Kollaan sankareita

Rautjärveläinen Simo Häyhä, todennäköisesti koko maailman paras tarkka-ampuja. Hänen on kerrottu ampuneen jopa 542 vihollista. Häyhä on Kollaan sankareita.

Kollaasta tuli talvisodan aikana je eteenkin sen jälkeen lähes legendaarinen paikka. Kerrotaan, ett ”Kollaa kestää”- lupausta käytti ensimmäisenä etulinjassa olleen komppanian päällikkö Aarne Juutilainen, jolta IV aremijakuntaa komentanut kenraali Woldemar Hägglund kysyi:”Kestääkä Kollaa?” ”Kyllä kestää, ellei käsketä karkuun juoksemaan”, vastasi komppanianpäällikkö.

Myös toinen Kollaalla taistellut upseeri, luutantti Martti ”Make” Uosikkinen käytti sanontaa. Uosikkinen haavoittui Kollaalla maaliskuun 1940 alussa, ja kun häntä lähdettiin ahkiolla vetäen viemään sidottavaksi, hänen kerrotaan huuhdahtaneen joukoilleen ”Muistskaa pojat, että Kollaa kestää!” Kollaan taisteiluista kirjoittaneen Erkki Palolammen mukaan nämä jäivät Uosikkisen lähes viimeisiksi sanoiksi.

Neuvostoarmeijan voimakas hyökkäys Suomussalmen suunnalla yllätti suomalaiset. Stalin tavoitteena oli katkaista Suomi kahtia Oulun kohdalta; joulukuun alussa venäläiset onnistuivat katkaisemaan Kuusamo-Suomussalmi-maantien. Osa joukoista eteni kohti Kuusamoa, mutta pääjoukko kääntyi Suomussalmelle, jossa suomalaisjoukkoja oli varsin vähän.

Suomussalmelle saatiin apuvoimia, ja joulukussa Hjalmae Siilasvuon johtamat joukot kävivät siellä ankaraa taistelua. Vähän ennen vuodenvaihdetta suomalaiset saivat vallatuksi jo kertaalleen menettämäsä Suomussalmen kirkonkylän.

Raatteen taisteluissa Suomella oli vastassaan enemmän kuin kaksinkertainen ylivoima. Venäläisille oli tulossa lisääkin väkeä idästä Raatteen tietä pitkin, mutta suomalaiset hiihtopartiot kävivät etenevien divisioonien kimppuun. Yllätysiskut hämäsivät ja aiheuttivat kauhua, ankara pakkanen niitti satoaan joukoissa, joilla ei ollut riittäviä talvivarusteite. Tekniikkaa sen sijaan riitti: kun Raatteen tien taistelulut loppiaisen tienoilla päättyivät, suomalaiset saivat sotasaaliiksi yli 40 hyökkäsyvaunua, noin 100 tykkiä, panssari- ja kuorma-autoja, kenttä-, ilmatorjunta- ja panssarintorjuntatykkejä sekä suuren määrän jalkaväen aseita. Lisäksi suomalaisten käsiin jäi toistatuhatta hevosta, ja vangeiksi otettiin 1200 neuvostosotilasta. Raatteen voitosta jouduttiin kylläkin maksamaan suunnattoman kallis hinta: noin 600 kaatunutta ja 1200 haavoittunutta suomalaist taistelija.

Suomussalmen ja Raatteen voitot olivat monen osatekijän tulos: suomalaisjoukkojen taistelutahto sekä tehokas johtaminen yhtyivät taitavaan sopeutumiseen olosuhteisiin ja maastoon. Hiihtopartiot saattoivat liikkua tiettömillä seuduilla suurempaa melua pitämättä, metsä suojasi poikiaan, ja murhaava pakkanenkin tuntui vuodenvaihteessa 1939-1940 olevan suomalaisten puolella.

Tammi-helmikuussa 1940 käytiin Karjalassa pitkiä ja sitkeitä mottitaisteluja. Ne alkoivat kun suomalaiset katkaisivat tammikuun alussa Laatokan pohjoisrantaa länteen päin edenneiden neuvostojoukkkojen huoltoyhteydet, Suomalaiset olivat arvioineet, että yhteyksien katkettua venäläiset lähtisivät pyrkimään takaisin itään, omien joukkojen luo. Iskun kohteeksi joutuneet joukot kuitenkin jäviät hallussaan oleviian tukikohtiin odottamaan apujoukkoja ja lentokoneillla tehtäviä huoltokuljetuksia.

Jouluna 1939 Suomessa oli pimeää. Ulkokuusia ei saanut valaista eikä hautausmaalla polttaa kynttilöitä. Pelättiin pommituksia – eikä syyttä. Joulunaattona pommitusten kohteina olivat etelärannikon kaupungit Turku, Tammisaari ja Kotka. Aattona pommikoneita ei nähty, mutta joulupäivän Käkisalmea vastaan hyökättiin 50 koneellaa.

Uudenvuoden päivänä pommitettiin Turkua ja Oulua, ja 5.1. Mikkelin pommitukseen osallistui 40 konetta, Päämaja hajasijoitettiin tämän jälkeen kaupungin ympäristöön, ylipäällikkö esikuntineen siirtyi Otavan kansanopistoon.

Tammikuun 12. päivänä Suomen taivaalla oli samaan aikaan yli 400 vihollisen lentokonetta. Turkua pommitti 36 konetta, ja kaksi päivää myöhemmin Neuvostoliitto hyökkäsi Hankoon peräti 57 koneen voimin.

Neuvostoliiton tähtäimessä olivat tietysti rintamajoukot; helmikun alkupäivinä, puna-armeijan suurhyökkäyksen alkaessa, suomalaiset totesivat Karjalan kannaksella päivittäin jopa tuhat vihollislentoa. Sotatoimialueen ulkopuolella kohteina olivat ennen kaikkea satamakaupungit, myös muita asutus- ja teollisuuskeskuksia vastaan hyökättiin.

Useissa kotialueen lentopommituksissa kuoli tai haavoittui siviilejä. Tuhoisimpia olivat tietysti täysosumat: tammikuun viimeisenä päivän Rovaniemellä pommit osuiva kahteen pommisuojaan. 17.2. Iisalmessa kuoli kaikkiaan 41 ihmistä, joista 28 yhdessä osumassa kellariin.

Mutta silloin, hyökkäystä ei syystä tai toisesta ehditty antaa, seuraukset saattoivat olla tuhoisat. Loppiaisaattona Mikkeliin hyökättiin 40 koneen voimin. Oli kirkas pakkaspäivä ja kaupungin torielämä vilkkaimmillaan. Suurten aineellisten tuhojen lisäksi kaupungissa kuoli 30 ihmistä ja haavoittui 36. Haavoittuneiden joukossa olli kirjailija Olavi Paavolainen, joka työskenteli päämajassa ja oli ensimmäisen pommin pudotessa apteekissa ostamassa yskänlääkettä esimiehelleen. Hän kuuli ankaran jysähdyksen ja ehti sanoa apteekkineidille: ”Mutta tuohan oli pommi”, kun maailma katosi silmistä, apteekin talo kaatui päälle ja syttyi palamaan.

Pikkukaupungeissa ei kunnollisia pommisuojia ollut riittävästi, maaseudulla tuskin lainkaan. Hälytyssireenien soidessa ihmiset pakenivat lähimetsiin tai yksinkertaisesti heittäytyivät maahan. Hälytyksen päättyessä palattiin taas kotiin – sikäli kuin se oli enää jäljellä. Palopommit tekivät pahaa jälkeä puutalovaltaisissa kaupungeissa ja kaupunginosissa.

Itä-Suomen risteysasemia, kutenn Kouvolaa ja Elisenvaaraa, pommitettiin usein, samoin Lappeenrantaa ja Viipuria 18.2.. 18.2., ”Viipurin tuhosunnuntaina”, kaupunkia vastaan hyökkäsi kaikkiaan 350 konetta eikä kaikkia tuhoja pystytty edes erittelemään. Maaliskun alussa, Viipurinlahden taistelujen aikana, Kymenlaakson pommitukset lisääntyivät.

Lähdeaineisto Helena Pilke Olli Kleemola Suomi taisteli kuvat kertovat ISBN 978-952-220-768-5