliike puolestaan kehotti asiakkaitaan katsomaan oveen ripustetusta tiedotteesta, milloin liike kulloinkin oli auki.

Elokuvateattereissa annettiin näytäntöjä joka päivä ”sikäli kuin sääolosuhteet antavat riittävän turvallisuuden”. Scalan valkokankaalla nähti kotimainen Helena Karan ja Kullerko Kalskeen tähdittämä filmi Punahousut. Mainosten mukaan se oli ”reipas rakuunailoittelu, jonka hyvää tuulta jokainen nykypäivänä tarvitsee”. Näyttämöaika oli varhain aamulla klo 6.15-8.15. Elokuvateatteri Salamalla oli jotain, mitä ei muilla ollut – väestönsuoja teatteria vastapäätä.

Tammikuun 1940 oli sinänsä varsin rauhallista aikaa. Monina päivinä ei ollut ilmahälytyksiä lainkaan. Pommitusten laantuessa Kauppahalli alkoi olla uki kello 15:een asti. Kaiken varalta mentiin silti töihin jo aamupimeältä. Muualle Suomeen evakuoiduille omaisille lähti samansävyisiä rauhoittavia viestejä: ”Itse asiassa ei Viipuri taida olla sen vaarallisempi kuin muutkaan Suomen kaupungit.” Sensuurin takia täytyi käyttää kiertoilmauksia. Aavetykin ammukset olivat ”paketteja”, ”pom-pommeja” tai ”Molotohvin putkipostia” ja taivaalla liikkuvat vihollisen koneet ”rauhankyyhkysiä”.

Epämääräistä huolta synnyttivät tiedot öiseen aikaan siellä ja täällä nähdyt salaiset valomerkit. Syyllisiksi epäiltiin niin kommunistimielisiä kaupunkilaisia kuin myös vihollisen kaupunkiin soluttamia vakilijoita ja tuholaisia. Jokainen välähdys synkän pimeässä yössä kuviteltiin deasantin merkkivaloksi. Kerran yllätettiin kauppaopiston katolta mies taskulamppunsa kanssa. Hän oli yksi koululle majoitetuista suojeluskuntapojista, joka paraikaa ripusti pesemiään sukkia narulle kuivumaan. Takin nappiin kiinnitetty taskulamppu heilahteli hänen kykkyyn- ylös-liikkeensa tahtiin.

Viipurin päivälehden Karjalan johto piti yllä toiveikasta mielialaaa. Mitä vähemmän maalattiin kauhukuvia, sitä turvallisemmaksi ihmiset tunsivat olonsa. Paniikkimielialaa lehti ei halunnut lietsoa, mutta rintamalla kaatuneiden kuolinilmoituksien julkaisemista se ei voinut välttää. Koska ne julkaistiin aina lehden etusivulla, ne iskivät tyrmäävästi lukijoiden tajuntaan. ”Kuoli työpaikallaan pommitusten uhrina”, ”Kaatui sankarina kodin, uskon ja isänmaan puolesta”, ”Haavoittui Kannaksella ja kuoli sairaalassa”, ”Uhrasi nuoren elämänsä isänmaan ja kodin puolesta”. Toisinaan ilmitusten teksi oli hyvinkin henkilökohtaista:”Ei tule luoksemme Aaro enää,/ hän taiston kentällä kylmänä lepää,/ Nuorena päätyi elosi sun,/ sait rauhan keskellä taistelun.”

Lahden yleisradioaseman välittämiä uutisia kuunneltiin tarkoin. Iltapäivisin ne tulivat klo 18.45 ja illalla klo 21.40. Monista rakennuksista oli sähköt poikki, mutta radiot ladattiin akuilla. Viipurin oma lähetysasema oli lopettanut säännölisen lähetyksensä joulukuunpuolivälissä. Se oli varotoimi. Vihollinen saattaisi peilata sen asemapaikan ja suunnata pommi-iskunsa sitä kohti.

Kivitaloissa ei pannuhuoneiden pumput toimineet, jos sähköt olivat menneet pommituksissa poikk. Rikkinäiset ikkunat olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Niinpä monissa asunnoissa sisälämpötila laski alle kymmenen asteen, ja parhaimmillaankin se oli vain 16-17 astetta. Tammikuun puolivälissä pakkasmittarit näyttivät ulkona 34 minuusastetta.

Viipurin paikallisosaston lotat tekivät omissa ompelimoissaan kangaspakoista alusvaatteita, huopakäsineita, rukkasia, pyyhkeitä, nenäliinoja ja lumipukuja. Muonituslotat hoitelivät tehtävi 41 eri kohteessa yhtä hyvin kenttäsairaaloissa, evakkojunisssa kuin kaupungin keskuspoliisiasemalla ja sen eri laitoksissa. ”Talvisodan alkamisesta lähtien syötimme Viipurin suuressa varuskunnassa kaikki rintamalle menijät ja tulijat aina helmikuulle 1940 asti”, muisteli lotta Asta Heickell.

Tammikuun ja osin myös joulukuun hiljaisina ajanjaksoina vvs-yksiköt keräsivät armeijan käyttöön niin paljon suksia kuin vain Viipurista löytyi, niin myös tyhjiä Alkon pulloja. ”Niitä me täytämmetäytämme bensalla, korkitamme ja kiinnitämme niihin sytytystikut ja teemme niistä Molotovin koktailpulloja. Sormet ovat terävistä korkeista hankautuneet haavoille ja haju aiheuttaa suoranaista pahoinvointia”, kertoi Kyllikki Pahkamaa.

Rauhoittava oli se kirje, jonka Viipuriin jäänyt pankkivirkailija Nils Mosander lähetti vaimolleen. Kirje oli päivätty helmikuun 11 päivänä, ”Kyllä tämä meidän kansa on sisukasta, Eilen illalla (10.2.), kun oltiin kävelemässä huomattiin, että Karjaportti oli auki, vaikka sen yläkertaan oli tullut palopommi. Siellä oli täysi ruljanssi ha hyvin viihtyisää, vaikka vettä tippui lampuista ja juoksi nurkissa yläkerrassa. Kaikesta huolimatta kahvi oli ihanaa ja tortut maukkaat.”

Lähdeaineisto Antero Raevuori Hyvästi Viipuri ISBN 978-952-492-809-0

Kollaan sankareita

Rautjärveläinen Simo Häyhä, todennäköisesti koko maailman paras tarkka-ampuja. Hänen on kerrottu ampuneen jopa 542 vihollista. Häyhä on Kollaan sankareita.

Kollaasta tuli talvisodan aikana je eteenkin sen jälkeen lähes legendaarinen paikka. Kerrotaan, ett ”Kollaa kestää”- lupausta käytti ensimmäisenä etulinjassa olleen komppanian päällikkö Aarne Juutilainen, jolta IV aremijakuntaa komentanut kenraali Woldemar Hägglund kysyi:”Kestääkä Kollaa?” ”Kyllä kestää, ellei käsketä karkuun juoksemaan”, vastasi komppanianpäällikkö.

Myös toinen Kollaalla taistellut upseeri, luutantti Martti ”Make” Uosikkinen käytti sanontaa. Uosikkinen haavoittui Kollaalla maaliskuun 1940 alussa, ja kun häntä lähdettiin ahkiolla vetäen viemään sidottavaksi, hänen kerrotaan huuhdahtaneen joukoilleen ”Muistskaa pojat, että Kollaa kestää!” Kollaan taisteiluista kirjoittaneen Erkki Palolammen mukaan nämä jäivät Uosikkisen lähes viimeisiksi sanoiksi.

Neuvostoarmeijan voimakas hyökkäys Suomussalmen suunnalla yllätti suomalaiset. Stalin tavoitteena oli katkaista Suomi kahtia Oulun kohdalta; joulukuun alussa venäläiset onnistuivat katkaisemaan Kuusamo-Suomussalmi-maantien. Osa joukoista eteni kohti Kuusamoa, mutta pääjoukko kääntyi Suomussalmelle, jossa suomalaisjoukkoja oli varsin vähän.

Suomussalmelle saatiin apuvoimia, ja joulukussa Hjalmae Siilasvuon johtamat joukot kävivät siellä ankaraa taistelua. Vähän ennen vuodenvaihdetta suomalaiset saivat vallatuksi jo kertaalleen menettämäsä Suomussalmen kirkonkylän.

Raatteen taisteluissa Suomella oli vastassaan enemmän kuin kaksinkertainen ylivoima. Venäläisille oli tulossa lisääkin väkeä idästä Raatteen tietä pitkin, mutta suomalaiset hiihtopartiot kävivät etenevien divisioonien kimppuun. Yllätysiskut hämäsivät ja aiheuttivat kauhua, ankara pakkanen niitti satoaan joukoissa, joilla ei ollut riittäviä talvivarusteite. Tekniikkaa sen sijaan riitti: kun Raatteen tien taistelulut loppiaisen tienoilla päättyivät, suomalaiset saivat sotasaaliiksi yli 40 hyökkäsyvaunua, noin 100 tykkiä, panssari- ja kuorma-autoja, kenttä-, ilmatorjunta- ja panssarintorjuntatykkejä sekä suuren määrän jalkaväen aseita. Lisäksi suomalaisten käsiin jäi toistatuhatta hevosta, ja vangeiksi otettiin 1200 neuvostosotilasta. Raatteen voitosta jouduttiin kylläkin maksamaan suunnattoman kallis hinta: noin 600 kaatunutta ja 1200 haavoittunutta suomalaist taistelija.

