Lapatossu eli Aku
Korhonen, kuva jatkosodan ajalta.
Joutsijärvellä
taisteltiin, ja molemmat sodan osapuolet hyökkäsivät päivän
aikana. Lapatossu kierteli etulinjassa. Suomalaiset hyökkäsivät
4.1.1940 vielä uudelleen lähellä Joutsijärveä, mutta tälläkin
kertaa manööveri jäi tuloksettomaksi. Joukoilla ei ollut tykistän
tulitukea eikä panssaritorjunta-aseita. Ne joutuivat kahden tulen
väliin ja vihollisvaunujen ahdistamaksi. Viisituntinen taistelu
päättyi iltapäivällä.
Neuvostoliiton 122.
Divisioona kävi vastahyökkäykseen vielä samana päivänä.
Taivaalla liidelleet koneet olivat puna-armeijan tiedustelukoneita,
jotka olivat selvittäneet suomalaisten joukkojen sijainteja. Yksi
neuvostopataljoona hyökkäsi suomalaisten asemiin, joissa sitä
vastassa oli komppanian verran miehiä, mutta tämä kestettiin,
vaikka hyökkäystä tukivat punaisten tähtien koristamat
panssarivaunut. Samaan aikaan suomalaisten selustaan oli kiertämässä
vielä yksi neuvosto-osasto. Illalla 4.1. tilanne oli hyvin hyvin
sekava: suomalaiset pyrkivät torjuttujen hyökkäystensä jälkeen
takaisin omiin asemiinsa, ja samaan aikaan Neuvostoliiton joukot
pyrkivät saartamaan suomalaisia. Lisäksi osa suomalaisten
puhelinyhteyksistä oli poikki.
Talvisodan aikana
joukkojen mielialaa pyrittiin kohottamaan tunnettujen näyttelijöiden
voimin. Maan Turvan organisoima ja Ikäväntorjuntapatteriksi
nimitetty rintamakiertue vieraili etullinjan korsuissa kertomassa
sekä vakavaa asiaa että esittämässä humoristisia
ohjelmanumeroita. Näyttelijä Jalmari Rinne johti seuruetta, jonka
esiintyjäkaartiin kuuluivat näyttelijät Siiri Angerkoski, Uuno
Laakso ja Tuire Orri. Orrin laulaessa hanuria soitti Onni Laihanen.
Sotilaiden ja kansan
suosikki oi kuitenkin näyttelijä Aku Korhonen, joka tunnettiin
erityisesti Lapatossuelokuvistaan, joissa hän esitti nokkelaa
laiskuria. Korhonen oli tunnettu koomikon kyvyistään, ja esiintyi
myös radiossa valheentorjuntapäälikkö Lalatossuna muun muassa
oikomassa sotaan liittyviä huhuja.
Erittäin kovassa
pakkasessa 5.1.1940 suomalaiset aloittivat päähyökkäyksensä
Raatteen tiellä. Mikkeliä pommitettiin, ja ilmatorjuntakiväärit
olivat jäässä. 9.Divisioonan yleishyökkäys Raatteen tielle
kaivautunutta Neuvostoliiton 44. Divisioonaa vastaan alkoi.
Suomalaisten suunnitelmana oli pilkkoa tien vierille puolustukseen
järjestäytyneet neuvostojoukot osiin ja katkaista tie useista
kohdin. Yleishyökkäyksen alkaessa taistelu olivat jo paikoin
käynnissä, muun muassa Haukilassa, jossa sijaitsivat 44.
Divisioonan läntisimmät ja pisimmälle edenneet osat. Siellä oli
myös Suomen hyökkäyksen painopiste. Lunta oli noin 40 cm ja
pakkasta noin 30 astetta.
Haukilan lisäksi
suomalaiset hyökkäsivät tietä kohti Tyynelän kylän kohdalla,
noin neljä kilometriä etulinjasta sekä Likoharjun kohdalla, noin
15 kilometriä etulinjasta.
Haukilassa hyökkäsivät
JR 27 etelästä ja JR 65 pohjoisesta. JR 65 eteni päivän aikana
tien tuntumaan pysähtyen konekivääri- ja pikakivääripesäkkeiden
ristituleen. Tkistön 20 minuuttia kestäneen tulivalmistelun jälkeen
hyökännyt JR 27 ei edennyt päivän aikana juurikaan. Sen kärki
sai muutamia neuvostopesäkkeitä vallatuksi mutta joutui lopulta
perääntymään maahan kaivettujen panssarivaunujen, jalkaväen ja
tykistön ankarassa tulessa. Hyökkäys keskeytettiin yön ajaksi.
