Mottitaistelut – suomalaista sodankäyntitaktiikkaa

Tammi-helmikuussa 1940 käytiin Karjalassa pitkiä ja sitkeitä mottitaisteluja. Ne alkoivat, kun suomalaiset katkaisivat tammikuun alussa Laatkoan pohjoisrantaa länteen päin edenneiden neuvostojoukkojen huoltoyhteydet. Suomalaiset olivat arvioineet, että yhteyksien katkettua venäläiset lähtisivät pyrkimään takaisin itän, omien joukkojen luo. Iskun kohteeksi joutuneet joukot kuitenkin jäivät hallussaan olevin tukikohtiin odottamaan apujoukkoja ja lentokoneilla tehtäviä huoltokuljetuksia.

Saarrettuja tukikohtia saartotenkaineen alettiin kustua ”moteiksi”. Niitä ”kypsyteltiiin”, sillä suomalaisilla ei ollut riittävästi miehiä, ei sotakalustoa eikä ammuksia isoja hyökkäyksiä varten. Oli tehtävä toistuvia yllätyshyökkäyksiä ja odotettava, että tukikohtiinsa pureutuneet neuvostosotilaat väsyisivät ja muuttuisivat apaattisiksi, että heiltä loppuisi ruoka ja mahdollisesti ampumatarvikkeetkin kävisivät vähiin. Vartiointi sitoi tietysti suomalaisten vähiä voimia, mutta toisaalta luhistumista auttoivat ankarat pakkaset. Neuvostosotilaat tekivät sitkeitä ulosmurtautumisyrityksiä. Joissakin tapauksissa suomalaiset antoivat heidän lähteä motista, sillä syvässä lumessa kahlaavat väsyneet sotilaat olivat helpompia vastustajia kuin tykistä ja hyökkäsyvaunut, joita useisiin mmotteihin jäi.

Mottisotaa käytiin talvisodan aikana ennen kaikkea Laatokan Karjalassa. Taktiikkana oi siis vihollisen saartaminen nopeilla, toisiaan seuraavilla iskuilla, jonka jälkeen joukot tuhottiin mahdollisimman vähin voimin. Mottien yhteydessä puhuttiin niiden ”laukaisemisesta”. Itse asiassa koko mottitaktiikka syntyi vähän kuin vahingossa: aluksi luultiin, että saarroksiin jääneet joukot antautuisivat hyvin nopeasti.

Merkittäviä motteja olivat mm. Lemetin tienhaaran motti, sen koillispuolella ollut Koposenselän motti, joka murtui ensimmäisenä, sekä Läntinen ja Itäinen Lemetti. Viimeksi mainittu tunnettiin myöhemmin myös Kenraalimottina – sinne oli jäänyt miestensä mukana kaksi neuvostoliittolaista prikaatinkomentajaa. Kenraalimotti laukesi parin taistleuntäyteisen viikon jälkeen helmi-maaliskuun vaihteessa, ja kuten usiessa muistakin moteista, siitä saatiin huomattavan suuri sotasaalis. Noin kolmentuhannen neuvostosotilaan arvioidaan kaatuneen, vangeiksi heitä jäi vain muutamia kymmeniä.

Suomen merivoimien tehtävänä talvisodassa oli ennen kaikkea suojata maan meriyhteyksiä länteen eli saattaa kauppalaivoja ja torjua vihollisen maihinnousuyritykset. Merivoimien komentaja kenraalimajuri Väinö Valve, ja hänen komentoonsa kuuluvat sekä laivasto että rannikkotykistö. Valve puolestaan kuului ensimmäisen maailmansodan Saksassa koulutuksensa saaneisiin jääkäreihin, joita talvi-ja jatkosotien aikaan oli Suomen puolustusvoimien palveluksessa vielä runsaasti.

Suomen laivastoon kuului kaksi panssarilaivaa, Väinämöinen ja Ilmarinen, muutamia sukellusveneitä sekä tykkiveneitä, vartiomoottoriveneitä ja muuta pienenpää kalustoa. Pääosa laivastosta operoi talvisodan aikana Saaristomerellä. Aluksia oli siirretty Turun saaristoon ja Ahvenanmaan merialueelle jo ennen sodan syttymistä, tehtävänä oli tuolloin puolueettomuusvartiointi. Ahvenanmaa oli demilitarisoitu ja miehittämätön, mutta joulukuun alussa valtioneuvosto antoi päämajalle luvan miehittää maakunnan. Merivooiien toimintaa-lue oli laaja, sillä laivoja liikui myös itäisellä Suomenlahdella ja Laatokalla.

Ensimmäinen meritaistelu käytiin talvisodan toisena päivänä; silloin venäläinen hävittäjä Kirov tulitti Hangon edustalla olevaa Russarön linnaketta. Saaristomerellä sijaitseva Uton linnake puolestaan upotti neuvostoliittolaisen sota-aluksen joulukuun puolivälissä. Joulukuussa ja tammikuun alkupuolella neuvostolaivasto tulitti rannikkolinnakkeita ja ahdisteli suomalaisia laivasaattueita, ja rannikkolinnakkeita vastaan hyökättiin talvisodan aikana useita kertoja myös lentokonein.

Suomalaiset laivat miinoittivat talvisodan alkuviikkoina Viron rannikkoa – Neuvostoliittohan oli syksyllä 1939 tehnyt Viron kanssa keskinäisen avunantosopimuksen ja saanut tuolloin käyttöönsä laivastotukikohtia Saarenmaalta, Hiidenmaalta, Haapsalusta ja Paldiskista. Virossa oli myös Neuvostoliiton lentotukikohtia.

Kun meri jäätyi, tulivoimaiset panssarilaivat Väinämöinen ja Ilmarinen siirtyivät Turkuun lujittamaan kaupungin ilmapuolustusta. Osa merivoimien miehistä siirrettiin maarintamille vahvistusjoukoiksi.

Suomi menetti joitakin laivoja ja niiden miehistöjä talvisodan aikana. Saattaja-alus Aura II upposi 13.1.1940 Ahvenanmerellä, kun sen syvyyspommi räjähti heittimessä. Alus oli suojaamassa Ruotsiin menevää laivasaattuetta; onnettomuudessa menehtyi 26 miestä. Kotkan satamassa olleen jäämurtaja Tarmon keulaan osu 18.1. kaksi pommia, jolloin 39 miestä sai surmansa.

Ilmavoimien, samoin kuin niille alistettujen ilmatorjuntajoukkojen, kalusto oli talvisodan alkaessa jossakin määrin vanhentunutta. Eri paikkakunnilla sijaitsevissa lentolaivueissa oli vähän yli sata taistelutehtäviin sopivaa konetta, jooista useimmat olivat hitaampia kuin vihollisen koneet. Vaikka kesällä 1939 suunniteltuja lentokonehankintoja olisi säästösyistä lykätty, sodan aikan onnistuttiin ostamaan tai saamaan ulkomaisina lahjoituksian yhteensä toistasataa hävittäjää. Ne tulivat käyttöön kuitenkin vasta tammikuun puoivälistä alkaen.

Koneiden vähälukuisuudesta ja hitaudesta huolimatta suomalaiset onnistuivat sodan ilmataisteluissa ampumaan alas 185 viholliskonetta, ja Pohjois-Suomessa operoineet vapaaehtoiset ruotsalaiset lentäjät saivat pudotetuksi 9 konetta. Toki ilmataistelut vaativat uhrinsakin: omia koneita menetettiin 62, ja lentäjiä kaatui tai katosi kaikkiaan 75.

Kaluston puutteita korvasi suuressa määrin suomalaisten lentäjien taito ja rohkeus. Yksi talvisodan esittätömistä sankareista oi luutnantti Jorma Sarvanto, joka jouluaattona 1939 ampu alas kaksi neuvostoliittolaista pommikonetta. Loppiaisena 1040 Sarvanto lähti Utista ajamaan takaa seitsemän venäläisen pommikoneen muodosteltmaa. Hän ampu neljässä-viidessä minuutissa konekiväärillä alas kuusi konetta käyttäen kaikki 2000 patruunaansa, patruunoiden loppuessa viimeinen kone jäi ampumatta. Lennon jälkeen omastakin Fokkerista löytyi yli 20 luodinreikää.

Välillä Sarvanto toimi suorastaan uhkarohkeasti; tammikuun puolessa välissä hän hyökkäsi Kannaksella yksin yhdeksän koneen muodostelmaa vastaan. Niistäkin hän onnistui pudottamaan vain yhden. Talvisodan loppuun mennessä hän ehti ampua alsa täyden tusinan viholliskoneita.

Talvisodan suurin ilmataistelu käytiin helmikuun lopussa Ruokolahden yläpuolella, Vajaa puoli tuntia kestäneeseen taisteluun osallistui 15 suomalaista ja 36 venäläistä hävittäjäkonetta. Suomalaiset menettivät kolme konetta. Kolme lentäjää, joista yksi oli tanskalainen vapaaehtoinen, sai surmansa ja kolme haavoittui.

Ilmatorjunnan niukka kalusto ja miehistö keskitettiin talvisodan alussa suojaamaan eteläisen Suomen suurimpia asutus- ja teollisuuskeskuksia, tärkeitä liikenteen solmukohtia sekä itä-länsisuuntaisia eli rajalle ja rintamien tuntumassa meneviä ratoja. Ilmatorjuntajoukkoja oli ilmavoimien ja laivaston tukikohdissa, ne olivat apuna joukkojen keskittymien ja siirtojen suojauksessa, ja jollekin rintamanosile saattiin muutama ilmatorjuntatykki tai konekivääri. Sotasaaliiti toivat aseiden niukkuuteen helpotusta, ja talvisodan iakan suomalaiset it-miehet pudottivat yli 300 viholliskonetta.

Pohjois-Suomea ei kyetty suojaamaan aluksi lainkaan; vasta tammikuun alussa tilanne parani, kun alueelle saatiin ruotsalainen vapaaehtoisjoukko.

Lähdeaineisto Helena Pilke – Olli Kleemola Suomi taisteli – kuvat kertovat ISBN 978-952-220-768-5