Suomussalmen ja Raatteen voitot olivat monen osatekijän tulos: suomalaisjoukkojen taistelutahto sekä tehokas johtaminen yhtyivät taitavaan sopeutumiseen olosuhteisiin ja maastoon. Hiihtopartiot saattoivat liikkua tiettömillä seuduilla suurempaa melua pitämättä, metsä suojasi poikiaan, ja murhaava pakkanenkin tuntui vuodenvaihteessa 1939-1940 olevan suomalaisten puolella.

Tammi-helmikuussa 1940 käytiin Karjalassa pitkiä ja sitkeitä mottitaisteluja. Ne alkoivat kun suomalaiset katkaisivat tammikuun alussa Laatokan pohjoisrantaa länteen päin edenneiden neuvostojoukkkojen huoltoyhteydet, Suomalaiset olivat arvioineet, että yhteyksien katkettua venäläiset lähtisivät pyrkimään takaisin itään, omien joukkojen luo. Iskun kohteeksi joutuneet joukot kuitenkin jäviät hallussaan oleviian tukikohtiin odottamaan apujoukkoja ja lentokoneillla tehtäviä huoltokuljetuksia.

Jouluna 1939 Suomessa oli pimeää. Ulkokuusia ei saanut valaista eikä hautausmaalla polttaa kynttilöitä. Pelättiin pommituksia – eikä syyttä. Joulunaattona pommitusten kohteina olivat etelärannikon kaupungit Turku, Tammisaari ja Kotka. Aattona pommikoneita ei nähty, mutta joulupäivän Käkisalmea vastaan hyökättiin 50 koneellaa.

Uudenvuoden päivänä pommitettiin Turkua ja Oulua, ja 5.1. Mikkelin pommitukseen osallistui 40 konetta, Päämaja hajasijoitettiin tämän jälkeen kaupungin ympäristöön, ylipäällikkö esikuntineen siirtyi Otavan kansanopistoon.

Tammikuun 12. päivänä Suomen taivaalla oli samaan aikaan yli 400 vihollisen lentokonetta. Turkua pommitti 36 konetta, ja kaksi päivää myöhemmin Neuvostoliitto hyökkäsi Hankoon peräti 57 koneen voimin.

Neuvostoliiton tähtäimessä olivat tietysti rintamajoukot; helmikun alkupäivinä, puna-armeijan suurhyökkäyksen alkaessa, suomalaiset totesivat Karjalan kannaksella päivittäin jopa tuhat vihollislentoa. Sotatoimialueen ulkopuolella kohteina olivat ennen kaikkea satamakaupungit, myös muita asutus- ja teollisuuskeskuksia vastaan hyökättiin.

Useissa kotialueen lentopommituksissa kuoli tai haavoittui siviilejä. Tuhoisimpia olivat tietysti täysosumat: tammikuun viimeisenä päivän Rovaniemellä pommit osuiva kahteen pommisuojaan. 17.2. Iisalmessa kuoli kaikkiaan 41 ihmistä, joista 28 yhdessä osumassa kellariin.

Mutta silloin, hyökkäystä ei syystä tai toisesta ehditty antaa, seuraukset saattoivat olla tuhoisat. Loppiaisaattona Mikkeliin hyökättiin 40 koneen voimin. Oli kirkas pakkaspäivä ja kaupungin torielämä vilkkaimmillaan. Suurten aineellisten tuhojen lisäksi kaupungissa kuoli 30 ihmistä ja haavoittui 36. Haavoittuneiden joukossa olli kirjailija Olavi Paavolainen, joka työskenteli päämajassa ja oli ensimmäisen pommin pudotessa apteekissa ostamassa yskänlääkettä esimiehelleen. Hän kuuli ankaran jysähdyksen ja ehti sanoa apteekkineidille: ”Mutta tuohan oli pommi”, kun maailma katosi silmistä, apteekin talo kaatui päälle ja syttyi palamaan.

Pikkukaupungeissa ei kunnollisia pommisuojia ollut riittävästi, maaseudulla tuskin lainkaan. Hälytyssireenien soidessa ihmiset pakenivat lähimetsiin tai yksinkertaisesti heittäytyivät maahan. Hälytyksen päättyessä palattiin taas kotiin – sikäli kuin se oli enää jäljellä. Palopommit tekivät pahaa jälkeä puutalovaltaisissa kaupungeissa ja kaupunginosissa.

Itä-Suomen risteysasemia, kutenn Kouvolaa ja Elisenvaaraa, pommitettiin usein, samoin Lappeenrantaa ja Viipuria 18.2.. 18.2., ”Viipurin tuhosunnuntaina”, kaupunkia vastaan hyökkäsi kaikkiaan 350 konetta eikä kaikkia tuhoja pystytty edes erittelemään. Maaliskun alussa, Viipurinlahden taistelujen aikana, Kymenlaakson pommitukset lisääntyivät.

Lähdeaineisto Helena Pilke Olli Kleemola Suomi taisteli kuvat kertovat ISBN 978-952-220-768-5

He antoivat kaikkensa

Neuvostoliiton armeija hyökkäsi ilman sodanjulistusta 30.11.1939 koko itärajan pituudelta Suomeen. Maan hallitus vaihdettiin, ja pääministeriksi tuli Risto Ryti, ulkoministeriksi Väinö Tanner sekä puolustusministeriksi Juho Niukkanen. Eduskunta siirtyi Helsingistä Kauhajoelle. Armeijaa johti Päämajassa Mikkelissä ylipäällikkönä sotamarsalkka C.G.E. Mannerheim.

Neuvostoliitto asetti Terijoelle Suomen demokraattisen tasavallan hallituksen, jonka pääministeksi nimitettiin Otto Wille Kuusinen. Neuvostoliitto solmi ystävyys- yhteistyösopimuksen Kuusisen hallituksen kanssa ja ilmoitti neuvottelukumppanikseen vain Terijoen hallituksen. Sodan loppupuolella neuvostoliittolaisten oli kuitenkin palattava asioimaan Suomen virallisten edustajien kanssa.

Suomen joukot itärajalla joutuivat vetäytymään joulukuun alussa. Hyökkääjällä oli murskaava ylivoima niin miesten kuin aseiden määrissä. Suomen kaupunkeja pommitettiin talvisodan aikana jatkuvasti. Ulkoministeri Molotov tosin kertoi Yhdysvaltojen presidentille, että Neuvostoliiton koneet pommittivat vain lentokenttiä, eivät kaupunkeja. Yhdistyneiden kansakuntien edeltäjä Kansainliitto erotti 14.12. 1939 Neuvostoliiton jäsenyydestään.

Talvisotaa käytiin vaikeissa oloissa kovissa pakkasissa. Karjalankannaksella tärkeä rintama syntyi Summaan Kuolemanjärvelle ja Taipaleenjoelle Metsäpirttiin. Laatokan pohjoispuolella puna-asemija pysäytettiin Kollaanjoelle Suistamoon. Neuvostojoukkojen oli tarkoitus kiertää Laatokan pohjoispuolelta Kannaksella olevien suomalaisten selustaan.

Sodan uhkasta huollimatta Suomen hallitus ei ollut 1930-luvun lopulla varustanut armeijaa riittävästi. Monet joutuivat lähtemään sotaretkelle omissa vaatteissa, armeijalla oli antaa aseen lisäksi vain vyö housuihin ja korkardi päähineeseen. Sotia edeltäneiden vuosien pääministerin mukaan puhuttiin ”malli Cajanderista”.

Suomalaiset saivat ensimmäiset merkitävät torjuntvoitot Korpiselässä Tolvajärvelle vähän ennen joulua. Voitot antoivat uskoa mahdollisuuksiin. Puna-armeija yritti Kannaksella läpimurtoa joulukuun lopussa, mutta ei onnistunut.

Suomella oli talvisodadda käytettävissä noin 340 000 sotilasta, puna-armeijalla noin miljoona. Suomella oli lentokoneit 114, vastustajalla osapuilleen 3800. Panssarintorjunta-aseiden puutteessa suomalaiset oppivat käyttämään polttopullooja, niin sanottuja Molotovin cocktaileja.

Suomalaiset olivat talvioloissa ja metsämaastossa kokeneempia taistelijoita kuin vastustajansa. Rintamalla oli vapaaehtoisesti maanpuolustusjärejstön suojeluskuntien kasvattamia miehiä noin 60 000 ja he osasivat liikkua metsässä, hiihtää ja ampua, Armeijan apuna oli myös maan suurin naisjärjestä Lotta Svärd.