Mukana ollut Toivo Lseonen kirjoittaa kirjassaan Rivimiehen sota
kynällä ja kameralla 1939-1944:
”Jännitys ja
varovaisuus tekivät etenemisen hitaaksi. Sitten kuului laukaus,
toinen ja pian laukauksia ei neää erottanut toisistaan. Luodit
paukkuivat puissa, mukana saattoi ola myös räjähtäviä luoteja.
Tilanne tuntui sekavalta pimeässä yössä, ei ollut enää tietoa,
mistä ammutaan.”
Tyynelää kohti hyökännyt
Osasto Kari kohtasi kolmen hyökkäsyvaunun tukeman neuvosto-osaston
ja pysähtyi. Se yritti hyökätät illalla vielä uudelleen, mutta
panssaritorjunta-aseiden puute esti onnistumisen. Punapanssarit
pääsivät aukeassa maastossa oikeuksiinsa.
Likoharjulle hyökänneet
JR 64:n osat hyökkäsivät suoraan marssiryhmityksestä vihollista
päin ja valtasivat tien eteläpuoliset pesäkkeet. Konekiväärit ja
panssaritorjuntavaunut pysäyttivät kuitenkin suomalaisten
etenemisen tälläkin suunnalla, vaikka yksi sitä ehdittiinkin
räjäyttää.
Lämpötila laski
Suomussalmen suunnalla yöllä jopa -40 asteeseen. Vihollinen oli
onnistunut torjumaan sen, vaikka viimeisessä hyökkäykseen
liittyneessä taistelussa 5.1. suomalaisten onnistui vyöryttää
venäläisasemat Päävaaran laella. Paikalle jäi noin 180
kaatunutta vihollista.
Päämäajakaupunki
Mikkeli sai 40 pommikoneen lastit niskaansa. Puhelin oli mykkä, ja
ilmatorjunta-aseet olivat jäässä kovan pakkasen vuoksi. Surmansa
sai 29 ihmistä ja 36 vammautui. Esimiehelleen yskänlääkettä
hakemassa ollut Olavi Paavolainen oli pommituksen alkaessa
apteekissa. Hän kertoo kirjassaan Synkkä yksinpuhelu: ”...
maailma häviää silmistäni. Kireä pakkanen herättää minut
tajuntaa. Osa talon seinää ja kattoa on poissa, Makaan pirstaleiden
alla pökerryksissä. Koetan ryhmiä, mutta jalkani olivat
halvaantuneet. Vasta lattiasta kasvoneki eteen leimahtava lieska
herättää itsesuojeluvietin. Ryömien nelinkontin joitakin
portaita, jostakin oudosta aukosta ja saapuneeni sortuneen seinän
läpi viereisen talon huoneistoon. Kaupun tärähtelee, pommitus
jatkuu..”
6.1.1940 oli Suomelle
tärkeä, sillä Raatteen tiellävenäläisten vastarinta alkoi
murtua, ja Laatokan pohjoispuolella aloitettiin suuri hyökkäys
vihollista vastaan. Päivän aikana nähtiin myös huomiota
herättänyt lentotaistelu.
Paukkuvassa pakkasessa
suomalaiset pääsivät niskan päälle Raatteen tiellä. Useassa
kohdassa joukot saavuttivat tien, ja venäläiset kadottivat yhteyden
toisiinsa. Suomen päähyökkäyssuunnalla Haukilassa neuvostojoukot
saattiin suljettua saartorenkaaseen, josa ne pyrkivät ulos
raivokkain vastahyökkäyksin. Tie itään pysyi kuitenkin
suljettuna. Osa Neuvostoliiton 44. Divisioonan sotilaista pääsi
suomalaisten saartorenkaiden aukoista pakenemaan erämaahan, mutta
suurimman osa näistä partiot saivat kiinni. JR 65 otti päivän
aikana noin 200 vankia. Myös toisesta suunnasta hyökännyt JR 27
pääsi päivän aikana etenemään tielle.
