Kilometreittäin materiaalia

Raatteentie legendaarista ruuhkaa. Suomelle jäi muun muassa 43 panssarivaunua.

Raatteen tien taistelu päättyi 7.1.1940 Suomen suurvoittoon ja sotasaaliin määrä oli uskomaton. Suomalaiset jatkoivat hyökkäystään Laatokan Karjalassa. Raatteen taistelu saatiin käytännössä päätökseen päivän aikana. Voitto oi suuri, silä vihollinen oli ollut määrältään ja materiaaliltaan ylivoimainen. Suurvoitto oli omiaan nostamaan ihmisten moraalia niin rintamalla kuin kotijoukkojenkin keskuudessa.

Haukilassa tie oli paenneiden ja tuhottujen neuvostojoukkojen jäljiltä täynnä näiden hylkäämää materiaalia. Sitä jatkui kilometritolkulla. Suomalaiset puhdistivat maastoa ja ottivat kiinni harhalevia neuvostoliittolaisia, joista useimmat olivat pahasti paleltuneita ja nälissään. Kävi ilmi, että he eivät oleet saaneet ruokaa viikkoon.

Päivän aikana myös Osasto Kari otti niskaotteen vastustajistaan. Raatteen tienhaarassa vihollinen yritti vielä murtautua ulos, mutta torjuttiin. Myös Likoharjussa suomalaiset löivät terävällä hyökkäyksellä vihollisen hajalle.

Suomalaiset saivat Raatteen taisteluissa saalikseen muun muassa 43 panssarivaunua, 71 kenttä- ja ilmatorjuntatykkiä ja 1170 hevosta. Lisäksi oli lukematon määrä muuta tavaraa, kuten käsiasieita. Neuvostoliiton 44. Divisoona menetti hurjat 17500 miestä, mikä oli noin 70 % sen vahvuudesta. Neuvostolähteiden mukaan tappiot olivat pienemmät, noin 4600 miestä, joista 1000 kaatuneina ja reilu 2000 kadonneina. Suomalaisten tappiot olivat 900 kaatunutta ja 1200 haavoittunutta, mikä oli noin 15 % vahvuudesta.

Suomen katkaiseminen Oulun korkeudelta oli ollut eräs Neuvostoliiton tavoitteista. Raatteen tien taistelu johti siihen, että Suomi sai torjuttua tämän uhan lopullisesti.

Suomalaiset jatkoivat hyökkäystä Laatokan Karjalassa, jossa päivän aikana edettiin hyvin. Hyökkäyksen kärkenä etenevä Jääkäripataljoona 4 (JP 4) oli ollut osa suojajoukkoja ja siirretty Kannakselta Laatokan pohjoispuolele. Se sai näissä taisteluissa lempinimen ”Hiipijä” ja eteni nyt taistelun vielä jatkuessa sen sivuilla ja takana kohti edessään häämöttävää Pukitsanmäkeiä, joka oli noin kilometrin päässä Laatokan rantaa mukailevasta tiestä maastonhallinnalta kannalta tärkeä paikka. Sieltä voitaisiin hallita Koirinojan aluetta. JP 4 saavutti mäen yöllä ja ryhmittyi puolustukseen. JP 4:a johtanut majuri Matti ”Motti-Matti” Aarnio kuvaa yötä kirjassaan Talvisodan ihme: ”Ampuminen kiellettiin. Vihollispartiot oli otettava vangiksi. Avotulet oli pakko tehdä, vaikka vihollinen liikehti ja majaili eri puolilla Pukitsanmäkeä. Pakkanen oli kiristynyt 40 C:een. Nuotiovaloja koetettiin estää näkymästä lumivalleilla. Levätessä toista kylkeä paleli ja toista poltti. Joka makasi liian kauan, paleltui ja poltti varusteensa. Vihollinen ei tullut katsomaan, luuli kai omikseen. Sen sijaan pakanen verotti. Paleltuneina oi myöhemmin passitettava pois 46 miestä.”

Tilanne vaikutti IV AK:n esikunnan mielestä hyvältä, ja taistelut näyttivät johtavan voittoon. Esikunta tulkitsi, että jos sekä itäistä Lemettiä valtaava Taisteluosasto Lohikäärme että Pukistanmäelle edennyt JP 4 pääsisivät tavoitteisinsa, tilanne laukeaisi. Tuolloin ei vielä tiedetty, miten tehokasta neuvostojoukkojen kaivautuminen ja sitkeää niiden puolustautuminen saattoi olla.

8.1.1940 suurhyökkäys Laatokan Karjalassa jatkui, ensimmäiset motit olivat muodostuneet. Ulkomaalaisista vapaaehtoisista koottu Osasto Sisu perustettiin. Taisteluosasto Lohikäärme eteni kohti rantatietä. Kova pakkanen oli hieman hellittänyt, enää sitä oli noin 24 astetta. Kylmyys verotti miehiä molemmilta puolilta, muun muassa erään suomalaisen komppanian komentaja joutui luovuttamaan paikkansa päivän aikana sijaselleen kylmetyttyään pahasti. Pukitsanmäessä JP 4 odotti. Se oli yksin vihollisen keskellä eikä voinut aloittaa hyökkäystään enne muiden suomalaisten joukkojen tukea.

Laatokan Karjan ensimmäinen motti oli jo syntynyt. Läntisessä Lemetissä saarroksiin jäääneellä neuvost-osastolla oli tukenaan lukuisia hyökkäysvaunuja, ja se teki sitkeää vastarintaa hyökkääviä suomalaisia vastaan.

Lapuala perustettiin oma osasto muualta kuin Ruotsista tulleita vapaaehtoisia varten. Perustettaessa heitä oli kahdeksan ja sodan loppuessa 153. Suurin osa tulleista oli vailla taistelukokemusta ja talviolosuhteisiin tottumattomia, joten heidän aikansa meni lähinnä opetteluun, rintamale yli 20 maan kansalaisista koostunut Osasto Sisu ei ehtinyt.

Suurin ulkomaalaisryhmä oli unkarilaiset, joita tuli Ruotsin kautta 341. Heitä varten perustettiin oma osastonsa. Toiseksi eniten oli Britanniasta tulleita, 227 vapaaehtoista, mutta he saapuivat vasta sodan jo loputtua.

Kannaksela ei ollut suurimittaista toimintaa. Joukkoja vaihdettiin tammikuun alussa jotta etulinjassa joulukuussa taistelleet pääsivät lepoon. Taipaleen lohkon sotapäiväkirjat kertovat rintamalohkon tapahtumista päivän aikana seuraavaa: Merkintä klo 6.00: ”Hiljaista. Harvoja hajanaisia tykin laukauksia etulinjoille. Laatokan partio pääsi n. 3 km rantaa kaakkoon. Maalle yrittäessä ammuttiin ja suntyi kova meteli, partio kääntyi silloin takaisin. Jää oli vapaa.”

Merkintä klo 15.00: ”Rauhallista. Klo 9.30 Terenttilän alalohkola vihollisen tykistön häiritsemisammuntaa. Viime yönä ryhmä Pärssisestä Kaarnaojalle päin, ryssän partio, mutta joutuivat joen suussa olevaan ansaan. Klo 11.30 krh komppania sai 3 täysosumaa vihollisen ampumahautaan Mustanojan pohjoisella puolella.”

Neuvostoliiton joukot purkivät 9.1.1940 vastahyökkäyksen Ruhtinaanmäeltä. Suomussalmen suunnalla suomalaiset saavuttinvat valtakunnarajan Raatteen tiellä. Suomalaisten eteneminen kohti vihollisen tärkeitä huoltoreittejä jatkui. Taisteluosasto Lohikäärmeen tehtävää tarkennettiin, ja sen uudeksi päämääräksi tuli Koirinoja. Päivän aikana tämä suomalaisosasto ensin kukisti omale majoitusalueelleen ilmestyneet venäläiset, sen jälkeen se löi kohtaamansa viholliset, ennen kuin illalla saapui välitavoitteeseensa Koivuselän kylään. Samalla katkesi erän neuvostojoukkojen käyttämistä huoltoteistä.

Myös venäläiset hyökkäsivät Ruhtinaanmäelle linnoittaunutte joukot lähtivät tykistäkeskityksen jälkeen etenemään kohti pohjoista, mutta suomalaiset kestivät koetuksen. Pattitilanne Ruhtinaanmäellä säilyi.

Taisteluosasto Mehiläinen kävi läntisen Lemetin motin kimppuun. Se hyökkäsi Lemettien väliselle tielle, motin eteläpuolelle. Kiivaat taistelut eivät laukaisseet mottia, ja menetykset olivat suuret. Päivän aikan mottia vastaan käydyissä taisteluissa kaatui 50 suomalaista. Samaa motti yritettiin purkaa vielä kahtena seuraavana päivänä, mutta tuloksetta. Myös neuvostoliittolaiset pyrkivät mottiin, avaamalla sinne tien Lementin tienhaarasta, mutta tämä yritys torjuttiin.

Suomussalmen ja Raatteen tien taistelujen suurvoittojen jälkeen suomalaiset ajoivat venäläisiä takaa kohti itää. Päivän ajan kestäneissä taisteluissa ErP 15 löi ensin Raatevaarassa neuvostokomppanian, jonka jälkeen se sai kosketuksen Raatteen rajavartioaseman maastoon kenttälinnoitteet rakentaneeseen Neuvostoliiton puolustuskeskukseen.

Neuvostojoukkojen tukena oli kolme panssarivaunu, mutta suomalaiset pääsivät niskan päälle iltaan asti kestäneissä taisteluissa. Kaksipuolinen saarrostushyökkäys toi lopulta voiton vihollisesta.

Lähdeaineisto Ilkka Engenberg Talvisota päivä päivältä ISBN979-952-220-706-7