Suomussalmella suomalaiset torjuivat puna-armeijan etenemisen joulukuun viimeisinä päivinä. Kävi ilmi, että vihollinen yritti läpimurtoa Kainuusta kohti Oulua katkaistakseen Suomen kahtia. Kainuun korvessa Raatteen tiellä tammikuun ensimmäisinä päivinä 1940 suomalaiset saartivat kaksi neuvostoliittolaista divisioonaa ja tuhosivat ne. Läpimrtoyritys oli torjuttu.

Loppiaisena 6.1. luutnantti Jorma Sarvanto ampui Kymenlaakson taivaalla viidessä minuutissa alas kuusi puna-armeijan pommikonetta. Saavutusta pidetään maailmanennätyksenä.

Kollaalla Suomen joukot eivät antaneet periksi. Kollaa kesi valtavan ylivoiman edessä. Siellä sankarina oli tarkka-ampuja Simo Häyhä, joka kiväärillään tuhosi yli 200 vihollista väijytyksestä sekä taistelutilanteissa konepistollilla vielä paljon lisää.

Neuvostoliiton armeija ei päässyt läpimurtoon joulukuussa. Suurvalta oli aliarvioinut vastustajan ja yliarvioinut omat voimansa. Tammikuun ajan rintamalla oli rauhallisempaa. Puna-armeija suunnitteli uutta suurhyökkäystä ja hankki joukkoihinsa lisää sekä miehiä että aseita.

Maailmansodan muilla rintamilla oli hiljaista talvella 1940, joten Suomen epätoivoinen taistelu sai laajaa kansainvälistä julkisuutta. Suomi myös hyödynsi tilanteen. Huippujuoksijat Paavo Nurmi ja Taisto Mäki lähtivät 3.2. Yhdysvaltoihin progandamatkalle.

Suomen ja Ruotsin jääpallomaajoukkueet pelasivat ystävyysottelun 11.2. Tukholman olympiastadionilla. Ennen ottelun alkua taitelija Ella Eronen lausui täpötäydellä stadionilla Maamma-laulun suomeksi ja ruotsiksi.

Samana päivänä puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen Kannaksella. Summassa neuvostoliittolaiset pääsivät osittaiseen läpimurtoon 13.2. ja Länsi-Kannaksella joukkojen oli vetäydyttävä väliasemaan. Lopullista läpimurtoa ei tullut.

Maaliskuun alussa Suomen joukot joutuivat päivä päivältä tiukemmalle. Sekä miehet että asett alkoivat loppua. Suomen rauhanvaltuuskunta markusti Moskovaan 7.3. neuvottelemaan.

Äyräpään Vuosalmella puna-armeija oli 4.3. Vuoksen rannalla, mutta ei päässyt virran yli. Neuvostoliiton armeija oli Viipurin edustalla 11.3., ja Viipurinlahdellakin suomalaiset olivat vaikeuksissa. Seuraavana päivän Kollaanjoen linjasta oli pakko luopua. Puolustus alkoi murtua monesta paikasta.

Suomen hallitus ilmoitti 11.3. hyväksyvänsä Neuvostoliiton esittämät rauhanehdot. Tasavallan presidentti Kyösti Kallio allekirjoitti 12.3. valtakirjan rauhanneuvottelijoille. ”Kuivukoon käteni, jonka oli pakko allekirjoittaa tällainen paperi!” huokasi valtion päämies.

Talvisota kesti 105 päivää. Rauhansopimus allekirjoitettiin 13.3.1940 Moskovassa. Sopimuksen mukaan Suomi luovutti Neuvostoliitolle Karjalankannaksen, Laatokan Karjalan ja niin sanotun Raja-Karjalan, Suomenlahden ulkosaaret, Kalastajasaarennon Petsamosta sekä osia Sallasta ja Kuusamosta. Hanko vuokrattiin Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi 30 vuodeksi.

Menetetyllä alueella asuneita kotinsa ja kotiseutunsa jättämään joutuneita suomalaisia oli noin 430 000. Pinta-alasta menetettiin 11 prosenttia. Luovutetulle alueelle jäin muiden muassa Suomen asukasluvultaan toiseksi suurin kaupunki Viipuri.

Suomi menetti talvisodassa kaatuneina, haavottuneina kuolleina sekä kadonneina noin 26 700 sotilasta. Haavottuneiden määrä oli hieman ylli 43 500. Lisäksi 105 päivän aikan kuoli sotatoimissa vajaa 1000 siviiliä. Moni sotilas menehtyi vasta rauhan tultua.

Suomalaisia huippu-urheilijoita koki määränpäänsä sankarikuoleman kautta. Heistä mainittakoon muiden muassa seuraavat henkilöt:
Birger Adolf Wasenius

Gunnar Mikael Höckert

Martti Bertill Marttelin

Martti (Make) Uosikkinen

Martti Leo Tolamo

Lähdeaineisto Antti O. Arponen – Markku Kasila – Vesa-Matti Peltola ISBN 978-952-7043-03-5

Legenda syntyy

Talvinen torstai-ilta on pimentynyt, pakkasta Laatokan Karjalassa on hieman toistakymmentä astetta. On kuolemanhiljaista. Suomalaiset ovat järeillä aseillaan pehmittäneet saatttujen venäläisten asemia Länsi-Lemetissä koko päivän ja illan. Tykistö on murentanut maahankaivettuja punapanssareita suorasuuntauksella. Jääkärit odottavat teltoissaan lähtökäskyä. ”Nyt on Suomen leijonan vuoro ärjyä”, joku sanoo.

Venäläisiä on kielletty ampumasta ennen kuin suomalaiset hyökkäävät. Ampumatarvikkeita on säästettävä. Venäläiset kuuntelevat ja yrittävät tähystää etumaastoa, mutta pitikään jatkunut aliravitsemus on aiheuttanut yösokeutta. Korvat ovat lukossa äskeisen keskityksen seurauksena.

Jääkäripataljoona 4:npeitenimi on Hiipijä. Majuri Matti Aarnio on tapansa mukaan valmistautunut hyökkäykseen huolellisesti. Pataljoonan komppaniat siirtyvät lähtöasemiin, H-hetki on kello 20.00.

Etelän suunnalla venäläisten panssarintorjuntatykki innostuu ampumaan parikymmentä laukausta. Majuri Aarnio hymyilee. Harhautus on jälleen kerran onnistunut. Naruihin kiinnitetyt, puu-ukot muistuttavat valoammusten kajossa hyökkäysketjua. Vihollinen luulee, että suomalaiset hyökkäävät etelästä. Hiljaisuus laskeutuu jälleen pimeän maaston ylle.

Painopisteen syöksyryhmät lähtevät hiljaa liikkeelle pohjoisesta. Eteneminen muistuttaa intiaanien lähestymistä. Suomalaiset kaivautuvat lumen sisässä äänettöminä ja näkymättöminä kohti venäläisten korsuja ja maahan kaivettuje panssarivaunuja.

Komea räjähdys katkaisee hiljaisuuden, se kuulostaa valtavalta. Sitä seuraa toinen, kolmas ja neljäs jysähdys. Lähinnä olevat suomalaiset saavat niskaansa puunsirpaleita, hiekkaa ja kiviä. Ehjänä säilyneet venäläiset ryntäävät ulos korsuistaan. Mutta syöksyryhmien miehet ovat valppaina. Useimmat venäläiset kaatuvat suomalaisten luotisateeseen ja käsikranaatteihin.

Luutnantti Erkki Komonen ilmoittaa kello 21.08 Aarniolle, että vahvennettu kolmas komppani on saapunut korsujen luo ja pudottelee niihin Molotov-pommeja, kasapanoksia. Samankaltainen ilmoitus saapuu luutnantti Väinö Hahtelan ensimmäisestä komppaniasta.

Majuri Aarnion jääkärit vyöryttävät vihollisen asemia korsu korsulta ja panssarivaunu panssarivaunulta. Joskus ammunta lakkaa hetkeksi. Kammottava hiljaisuus päättyy uusiin räjähdyksiin. Aarnio lähettää matkaan levänneitä syöskyryhmiä operaation loppuun saattamiseksi. ”Sieltä yli, missä aita on matalin”, on toimintaohje.

Vaikka venäläisiä on enemmän, Aarnion miehet hallitsevat taistelukenttää. Venäläiset eivät uskalla lähteä korsuistaan noustakseen yhtenäiseen vastarintaan. He pelkäävät Valkoista Kuolemaa. Antautua ei saa, sen ovat politrukit kieltäneet. Miehille on myös syötetty kauhutarinoita barbaarisista ja ja julmista suomalaisista.

Aamulla taistelukentältä löytyy neljäsataa kaatunutta venäläistä. Luhistuneissa korsuissa heitä on epäilemättä lisää, mutta kukaan ei ole niitä penkomassa. Kahdeksankymmentä venäläistä on antautunut vangiksi. Sotasaaliin joukossa on kaksikymmentäviisi panssarivaunua, neljä tykkiä ja runsaasti ajoneuvoja.

Majuri Aarni on laukaissut ensimmäisen mottinsa. Pian häntä sanottii Motti-Matiksi ja lopulta pelkäksi Motiksi.

Matti Aarnio

http://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Aarnio

Motti-Matti

http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2009/03/motti-matti.html

Motti-Matti JR 56

http://www.jr56jajr60.fi/mottimatti.htm

JR 56

http://www.jr56jajr60.fi/jr56.html#Motti-Matti

Lähdeaineisto Robert Brantberg Motti-Matti Eversti Matti A. Aarnio ISBN 978-952-5767-79-7

Mottien maa

Moteissa oli paljon materiaalia, ja ne pystyivät sen vuoksi puolustautumaan hyvin, kun huolto hoitui lentoteitse.

Suomen sukellusvenelaivasto oli koko sodan ajan vastoinkäymisten vaivaama. Neuvostolaivojen takaa-ajot olivat epäonnistuneet, esimerkiksi Vetehinen ei saanut jäänsärkijä Jermakia kiinni. Sukellusveneet olivat myös vikojen rasittamia. 13.1.1940 viimeinen liikkeellä ollut Suomen sukellusvene, Iku-Torso, sai kytkinvian ollessaan palaamassa partiomatkalta Saarenmaan vesiltä, ja joutui telakalle korjattavaksi. Tämän jälkeen Itämeren paksu jääpeite pakotti sukellusveneet pysymään satamassa.

Suomen joukot olivat jo pari päivää aiemmin havainneet Sallan suunnalla Neuvostoliiton kuormastojen lisääntyvää liikennettä Joutsijärveltä kohti Märkäjärveä. Edellisenä päivänä myös vihollisen tulitoiminta laantui. 14.1. valkeni hiljaisena ja pysyi omituisen hiljaisena. Niinpä suomalaiset iskivät tykistön tukemana hyökkäystä varten kootulla osaltolla Vuosamonselkään, jossa vastassa olivat neuvostoliittolaisten jättämät tyhjä asemat.

Vihollisen selustaan ja huoltoon suuntautuva sissitoiminta yhdessä ankaran talven ja sivusta-iskujen uhan kanssa oli ajantu venäläiset pois. Suomalaiset lähtivät takaa-ajoon, jonka aikana he etenivät 45 kilometriä kohtaamatta vastarintaa. Saman päivän aikana saatiin ensimmäiset tiedot Sallaan vahvistukseksi tulevasta Neuvostoliiton 88. Divisioonasta.

Neuvostoliiton ilmatoiminta oli hyvin vilkasta, ja useita Suomen kaupunkeja pommitettiin jälleen. Pääkohteina olivat Länsi-Suomen satamakaupungit. Tuhoisin hyökkäys koetteli Vaasaa, jossa kuoli 10 ihmistä. Muita pommitettuja kaupunkeja olivat muun muassa Rauma, Pori, Karjaa, Helsinki ja Tammisaari. Karjaata pommitettiin kolmean peräkkäisenä päivänä yhteensä 60 koneen voimin. Neuvostopilotit eksuivat myös Ruotsin ilmatilaan. Kallain saati Pohjanlahdella sai niskaansa yhdeksän lentopommia.

Viipuri oli säästnyt suurilta ilmapommituksilta, tammikuun aikana sitä oli pommitettu vain kahtena päivänä. Kiusana oli lähinnä ollut ”aavetykkinä” tunnettu junatykki, koka jyski päivittäin.

Pommitukset ilmestyivät Viipurin taivaalle yllättäen. Ilmahälytys annettiin samaan aikaan, kun ensimmäiset pommit jo räjähtivät maan kamaralla. Hälytyksen myöhästymisen takia kaupungilla oli paljon ihmisiä, jotka eivät olleet ehtineet suojaan. Surmansa saaneita oli kolme.

Päivän aikana pommitettiin myös Kajaania, mutta kokonaisuudessaan vihollisen ilmatoiminta oli hieman aiempaa hiljaisempaa. Kotiseudulla havaittiin 70-80 viholliskonetta.

Tamperetta pommitettiin usein, ja sen heikkoa ilmapuolustusta oli vahvistettu Lentovarikolla korjattavina olleista hävittäjistä muodostetulla väliaikaisella lentueella. Sen koneita lensivät Lentovarikon ja Lentokonetehtaan koelentäjät.

Lentue oli torjuntalennolla vastassaan Neuvostoliiton pommikoneita, kun Fokkeria lentäneen ylikersantti Siilavuoren tähtäimissä oli venäläinen DB-pommikone. Fokkerin konekiväärit olivat kuitenkin hiljaa, kun olivat jäätyneet kovassa pakkasessa. Siltavuori siitä huolimatta jatkoi jahtia ja pääsi aivan pommikoneen taakse. Hän teki uhkarohkean tempun ohjasi hävittäjänsä aivan venäläiskoneen tuntumaan ja rouskaisi tämän peräsimen silpuksi omalla potkurillaan. Viholliskone syöksyi Suonojärveen. DB:n konekiväriampujan luodeista haavoittunut sankari teki hyökkäyksensä jälkeen onnistuneen pakkolaskun, ja Fookerikin oli jälleen lentokunnossa potkurin vaihdon jälkeen.

Laatokan pohjoispuolella taisteltiin sinne syntyneitä motteja vastaan. Itäiseen Lemettiin oli syntynyt venäläisten puolustuskeskus, jonne olivat jääneet muun muassa Neuvostoliiton 18. Divisioonan komentajat sekä noin 70 panssarivaunua. Mottia yritettiin nujertaa monena päivänä. 15.1.1940 sitä vastaan käytiin Lentolaivue 10:n kahden Fokkerin tekemällä syöksypommituksella, mutta se piti pintansa niin tätä kuin lukuisia muitakin lähipäivinä tehtyjä ilma- ja jalkaväkihyökkäysiä vastaan. Lopulta valtausyritykset keskeytettiin 22.1.1940. Ne joukot, joita tarvittu motin vartiointiin keskitettiin läntisen Lementin kimppuun.

Suomalaiset hyökkäsivät 16.1.1940 kohti Pitkärantaa, joka oli teollisuustaajama Impilahden tuntumassa. Venäläiset kuitenkin torjuivat suomalaisten yritykset tänä ja seuraavana päivän ja saivat pidettyä Pitkärannan aina sodan loppuun asti. Se toimi keskuksena, jonne Neuvostoliiton Laatokan Karjalan joukoilleen lähettämät vahvistukset kerääntyivät.

Neuvostotykistö jatkoi suomalaisten linnoitteiden moukarointia. Kriittisella Summan suunnalla 150 mm tykit tulittivat suorasuuntauksella Summankylän konekiväärikorsua numero 5. Kuuden tuuman panssarikranaatit mursivat linnoituksen tähystyskuvun ja vaurioittivat valonheitin- ja konekiväärikammioiden seiniä. Vaurioita korjattiin hiekkasäkeillä, mutta täyteen taistelukuntoon linnoistusta ei enää saatu.

Tanskalainen tehtalijain yhdistys lähetti Suomelle junavaunullisen ruokasäilykkeitä. Sveitsin lääkäriliitto puolestaan lupasi lähettää vapaaehtoisryhmän. Ruotsin kansalaiskeräys oli tuottanut tähän mennessä 8 717 933 kruunua.

Lukuisat kongressiedustajat olivat tehneet aloitteita luoton myäntämiseksi Suomelle, ja Yhdysvallat kaavaili 60 miljoonan dollarin lainaa. Presidentti Rooseveltin mukaan siviililuotto ei loukkaisi puolueettomuuslakia. Tähän asti Yhdysvallat oli torjunut Suomen avunpyynnöt, koska laki esti sotatarvikkeita varten annettavat luotot sotaa käyville maille. Asian käsittely pitkittyi, ja useat Yhdysvaltain isolationismia kannattavat kongressimiehet vastustivat esitystä. He eivät halunneet sekaantua Euroopassa käytävään sotaan. Lopulta esitys hyväksyttiin 13.2. sillä ehdolla, että lainaa ei käytetä sotatavikkeisiin.

Suurhyökkäys tuli päätökseen. Suomalaiset olivat onnistuneet tavoitteessaan katkaista Neuvostoliiton 56 AK:n huoltoyhteydet. Laatokan rannalla suomalaisten hyökkäys pysähtyi Pitkärannan kylän pohjoisreunalle. Suomen vastahyökkäys oli johtanut lukuisten puna-armeijan joukkojen saartamiseen eli motittamiseen. Neuvostoliiton 168. Divisioona oi menettänyt kaikki maayhteydet, ja 18 D sekä 34. Hyökkäysvaunuprikaari oli paloiteltu useisiin motteihin.

Suomen sodanjohto oli tyytyväinen talvisodan suurimman suomalaishyökkäyksen tulokseen. Vihollinen oli saatu eristettyä mutta sitä ei oltu tuhottu.

Suurin moteista oli Kitilän suurmotti, jossa oli suurin osa 168. D:n joukoista. Ne olivat pyytäneet apua muutamaa päivää aeimmin siepatussa radiosanomassa, ja suomalaiset olettivatkin, että venäläisten puolustus luhistuisi motittamisen jälkeen pikaisesti, mutta näin ei käynyt. Suurmotin tuhoaminen oli hankalaa, koska siihen olisi tarvittu tykistöä ja raskaita kranaatinheittimiä, joita ei tähä tehtävään ollut irrottaa.

Kitilän suurmottia huollettiin ilmateitse ja jäätä pitkin. Laatokka jäätyi juuri 17.1. kokonaan, mikä oli epätavallista ja samalla merkki erityisen kovasta pakkastalvesta. Järveä pitkin huoltotarvikkeita rahdattiin mottiin hevospelilä, ja vihollisen hevostappiot nousivat suuriksi. Hevosia kaatui jäälle jopa yli 100 vuorokaudessa. Ilmahuolto toimi vilkkaasti: 17.1. oli Neuvostoliitolla puolen päivän aikaan 30 koneta samanaikaisesti ilmassa joko pudottamassa tarvikkeita tai suojaamassa huoltokoneita, Neuvostoliitto myös tooi alueelle lisää joukkoja tammikuun aikana.

Laatokan Karjalassa Impilahden pitäjän itäsinstä kylää, Uomaata, kohti tapahtuvaa hyökkäystä varten oli muodostettu Taisteluosasto Tiikeri. Se saavutti Uomaan, jossa neuvostojoukot puolustautuivat vimmaisesti ja torjuivat valtausyritykset. Osasto kuitenkin pääsi olennaisimpaan taivoteeseensa ja katkaisi Uomaan ja Lemetin välisen tien. Tämä jätti Uomaalla olevat viholliset mottiin, joka eteläinen sivusta oli kuitenkin vielä auki.

Vaikka jalkaväkitaistelut Karjalan Kannaksella olivat tammikuun aikana harvassa, ilmassa taisteltiin. Lentolaivue 24:n hävittäjät pudottivat päivän aikana kahdeksan vihollisen SB-pommikonetta. Kuusi konetta loppiaisena pudottanut luutantti Jorma Sarvanto hyökkäsi jälleen yksin vihollisen muodostelmaa vastaan. Tällä kertaa hänellä oli vastassa yhdeksän vihollista. Sarvannon taistelu päättyi yhden koneen pudotuksen jälkeen, koska hän huomasi ylittäneensä rintamalinjan ja kääntyi takaisin, ennen kuin saisi neuvostohävittäjät kimppuunsa.

Sallan suunnalla Neuvostoliiton joukot olivat irtautuneet puolustusasemistaan Joutsijärveltä ja vetäytyivät Märkäjärvelle. Suomalaiset hyökkäsivät Märkäjärven asemia vastaan, mutta väsyneet joukot eivät pystyneet murtamaan venäläisten puolustusta. Neuvostojoukot olivat Sallan suunnalla puolustusasemissa Saijassa ja Märkäjärvellä. Salla jäi venäläisten puolelle näiden rintamien taakse. Asetelma pysyi sodan loppuun asti, ja sen päätyttyä Salla jäi Neuvostoliitolle. Märkäjärvestä tuli uusi Salla.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivästä päivään ISBN 978-952-220-706-7

Motit muodostuvat

Tuhottu neuvostoliittolainen panssarivaunu Ruhtinaanmäellä

10.1.1040 taisteluosasto Lohikäärme eteni päivän aikana kohti Koirinojaa. Venäläiset olivat kaivautuneet maastoon siilimäisiin asemiin, jotka olivat toisistaan erillisiä. Suomalaiset pystyivät etenemään vihollisen asemien välissä ja pääsivät päivän aikana tavoitteeseensa Laatokan rannalle. Niin Kitilän-Koirinojan suunnan tieyhteydet oli katkaistu, ja vihollisen 54. AK:n pääosat olivat jääneet mottiin. Kuuluisa Kitilän motti oli muodostunut. Saartohyökkäyksen sivutuotteian syntyi lukuisia pienempiä motteja, muun muassa Lemetin motti ja rykmenttimotti. Mottitaistelut jatkuivat sodan loppuun asti.

Suomen sodanjohdon ennakko-oletus oli ollut, että venäläiset lähtisivät onnistuneiden vastahyökkäysten tuloksena vetäytymään kohti itää, mutta useissa paikoissa näin ei käynyt. Sen sijaan vihollinen kaivautui maahan. Venäläiset olivat tässä hyviä: eräs tekniikka oli kaivaa panssarivaunun alle korsu, jossa saattoi olla makuutiloja parissakin kerroksessa. Hyvin maahan pureutunutta vastustajaa oli hankala voittaa, varsinkin, kun sillä oli tukenaan panssarivaunuja ja Suomella pulaa panssarintorjunta-aseista.

Kitilän mottiin jääneen Neuvostoliiton 168. Divisioonan vahvuus oli 1.1.1940 yli 13 000 miestä, ja sillä oli käytössään muun muassa 21 panssarivaunua, 169 konekivääriä ja kymmeniä tykkejä. Tällä voimalla se puolusti noin 26 kilometrin rintamalinjaansa sodan loppuun asti. Se oli materiaaliltaan ylivoimainen sen etenemisen pysäyttäneisiin suomalaisiin nähden ja pystyi edullisessa maastossa puolustautumaan tehokkaasti. Mottiin jääneitä joukkoja huollehtiin ilmateitse sekä Laatokan jään yli.

Kirjailija Hella Wuolijoki matkusti Tukholmaan tapaamaan Neuvostoliiton Tukholman asiainhoitajaaa Aleksandra Kollontaita. Ulkoministeri Tanner oli aiemmin antanut siunauksensa Wuolijoen tunnusteluille, joiden tavoitteena oli luoda neuvotteluyhteys Suomen ja Neuvostoliiton välille. Wuolijoki tunis Kollontain henkilökohtaisesti, ja vaikka Suomen hallitus suhtautui hänen salaiseen matkaansa epäilevästi, hänelle päätettiin antaa mahdollisuus, koska aiemmat viralliset yhteydenotot eivät olleet tuottaneet tulosta.

Pari päivää Tukholmaan saapumisensa jälkeen Wuolijoki soitti hyvät uutiset: Aleksandra Kollontai oli ottanut hänet vastaan ja luvannut kysyä Neuvostoliiton johdon mielipidettä yhteyden avaamisesta. Naiset sopivat tapaavansa uudestaan.

Suurten taisteluiden tauottua 11.1.1940 Suomussalmen alueella huomattiin, että venäläiset olivat miehittäneet Juntusrannan kylän. Vihollista pois ajamaan lähetettiin Paavo Susitaipaleen johtama Ryhmä Susi. Susitaival komensi joukkonsa hyökkäämään saarrostaen, ja eteneminen kävikin aluksi helposti. Äkisti suomalaiset joutuivat kuitenkin yllätetyiksi, sillä vihollinen oli kiertänyt kietävien joukkojen selustaan, esikunnan ja kuormaston kimppuun. Taistelu Juntusrannan kylästä oli kiivas, mutta lopulta suomalaiset löivät vihollisensa.

Tolvajärven-Ägläjärven suunnalla taistelleen Osasto Pajarin oikealla sivustalla toimi 1./ER.P 10, joka oli irrotettu sissitoimintaan jo joulukuun alkupuolella. Tammikuussa Aittojoen taisteluiden aikana se toimi neuvostojoukkojen selustassa. Joulukuussa päällikkönä toimi kapteeni Y. Saarelainen ja tammikuussa luutnantti J.Pössi, joiden komenssa sissikomppania saavutti legendan statuksen aiheuttamalla viholliselle jatkuvia tappioita yllätyshyökkäyksillään. Vastatakseen sissien tomintaan puna-armeijan joukot muodistivat keskuudestaan valio-osastoja, jotka taistelivat niin kauan yksikin mies oli pystyssä.

Tammikuun 11. Pössin miehet kohtasivat venäläisen valio-osaston. Seuranneessa taistelussa suomalaiset pääsivät saartamaan vihollisen ja tuhosivat sen viimeiseen mieheen. Venäläisiltä kaatui kolme upseeria, kolme aliupseeria ja 31 miestä. Suomalaisten tappiot olivat neljä miestä.

Suomalaisten IV AK.n hyökkäyksen kärki oli edellisenä päivänä saavuttanut Laatokan rannan ja sulkenut venäläisten yhteydet taakse. Myllykylän ja Koirinojan välisellä alueella taisteltiin tämän manööverin jälkeen kiivaasti, ja muun muassa ensmmäisenä alueelle saapuneen JP 4:n komentaja kapteeni Johansson haavoittui 11.1. kuolettavasti. Venäläiset eivät päässeet murtautumaan ulos, ja rintamalinja pysyi suunnalla sodan loppuun asti samana. Läntisessä Lemetissä Taisteluosasto Mehiläinen yritti päivän aikana tuhota mottia tuloksetta.

Neuvostolitto pommitti 12.1. yli 400 koneen voimin useita paikkakuntia eteenkin Lounais-Suomessa. Yksistään Turun yllä pommikoneita laskettiin olleen 36, ja kaupungin pommitukset jatkuivat vielä kahdeksana päivän tammikuun aikana. Seuraavana päivänä pommitettiin muun muassa Hämeenlinnaa. Siellä sai surmansa 13 ihmistä, joista 12 oli suojautuneinta metsään.

Ruotsista tulleisiin vapaaehtoisjoukkoihin lukeutui lento-osasto, johon kuului 12 Gloster Gladiator-hävittäjää ja Hawker Hart- tiedustelukonetta. Niistä muodostettiin Lentorykmenetti 19, joka toimi Lapin Ryhmän tukena Pohjois-Suomessa. Vasta kaksi päivää aiemmin saapuneiden ruotsalaisten ensimmäisen tehtävä oli hyökätä Märkäjärvelle ryhmittynyttä vihollista vastaan kahdeksan koneen voimin. Seuranneessa ilmataistelussa Ruotsi sai ilmavoimiensa historian ensimmäisen ilmavoiton pudottamalla venäläisen Polikarpov 1-15- hävittäjän.

Samassa ilmataistelussa Lentorykmentti 19 kärsi myös sodan pahimmat tappionsa, sillä neljästä mukana olleesta Hawker Hart-tiedustelukoneesta yksi ammuttiin alas ja kaksi tuhoutui törmättyään toisiinsa ilmassa.

Suomalaiset olivat aiemmin siepanneet vihollisen radioviestin, jonka mukaan Kitilän mottiin jääneiden neuvostojoukkojen johtoporras aikoi paeta paikalta lentoteitse. 12.1. lensi suuri kuljetuskone kolmen hävittäjän suojaamana kohti Impilahtea Laatokan yllä. Lentokonetta tulitettiin ilmatorjuntakonekiväärein noin 300 metrin etäisyydeltä. Ilmatorjunta ehti ampu useita satoja laukauksia, ennen kuin jättiläinen teki pakkolaskun järven jäälle.

Neuvostojoukot valmistautuivat Karjalan Kannaksella 13.1. ratkaisevaa hyökkäystä varten. Tykistö keskittyi ajoittan jarkuvaksi moukaroinniksi yhtyvällä tulella tuhoamaan suomaisten asemia, joita suomalaiset puolestaan pyrkivät kunnostamaan. Monin paikoin venäläisten asemat olivat sellaiset, että he pystyivät ampumaan etulinjan tukikohtia suorasuuntauksella, ja tulos oli sen mukaista: monet suomalaisten asemat tuohutuivat osittain. Tammikuun asemasota oli kuluttavaa, koska miesten piti etulinjassa koko ajan olla valmiudessa ja miehittää asemat yhä uudestaan tykistökeskityksen jälkeen. Öisin suomalaiset puolestaan korjasivat tykkien runtelemia asemiaan. 13.1. neuvostojoukot hyökkäsivät Lähteen lohkolla ja Summassa. Lähteen lohkolla pataljoonan vahvuinen vihollinen lyötiin takaisin, mutta Summan kylän alueella hyökänneet venäläiset onnistuivat valloittamaan suomaisen tukikohdan. Molemmissa hyökkäyksissä oli kyse venäläisten harjoittelusta. Joulukuun tappioiden jälkeen Kannaksella olleet puna-armeijan jouko joutuivat koulutukseen menestyäkseen paremmin seuraavassa hyökkäyksessä.

Suomalaiset hyökkäsivät Mitron-Myllykylän tielle ja tavoittelivat Lemetin tienhaaraa. Saman päivän aikana eteneminen onnistui niin pitkälle, että tienhaaran liikennettä pystyttiin häiritsemään, mutta venäläiset onnistuivat pitämään kapena kaistaleen tien vierusmaastoa hallussaan.

Ruhtinaanmäellä olleet Neuvostoliiton joukot vetäytyivät mäeltä,koska niiden aseman oli suomalaisten saavuttamien voittojen ansiosta käynyt tukalaksi. Osa Ruhtinaanmäeltä lähteneistä joukoista pyrki kohti läntisen Lemetin mottia, mutta he joutuivat matkalla suomaisten kanssa tekemisiin ja kukuistuivat taistelussa.

Suomalainen saattue, johon kuului kolme höyrylaivaa ja kaksi saattoalusta, oli matkalla kohti Ruotsia. Eräs häyryistä kuljetti sotalapsia. Saattajat olivat ulkovartiolaivat Tursas ja saattaja Aura II. Kun laivat saavuttivat aluevesirajan, niiden kimppuun kävi Neuvostoliiton sukellusvene Shtsh-324, joka ampui laivoja päin kaksi torpedoa. Laukaisu ei kuitenkaan onnistunut, sillä torpedot kulkivat höyrylaivojen välistä ja sukellusvene menetti vakavuutensa. Tämän seurauksena Shtsh-324 nousi pintaan, ja sen torni ja keula olivat hetken näkyvissä. Sukellusvenettä lähinnä ollut Tursas yritti ajaa vihollisen yli, mutta ei onnistunut.

Suomalaisista saattajista ainoastaan Aura II:lla oli syvyyspommit, ja nyt oli sen aika toimia. Alus ampui viisi pommia, minkä jälkeen pinnalle nousi öljyä, osuma oli ehkä saatu. Aluksen päällikkö luutnantti Terä määräsi laukaistavaksi vielä yhden pommin, mutta se räjähti heittimessä. Aura II:n perä repesi, ja alaus upposi viidessä minuutissa. Sen 41 hengen miehistöstä vain 15 pelastui. Päällikkö meni aluksen mukana.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7

Talvisodan henki

Suuren ulkoisen vaaran uhatessa suomalaiset yhdistyivät vaikeassa tilanteessa yksimielisesti puolustamaan maataan ja sen itsenäisyyttä. Syntyi ns. talvisodan henki, jossa jokainen suomalainen teki kaiken voitavansa sodan voittamiseksi vainoojaa vastaan.

Talvisodan henki yhdisti kansan ja paransi kansalaissodassa syntyneitä luokkaeroja umpeen. Sota osoitti, että kaikille suomalaisille oli sittenkin tärkeintä oma itsenäinen isänmaa, jonka eteen oltiin valmiita tekemään suuriakin uhrauksia. Kuvaavaa on, että esim. mustan pörssin kauppiaita ei talvisodan aikana ollut yksinkertaisesti siitä syystä, että heitä ei olisi vallinneessa tilanteessa suvaittu. Jatkosodan aikana tilanne oli jo toinen ja musta pörssikin kukoisti.

Talvisodan hengen ohella suomalaisia auttoi ns. talvisodan ihme. Tämä käsite syntyi lännen lehdistössä, jossa ihmeteltiin miten pieni Suomi pystyi viikosta viikkoon vastustamaan suurta itäistä naapuriaan niin, ettei mahtavana pidetty Puna-armeija päässyt eteenpäin. Tätä ei voitu ymmärtää muutoin kuin pitämällä sitä suoranaisena ihmeenä.

Talvisodan ihme koostui useasta eri osatekijästä, joista ensimmäinen ja tärkein oli suomalaisten voimakas ja yksimielinen tahto puolustautua vihollista vastaan.

• Olemme tietoisia siitä, että taistelu tulee edelleenkin olemaan kova ja että se vaatii paljon uhreja. Moni suomalainen joutuu antamaan henkensä, mutta oikeus on voittava. Tämän maan korpien kätköistä ja nokisista tehtaista on noussut se voima, joka on takeena siitä, että Suomea ei vasalliksi alisteta, puhui sosialisti Emil Skog ammattiyhdistysväelle helmikuussa 1940.

Talvisodan olosuhteet olivat suomalaisten puolella, sillä talvi 1939-1040 oli erittäin luminen ja kylmä. Suomalaiset olivat tottuneita metsässä kulkijoita ja ulkona liikkujia päinvastoin kuin monet puna-armeijan lämpimiltä seuduilta kootut joukko-osastot. Myös suomalaisten talvivarusteet olivat parempi kuin vihollisen. Esim. suomalaisessa teltassa oli kovallakin pakkasella lämpötila selvätsti plussan puolella.

On todettu, että jos Stalin olisi onnistunut kukistamaan Suomen vastarinnan muutamassa päivässä, maamme historia kirjoitettaisiin nyt kokonaan eri tavalla. Suomen ja Neuvostoliiton sotaa seurattiin erityisen tarkasti Saksassa, jossa Puna-armeijan saamattomuus herätti Hitlerissä uudenlaisia ajatuksia. Hitler päätti ottaa Suomen suojelukseensa ja suunnata armeijansa iskun ensimmäisessä vaiheessa Neuvostoliittoon toisin kuin oli alun perin suunnitellut.

Armeijansa saamattomuuteen kyllästyneenä ja kansainvälisen kertakaikkisen nolaamisen pelossa Stalin päätti helmikuussa 1940 suunnata murskaavan iskun Kannakselle ja kukistaa Suomen vastarinnan. Puna-armeijan joukko-osastoja vahvistettiin tuntuvasti ja neovostojoukot saivatkin läpimurron Kannaksella.

Suomalaiset perääntyivät uudelle puolustuslinjalle Viipurinlahden- Viipurin- Talin – Ihantalan- Vuoksen tasalle. Uudella linjalla käytiin maaliskuun alkupäivinä rajuja taisteluja, joissa puna-armeija ei kuitenkaan onnistunut murtamaan murskaavasta ylivoimasta huolimatta suomalaisten vastarintaa. Vihollisuuden loppuivat näissä asemissa 13. päivänä 1940 solmittuun välirauhaan.

Stalin katsoi, että Suomen valloittaminen olisi tullut turhan kalliiksi tilanteessa, jossa sota uhkasi Neuvostoliittoa muiltakin suunnilta. Lisäksi länsivallat suunnittelivat tosisaan avun lähettämistä Suomelle, mikä olisi vaikeuttanut Stalinin suurvaltapoliittista tilannetta entisestään.

Suomi oli selvinnyt kovasta koettlemuksestaan tosiasiallisena voittajana, sillä maan itsenäisyys oli pystytty ankarien taistelujen avulla säilyttämään eikä Neuvostoliitto ollut tosiasiassa pystynyt etenemään paljoakaan sodan lakupäivistä, Suomen miehittämisen olleesta alkuperäisestä tavoitteesta puhumattakaan.

Vaikka maa oli pelastettu, ei maaliskuun 13 päivä ollut suinkaan mikään ilon päivä. Solmitussa rauhassa Suomi menetti Karjalan kannaksen, mikä tiesi alueen evakoille sitä, että kotiseudulle ei ollut takaisin palaamista. Suomi joutui myös luovuttamaan Hangon tukikohdaksi Puna-armeijalle.

Lähdeaineisto Jouni Kallioniemi Kotirintama 1939-1945 ISBN 951-97093-3-9

Elämää kotirintamalla

Suomalaiset yhdistyivät suuren ulkoisen uhan edessä talvisodan aikana yhtenäiseksi kansaksi.

Kansainvälisen poliittisen ilmapiirin kiristyminen alkoi vähitellen heijastua myös suomalaisten arkipäivään vuoden 1939 kuluessa. Kesän ja syksyn aikana tuhansia miehiä ja naisia osallistui vapaaehtoiseen linnoittamistyöhän itärajalla puolustusvalmiutemme parantamiseseksi. Yleisen liikellekannallepanon eli ylimääräisten harjoitusten julistaminen lokakuun alussa merkitsi reservissä olleiden miesten siirtymsitä pois kotiseuduiltaan ja työpaikoiltaan puolustusvoimien tehtäviin. Samaan aikaan alkoi siviiliväestö matkata vastakkaiseen suuntaan, pois ennakoiduilta sotatoimialueilta rintaman takaisile seuduille suojaan.

Myös eräät valtion toimenpiteet osoittivat, että yhteiskuntaa alkoi varautua poikkeuksellista aikaa varten. Tuolloin muun muassa sotatilasta annettua laki täydennettiin, yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana annetusta laista julkaistiin soveltamisasetus ja perustettiin kanahuoltoministeriö. Näistä oikeastaan vain kansanhuoltoministeriön toiminnan käynnistäminen vaikutti välittömästi kansalaisten elämäntapaan, sillä ministeriön tehtävistä näkyvin, talouselämän säänöstely, alkoi jo lokakuun alussa konkreettisesti sokerin ja kahvin säännöstelyn alaisiksi julistamisella.

Sodan ennakoaavistusten ollessa suurimmillaan juuri lokakuun alussa ryhdyttiin asutukskeskuksissa varautumaan uuteen tilanteeseen järjestämällä väestönsuojelukoulutusta. Asuintalojen väestönsuojat ja kaupunkien puistoihin rakennetut sirpalesuojat tulivat myöhemmin sodan aikana tutuiksi paikoiksi monille asutuskeskuksiin jääneille.

Siirtoväen saapuminen kotiseutunsa ullkopuolelle havahdutti hitaimmatkin tajuamaan, että totuttu elämäntapa oli muutoksen edessä. Virallisen huolto-organisaation hajanaisuuden vuoksi vapaaehtoiset kansalais-, ennenkaikkea naisjärejstöt, saivat uuden tehtäväkentän hoidettavakseen. Lotta Svärd-järjestön, Pelastusarmeijan, Mannerheimin Lastensuojeluliiton, Punaisen Ristin ja monien muiden oli melkeinpä improvisoiden koottava voimansa yhteen ja ryhdyttävä valtion rinnalla huolehtimaan pakolaisperheiden sosiaalisesta huollosta. Valtion ja vapaaehtoisjärjestöjen yhteistyöelimeksi perustettiin lokakuussa Vapaan Huollon keskustoimikunta.

Talvisota alkoi marraskuun viimeisenä päivänä tavalla, joka ei jättänyt epäselväksi sodan totaalista luonnetta. Suomen asutuskeskusten asukkaat, jotka ilmapiirin kiristyessä puolitoista kuukautta aikaisemmin lähtivät sisämaahan turvaan, mutta palasivat takaisin tunnelmien rauhoittuttua, joutuivat nyt todistamaan rintamantakaisen kotialueensa pommittamista, jota sittemin jatkui koko sodan ajan. Suurimmat tappiot tulivat kaupunkien ja muiden suurimpien asutuskeskusten osalle. Kaikkiaan siviiliväestö kuoli talvisodan pommituksissa hieman alle tuhat ja haavoittui noin 1900.

Sotatoimien käynnistyminen merkitsi Itä-Suomesta tulleiden pakolaisten lukumäärän monikestaistumista sekä tilanteen vaatimien toimenpiteiden vaikeutumista. Evakuoiduille oli järjestettävä majoitus mahdollisimman nopeasti, ja niinpä sijoituspaikat vaihtelivatkin tilapäisisät yhteismajoituksista kansakouluilla ja kunnataloilal yksityiskohteihin asti. Auttamishalu oli kuitenkin suuri; itsestään selvänä pidettiin niin talvisodan aikana kuin sen jälkeenkin, ettei pakolaisia edes alkuvaihessa saanut sijoittaa leireihin. Sodan loppuratkaisua odoteltaessakin evakuoiduista huolehtiminen oli vähemmin uhrauksin selvinneiden velvollisuus, jota ei saanut lykätä myöhemmäksi.

Kotirintaman asukkaat eivät siis suinkaan voineet viettää normaalia elämää armeijan selän takana turvassa. Pommitusten ohele elintarviketilanteen ennustetun heikentymisen pelättiin merkitsevän kovaa talvea ennen kaikkea vanhuksille ja lapsille. Tähän ongelmaan löytyi ratkaisu pohjoismaisen yhteistyön avulla, vanhuksia ja alle 12-vuotiaita lapsia, joista sylilapset äitinsä kanssa, siirrettiin toivomusten mukaan Ruotsiin, Norjaan tai Tanskaan turvaan. Toiminnan käytännön toteuttamista varten perustettiin maahamme heti joulukuun alussa Pohjoismaiden Avun Suomen Keskus, jonka toimintaa jatkoi myöhemmin soisaaliministeriön asettama lastensiirtotimikunta. Talvisodan aikana muuttomahdollisuuden käytti hyväkseen lähes 10000 henkeä, joista valtaosa oli lapsia. Osa palasi takaisin välirauhan aikana, osa jäi odottelemaan olojen rauhoittumista, monille siirto merkitsi uuden kotimaan löytymistä. Lapsille ja vanhuksille siirto merkitsi varmasti pääsyä turvallisempiin ja aineellisesti parempiin oloihin kuin mitä talvisodan ajan Suomi pystyi tarjoamaan.

Vastoin ennakko-odotuksia elintarviketilanne ei hyvän lätötilanteen ja sodan lyhyen kestoajan vuoksi ehtinyt heikentyä. Miesten lähtö rintamalle merkitsi sitä, että naisten oli nyt siirryttävä heidän paikoillleen työelämässä.

Lähdeaineisto Suomi sodassa ISBN 951-9078-94-0

Mottitaistelut – suomalaista sodankäyntitaktiikkaa

Tammi-helmikuussa 1940 käytiin Karjalassa pitkiä ja sitkeitä mottitaisteluja. Ne alkoivat, kun suomalaiset katkaisivat tammikuun alussa Laatkoan pohjoisrantaa länteen päin edenneiden neuvostojoukkojen huoltoyhteydet. Suomalaiset olivat arvioineet, että yhteyksien katkettua venäläiset lähtisivät pyrkimään takaisin itän, omien joukkojen luo. Iskun kohteeksi joutuneet joukot kuitenkin jäivät hallussaan olevin tukikohtiin odottamaan apujoukkoja ja lentokoneilla tehtäviä huoltokuljetuksia.