Keskiyöllä
neuvostoliittolaiset tekivät viimeisen epätoivoisen
ulosmurtoyrityksensä. Vailla selkeää johtoa panssarien tukemana
hyökänneet venäläiset heittäytyivät suomalaisten asemia vasten
hillittömästi tulittaen. Panssarit tuhoutuivat miinoihin, kun
venäläisten niitä tallomaan lähettämät hevost ammuttiin.
Rynnäköivä jalkaväki pysäytettiin omien asemien eteen lopulta
käsikranaattien voimalla. Taistelu laantui vasta aamulla.
Tietä kohti Tyynelässä
hyökännyt Osasto Kari pääsi loppiaisena tavoitteeseensa ja
katkaisi tien. Se oli yöllä saanut tuekseen panssaritorjuntatykin,
joka osoittautui olevan avain voittoon. Onni Palasteen Talvisodan
ääniä kertoo tapauksesta:
”Viimein myö päästiin Tyynelän aijan varteen, jossa sitten nahisteltiin yötä päevee, niin ettee päässy tarpeelleen, vaan oli paskannettava pitkällään. Jo ennen lähtöä oli jokkaeselle pikakiväärimiehelle annettu viisi panssariluotia pannassarivaunujen tuhoamista varten. Het alkuun tuli mullae tillasuu kokkeella niitä panssarin kylykeen, mutta lienee ees maalikaan naarmuntunnu. Leekkii hommoo se olj kunnes saatiin pst-tykki asemiin. Sitten ne höökivaunut ennee rellestännä.”
”Viimein myö päästiin Tyynelän aijan varteen, jossa sitten nahisteltiin yötä päevee, niin ettee päässy tarpeelleen, vaan oli paskannettava pitkällään. Jo ennen lähtöä oli jokkaeselle pikakiväärimiehelle annettu viisi panssariluotia pannassarivaunujen tuhoamista varten. Het alkuun tuli mullae tillasuu kokkeella niitä panssarin kylykeen, mutta lienee ees maalikaan naarmuntunnu. Leekkii hommoo se olj kunnes saatiin pst-tykki asemiin. Sitten ne höökivaunut ennee rellestännä.”
Likoharjussa tielle
pyrkineet suomalaiset saivat vastaansa Neuvostoliiton valioluokkaa
edustavan rajavartiojoukkojen hiihtorykmentin, jota tukivat
panssasivaunut. Suomalaiset joutuivat vetäytymään illansuussa
metsän suojiin ja siirsivät rarkaisevan hyökkäyksen seuraavaan
aamuun.
Laatokan pohjoispuolella
operoiva suomalainen IV AK aloitti hyökkäyksensä. Sen tavoitteena
oli katkaista Laatokan ja Syksyjärven välillä taistelevine
neuvostojoukkojen tieyhteydet itään ja saartaa ja tuhota
venäläiset. Taisteluosasto Mehiläisen tehtävänä oli vallata
läntisen Lemetin maastot ja edettävä Koirinjoelle. Taisteluosasto
Lohikäärmeen tehtävänä oli vallata itäisen Lemetin maastot.
Suomalaiset pystyivät jo
tehokkaasti häiritsemään venäläisten huoltoa esimerkiksi Mantsin
linnakkeelta. Tästä kertoo 2.1. siepattu Neuvostoliiton 56. AK:n
ytimekäs radiosanoma 168. Divisioonalle: ”!8. D:n asena
kriittinen. Antakaa apua”. Molemmat neuvostodivisioonat kuuluivat
Laatokan Karjalassa toimivaan 56. Armeijakuntaan. Lisäksi 2.1.
Laatokan pohjoispuolella riehunut lumimyrsky oli kinostanut lunta
teille ja vaikeuttanut venäläisten huoltokuljetuksia entisestään.
Otollinen aika vastahyökkäselle oli siis käsillä.
Hyökkäys käynistyi
hyvin. Taisteluosasto Lohikäärme saavutti tien iltapäivällä
kello 15.30, ja neljän tunnin taistelujen jälkeen kaksi sen
komppaniaan ylitti tien. IV AK.n esikunta saattoi illalla todeta,
että kaikki joukot olivat iltaan mennessä päässeet tien tuntumaan
ja osa niistä jo sen yli.
Lähdeaineisto Ilkka
Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-707-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti