Raatteentie legendaarista
ruuhkaa. Suomelle jäi muun muassa 43 panssarivaunua.
Raatteen tien taistelu
päättyi 7.1.1940 Suomen suurvoittoon ja sotasaaliin määrä oli
uskomaton. Suomalaiset jatkoivat hyökkäystään Laatokan
Karjalassa. Raatteen taistelu saatiin käytännössä päätökseen
päivän aikana. Voitto oi suuri, silä vihollinen oli ollut
määrältään ja materiaaliltaan ylivoimainen. Suurvoitto oli
omiaan nostamaan ihmisten moraalia niin rintamalla kuin
kotijoukkojenkin keskuudessa.
Haukilassa tie oli
paenneiden ja tuhottujen neuvostojoukkojen jäljiltä täynnä näiden
hylkäämää materiaalia. Sitä jatkui kilometritolkulla.
Suomalaiset puhdistivat maastoa ja ottivat kiinni harhalevia
neuvostoliittolaisia, joista useimmat olivat pahasti paleltuneita ja
nälissään. Kävi ilmi, että he eivät oleet saaneet ruokaa
viikkoon.
Päivän aikana myös
Osasto Kari otti niskaotteen vastustajistaan. Raatteen tienhaarassa
vihollinen yritti vielä murtautua ulos, mutta torjuttiin. Myös
Likoharjussa suomalaiset löivät terävällä hyökkäyksellä
vihollisen hajalle.
Suomalaiset saivat
Raatteen taisteluissa saalikseen muun muassa 43 panssarivaunua, 71
kenttä- ja ilmatorjuntatykkiä ja 1170 hevosta. Lisäksi oli
lukematon määrä muuta tavaraa, kuten käsiasieita. Neuvostoliiton
44. Divisoona menetti hurjat 17500 miestä, mikä oli noin 70 % sen
vahvuudesta. Neuvostolähteiden mukaan tappiot olivat pienemmät,
noin 4600 miestä, joista 1000 kaatuneina ja reilu 2000 kadonneina.
Suomalaisten tappiot olivat 900 kaatunutta ja 1200 haavoittunutta,
mikä oli noin 15 % vahvuudesta.
Suomen katkaiseminen Oulun
korkeudelta oli ollut eräs Neuvostoliiton tavoitteista. Raatteen
tien taistelu johti siihen, että Suomi sai torjuttua tämän uhan
lopullisesti.
Suomalaiset jatkoivat
hyökkäystä Laatokan Karjalassa, jossa päivän aikana edettiin
hyvin. Hyökkäyksen kärkenä etenevä Jääkäripataljoona 4 (JP 4)
oli ollut osa suojajoukkoja ja siirretty Kannakselta Laatokan
pohjoispuolele. Se sai näissä taisteluissa lempinimen ”Hiipijä”
ja eteni nyt taistelun vielä jatkuessa sen sivuilla ja takana kohti
edessään häämöttävää Pukitsanmäkeiä, joka oli noin
kilometrin päässä Laatokan rantaa mukailevasta tiestä
maastonhallinnalta kannalta tärkeä paikka. Sieltä voitaisiin
hallita Koirinojan aluetta. JP 4 saavutti mäen yöllä ja ryhmittyi
puolustukseen. JP 4:a johtanut majuri Matti ”Motti-Matti” Aarnio
kuvaa yötä kirjassaan Talvisodan ihme: ”Ampuminen kiellettiin.
Vihollispartiot oli otettava vangiksi. Avotulet oli pakko tehdä,
vaikka vihollinen liikehti ja majaili eri puolilla Pukitsanmäkeä.
Pakkanen oli kiristynyt 40 C:een. Nuotiovaloja koetettiin estää
näkymästä lumivalleilla. Levätessä toista kylkeä paleli ja
toista poltti. Joka makasi liian kauan, paleltui ja poltti
varusteensa. Vihollinen ei tullut katsomaan, luuli kai omikseen. Sen
sijaan pakanen verotti. Paleltuneina oi myöhemmin passitettava pois
46 miestä.”
Tilanne vaikutti IV AK:n
esikunnan mielestä hyvältä, ja taistelut näyttivät johtavan
voittoon. Esikunta tulkitsi, että jos sekä itäistä Lemettiä
valtaava Taisteluosasto Lohikäärme että Pukistanmäelle edennyt JP
4 pääsisivät tavoitteisinsa, tilanne laukeaisi. Tuolloin ei vielä
tiedetty, miten tehokasta neuvostojoukkojen kaivautuminen ja sitkeää
niiden puolustautuminen saattoi olla.
8.1.1940 suurhyökkäys
Laatokan Karjalassa jatkui, ensimmäiset motit olivat muodostuneet.
Ulkomaalaisista vapaaehtoisista koottu Osasto Sisu perustettiin.
Taisteluosasto Lohikäärme eteni kohti rantatietä. Kova pakkanen
oli hieman hellittänyt, enää sitä oli noin 24 astetta. Kylmyys
verotti miehiä molemmilta puolilta, muun muassa erään suomalaisen
komppanian komentaja joutui luovuttamaan paikkansa päivän aikana
sijaselleen kylmetyttyään pahasti. Pukitsanmäessä JP 4 odotti. Se
oli yksin vihollisen keskellä eikä voinut aloittaa hyökkäystään
enne muiden suomalaisten joukkojen tukea.