Saarrettuja tukikohtia saartotenkaineen alettiin kustua ”moteiksi”. Niitä ”kypsyteltiiin”, sillä suomalaisilla ei ollut riittävästi miehiä, ei sotakalustoa eikä ammuksia isoja hyökkäyksiä varten. Oli tehtävä toistuvia yllätyshyökkäyksiä ja odotettava, että tukikohtiinsa pureutuneet neuvostosotilaat väsyisivät ja muuttuisivat apaattisiksi, että heiltä loppuisi ruoka ja mahdollisesti ampumatarvikkeetkin kävisivät vähiin. Vartiointi sitoi tietysti suomalaisten vähiä voimia, mutta toisaalta luhistumista auttoivat ankarat pakkaset. Neuvostosotilaat tekivät sitkeitä ulosmurtautumisyrityksiä. Joissakin tapauksissa suomalaiset antoivat heidän lähteä motista, sillä syvässä lumessa kahlaavat väsyneet sotilaat olivat helpompia vastustajia kuin tykistä ja hyökkäsyvaunut, joita useisiin mmotteihin jäi.

Mottisotaa käytiin talvisodan aikana ennen kaikkea Laatokan Karjalassa. Taktiikkana oi siis vihollisen saartaminen nopeilla, toisiaan seuraavilla iskuilla, jonka jälkeen joukot tuhottiin mahdollisimman vähin voimin. Mottien yhteydessä puhuttiin niiden ”laukaisemisesta”. Itse asiassa koko mottitaktiikka syntyi vähän kuin vahingossa: aluksi luultiin, että saarroksiin jääneet joukot antautuisivat hyvin nopeasti.

Merkittäviä motteja olivat mm. Lemetin tienhaaran motti, sen koillispuolella ollut Koposenselän motti, joka murtui ensimmäisenä, sekä Läntinen ja Itäinen Lemetti. Viimeksi mainittu tunnettiin myöhemmin myös Kenraalimottina – sinne oli jäänyt miestensä mukana kaksi neuvostoliittolaista prikaatinkomentajaa. Kenraalimotti laukesi parin taistleuntäyteisen viikon jälkeen helmi-maaliskuun vaihteessa, ja kuten usiessa muistakin moteista, siitä saatiin huomattavan suuri sotasaalis. Noin kolmentuhannen neuvostosotilaan arvioidaan kaatuneen, vangeiksi heitä jäi vain muutamia kymmeniä.

Suomen merivoimien tehtävänä talvisodassa oli ennen kaikkea suojata maan meriyhteyksiä länteen eli saattaa kauppalaivoja ja torjua vihollisen maihinnousuyritykset. Merivoimien komentaja kenraalimajuri Väinö Valve, ja hänen komentoonsa kuuluvat sekä laivasto että rannikkotykistö. Valve puolestaan kuului ensimmäisen maailmansodan Saksassa koulutuksensa saaneisiin jääkäreihin, joita talvi-ja jatkosotien aikaan oli Suomen puolustusvoimien palveluksessa vielä runsaasti.

Suomen laivastoon kuului kaksi panssarilaivaa, Väinämöinen ja Ilmarinen, muutamia sukellusveneitä sekä tykkiveneitä, vartiomoottoriveneitä ja muuta pienenpää kalustoa. Pääosa laivastosta operoi talvisodan aikana Saaristomerellä. Aluksia oli siirretty Turun saaristoon ja Ahvenanmaan merialueelle jo ennen sodan syttymistä, tehtävänä oli tuolloin puolueettomuusvartiointi. Ahvenanmaa oli demilitarisoitu ja miehittämätön, mutta joulukuun alussa valtioneuvosto antoi päämajalle luvan miehittää maakunnan. Merivooiien toimintaa-lue oli laaja, sillä laivoja liikui myös itäisellä Suomenlahdella ja Laatokalla.

Ensimmäinen meritaistelu käytiin talvisodan toisena päivänä; silloin venäläinen hävittäjä Kirov tulitti Hangon edustalla olevaa Russarön linnaketta. Saaristomerellä sijaitseva Uton linnake puolestaan upotti neuvostoliittolaisen sota-aluksen joulukuun puolivälissä. Joulukuussa ja tammikuun alkupuolella neuvostolaivasto tulitti rannikkolinnakkeita ja ahdisteli suomalaisia laivasaattueita, ja rannikkolinnakkeita vastaan hyökättiin talvisodan aikana useita kertoja myös lentokonein.

Suomalaiset laivat miinoittivat talvisodan alkuviikkoina Viron rannikkoa – Neuvostoliittohan oli syksyllä 1939 tehnyt Viron kanssa keskinäisen avunantosopimuksen ja saanut tuolloin käyttöönsä laivastotukikohtia Saarenmaalta, Hiidenmaalta, Haapsalusta ja Paldiskista. Virossa oli myös Neuvostoliiton lentotukikohtia.

Kun meri jäätyi, tulivoimaiset panssarilaivat Väinämöinen ja Ilmarinen siirtyivät Turkuun lujittamaan kaupungin ilmapuolustusta. Osa merivoimien miehistä siirrettiin maarintamille vahvistusjoukoiksi.

Suomi menetti joitakin laivoja ja niiden miehistöjä talvisodan aikana. Saattaja-alus Aura II upposi 13.1.1940 Ahvenanmerellä, kun sen syvyyspommi räjähti heittimessä. Alus oli suojaamassa Ruotsiin menevää laivasaattuetta; onnettomuudessa menehtyi 26 miestä. Kotkan satamassa olleen jäämurtaja Tarmon keulaan osu 18.1. kaksi pommia, jolloin 39 miestä sai surmansa.

Ilmavoimien, samoin kuin niille alistettujen ilmatorjuntajoukkojen, kalusto oli talvisodan alkaessa jossakin määrin vanhentunutta. Eri paikkakunnilla sijaitsevissa lentolaivueissa oli vähän yli sata taistelutehtäviin sopivaa konetta, jooista useimmat olivat hitaampia kuin vihollisen koneet. Vaikka kesällä 1939 suunniteltuja lentokonehankintoja olisi säästösyistä lykätty, sodan aikan onnistuttiin ostamaan tai saamaan ulkomaisina lahjoituksian yhteensä toistasataa hävittäjää. Ne tulivat käyttöön kuitenkin vasta tammikuun puoivälistä alkaen.

Koneiden vähälukuisuudesta ja hitaudesta huolimatta suomalaiset onnistuivat sodan ilmataisteluissa ampumaan alas 185 viholliskonetta, ja Pohjois-Suomessa operoineet vapaaehtoiset ruotsalaiset lentäjät saivat pudotetuksi 9 konetta. Toki ilmataistelut vaativat uhrinsakin: omia koneita menetettiin 62, ja lentäjiä kaatui tai katosi kaikkiaan 75.

Kaluston puutteita korvasi suuressa määrin suomalaisten lentäjien taito ja rohkeus. Yksi talvisodan esittätömistä sankareista oi luutnantti Jorma Sarvanto, joka jouluaattona 1939 ampu alas kaksi neuvostoliittolaista pommikonetta. Loppiaisena 1040 Sarvanto lähti Utista ajamaan takaa seitsemän venäläisen pommikoneen muodosteltmaa. Hän ampu neljässä-viidessä minuutissa konekiväärillä alas kuusi konetta käyttäen kaikki 2000 patruunaansa, patruunoiden loppuessa viimeinen kone jäi ampumatta. Lennon jälkeen omastakin Fokkerista löytyi yli 20 luodinreikää.

Välillä Sarvanto toimi suorastaan uhkarohkeasti; tammikuun puolessa välissä hän hyökkäsi Kannaksella yksin yhdeksän koneen muodostelmaa vastaan. Niistäkin hän onnistui pudottamaan vain yhden. Talvisodan loppuun mennessä hän ehti ampua alsa täyden tusinan viholliskoneita.

Talvisodan suurin ilmataistelu käytiin helmikuun lopussa Ruokolahden yläpuolella, Vajaa puoli tuntia kestäneeseen taisteluun osallistui 15 suomalaista ja 36 venäläistä hävittäjäkonetta. Suomalaiset menettivät kolme konetta. Kolme lentäjää, joista yksi oli tanskalainen vapaaehtoinen, sai surmansa ja kolme haavoittui.

Ilmatorjunnan niukka kalusto ja miehistö keskitettiin talvisodan alussa suojaamaan eteläisen Suomen suurimpia asutus- ja teollisuuskeskuksia, tärkeitä liikenteen solmukohtia sekä itä-länsisuuntaisia eli rajalle ja rintamien tuntumassa meneviä ratoja. Ilmatorjuntajoukkoja oli ilmavoimien ja laivaston tukikohdissa, ne olivat apuna joukkojen keskittymien ja siirtojen suojauksessa, ja jollekin rintamanosile saattiin muutama ilmatorjuntatykki tai konekivääri. Sotasaaliiti toivat aseiden niukkuuteen helpotusta, ja talvisodan iakan suomalaiset it-miehet pudottivat yli 300 viholliskonetta.

Pohjois-Suomea ei kyetty suojaamaan aluksi lainkaan; vasta tammikuun alussa tilanne parani, kun alueelle saatiin ruotsalainen vapaaehtoisjoukko.

Lähdeaineisto Helena Pilke – Olli Kleemola Suomi taisteli – kuvat kertovat ISBN 978-952-220-768-5