Laatokan Karjan
ensimmäinen motti oli jo syntynyt. Läntisessä Lemetissä
saarroksiin jäääneellä neuvost-osastolla oli tukenaan lukuisia
hyökkäysvaunuja, ja se teki sitkeää vastarintaa hyökkääviä
suomalaisia vastaan.
Lapuala perustettiin oma
osasto muualta kuin Ruotsista tulleita vapaaehtoisia varten.
Perustettaessa heitä oli kahdeksan ja sodan loppuessa 153. Suurin
osa tulleista oli vailla taistelukokemusta ja talviolosuhteisiin
tottumattomia, joten heidän aikansa meni lähinnä opetteluun,
rintamale yli 20 maan kansalaisista koostunut Osasto Sisu ei ehtinyt.
Suurin ulkomaalaisryhmä
oli unkarilaiset, joita tuli Ruotsin kautta 341. Heitä varten
perustettiin oma osastonsa. Toiseksi eniten oli Britanniasta
tulleita, 227 vapaaehtoista, mutta he saapuivat vasta sodan jo
loputtua.
Kannaksela ei ollut
suurimittaista toimintaa. Joukkoja vaihdettiin tammikuun alussa jotta
etulinjassa joulukuussa taistelleet pääsivät lepoon. Taipaleen
lohkon sotapäiväkirjat kertovat rintamalohkon tapahtumista päivän
aikana seuraavaa: Merkintä klo 6.00: ”Hiljaista. Harvoja
hajanaisia tykin laukauksia etulinjoille. Laatokan partio pääsi n.
3 km rantaa kaakkoon. Maalle yrittäessä ammuttiin ja suntyi kova
meteli, partio kääntyi silloin takaisin. Jää oli vapaa.”
Merkintä klo 15.00:
”Rauhallista. Klo 9.30 Terenttilän alalohkola vihollisen tykistön
häiritsemisammuntaa. Viime yönä ryhmä Pärssisestä Kaarnaojalle
päin, ryssän partio, mutta joutuivat joen suussa olevaan ansaan.
Klo 11.30 krh komppania sai 3 täysosumaa vihollisen ampumahautaan
Mustanojan pohjoisella puolella.”
Neuvostoliiton joukot
purkivät 9.1.1940 vastahyökkäyksen Ruhtinaanmäeltä. Suomussalmen
suunnalla suomalaiset saavuttinvat valtakunnarajan Raatteen tiellä.
Suomalaisten eteneminen kohti vihollisen tärkeitä huoltoreittejä
jatkui. Taisteluosasto Lohikäärmeen tehtävää tarkennettiin, ja
sen uudeksi päämääräksi tuli Koirinoja. Päivän aikana tämä
suomalaisosasto ensin kukisti omale majoitusalueelleen ilmestyneet
venäläiset, sen jälkeen se löi kohtaamansa viholliset, ennen kuin
illalla saapui välitavoitteeseensa Koivuselän kylään. Samalla
katkesi erän neuvostojoukkojen käyttämistä huoltoteistä.
Myös venäläiset
hyökkäsivät Ruhtinaanmäelle linnoittaunutte joukot lähtivät
tykistäkeskityksen jälkeen etenemään kohti pohjoista, mutta
suomalaiset kestivät koetuksen. Pattitilanne Ruhtinaanmäellä
säilyi.
Taisteluosasto Mehiläinen
kävi läntisen Lemetin motin kimppuun. Se hyökkäsi Lemettien
väliselle tielle, motin eteläpuolelle. Kiivaat taistelut eivät
laukaisseet mottia, ja menetykset olivat suuret. Päivän aikan
mottia vastaan käydyissä taisteluissa kaatui 50 suomalaista. Samaa
motti yritettiin purkaa vielä kahtena seuraavana päivänä, mutta
tuloksetta. Myös neuvostoliittolaiset pyrkivät mottiin, avaamalla
sinne tien Lementin tienhaarasta, mutta tämä yritys torjuttiin.
Suomussalmen ja Raatteen
tien taistelujen suurvoittojen jälkeen suomalaiset ajoivat
venäläisiä takaa kohti itää. Päivän ajan kestäneissä
taisteluissa ErP 15 löi ensin Raatevaarassa neuvostokomppanian,
jonka jälkeen se sai kosketuksen Raatteen rajavartioaseman maastoon
kenttälinnoitteet rakentaneeseen Neuvostoliiton puolustuskeskukseen.
Neuvostojoukkojen tukena
oli kolme panssarivaunu, mutta suomalaiset pääsivät niskan päälle
iltaan asti kestäneissä taisteluissa. Kaksipuolinen
saarrostushyökkäys toi lopulta voiton vihollisesta.
Lähdeaineisto Ilkka
Engenberg Talvisota päivä päivältä ISBN979-952-220-706-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti